Chicagon kaupungissa oli mies, jolla ei ollut rahaa, ei työtä eikä
asuntoa. Mutta nälkä ja vilu hänellä kyllä oli.
Sen miehen nimi oli Johnson — hyvin harvinainen nimi Amerikassa —
ja hän mittaili Chicagon katuja kuin kulkukoira, etsiskellen mistä
saisi palasen suuhunsa. Katsellessaan nälästä hämärtävin silmin
miljoonamiesten loistoautoja ja mahtavia pilvenpiirtäjiä hän ajatteli
harmistuneena, että mikähän se on tämäkin kaupunkiröttelö mukamas
olevinaan, kun täällä ei kunnon kansalainen löydä edes sopivaa
ja helppoa tointa henkensä elatukseksi. — Eipä tämmöisen miehen
hattua paljon haittaisi, vaikka sanoisi piu pau koko viheliäiselle
kylärähjälle ja jättäisi sen olemaan omin nokkinsa. Se olisikin sille
ihan parahiksi.
Näin mietiskellessään Johnson osui erään kapakan eteen, jossa
hyvinvoivan näköinen, punapartainen omistaja seisoi ovella. Johnson
kohotti lakkiaan ja kysyi nöyrästi, eikö tirehtöörillä olisi antaa
köyhälle miehelle joitakin ruuanjätteitä päivälliseksi.
Mutta kapakoitsija ärähti tylysti, että senkös apurahoja hänelle on
jaettu jaksaakseen syöttää ja apattaa tyhjäntoimittajia ilmaiseksi,
mutta hänen puolestaan saa tuosta kadulta repiä kiviä niin paljon
kuin tahtoo ja pureksia minkä hampaat kestävät. Tämän sanottuaan hän
naurahti ilkeästi punaiseen partaansa ja vetäytyi liikehuoneistoonsa.
Johnson istahti alakuloisena kapakan rappusille. Sattui siihen tulemaan
kapakoitsijan poika, hyvin ystävällisen näköinen nuori mies. Kuultuaan
kuinka Johnsonin oli käynyt hän sanoi säälivästi:
— Kylläpä kehtasi isäukko olla kovasydäminen. Käskeä nyt nälkäistä
miesparkaa syömään kovia katukiviä! Tulkaa mukaani, niin etsin teille
jotakin parempaa.
Johnson seurasi hyväntekijäänsä kiitollisena talon pihamaalle, missä
nuori mies sanoi:
— Katsokaapa tuota tiilikivipinkkaa tuolla seinävierellä! Ne ovat
ihan tuoreita ja pehmeämpiä purtaviksi ja myös paremmin sulavia kuin
katukivet. Saatte ottaa niitä viitisen kappaletta, mutta älkää vain
syökö itseänne kipeäksi, vaan säästäkää huomiseksikin.
Sitten ystävällinen nuori mies poistui miellyttävästi hymyillen.
Amerikassa osataan olla sekä jalomielisiä että leikkisiä.
Johnson otti kun ottikin piukasta viisi tiiltä, ei tosin syödäkseen,
mutta arvellen voivansa ansaita muutaman centin myymällä ne jonnekin.
Kadulle päästyään hän laski kantamuksensa maahan ja pysähtyi
miettimään, minne päin lähtisi. Siinä ajatuksissaan hän lateli viittä
tiiltä kerta toisensa jälkeen päällekkäin ja potkaisi sitten aina
piukan kumoon. Hän ei sillä tarkoittanut mitään erityisesti, lateli ja
kaateli vain aikansa kuluksi, muun huvituksen puutteessa.
Seisahtuipa siihen joku ohikulkija ihmettelemään, että mitähän se mies
siinä vehkeilee noiden tiiliensä kanssa. Onkohan se hullu vai lieneekö
sillä mielessä jokin konnankoukku?
Seisahtui siihen toinen, kolmas, ja pian oli Johnsonin ympärillä
kymmenkunta tuijottajaa.
Johnson, huomatessaan joutavan kujeilunsa herättävän ihmisten
uteliaisuutta, ajatteli, että jos niillä ei nyt parempaa katsomista
ole, niin kyllähän tätä temppua raahtii näytellä, eihän tästä
sakoteta. Hän heittäytyi vielä pilanpäiten erittäin tärkeän ja
salaperäisen näköiseksi, pinosi tiilet huolellisesti ja tarkasteltuaan
näin aikaansaamaansa »rakennusta» puolelta ja toiselta kaatoi sen
kumoon ja aloitti taas alusta. Kaikkiin kysymyksiin hän vain vastasi
merkitsevästi silmiään räpytellen, että »pianhan se nähdään, mikä tästä
tulee».
