— Tarkatkaa nyt visusti onkianne, — neuvoi loitsija. Itse hän riipaisi
minuutin kuluttua kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi hiuh,
riisui sen nopeasti koukusta, paiskasi sen veneen sameaan pohjaveteen
ja ryntäsi nuolena ottamaan naukun.
Johtajat Perimmäinen ja Hyntty tuijottivat onkiinsa järkähtämättöminä
kuin Helsingin aseman kivijättiläiset City-pasaasin käytävään. Mutta
se ensimmäinen kala viivytteli kuin kiusalla: missä lieneekään kutale
kuhnustellut.
Niljakas nappasi pian toisen kalan veneeseen ja siitä luvatun palkinnon
suuhunsa. Ja heti perästä kolmannen. Tulipa hyvälle tuulelle ja pisti
jo iloissaan lauluksikin:
»Männyn lehdellä vihreällä
visersi kalkkuna kaunoinen;
siitä se riemu mun rintaani nousi,
siksi on mieleni murheinen.»
— Ole tuossa mylvimättä! — ärähti Perimmäinen, jonka teki äkkiä mieli
katkoa onkivapansa matonpiiskauskepeiksi ja sanoa jotakin, mikä ei sovi
koulusivistystä saaneelle ihmiselle.
Ikäänkuin vastaukseksi sieppasi Niljakas jälleen kalan,
jonka heitettyään veneen pohjalle säntäsi taas sekoittamaan
napsua »niljakkaaseen suuhunsa», kuten Perimmäinen kateudesta
pakahtumaisillaan ajatteli.
Mutta sillä aikaa, kun Niljakas pyöritteli teelusikkaa juomalasissaan,
kopeloi johtaja Hyntty veneen pohjalta kalan käsiinsä, vihelsi pitkään,
hymähti »yhyy», heitti sen takaisin ja sanoi:
— Nyt ei tule kalansaivartakaan, vaikka onkisi hopeakoukulla ja
silkkiäisperhosella. Ja ryypyn puutteessa on kielenikin niin kuivunut,
etten tiedä enää, onko suussani puukapula vaiko palanen anturanahkaa.
Minun täytyy myöskin yrittää noituutta.
Hyntty alkoi vuorostaan taikoa. Kävi eväskorin ääressä tekemässä
voileivän ja kumarsi kolme kertaa joka ilmansuuntaan, kiekaisten
samalla kuin kukko. Sitten istui tuhdolleen ja mumistuaan salaperäisiä
lukuja kiskaisi kohta kalan niin, että vapa voihkaisi ja siima sanoi
hiuh, ja sai vihdoinkin kauan odotetun ryyppynsä. Saipa pian toisen ja
kohta kolmannenkin.
Niljakas ja Hyntty vetelivät nyt kilvan kaloja. Ja sitä mukaa
»pieniä» suihinsa. Ennen pitkää he istuivat keskituhdolla kaulakkain,
vannoen toisilleen ikuista ystävyyttä ja veriveljeyttä ja lupasivat
jakaa omaisuutensa tasan ja muuttaa perheineen asumaan yhteen.
Lopuksi rupesivat laulamaan sitä »surullista veisua siitä höyrylaiva
Esterpurkista, joka lähti Pyöneporin satamasta merta kyntämään».
Johtaja Perimmäinen yritti toisten laulaessa sekoittaa itselleen
salavihkaa napsun, mutta joutui häpeällisesti kiinni, ja toiset
sanoivat, että pysyppä puheissasi ja ongi ensin kala ja sitten vasta
ryyppy, koska itse ehdotitkin sellaista lakia.
Perimmäinen nyhjähti tuhdolleen katkeroittuneena koko maailmalle ja
erityisesti kalamaailmalle, joka kohteli häntä kuin osatonta orpoa.
Jos hänen toivomuksensa olisi täyttynyt, olisivat kaikki meren
kalat joutuneet mäskiksi survottuina »hiiden kaukaloon». Tätä samaa
kai toivoi itse Hiisi-parkakin kaikesta mustasta ja paatuneesta
sydämestään, kutjottaessaan nälkäisenä jossakin vuorenonkalossa ja
koukkiessaan tyhjää kaukaloaan kolmihaarukallaan.
Mutta lopultakin tapahtui ihme.
Perimmäisen onkeen eksyi kala, jonka hän riemuiten pelasti aaltojen
kylmästä sylistä veneeseen. Sitten hän riensi kuin janoinen peura
lähteelle, s.o. kanisterin luo, saadakseen kaivatun naukkunsa.
Mutta kanisteri oli jo tyhjä.
Perimmäinen ei ensi hätään osannut sanoa kuin yhden sanan, mutta
se tulikin niin harvinaisen sisältörikkaasti korostettuna, että se
toi kerralla hänen tunteensa julki. Sitten hän hakkasi kanisterin
kuhmuiseksi omaan päähänsä. Sillä siitä päästähän se alussa mainittu
ehdotus oli lähtenyt.
Niljakas ja Hyntty olivat jo nukahtaneet veneen pohjalle. Onkivavat
olivat kirvonneet heidän käsistään ja olivat joutua meren vietäviksi,
jonka vuoksi Perimmäinen otti ja nosti siimat pois vedestä.
Sitten hän sanoi uudemman kerran sen sanan, jolla niin verrattomasti
sai tunteensa julki.
Kummassakin koukussa näes riippui silakka, suolattu silakka.
Likinäköisenä miehenä ei Perimmäinen ollut aikaisemmin huomannut
loitsijoiden salaperäisiä taikatemppuja.