Muinaiset laulut kantelon
Ja soitot suuret koossa on
Lönnrot ne koota tiesi.
Vaan kanteleesta itsestään
Ei tiennyt vielä yksikään,
Ennenkuin nousi miesi,
Ja kaivoi esiin soittimen,
Teaterimme kultasen,
Vaienneen kanteleemme.
Ja kannel kaikuu jällehen
Ja innon uuden soitto sen
Sytyttää sydämeemme.
Ja mielet melkein eronneet
Jo yhdistää, ja säveleet
Sen kaukana jo kaikuu,
Ja elon erämaihin luo
Ja itse salon kansa tuo
Jo kuulemahan taipuu.
Ja miehet miettii: muodoltaan
On kannel muuttununna: vaan
Viel sama on sen kieli,
Ja into myös on entinen,
Ja sydänpäivän lämpönen
Ja kansallinen mieli.
Vaan aarnupuhtohessa maa
Ei taida oikein eroittaa
Viel vanhaa kanneltansa;
Mut kumminkin se haamuaa
Soitintaan, sille ojentaa
Jo käsiänsä kanssa. --
Ja kämmenillään kannella
Se tahtois taasen kannelta,
Kuin ennen aikoinansa;
Mut tuost on vielä kummissaan,
Kun muuttunut on muodoltaan
Se kannel kokonansa.