Terve sä temppeli taiteen,
Kunnia kansan ja maan!
Kantelon mahdin ja maineen
Temppeli, terve sä vaan!
Rakkaus suuri sun nosti,
Keksi ja kuntohon loi;
Hengellään moni osti
Henkes ja ilmi sen toi.
Rakkaus viel sua johtaa,
Etsien mielt' kotimaan.
Maltas! Jo kansasi kohta
Saa sua varjelemaan.
Kas, kätöset sulavimmat
Suo jo sull kannatustaan!
Ylhäiset, maan matalimmat
Saat sä jo liittoutumaan!
Kohta sun ympäri muuri
Vahva ja valtava on;
Silloin sun työs jalo, suuri
Kansamme kirkastakoon.
Niin että mahdin ja maineen
Muinaisen kantelo saa,
Saa sanan orjaksi aineen
Taas sulo Suomemme maa!
Terve sä siis, jalo laitos!
Terve sun tärkeä työs!
Nouskohon tenhosi, taitos!
Nouskohon kansasi myös!
Leppäkoski.
Niinkuin temppelihin tänne mä astun ain.
Juhlatunteissa taas tässä mä seison nyt.
Terve seutu sä kallis,
Kahta kalliimpi kerran viel!
Sillä suojan sä oot helmahas kätkenyt,
Jolle suo koko maa kunnian kerran viel.
Nyt se tuntematonna
Syliis suljettu hellin on.
Niin se kätketty on, kuin salometsähän
Ruusu koskematon raitis ja riemuinen,
Ettei maine ja maire
Puhuis päälle sen myrkkyjään.
Kaukaa vaan minäkin kotia katselen,
Alanteessa mi tuoll hempeenä hymyää,
Enkä ees nimeänsä
Raahdi kuiskata kellekään.
Kaukaa katson mä vaan, nään miten puronen
Sille aaltosiaan viileitä tarjoaa,
Kukkarantaset luoden
Kodin kynnyksen etehen.
Kuinka vieressä sen kunniavahti on
Koivuin joukko -- mi öin tähtiä oksillaan
Kantaa, lintuja päivin
Laulattaa -- nekin kaikki nään.
Näänpä neitosen myös keskellä kukkien
Kotikoivusilleen haastavan halujaan,
Tunnen kuinka sen mieli
Nousee, korkealentoinen.
Täältä tahtovi hän syömmestä synnyinmaan
Ilmi loihtea tään kansamme kultasen
Luonteet lempeän hienot,
Puhtaat, pontevat ilmoittaa.
Täältä terveyden uhkuvat lähtehet
Heittää heikontuneen Euroopan etehen,
Maita uudistavaiset
Luotteet lovesta nostaltaa.
Ah, en häiritä siis tahdo ma milläkään
Tyyntä tienohon tään, impeä ihantein --
Terve vaan, koti kallis,
Kahta kalliimpi kerran viel!
Ida Basilier Magelsenille.
(Hänen laulajaisissaan Hämeenlinnassa 1/10 1883.)
Ain rakkahin se lintu on,
Mi ensin laulahtaapi:
Nyt suvi Suomeen tulkohon,
Mi luonnon uudistaapi!
Se laulu meille kesän tuo
Ja lauluparvet ilmi luo.
Ja aamun alkaessa on
Myös rakas lintu ratki,
Mi laulaa uuden auringon
Ja uudet laulajatki,
Mi koko luonnon kohottaa
Ja lauluhun sen lumoaa. --
Vaan kuka kansan suvikoin
Ja aamun aloittaapi
Ja tuhansitten lauleloin
Ens tunteet arvajaapi
Ja sanan viepi maailmaan:
Nyt Suomi nousee laulamaan!
Se rakkahista rakkahin,
Se kansan kultarinta!
Se alkaa saapi sävelin
Aamua armahinta!
Se onni, Ida, sulla on
Ja onni tuo on verraton.
Sä ensin aamun kotimaan
Aloitit mesimielin
Ja sanan siitä maailmaan
Veit sitte satakielin.
Niin säveleillä Suomenmaan
Sä nostit kansain kunniaan.
Vaan aamuäänes sävelet
On Suomen suussa aina.
Niit laulajamme tuhannet
Jo kertoo onnekkaina.
Ne säveleesi loihtevat
Viel kerran laulut suuremmat.
Munkascy.
Hän istui istuimella,
Oli taitehen kuningas.
Ken sai hymyn, lauseen hältä,
Oli ainiaks onnekas.
Hän istui ja vastaan otti
Jumaloivien suosion --
Ja maailman ääret kaikui:
Munkascy on verraton!
Ja vihdoin päätti hän tehdä,
Mi tehty on kerta vaan:
Hän päätti Kristuksen luoda
Ristillehen uudestaan.