Uteliaitten lauma Johnsonin ympärillä lisääntyi vähän kerrassaan.
Puolen tunnin kuluttua kihisi koko katuosa mustanaan jännittyneitä
katsojia, jotka tunkeilivat ja tappelivat, päästäkseen kukin
mahdollisimman läheltä seuraamaan Johnsonin omituista puuhaa. Jotkut
nauroivat ylimielisesti ja sanoivat että »se on humpuukia», mutta
toiset väittivät, ettei sitä Amerikassa mitään tehdä turhan vuoksi;
kyllä siinä hommassa on varmasti koira haudattuna, ellei kaksikin.
Tällä aikaa oli punapartaisen isännän ravintolassa ankara tungos ja
liike. Se oli nimittäin lähinnä näytäntöpaikkaa, jonka vuoksi yksi ja
toinen väkijoukosta pistäytyi siellä hotkimassa jotakin suuhunsa ja
kiirehti jälleen kadulle pitämään silmällä salaperäistä tiilikivimiestä.
Kapakoitsija nokkelana amerikkalaisena hoksasi pian mistä tällainen
siunaus johtui ja mikä vetonumero äskeisestä kerjäläisestä oli
tullut hänen ravintolalleen. Kun hän kääri tukuttain dollareita
housuntaskuunsa, lämpeni hänen kova sydämensä. Hän kutsutti Johnsonin
sisälle ja sanoi liikutettuna:
— Istukaa aterioimaan, miesparka! Te näytätte tarvitsevan jotakin
ravitsevaa voimistuaksenne.
Ja isäntä toi Johnsonille palasen leipää ja muutamia sillinhäntiä
teevadilla ja pestasi hänet harjoittamaan tiilikivikonstiaan
ravintolan sisäpuolella. Palkaksi hän sai kymmenen centiä päivässä ja
vitamiinipitoisen ravinnon ynnä yösijan hiilikellarissa.
Seuraavana päivänä oli ravintolassa niin tavaton tungos, että isännän
piti lisätä palveluskuntaansa kolminkertaiseksi ja palkata ovelle kaksi
neekerinyrkkeilijää pitämään järjestystä sisäänpyrkivien tappelevassa
jonossa. Sillä huhu ihmeellisestä tiilikivimiehestä kiersi ympäri
suuren kaupungin, ja ihmiset ihan hytisivät uteliaisuudesta saada nähdä
hänet omin silmin.
Mutta sittenpä tuli kapakkaan muuan entinen sirkustirehtööri, joka
ilman muuta löi Johnsonia olalle sanoen, ettei tämä paikka ole kyllin
arvokas niin kuuluisan taiteilijan esiintymiselle, ja vei hänet ynnä ne
viisi tiiltä ulkona odottavaan Fordiin, joka hyristen ajoi tiehensä,
ravintolan isännän jäädessä mutisemaan rumasointuisia sanoja punaiseen
partaansa.
Parin päivän perästä ilmestyi sanomalehtiin kuvia, jotka esittivät
ryysyistä miestä, viisi tiilikiveä sylissään. Ja kuvien alla oli lyhyt
selitys: »Mr. Johnson, omituinen taiteilija, joka yksinkertaisilta
näyttävillä, mutta käsittämättömillä tiilikivitempuillaan on viime
päivinä herättänyt tavatonta huomiota.»
Jonkun ajan kuluttua kuulutettiin ilmoituksissa, että se mainehikas
tiilikivimies antaa näytännön kaupungin suurimmassa teatterisalissa.
Korkeista pääsymaksuista huolimatta myytiin liput ennakolta loppuun.
Ja kun Johnson sitten näytäntöiltana ilmestyi arenalle tiilikivineen,
otti yleisö hänet vastaan repäisevin suosionosoituksin, jotka
jatkuivat ohjelman suorituksen, tiilien pinkkaan latomisen ja pinkan
kaatamisen aikana. Vaadittuaan ja saatuaan useita ylimääräisiä
poistui yleisö tyytyväisenä. Olihan se saanut nähdä tiilikivimiehen
ja hänen kuuluisaksi tulleen esityksensä, joka koruttomassa
yksinkertaisuudessaan oli vaikuttanut syvemmin kuin kaikenkarvaisten
humpuukimestarien mauttomiksi kuluneet ilveet.
Johnsonin täytyi antaa »yleisön pyynnöstä» vielä näytäntö toisensa
jälkeen ja huone oli aina täynnä kuin nuijalla lyötynä. Näytäntöjen
päätyttyä toi impressariona toiminut sirkustirehtööri hänelle
voitto-osinkona niin paljon dollareita, ettei hän pystynyt niitä
laskemaankaan, ennenkuin oli ottanut pikaisen ja helppotajuisen kurssin
matematiikassa.
