Poliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen
parahiksi kylpemään... olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan.
Poliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja
sitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa
vuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.
Siellä oli Ratilainen tiedustellut, että:
-- Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo
Piiroiselle vävyksi?
Mutta poliisi oli varmasti väittänyt:
-- Valetta se on alusta loppuun... kuka hänen sitten lienee muninutkin.
Ratilainen myönsi:
-- Sitähän minä, että valettahan se... jos lienee sen Piipariskan
keittämää.
-- Voipi se olla Piipariskankin... mistäs sinä olet näin hyvää viinaa
saanut?
Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin
hyvä tuttava.
-- Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.
Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita
vieraalle kahvia kamariin.
-- Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi
Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. -- Tuli tässä nukutuksi
vähän herroiksi... se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut...
-- Isä joi jo kahvit... taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä
rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.
Poliisi hörppi kahvia.
-- Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.
Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.
-- Eihän tuota tiedä vielä... piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.
-- Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.
Iita kaasi toisen kupin.
Sitten hän kainosteli:
-- Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt... onhan siellä parempiakin.
-- Niinkö ketä?
-- No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar... taikka
joku muu... arveli Iita Ratilainen.
Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen
kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:
-- Kukapahan tuosta nyt... liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.
-- Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään
huomaa, kertoi Iita.
-- Ka en tiedä... en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.
Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:
-- Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin
kävellessäänkään.
Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta
pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla
tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.
Sitten hän sanoi:
-- Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan...
Iita pisti väliin:
-- Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!
-- Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.
Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:
-- En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani
pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin
antaapa heidän olla häiringittä.
Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:
-- Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa
pelehtimässä... Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta
lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä
kiinni... vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin
olevan metsässä... tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin
palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.
Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja
Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut... jos lienee
tosissaan ollutkaan.
Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja
poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin
vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:
-- Älähän nyt... pudotat vielä tuon rikan.
-- Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.
Samassa kuului askeleita porstuasta.
Iita riuhtaisihe ja suhahti:
-- Päästä irti... älyävät!
Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan
kamariin vaan häipyivät kuistille.
-- No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja
sanoi:
-- Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.
-- Pitänee tuota yrittää tulla... jos isä laskee, lupasi Iita.
-- Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.
* * * * *
Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin
oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli
hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli
kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut,
rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja
mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen
pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli
pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan
hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan
Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän
on käynyt.
Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi
Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi
sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen
selkäpuolelta tutulta.
-- Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.
Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat
jalkajuonet tuottanut.
-- Sattuipas pakana kohdalle!
Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä,
niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden
välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat
olivat pyyhkäisseet päästä.
-- Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki
Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.
Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua
tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu
halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella
kivellä ja tervehti Kontkasta:
-- Ka, poliisi Kontkanenhan se on... minä jo tuolla metsässä
arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen
räiskettä kuulunut takaapäin.
-- Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.
-- En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:
-- Älä valehtele.
-- Ei, en minä kuullut... tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta
ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.
-- Älä siinä kärsääsi rässää... kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi
vihoissaan.
Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:
-- Joo... onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan
toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme... tuli niin
kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin
mustilaisen lapsesta kylvettäessä.
-- Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on,
kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?
-- He he... enhän minä poliisia... mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki
Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.
-- No senkös täytinen sinua juoksutti?
Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.
Heikki Piiparinen leperteli:
-- Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin... niinkuin nyt
tätä minuakin... mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa
kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon,
ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen
vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä
ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään... minä läksin
perästä juoksemaan... arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin
kiinni... vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi
lentää louhottamaan... pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut
poikue siinä tienvieressä.
-- Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän
kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.
-- Mikä laukku?
-- Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.
Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut
laukkua.
-- No niinpähän on pudonnut kehveli... niin on tipahtanut kuin linnun
tipaus lennossa... mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.
-- Se on löytäminen!
Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.
Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:
-- Pitäisihän sen löytyä... se oli hyvä laukku vielä... no kaikkiaan,
kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan
kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.
-- Tyhjä!
Poliisi murahti halveksivasti.
Sitten hän julmistui.
-- Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa...!
Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:
-- Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!
Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:
-- Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!
Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.
-- Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!
Heikki Piiparinen sanoi:
-- Pääsen minä tästä nostamattasikin... vaikka senkö helvetin kentraali
sinä luulet olevasi minua komentamaan!
