_Talvinen tarina Helsingin kainaloista_
Oli keskitalvipäivä. Pakkanen paukkui puhelinpylväissä ja näppäili
langoissa kalseita säveliään.
Liikkeellä olevat ihmiset hytisivät vilusta ja kyyristelivät niskojaan
syvälle hartiain väliin, kuin olisivat pelänneet jonkun takanatulijan
aikovan läimäyttää kalikalla päähän.
Hassu-Hartikainen kulki kadulla omituisesti luistellen. Sen
liikkkumistavan hän oli vartavasten harjoitellut, koska kaupungin
jalkakäytävät olivat talvisin mitä liukkaimpia luistinratoja.
Hassu-Hartikaisen yrittäessä lasketella luikujaan eräällä katuosalla
takertuivatkin hänen kengänpohjansa äkkiä johonkin kiinni. Silloin hän
heitti niin mainion kuperkeikan, että sen nähdessään muuan katupoika
huusi tovereilleen: »Tulkaas kattoon; tääll'on sirkuksesta karannut
pelle!»
— Tämäpä on kummallinen jalkakäytävä, — ihmetteli Hassu-Hartikainen
koottuaan jäsenensä ennalleen. — Mitä näenkään! _Sehän on hiekoitettu!_
Kuka on uskaltanut tehdä moista ilvettä!? Tämähän on törkeä poikkeus
yleisistä kadunhoitotavoista tässä kaupungissa! Varmaankin tämän talon
isäntä viettää epäsäännöllistä elämää tai on muuten epänormaalinen
henkilö, joka ei pysy aikansa katutasolla.
Hassu-Hartikainen päätti korjata havaitsemansa epäkohdan.
Hän haki ämpärillä vettä, jolla huuhteli käytävän hiekasta puhtaaksi.
Pakkasessa nopeasti jäätyvän pinnan hän voiteli saksansuovalla.
Varmuudeksi hän vielä toi lähiravintolan rikkalaatikosta sylillisen
banaaninkuoria, jotka huolellisesti levitteli käytävälle.
— Kas niin, — sanoi Hassu-Hartikainen silmäillen suopean arvostelevasti
aikaansaannostaan. — Nyt se on hyvä ja melkein parempikin. Nyt tämä
katukäytävä on vähintäin yhtä hyvässä kunnossa kuin muutkin.
Paikalle ilmestyi poliisi, joka ulompaa oli tarkannut omitusta
kadunhoitoa.
— Mitä tämä merkitsee?— karjaisi esivalta, mutta astui vahingossa
banaaninkuorelle ja luiskahti istualleen niin, että tanner tärähti ja
puhelinlangat päästivät huikean parahduksen.
— Lähimmäisen rakkautta, — vastasi Hassu-Hartikainen, auttaen poliisia
jalkeille. — Minä olen auttanut tämän talon isäntää pitämään katuosansa
ajanmukaisessa kunnossa.
— Te olette juovuksissa, mies!
— Esiintymisestänne päättäen olette itse päissänne. Ettehän pysy edes
jalkeilla.
— Teidän pitää seurata minua kamarille, — sanoi poliisi ja kytki
Hassu-Hartikaisen kovasti käsikoukkuunsa.
Poliisikamarilla kysyi päivystävä komisario:
— Oletteko käyttänyt väkijuomia?
— En. Ainoastaan vettä, saksansuopaa ja banaaninkuoria.
— Kuinka olette kuitenkin ruvennut hulluttelemaan ja poistamaan
hiekoitusta katukäytävältä ja laittamaan sitä hengenvaarallisen
liukkaaksi?
— Se ei ole hulluttelua, — vastasi Hassu-Hartikainen punastuen
oikeutetusta harmista. — Minä en ole tottunut tässä kaupungissa
näkemään hiekoitettuja jalkakäytäviä. Päinvastoin ne ovat aina talvella
iljanteisia kuin Monte Rosan jäätiköt. Olen pitkäaikaisen harjoituksen
avulla oppinut liikkumaan niillä samoin kuin luistinradalla. Kun nyt
odottamatta osuin kadulle, johon joku sääntöjä ja tapoja halveksiva
ilkiö oli ripotellut hiekkaa, olin vähällä joutua tapaturman uhriksi.
Kuvitelkaa, että joku heittelisi hiekkaa Töölönlahden luistinradalle.
Minä tein siis hyvän työn laittaessani kadun yhdenmukaiseen kuntoon
muitten katujen kanssa. Tekoni ansaitsisi oikeastaan tulla palkituksi.
—Riittää, — sanoi komisaario tutkien rangaistusmääräyksiä. — Saatte
mennä. Mutta tämä juttu joutuu raastuvanoikeuteen ja siellä voitte
saada tekosestanne kolme — neljäsataa markkaa.
— Riittää, — sanoi Hassu-Hartikainen poistuessaan. — Siitä palkkiosta
otan urakalla hoitaakseni kaikki katuosat tässä kaupungissa.