Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut
seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä
nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte
minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".
Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo
elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."
"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan
omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"
Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi,
viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."
"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan
ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä
lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."
Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin.
— Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin
usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka
ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta
isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."
"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.
"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja
juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät
siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä
tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat
vitsamme."
Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen
keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja
ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri,
joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi
poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.
"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa
enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."
Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja
vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.
Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi
tyytyväisyydestä.
Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat
niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin
kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui
lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien
pilaamat kukkasilmunsa.
Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi,
että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää
koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla
orapihlaja-aitoja typistettävän.
Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja
vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne
olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli
tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt
näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"
Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri
aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko
oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin
polttopuiksi.
Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi
sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."
Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta,
mutta ne eivät sanoneet mitään.
Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja
puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.
Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui
äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti,
että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni
ihastuvat ikihyviksi."
Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne
vaimoineen ja lapsineen.
Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin
koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä,
niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut
varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka
kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto
mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja
huokasi helpoituksesta.