-- Olen minä! äyhkäisi poliisi.
Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi
tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka
viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin
kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.
-- Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on
kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.
-- Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. -- Luuletko sinä tästä
pullikoimalla pääseväsi!
Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin
lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli
tultukin.
Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut
kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon
juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli
näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.
Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.
-- Ähäh! ilkkui; poliisi. -- Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!
-- Ka, mitäs tässä... hävettää vain vähän... niinkuin Hartikaista hyvä
ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi
mieheksi.
-- Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin
kanssa, ilmoitti poliisi.
-- Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki
Piiparinen alttiisti.
Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:
-- Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?
Poliisi harkitsi asian:
-- Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.
-- Joo, no siinä katsannossa... myönsi Piiparinen nostaen laukun
selkäänsä.
Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:
-- Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo
itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.
-- Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.
-- Niin, no, minä vain siltä varalta.
Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on
talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.
Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein
rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.
Oltiin ääneti muutama minuutti.
Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:
-- Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä...? aprikoi hän kuin
itsekseen.
Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen
sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.
Sentähden vastasikin Piiparinen itse:
-- Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli
niin siististi tehtykin... niin oli latjattu halot tasaisesti ja
säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.
Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.
Käveltiin.
-- Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. -- En ole
polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä... vaan ei taida olla
lupa...?
Poliisista se oli yhdentekevää:
-- Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.
-- Jos hänen pistäisi savuamaan sitten... vaikka eivät nuo itikat enää
hätyytäkään, tuumi Piiparinen.
Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.
Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.
Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin
taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:
-- Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?
-- Olisihan noita ollut itsellänikin... vaan voihan tuon ottaa, kun
tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.
Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:
-- Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?
-- Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja... vaikka onhan niitä samoja
Kettusellakin.
Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi
muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.
-- Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla,
sanoi Piiparinen.
-- Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. -- Varsinkin noilla
alavammilla paikoilla.
Käveltiin.
-- Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen
pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.
-- Niin se paahtaa kuin kesällä.
-- Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät
kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti
Piiparinen. -- Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.
Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä
kilpajuoksua:
-- Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun
töminässä... kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin
että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia
semmoiseksi pekunaksi!
Poliisia vähän kainostutti kehuminen:
-- En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun
sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla
suorana.
Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin
väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin
ihailla Kontkasen vikkelyyttä.
-- Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi
asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.
Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan
haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta
viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan
olla sanomatta:
-- Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla
on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?
Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.
-- Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden
kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka
narrasi... sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne
Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät
korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin
juoksijan.
Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin
uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä
Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka
oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.
-- Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään
pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:
-- Eihän se pakko... mutta kun se on tuo liha heikko.
Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:
-- Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis...
Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään
pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.
-- Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa,
satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia...
Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.
Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta
kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:
-- Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä
laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen
palkinnon.
-- Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti.
Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin
välinpitämättömästi:
-- Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.
-- Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka
tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen
aikanaan tietoonsa.
Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen
vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki
poliisin vähän epävarmaksi.
Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen
takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan
silmiin ja sanoi rutosti:
-- Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran... eikö
juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman
miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen
ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?
Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki
Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi
hänet.
Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja
sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi
antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.
Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.
Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.
-- Noh? kysyi Heikki Piiparinen.
-- Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se
oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.
-- Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:
-- Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee
muidenkin tietoon... vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p--si.
Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.
-- Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki
Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan
lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla
pakanat kuuluivat ennen uhranneen. -- Olisihan tuo mukava kuulla, minkä
arvoinen se sinun uutisesi on.
-- Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos
minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.
-- Jospa sinä petät? epäili poliisi.
-- Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.
Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä
poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.
-- Muuten vain... jotta saisit sotkea jälkesi.
-- Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. -- Saat pitää sen,
jollet muuten usko... ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.
Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä
olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:
-- No anna paukahtaa sitten, niin nähdään...
Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain
tupakoi ja huomautti:
-- On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan
lepuuttamassa... maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven
pinta yhtään sammalta kasvamaan.
Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti
häntä narrinaan?
-- Tuota... vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen
Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.
-- Mitäs se tähän kuuluu?
-- No kuuluupahan vain.
Poliisi sanoi:
-- Ei ole... jos lie ollut ennenkään.
Heikki Piiparinen tupakoi.
Sitten hän sanoi harvakseen:
-- Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina
olla...