Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan
ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja,
lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista
tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska
työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään
myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin
ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka
maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja
huikaiseva kun itse päivänsäde.
Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä
unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja
luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian
väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni
suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia,
joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä
aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää
ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti
kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät
auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi
tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä
kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja
niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.
Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja,
ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin
kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse
päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan
ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän
ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää
heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen
putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu,
koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes
lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen
mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä
sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta
väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan
juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista
mitään.
"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi
mettinen mielistellen.
"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi
keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä
lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.
"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot,
lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen
ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"
"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat
kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.
Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni
se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut
valita sinut."
"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka
ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton
lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.
Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden
istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka
kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.
Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se.
puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän
täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."
"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle
niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne
ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."
Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka
venyi venymistään.
"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen
toinenkin jalka limaan.
"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"
"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa
limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui
nahkeaan niljaan.
"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi
mettinen peloissaan.
"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki
ja tyrkytti tahmaansa..
"En syö, en syö!", pörisi mettinen.
"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen
karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen
pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat
ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko
etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen
limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen
kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo
limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi
nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä
kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei
mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti
pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja
kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.
Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan
ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen
hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne
nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.
Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella
siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä
oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja
monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta
se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen
tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa.
Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään
ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.
Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan
karkulaista.
"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät
mehiläiset.
Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä
retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi:
"älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on
iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on
valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä
hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."
"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa
mansikka, muu maa mustikka."
Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen,
kielojen ja lemmikkien ympärillä.