Kun Johnson sitten raahasi puolta vehnäjauhosäkillistä hopearahoja
ja kukkuraista pyykkivasullista pieniä seteleitä pankkiin, ajatteli
hän, että eihän tämä Chicago olekaan mikään kylärähjä, vaan oikein
miellyttävä kaupunki, jossa tarmokkaalla ja kyvykkäällä miehellä on
aina menestymisen mahdollisuuksia.
Sillä välin kiersi eriskummaisen tiilikivimiehen maine sanomalehtien
ja suupuheitten kautta ympäri Amerikan. Kun Johnson impressarionsa
seuraamana lähti laajalle kiertueelle muihin kaupunkeihin, tuli siitä
mitä kaunein aineellinen ja taiteellinen saavutus. Hänen esityksensä
teeskentelemätön, mutta kuitenkin salaperäinen suoraviivaisuus
tenhosi yleisöön kaikkialla. Koko mantereella tuli hänen nimensä
niin tunnetuksi ja suosituksi, että kouluissakin, kun oli puhe maan
kuuluisimmista suurmiehistä, lapset tahtoivat panna ensimmäiselle
sijalle tiilikivimiehen.
Tietysti ilmestyi ennen pitkää keinottelijoita, jotka törkeästi
yrittivät jäljitellä Johnsonia tai esiintyä suorastaan hänenä, s.o.
alkuperäisenä tiilikivimiehenä. Mutta kun Johnsonin ulkomuoto jo
sanomalehtien julkaisemista kuvistakin oli kaikkialla tunnettu,
paljastettiin vale-tiilikivimiehet useimmiten, ja monikin heistä
joutui kokemaan tervaa ja höyheniä, ennenkuin päästettiin siirtymään
helpommille aloille. Ainoastaan syrjäisillä maaseuduilla saattoi
liikuskella joku sälli, joka hanuri selässä ja pari varastettua
tiiltä kainalossa ilmestyi kylään, vuokraten juhlasalin ja mätkien
seiniin kenkämusteella töhertämiään ilmoituksia: _Huom. ainua oikija
TIILIS-kivi-MIES esiytyy autella humööri Ohjelmalla — Kartakaa
ala-Arvoisija jäljennöksiä — Lopuksi On Tansia?? FRISKON-HUMU
soitua romanttisella viisirivisellä. Huom. totellista taitetta ja
sensasituoonia. Huom???_
Kykenemättömien kilpailijoiden mainittavammin haittaamatta Johnson
jatkoi kunniakasta uraansa ja rikastui ihan vängällä. Eihän siinä mikä
auttanut, vaikka olisi rimpuillut vastaankin. Hän oli kuin magneetti,
joka veti dollareita puoleensa yhtenä ryöppynä. Laskiessaan välistä
paperille, paljonko hänen pitäisi maksaa veroja, jos tuloistaan tekisi
rehellisen ilmoituksen, sai Johnson tulokseksi niin ylettömiä summia,
että purskahti harmista suorastaan itkuun.
Vihdoin kuitenkin alkoi kansa osoittaa hiukan kyllästymistä
tiilikivimieheen. Johnson huomasi, että on parasta hyvän sään aikana
veisata viimeinen värssy siitä laulusta ja paiskata sitten kirja kiinni.
Hän lähti vielä jäähyväiskiertueelle kautta Amerikan ja julisti
ilmoituksissaan, että tähän viimeiseen tilaisuuteen on kullakin
yleisöstä oikeus tuoda mukanaan tiili tahi parikin ja että ohjelmasta
sitten selviää, mitä niistä tulee.
Tietysti hän sai joka paikassa tupaten täydet huoneet äärimmilleen
jännittynyttä väkeä. Kun jokainen oli kantanut mukanaan tuomansa
tiilet näyttämölle kasvavaan pyramiidiin, veti Johnson yleisön
näkyville pilvenpiirtäjän piirustukset ja sanoi vaatimattomasti, että
»tällainenhan niistä tulee».
Suosikkinsa sukkeluudesta ihastuneena ratkesi yleisö kaikkialla
ilmiriemuun eikä suosionosoituksista ollut tulla loppua.
Tällä tavoin keräämistään tiilistä Johnson rakennutti sitten
pilvenpiirtäjän, jonka peruskiviksi omin käsin laski alkuperäiset onnea
tuottaneet viisi tiiltään, ja tyytyen kauniisti osaansa alkoi eleskellä
miljooniensa koroilla.