Ja ristinpuussa jo rippui
Rakas Herramme tuskissaan,
Kyljestään verta jo tippui;
Vaan vait Hän oi yhä vaan.
Ja pääkin jo kallistuupi
Ja kuollo jo lähenee --
Vaan Kristus se ristin päällä
Yhä vieläkin vaikenee.
Munkascy se silloin sieppaa
Taas pensselin pivohon --
"Mun Herrani täytyy myöskin
Sanoman: Se täytetty on!"
Ja huulet jo liikkuu, liikkuu
"Nyt huuda jos milloinkaan!"
Munkascy niin kiljahtaapi;
Ja vaipuvi lattiaan.
Ja päivät ja yöt Munkascy
Nyt valvoo ja vuottelee --
Munkascyn Kristus se ain vaan
Ja ijäti vaikenee. --
Pääskyselle.
Et silloin, pieni pääsky,
Sä laula riemuiten,
Kun meill on kylmä talvi
Ja maa on valkonen --
-- -- Vaan silloin Niilin luona
Sä surren oksalla,
Siipeesi peität pääs ja
-- Näät unta Suomesta.
Rantakadulla.
Paan ympäri istuvi immet
Paan ympäri poiatkin
Ja nuotion liekit himmeet
Ne hohtavi hellemmin.
Ja syödessä rantakalaa
Puhe sujuu sukkelakin
Ja vilkasta saapi salaa
Tytön sievimmän silmihin.
Tuoss istuvi Hämeen impi,
Se kaino ja kaunoinen,
Vaan Karjalan kaunihimpi
Ja vilkkaampi vieressä sen.
Toki kaunihin tuoss on tyttö
Tulen polttava Pohjanmaan,
Mi Väinönkin elähytti,
Lumos Lemminkin kerrassaan
Sulosilmänen, tyyni ja vieno
Savon tyttö on tuossa taas.
Sen sointuva kiel, äly hieno
Saa kunnian Suomenmaass.
Sitä silmäävi Pohjan miesi,
Tuo ryhdikäs, rajupää --:
Tuost vaimon sais kukatiesi,
Hyvä tyttö on tyynempää.
Savon poikakin siihen liittää
Syvämielisen lausehen --
Vaan suunsa hän kiinni pitää
Tuo mies jalo Hämehen.
Mut Karjalan poiat pyörii
Vaan ympäri pohjattaren,
Sanat sukkelat suustaan vyörii,
Koko seuraa naurattaen.
Niin hohteessa himmeässä
Ilo, riemu on rajaton,
Sill ympäri paan nyt tässä
Kaikk kuppikumppanit on.
On ystävät, sisarukset
Ja siksipä lopulla
Viel liitot ja lupaukset
Lujat tehdähän riemulla.
Ja kalasta kotiansa
Jo seurue soutelee
Ja rannalle tultuansa
Viel taaksensa katselee.
Siell kaukana liekit himmeet
Yhä hohtavi hellemmin.
Siell istui poiat ja immet,
Siell liitotkin tehtihin.
Laulu tuuloselle.
Tuuli taivahinen, luokseni liitele!
Kuiskaa kusta sa tuut, minne sun matka vie!
Turhaan! Kyllä sä tuut, kuiskaset myöskin; mut
Nimes et sano milloinkaan.
Vaan kun kyynelen näät poskella kalpean,
Luokse lempeenä käyt, kyynelen sijahan
Ruusun luot, hymyhyn huuloset sovitat,
Suuta suikkaat ja lennät pois.
Tai kun eksynehen, tiettömän laivan näät,
Itse käyt perähän, puhallat purjeisiin --
Silloin riemutahan, kantele kajahtaa.
Laiva laskevi satamaan.
Tai kun murheessa mies maatansa katselee,
Yö kun kolkoksi käy, halla kun lähenee;
Silloin läsnä sä oot, kerta vaan pyyhkäset.
Haihtuu halla ja murehet.
Elon henkäys oi, tuulonen taivahan!
Näin mä miettinyt oon: maasta sa lienetkin,
Kussa kyyneltä ei, kussa ei eksytä,
Eikä kuoleman kättä käy.
Tänne, tänne sä siis luokseni tullos mun!
Eksyksissä mä oon, kyynel on silmissäin,
Kuollon yö lähenee. -- Tuulonen taivahan,
Siivin sieluni maasta vie!
Päivälle.
Kirkas kultanen koi, kannella taivahan,
Uskollisna sä ain loistat ja lämmität,
Jotta lämpenis kerran
Ihmisyönkin ja kirkastuis.
Niinkuin vierivä vuo ihmiset kumminkin
Jättää päivän ja koin loiston ja lämmönkin,
Jättää uskollisimman
Ystävänsä ja lemmen sen.
