Vielä viikko takaperin olin säälittävä tupakan orja.
Poltin tavallisesti parikymmentä sikaaria päivässä. Eivätkä ne
vielä tuntuneet paljoltakaan. Minun huoneessani joka vasta-alkava
palosotilaskin olisi pökertynyt tajuttomaksi kuin kana saunassa. Ja jos
olisin tuonut pöydälleni tuoreita silakoita, niin parin tunnin kuluttua
olisi niitä voinut syödä savustettuina. Sillä minä tupruttelin aina
huoneeni niin täyteen savua, että oli kummallista, kuinka sinne enää
itse mahduin.
Eräänä aamuna minulla oli satunnaista päänsärkyä. Sellaista vain
»eilisiltaista», josta en viitsi sen enempää kertoa. Eikä se ole
tarpeellistakaan, sillä vaikka päänsärky pääasiallisesti onkin pääasia,
niin sitä se ei kuitenkaan ole tässä tarinassa. Se oli vain tilapäisenä
syynä siihen, ettei tuona aamuna minulle maittanut sikaankaan.
Tulinpahan siinä muun joutavan mukana ajatelleeksi, että minkähän
äjäkän tuo antaisi, jos piruuttaan lakkaisi tuostakin tupakoimisesta.
Kun siitä ei näyttänyt olevan muuta hyötyä kuin »ettäpähän vain
öyhkyyttää».
Tämä aate saavutti sisälläni yhden äänen kannatuksen. Koska vastustavia
ääniä ei ilmennyt, lyödä napautin yks kaks piipunkopalla pöytään
ja sanoin, että se on päätetty. Ja minä, ollen nopean toiminnan
ja rautaisen tahdonlujuuden mies, paninkin päätökseni viipymättä
täytäntöön. Kaikki kotona olevat tupakkavarastoni ja piipun
nakkasin iloisesti vihellellen uuniin ja merkitsin sitten lyhyesti
muistikirjaani, että olin ikuisiksi ajoiksi lakannut tupakoimasta. Ja
niin oli asia selvä kuin pilvinen päivä.
Tupakasta luopumiseni kävi niin helposti ja vaivattomasti, että itsekin
sitä ihmettelin. En edes huomannut tehneeni mitään erikoisempaa.
Ajattelinpahan vain, että näin sitä nyt ollaan tupakkalakossa.
Sitten ajattelin, ettei vähäpätöinen tekoni ansainnut sen enempää
ajattelemista. Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.
Käytyäni syömässä aamiaista, johtui sivumennen mieleeni, että nytpä
sitä ei pistetäkään sikaarin hampaisiin. Ei tänään, ei huomenna, ei
milloinkaan eikä silloinkaan.
Mistä lieneekään johtunut, että mieleeni pyrki väkisinkin tunkeutumaan
jotakin kaihoisaa alakuloisuutta. Vähän niinkuin sellaista
maailmantuskaa, joka on kaikille suurille sieluille niin ominaista.
Ajattelin, kuinka mitätöntä onkaan ihmisen olemus pyrkimyksilleen,
päätöksilleen ja päämäärilleen verrattuna äärettömään avaruuteen ja
loppumattomaan iankaikkisuuteen. Ja kuinka vähän kärpäsen käveleminen
heilautteleekaan maapalloa, niin vielä vähemmän vaikuttavat ihmisneron
ja tarmon suurimmatkaan aikaansaannokset tässä äärettömyyden
laveudessa. Sillä eikö valtamereen heitetyn hietajyväsen tavoin
koko maapallokin kerran häivy ikuisuuden kuiluun pyramiideineen ja
pilvenpiirtäjineen? Katoa kuin kultapaperilla vyötetty sikaari, joka
tupakoitsijan ahnaisiin hampaisiin jouduttuaan sauhuna ja tuhkana
haihtuu kaiken maailman tuuliin?
Näin filosofoidessani korkeampia asioita alkoi tupakkalakkohommanikin
tuntua naurettavan pikkumaiselta. Sillä mitäpä se tätä
maailmankaikkeutta keikauttelisi sinne taikka tänne, jos minä, pieni
maan matonen, luihauttelisin tupakansavuja tai en.
Tällä hetkellä olisin voinut vetää pitkän viivan koko asian yli. Mutta
minä olen niin kiusallisen turhantarkka pysymään päätöksissäni, olkoot
ne sitten kuinka hassuja tahansa.
Päästäkseni ajatustoiminnassani jälleen konkreettiselle maankamaralle,
rupesin huvin vuoksi laskemaan, kuinka paljon tupakkarahoja säästäisin
ensimmäisten kymmenen paastovuoden aikana. Mutta vaikka tulos
osoittautui yllättävän miellyttäväksi, ei se tuntunut minua erikoisesti
innostavan.
Hetken kuluttua kävelin rauhattomin askelin edestakaisin lattialla.
Sivumennen kohentelin uuniakin, jossa paloi iloinen lieska. Sinne
heittämäni tupakatkin olivat jo hiiltyneet muistuttaen minulle
uudestaan kaiken katoavaisuutta.
Jostakin syystä alkoi minua äkkiä tavattomasti hermostuttaa.
Nostattaakseni mielialaani tekaisin nopeasti pienen sukkeluuden,
jonka avulla koetin päästää raikkaan ja vapauttavan naurun. Mutta se
väkinäinen hohotus, joka kurkustani pinnistäytyi, kuulosti kuivalta ja
mauttomalta, ikäänkuin olisin hörähtänyt lahoon puutorveen.
Lopulta ihan suutuin itseeni, vaikka en tiennyt miksi. Painoin hatun
päähäni ja ryntäsin synkin mielin ulos kävelemään.
Harhaillessani miltei sekopäisenä sinne tänne johtui mieleeni, että
pieni annos nikotiinia kenties rauhoittaisi hermostoani. Mutta minähän
olin kerta kaikkiaan tehnyt päätöksen. Enkä minä olekaan semmoinen
mies, jonka housut liehuvat jokaisen tuulenhumahduksen mukana.
Mutta — eikö raittiusintoilijoidenkin täydy joskus sairaustapauksissa
käyttää lääkkeenä alkoholia?
Taisteltuani oman pikkumaisen persoonani kanssa voitin lopulta itseni.
Päätin vielä kerran ostaa yhden sikaarin — ainoastaan lääkkeeksi.
Vetäistyäni pari mojovaa sauhua huomasin ilokseni, että lääke olikin
todella tehokasta. Poltettuani sikaarin puoliväliin, heitin sen
ylimielisesti katuojaan, sillä tunsin olevani jälleen terve, enkä
tahtonut mitenkään rikkoa päätöstäni. Enkä muuten tuntenutkaan
erikoisempaa halua tupakoimiseen.
Illalla minua alkoi uudelleen hermostuttaa.
Koetin panna nukkumaan, mutta unen päästä en tahtonut mitenkään saada
kiinni. Kauan aikaa kieriskeltyäni vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan,
jossa näin kummallisia näkyjä. Näin kadulla vanhan, rääsyisen miehen,
joka sanoi olevansa entinen tupakkatehtailija Borgström. Hänellä
oli käsissään tyhjä sikaarilaatikko, johon keräili ohikulkevilta
almuja. Kun lähenin ukkoa antaakseni hänelle kaksikymmentäviisi
penniä avustusta, alkoikin hän haukkua minua lakkoilijaksi ja
rettelöitsijäksi, jonka takia hänkin muka oli joutunut mieron tielle.
Sitten ilmestyi uhkaavan näköisiä tupakkatehtaan työmiehiä, jotka
seurasivat perässäni ja syyttivät minua siitä, että he olivat joutuneet
työttömiksi. Miehet aikoivat ilmeisesti ryhtyä kurittamaan minua, ja
minä ravasin pakosalle kuin hätääntynyt hevonen.
Heräsin levottomasta unestani ja pyyhkäisin kylmää hikeä miehekkäältä
otsaltani. Tunsin sisälläni outoa, kalvavaa kaipuuta, joka ei ollut
nälkää eikä janoa, vaan jotakin selittämätöntä. Kun en saanut enää
unta, nousin jalkeille ja kävelin lattialla edestakaisin. Etsin
kaikista taskuistani jotakin, vaikka en itsekään tiennyt mitä. Sitten
puin nopeasti päälleni ja lensin ulos ovesta kuin potkun saanut
jalkapallo.
Oli jo niin myöhä, että kaikki kaupat, kioskit ja kahvilatkin olivat
suljetut. Miltei menehtyneenä ryskytin erään ravintolan ovea, kunnes
poliisi tuli sanomaan, että herra ottaa nyt kiireesti vosikan ja ajaa
kotia ja nukkuu päänsä selväksi ja herää sitten aamulla nättinä poikana.
Laukkasin epätoivoisena katua ylös, toista alas. Tilani tuntui ihan
sietämättömältä.
Erään kadun keskikäytävällä, passissa seisovan poliisin lähellä
huomasin maassa esineen, joka ilmeisesti oli koko pitkä sikaarinpätkä.
Hyökkäsin sitä tavoittamaan kiihkoisasti kuin juutalainen kultarahaa.
Mutta poliisikin oli nähnyt aarteen ja sieppasi sen nokkelasti ennen
minua.
Olin vähällä vaipua maahan kuin säkki, jossa ei ole mitään sisällä.
Kohensin kuitenkin itseäni ja astuin notkuvin polvin poliisin luo ja
pyysin häntä kaiken ihmisyyden nimessä luovuttamaan löytönsä minulle.
Väitin, että olin itse äskettäin sen sikaarinpätkän vahingossa
heittänyt kadulle ja että kaikin mokomin tahdoin etsiä sen takaisin,
koska minussa muka oli spitaali, kurkkumätä ja monta muuta pahaa
tautia, jotka voisivat tarttua muihin sen kautta.
Lopuksi kun tarjosin järjestyksenvalvojalle kaksikymmentä markkaa
löytöpaikkaa, sain sikaarinpätkän haltuuni. Sytytin sen vapisevin
sormin kuin se olisi ollut dynamiittinani. Saatuani sisälleni muutamia
haikuja palasin uudistunein voimin kotia ja nukuin lopun yötä
rauhallisesti, kuten ainakin ne, jotka ovat päivänsä hyvin käyttäneet.
Tätä kirjoittaessani olen edelleenkin tupakkalakossa. Sitä on jo
kestänyt kokonaisen viikon, eikä se ole tuntunut ensinkään vaikealta,
vaikka monet niin luulevat. Joistakin syistä on hermostoni ollut
epäkunnossa, jonka vuoksi minun on ollut pakko käyttää lääkkeenä
hiukan nikotiinia. Toissapäivänä ostettu sikaarilaatikko on jo
loppumaisillaan. Jos hermostoni paranee, en osta uutta laatikkoa,
sillä lakkopäätöstäni en mitenkään aio rikkoa. Enkä sitäpaitsi ole
tuntenutkaan mitään tupakantuskaa.