Konsa kuollo ja yö silmämme ummistaa,
Silloin ystävät jää, silloin me jätämme
Sunkin, kultanen koitto,
Taivon korkea kulkijan.
Mutta hautoja viel lempesi lämmittää,
Jotta kuollo ja yö haihtuisi, jotta viel
Kerran kuollehienkin
Povi syttyisi sykkimään. --
Aalto.
Näätkö merellä sä laivan!
Tyynt on aivan.
Mutta tuolla toivon ranta
Ois vihanta!
Silloin aalto, vaahtopää
Heräjää.
Laine vyöryy, laivaa myöntää,
Rantaan työntää.
Aallollekin armo aukee:
Raukka raukee --
Ja nyt aalto, vaahtopää
Levähtää.
Mökkini.
Suoja ois minunkin mökki,
Pirtti lämpimän pitävä,
Kun ei katto kylmä oisi,
Seinät kylmemmät sitäi,
Permanto perin viluinen,
Silta hallan huurtehinen:
Pilvi pään on kattehena,
Suojana salo sumuinen,
Mätäs muina lattioina.
Pimeässä.
Pimeässä pitkän korven,
Salon sankean sisässä
Äiti pientähän piteli,
Nunneroistahan nukutti,
Tuuti tuota enkeliksi,
Siiven kahen kantajaksi,
Helmahan hyvän Jumalan,
Hyvän Herran hulpilohon.
Pimeässä pitkän korven,
Salon sankean sisässä
Kasvoi lapsi kauheaksi,
Korven kolkoksi yleni:
Kaas enskymmenellä kasken,
Karhun toisella kaotti,
Kolmannella miehen murhas.
Pimeässä pitkän korven,
Salon sankean sisässä
Emo vielä on elossa,
Vanhusparka valvehilla.
Emo syöntähän pitävi,
Mieltähän nukuttelevi --
Syön on surusta haleta,
Mieli murheesta mureta,
Musta on sälöinen sauna,
Synkkä saunassa elämä:
Ei ole päivästä puhetta,
Huolta huomen koittehesta.
Piian poika.
Minkäs luulet, minkäs luulet
Piian poiasta tulevan?
Se on saatu saunan alta,
Kiven alta, kannon alta,
Alta olkien otettu:
Saunahan sanattomaksi,
Kivelle kivuttomaksi,
Kannolle katottomaksi,
Muitten orjaksi olille.
Minkäs luulet, minkäs luulet
Piian poiasta tulevan.
Onkijan luku.
Anna akka ahvenia,
Ukko uhventa lujasti!
Anna tulla tuntemahan,
Siimoa silittämähän,
Painon puolta painamahan.
En minä pahoin pitele,
Enkä pieksä pieniäsi:
Suuta vähän siivoelen,
Vähän kutkutan kuvetta,
Kulmaluita kuihuttelen.
Sitte nostan silkkinuorin,
Kultalangoin lapsiasi,
Nostan nuorimman syliini,
Vanhimman vasun varahan
Imanteeksi ilmallisten,
Maallisten iki-iloksi --
Anna akka ahvenia,
Ukko uhventa lujasti!
Morsiusneidoille 29/4 1883.
Kevätpäivät kirkkahat, kauniit
Taas tulleet on Pohjolaan.
Kuin helmivyössä ne siintää
Yli luonnon ja ympäri maan.
Niin ympäri morsiamemme
Kevätpäiviä meillä on myös
Ja ne on nuo morsiusneidot
Tuoss seisten kuin helmivyöss.
Ja näin kevätpäivistä kansa
Ilomielin miettinyt on:
Nuo kun kesäpäiviksi muuttuu,
Suvi meillä on verraton.
Ja turha se toivo ei ookaan:
Kevätpäivät jo hiljalleen --
Likilämpeevi kesäpäiviks,
Hääpäiviksi omilleen.
Vaan vastapa sais sanoamme:
Toki nyt kesä on ihanin!
Kun muuttuis nuo morsiusneidot
Kesäpäiviksi kohtakin.
Palajais itse Väinökin sitte
Ja kantelo taas kajahtais
Ja laululintuset kaikki
Kadonneet kotiaan palajais.
Siis toivo se ainoa, armas,
Toki kohta jo täyttäkää!
Kesäpäiviksi, kevätpäivät
Te kirkkahat, lämmetkää!
Joutsen.
Palomaihin valkorinta,
Jalo joutsen entänyt,
Yli-ilmoissa pilvien päällä
Kohti kirkkautta lentänyt.
Vaan koiviston kultarantaan
Toki viikoksi viehtynyt,
Ja lempeänsä siinä
Kesätyynessä kylpenyt.
Ja siinä se kirkkautta
Sulo-Suomen nauttinut --
Ja se kirkkaus ihmeenlainen
Sinisilmiinsä sulanut.
Ja kukille kaisloille suuta
Supukaistahan antanut,
Ja suunsa niin laulavaiseks,
Myheväiseksi muuntunut.
Ja eestähän aallot armaat
Povellensa painanut,
Ja aavaksi, aaltoavaksi,
Kuin meri, se paisunut.
Ja lempehen maan matalaisen
Niin ihmeesti vaipunut --
Ja seurahan meidän miltei
Ikipäiviksi taipunut.
Vaan kerran kun valon kirkkaan
Taas taivaasta huomannut,
Poveaan punastellen silloin
Korkeutehen kohonnut.
Koivulle tien poskessa.
Halpa koivu, harva sullen
Suopi silmäystäkään;
Mutta kaukomailta tullen
Tuuli lähtee lentämään;
Oksillasi lauleleepi,
Sua suuteleepi.
Halpa koivu, harva sullen
Suopi silmäystäkään;
Mutta kultamailta tullen
Pilvi kohtaa koivun tään,
Kultaheiniin kaunistaapi,
Viljon virvoittaapi.
Halpa koivu, harva sullen
Suopi silmäystäkään;
Mutta kultamailta tullen
Päivä nousee suvi sään,
Sädetulvan sulle tuopi,
Sydämmeesi luopi.
Halpa koivu, harva sullen
Suopi silmäystäkään;
Mutta kesämailta tullen
Linnun lentävän mä nään,
Ja se oksillesi jääpi,
Sulle visertääpi.
Halpa koivu, harva sullen
Suopi silmäystäkään:
Mutta päivän toisen tullen
Laulajan mä vielä nään,
Kantelona hällä koitat,
Muistojasi soitat.
Talvi yössä.
Kuuhut kulkee taivahalla,
Hopeoiden metsät maan --
-- Metsänvilja oksan alla
Asettuupi nukkumaan.
Kertomaan ei luotu kielin
Metsävilja mieliään,
Vait se katsoo kaukomielin
Yöhön suureen, välkkyvään.
Äärettömän etähällä,
Siell on kultatähtönen,
Yksinäinen, ikävällä
Maata kauvan katsellen
Vaan se alenee jo hiljaa
Pilven päälle istahtaa --
Siitä vielä metsän viljaa
Yhä lähemmäksi saa.
Oksaselle viljan viereen
Aivan asettuupi tuo;
Tuossa metsänviljan mieleen
Kuvat kultasimmat luo.
On kuin ois se turvan tuoja
Enkel, siivet hajallaan;
Tai kuin oisi sulosuoja,
Oma äiti turvanaan.
Kuni lapselleen hän loisi
Lämmön, levon siivillään --
Toisen vuoron on kuin oisi
Oma kulta vieressään.
Oma kulta, oma kulta!
Ah kun kaikk on ihanaa!
On kuin oisi lemmen tulta
Täynnä taivas sekä maa.
Kaikki kultaselta tuntuu --
Metsänvilja uneksuu --
Uinuu hopeaiseen huntuun
Joka oksa, joka puu.
Punkaharjulla.
Sä oot kuin vesilintu
Laineella lapsines,
Niin oot sä Punkaharju
Suloine saarines.
Ja kantelosi soipi,
Ja lapses laulelee,
Ja aallot hopeaiset
Riemusta hyppelee.
Ja silloin kun sun kohtaa
Maan kautta kulkijan
Ja taivon rannat hohtaa
Ja ääret maailman,
Hän pysähtyy ja muistaa
Muinoista onneaan
Ja lapsuutensa puhtaan
Ja Eedeninkin maan.
Ja kuinka kaikki siellä
Oil ihmeen ihanaa
Ja kuinka kerran vielä
Se meille aukeaa --
Ja Punkaharju silloin
Ui matalampana,
Kuin ukkosnuolen jälkeen
Veslintu lakea.
Suomal. Seuran vuosipäivänä 17/2 1886.
Pieni kansa, kallis kansa, paljo, paljo kokenut,
Kansa kuolemassa käynyt, kuolemankin voittanut,
Missä tääll on voima suuri, joka sua johdattaa,
Ylentää ja alentaa ja vielä nytkin kannattaa?
Moni käypi kerjäläisen ohi mahtavuudessaan,
Moni sivu Suomen kansan, kuni kerjäläisen vaan.
Mutta useasti toki repaleiss on kulta syön,
Aivan kuni hajoovissa hattaroissa tähti yön.
Moni mahtavana toisen typeräksi arvajaa,
Moni sunkin, Suomen kansa, työntää tyhmienkin taa.
Vaan ei ennen nousuansa päivän paiste meille näy,
Eikä siimehestä Suomi ennen aikaa ilmi käy.
Moni sortaa heikompansa, väkivallan, vainon suo,
Kahlehisin kansammekin moni mahtavampi luo.
Kahleet kätkee -- kesän tullen maakin nousee elohon,
Sorron alta Suomenmaakin monesti jo noussut on.
Moni käypi ohi korven siihen katsomattakaan,
Moni sivu Suomen kansan kuni kansan korpimaan;
Mutta usein korvostakin kultamaita keksitään,
Korven kansatkin on kultaa kylvänehet elämään.
Kerjäläisnä, typeräisnä, sorrettuna Suomenmaa,
Vaikka vielä vangittuna -- Herra sua kannattaa.
Hänpä henkehesi kätki voimat uudet, voitehet,
Jotta tuskan tullen voisit parannella puuttehet.
Ja tuskan tunti tullut on
Ja kansat alla ahdingon
Jo hoiperrellen huokaa,
Ja nautinnoistaan, paastoistaan,
Puutteistaan, parannuksistaan
Ne etsii hengen ruokaa.
Ja toiset lailla leijonan
Rutistaa -- toiset hekuman
Ja synnin helmaan heittyy,
Ja toiset maata kiroaa,
Ja toiset herruutehen saa,
Orjuuteen toiset peittyy.
Näin tuskissansa temmeltää
Ja aaltoo koko aika tää,
On synnyintuskissansa;
Vaan synnyt, syntysanat myös
On kätkettynä kuni yöss,
Ja niitä kaipaa kansa.
Ja kerran kansa kumminkin
On löytynyt, mi sanoihin
On luonnon synnyt saanut,
Mi näistä syntysanoistaan
Loi kielen, kantelon ja maan.
-- Tuo kansa viel ei laannut.
Tuo kansa, Suomen kansa on,
On kansa soiton, kantelon
Ja syntysanojenkin.
Vaan kuka luonnon synnyt loi,
Se syntysanat luoda voi
Viel hengen, sydämenkin.
Kun kannel viel sen kajahtaa,
Niin luottehet lovesta saa
Ja uuden ajan alkeet.
Taas lähempänä Jumalaa
Maat miestyy, kukkii, kohoaa
Riemusta rinnan palkeet.
Pieni kansa, kallis kansa, siispä henkinen on työs!
Huoltakaan ei siitä, vaikka vangittuna oisit yöss.
Usein vankkaan vankilinnaan sankar suuri suljetaan,
Aattehensa yhtäkaikki kulkee kautta kaiken maan.
Siitäkään ei huolta, vaikka korpeen olet joutunut!
Usein aate, sana suurin korvesta on kaikunut.
Eikä köyhyytesi haittaa, köyhä oli Herraskin,
Orjan kahlehista kansat vapahti hän kuitenkin.
Eikä siitä huolta, milloin, miten työsi toimitat,
Kunhan Jumalaan ja armoon uudet polvet uskovat --
Niinkuin saarta aaltoloilla Luojan käsi kannattaa,
Niinpä silloin sua myöskin sama käsi johdattaa.
Mutta vaikk on aika tullut ahdingon ja tuskien,
Vaikka itse olet kansa soiton, syntysanojen,
Kumminkaan et muuta vielä, kallis kansa, tehdä voi:
Hiljakseen vaan soitto soilta, kallioilta kannel soi.
Oravaisten kentällä.
Yö peitti Oravaisten maan,
Yö tappion ja tuonen.
Ja mennyt oli manalaan
Jo moni poika Suomen --
Vaan monta oli vieläkin,
Mi riutui rinnoin verisin.
Ja vaikerteli monikin
Niin vaikealla suulla
Ja kyllä kiroustakin
Siell taidettihin kuulla.
Vaan monet eivät kuitenkaan
Nyt joutanehet valittaan.
Ei valitellut muudankaan;
Vaan kärsimykset kesti
Ja otti kirjan povestaan
Ja aukas kiirehesti
Ja sormin auttoi silmiään
Ja luki kuutamossa tään:
"Ei rakkautta suurempaa
Oo kellään missäkänsä,
Kuin että henkens uhrajaa
Edestä lähimpänsä".
Ne rauhan sanat huulillaan
Hän taipui tyynnä kuolemaan.
Ja silloin yli seutujen
Yön hallat haihtui hiljaa
Ja ensi säteet aamusen
Valaisi kuollon viljaa.
Ja tantereelle monikin
Nyt kulki huolin, kyynelin.
Vaan yksi siellä nähtihin
Niin kylmänä kuin koskaan.
Hän katseen heitti kuolleihin,
Kuin raatoihin ja roskaan
Ja kulki, kulki eellehen;
Vaan kohtasi nyt kuollehen.
Se kuollut siinä ikäskuin
Viel katsoi kirjanansa
Ja kohtaan yhteen ihastuin
Viel viittas sormellansa.
Sen nähtyänsä herra tuo
Jo kirjaan katsehensa luo.
"Ei rakkautta suurempaa
Oo kellään missäkänsä,
Kuin että henkens uhrajaa
Edestä lähimpänsä".
Ja herra päänsä paljastaa
Ja silmäns ristii, kumartaa.
Ja nousee -- näkee tantereen
Uudessa valossansa,
Hän näkee kuinka taistelee
Ja kaatuu Suomen kansa.
Ja vihdoin korkeutehen
Hän silmäns luopi, lausuen:
"Kun henkes, Herra korkehin,
Saa matalinkin kansa,
Se voittaa tappiossakin,
Se voittaa kuolemansa --
Ja ken nyt kärsi tappion,
Se voittanunna on".
Lävistetty raamattu.
(Vöyrin kirkossa.)
"Ei tässä auta asehet,
Ei kuulat eikä kalvat!
Nyt kaataa meitä katehet
Ja hiiden koirat halvat.
Tuo suomalainen lauma on
Vaan velhojoukko kelvoton!
Vaan yhden taikakapineen
Mä tiedän kaikkivoivan,
Mi nostaa maasta kaatuneen
Ja antaa hengen, hoivan,
Ja miehestä mi saapi viis
Ja naisestakin miehen, hiis!
Mi loihdullansa lauman on
Tuon vihattuin ja vääräin
Ennenkin vienyt voittohon
Ja surmaks satamääräin,
Mi nytkin surm on siunattuin,
Vaan voitto Luojan kirottuin.
Se kirja on -- sisältäen
Taikoja kauheoita,
On lemmon kielet lehdet sen
Ja sanat saatanoita!
Ja kirja tuo on tässä tää.
Mies ken sen ensin lävistää!"
Niin kasakoista muudan huus
Ja kirjan maahan mätkäs
Ja sylki, polki. -- Peistä kuus
Sen läpi pistää sätkäs.
Ja kiroellen kirjan tuon
He työnti sitte suuhun suon.
Vaan kuka voipi totuuden
Ja Herran sanan peittää?
Ja voiko hävittäjät sen
Kostotta Herra heittää?
Ei! Suosta kirja kohottiin
Ja kirkkoon sieltä kannettiin.
Vaan nimetöinnä, haudattai
On raastajat sen ratki --
Niist raiskalinnut ruuan sai
Ja sutten penikatki.
Sill Herra tuhontekijän
Pyyhkäisee kirjast elämän.
Heikinpäivänä.
Heikki on meidän miehiämme,
Heikki hauska ja hupanen:
Puhtehet puhuvi kaikki,
Illat pitkät pilpattavi
Noita lasten laulupäitä,
Nuorten saamia sanoja,
Vanhojen iki-runoja,
Ijän kaiken kaskuloita --
Niin ne laulut laukeavi,
Sanat suustahan tulevi.
Kuin on säihkyen säkenet,
Takasta tulikipunat!
Heikki on meidän miehiämme,
Talon vartia vakanen:
Tasan Heikki heinät lyöpi,
Konnut kahtia jakavi,
Jotta karja kaikellainen
Erkin päivihin eläisi;
Tasan talvenkin jakavi
Taitaltavi talven seljan,
Kylmän kynnet poikki lyöpi,
Pahoin pakkasen panevi:
Tukan tuulehen ajavi,
Hampahat hajottelevi.
Heikki on meidän miehiämme,
Heikki veljistä väkevin:
Karhunkin se kallistavi,
Kääntää toiselle kylelle;
Taikka nostavi neneä
Tasakärseä taluvi
Oksan alta, oksan päälle
Honkahan havun sisästä
Ihmisten ihattavaksi,
Kansan katsaheltavaksi;
Itsenkin iki-iloksi,
Ijän kaiken kauneheksi.
Heikki on meidän miehiämme,
Heikki poiista parahin --
Varsinkin vakanen poika,
Itse Heikki Heikkalassa:
Heikki ei herrana elele,
Eikä katso kakkuloilla
Yli olkansa oloja;
Eik ole tuota turhamaista
Sivukulkijan sukua.
Ain on hällä antamista,
Ainap on avun varoa --
Viljon vierahat pitävi,
Tarjoten talossa käyvät,
Tuopi köyhätkin tupahan,
Lämpimähän läylemmätkin,
Suopi leivän suuttomalle,
Palan paljo tahtovalle,
Siihen kaljat, petran taljat,
Levon lempeän lisäksi.
"Heikki on meidän miehiämme,
Poika poiista parahin!"
Niin jo huonotki hokevi,
Tunnustavi tuhmemmatki;
Vaan ei myönnä meidän neiot,
Immet tunnusta ikänä,
Vanhat piiat varsinkana,
Noin ne neitoset nimevi,
Vanhat piiat pistelevi:
Yksin tuppelo tuhersi;
Itseksensä ijän kaiken.
Yksin söi, makasi yksin,
Yksin vanheni varatta --
Yksin kurja kuolkohonki
Saunahan savun sekahan
Kuiva vasta kainalohon!
Vaan mikäpä meidän olla,
Mikä poikana eleä
Valmihissa maailmassa
Valmihin elon varalla.
Niin on poian oleskella,
Kera impien eleä,
Niinkuin päivän taivahalla
Tähtien tuhanten kanssa,
Tai kuin kuusen kunnahalla
Sulo koivujen kesellä --
Kenpä silloin kehtoaisi
Yhen ottaa omaksi,
Kun on kullekin käelle,
Joka sormelle satoja!
Tukkipoika.
Soi kutsut kaukoa metsiin maan
Ja latvoissa honkain huiski
Ja honkain latvoista lattiaan
Mont tietoa kummaa kuiski.
Ja oksien alta nyt innoissaan
Nous miehiä matkaan ja maailmaan.
Vaan tukkipoika se hongan kaas
Ja hongalle itse nousi
Ja poikaa ei koko Pohjanmaass,
Mi niin hyvin virrat sousi.
Niin hongalla huilas nyt poikanen,
Kuin kaakkuri kuohuissa koskien.
Ja tukkipoika se lauloi vaan,
Vaikk veet kuni vuoret vyöri --
Vaikk lenti koskissa koppinaan,
Vaikk honkakin alla pyöri,
Ja kivissä pirstoja puusta lens,
Mut laulaen poika vaan eelleen ens.
Vaan Pällin korvassa kuitenkin
Se lakkasi poian laulu:
Puu pystyyn lensi ja aaltoihin
Jo poikasen paiskas pauhu.
Ei Pällistä päästynä ennenkään,
Siis poiankin peitti se vyöryillään.
Vaan pauhun pohjassa kumminkin
Se poika ja honka yhtyi,
Ja kohta nousi ne ilmoihin
Ja poika taas lauluun ryhtyi --
Ja matka se taas meni laulain vaan,
Kuin Pälliä ei olis ollutkaan.
Mut poian laulaissa kerran niin,
Mies hongalle nous, lylyhammas
Ja siinä tuimasti taisteltiin;
Vaan poika sen koskeen ampas.
Ja koskesta mies kiros: vie sun hiis!
Vaan poika se vastasi: tulkoon viis!
Ei poikaa kaatanut mahtavat
Maan loihtijat, lylyhampaat.
Ja aallot hyppeli vaahtoisat
Vaan ympärillään kuin lampaat.
Jos koskessa käytihin toisinaan,
Sielt urhoutta saatihin uutta vaan.
Niin matka ain yhä laskeutuu.
Jo tultihin virran suuhun.
Siin laivan mastoksi nousi puu,
Mermieheksi poika puuhun --
Ja laiva jo purjehti laulaen,
Vaan ään oli ylinnä poikasen.
Ja laiva ehti jo kauaskin,
Kun nous meri vimmahansa.
Se maston matkasi aaltoihin
Ja pyyhkäsi poian kanssa.
Laiv upposi pohjahan, niinkuin paas;
Mut poik oli honkansa päällä taas.
Ja vuoroin aalloissa Atlantin
Nyt poika ja honka peittyi
Ja vuoroin nousi ne ilmoihin
Ja koppina hyrskyn heittyi --
Ja vihdoin he rantahan viskattiin
Ja kuolleena poikanen korjattiin.
Ja huone hongasta Pohjolan
Jo tehtihin tumma tuonen
Ja kaikki tyttäret Hispanian
Nyt itkivät poikaa Suomen.
Mut kuolleena poika ei ollutkaan,
Kuin karhu hän vaineessa nukkui vaan.
Ja laulun helkkeestä heräten
Hän katsahti ympärilleen
Ja parven huomasi neitosten
Ja hautaus jäikin silleen.
"Ei", kuiskasi, "hautahan lähtäkään!
Vaan häitä nyt tästlähin vietetään!"
Ja hongan laudoista lattian
Hän veisteli varten häitä
Ja sillä tanssitti Hispanian
Hiushienoja kassapäitä.
Ja tanssi ja lempi ja lauloi vaan
Ja häistä ei loppua tullutkaan.
Ja neidot tanssi hän miehelään
Vaan itse hän ilman riehui
Ja impein parvessa yhtenään.
Kuin perhonen lämmin liehui --
Nuolt ukkosen perhokin pelkää ain;
Mut poika ei pelkää -- hän lempii vain.
Niin koston tunti ja kuollon yö
Yhtäkkiä päälle hyökkää
Ja permannollehen poian lyö
Ja tikarin rintaan työkkää --
Vaan viel vihamiehens hän suin ja päin
Lyö maahan ja lausuvi kuollen näin:
"Nyt tukkipoika jo kuolkohon,
Kun maassa on vastustajansa
Ja kaikki tyttäret Hispanian
Niin hehkuvat omanansa,
Kun honkansa laudat on allaan viel
Ja talless on Pohja ja poiat siell!"
Noista Kekkolan kemuista,
Jumalisten juomingeista.
Jo otan kynän käteeni,
Pännän peukalon etehen,
Piirteäkseni hyviä,
Parahia pannakseni
Noista Kekkolan kemuista,
Jumalisten juomingeista.
Hyvä viljon veljyeni,
Kaunis kasvinkumppalini!
Jo on päästy pään menoista,
Vatsan vaaroista eritty,
Päästy piispan tutkinnosta,
Piispan eineistä eritty.
Kyllä täällä kysyttihin,
Tutkittihin tuhmemmatki;
Onko Aata ahkeroittu,
Onko Ootakin opittu,
Onko mieltä miehen päässä,
Suussa hammasta hyveä.
Tuli näet tuonnempata
Piispa tutkinnon pitohon;
Tuo on tuomiorovasti,
Hippakunnan kuulu herra.
Tuli vaunuissa ajaen,
Tuli keisin keikutellen --
Eess oli hepoa kaksi,
Ohjissa oma ajaja,
Oma passari perissä;
Rinnalla ripeä herra,
Assessori aivan virkku.
Tultihin tuvan etehen,
Porras päähän päädyttihin:
Pappi portailla pokaten,
Papin rouva rappusilla.
Siinäpä jo tutkittihin,
Keksittihin, kysyttihin
Papin niskan niveleitä,
Selkärangon rakennusta;
Sekä rouvan notkeutta,
Naisen niiausmenoja.
Tultihin tupahan tuosta,
Saatihin salin perähän,
Silloin sikarit etehen,
Piiput, rassit, paperossit,
Kaikki Kekkolan tupakat!
Hyvin, jos hyvät olivat,
Muuten suuta murrettihin.
Sittekös sisähän ruoka,
Pöytä etehen pönäkkä!
Siin oli sian lihoa,
Linnun, lampahan lihoa,
Härän lihavan lapoa,
Oli ryypyt ryhtyäksi,
Palan painoksi olutta;
Oli keittoa hyveä,
Senkin seitsemän lajia,
Oli suun sulatus vettä,
"Ruokaviinejä" nimellä,
Oli marjat, vehnässarjat,
Rääpiäistä puitten päistä,
He'elmää hyvän makuista,
Siihen monta siunausta,
Monta kiitosta lisäksi;
Vaan ei puuroa pietty,
Tarjottuna talkkunata
Noissa Kekkolan kemuissa,
Jumalisten juomingeissa.
Tuli sitte toinen aika,
Toinen tutkimus tapahtu,
Kellot kun kehoitti soien,
Vasket vankuen kumisi,
Ilmi ihmisten julisti,
Sanan kerto Kekkolalle:
Nyt on kirkossa keräjät,
Piispan luvut Luojan eessä,
Eessä Jumalan jutelmat.
Astui piispa alttarille,
Pyhän pöyän pyörtehelle --
Evankeljumist esitti,
Raamatun lopusta lausu;
Ei se laista lausununna,
Herran päivästä puhunut.
Tuli sitte tutkimahan,
Tietämään tilasta kansan.
Kysyi kinkeriluvusta,
Rippilasten laskennasta;
Kysyi paljokin papilta,
Kirkkoraadilta enemmän.
Kysyi kyllä kirkon seinät,
Hirret huonehen Jumalan,
Sisus jäi kyselemättä,
Templin henki tietämättä,
Vaikk ois ollut tuulta täynnä,
Tahi kuolleitten romua.
Sitte taas pian takasin,
Heti herkuille hyville!
Otettihin oiva ryyppy,
Sitte syötihin lujasti,
Juotihin jotakin taasen,
Taasen syötihin tavasta,
Syötihin syänlihoja,
Aivan maksan maimenia.
Oli herkkuja ololta,
Ratki paljo rasvaksia,
Pullot pulputti olutta,
"Karahviinit" viinivettä.
Jo piispa pikarin otti,
Pullon sormihin sovitti,
Lausueli lasin luota,
Pullon äärestä puheli:
"Hyvin on, hyvä isäntä,
Menot teiän tienohilla!
Tulin tänne tutkimahan,
Tilastanne tietämähän.
Oon nyt tuota tutkinunna,
Tismallehen tietänynnä.
Hyvin on, hyvä isäntä.
Menot teiän tienohilla!"
Siinä se keräjän kärki,
Päätös piispan tutkintojen,
Loppu herrojen lukusten!
Hyvä viljon veljyeni,
Kaunis kasvinkumppalini,
Jo on päästy pään menoista
Vatsan naaroista eritty!