II

Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari

kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki

Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli

ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä

lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin.

Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö

liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä.

Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut,

että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se

yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä

penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt

harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua,

kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen

tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt

paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän

viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä

ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää

saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa

hörähtelikin matalalla äänellä.

-- Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki

Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja

ilmoitti:

-- Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla... puolimaissa.

-- Vai jo se...

"Nuotioilla nokisilla

ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

-- On niillä oltu niilläkin... nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen,

kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten

ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin,

niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään

ymmärrä... kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä

yöjalkareissut mieleenkään...

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa

ja sitten lähempää.

-- Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

-- Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja

posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen

askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen

vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka

asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui

turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian

nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia

postinkuljettajalle.

-- Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi

mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta

pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei

ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä,

joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi

silmäillä kahvia odotellessaan.

-- Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi

mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

-- Siinä yhdeksän korvissa.

-- No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli

mustatukkainen.

-- Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman

matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää

kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia

pannuun.

-- Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

-- Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen

istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

-- Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi

postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja

sanoi:

-- Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

-- Riittää siitä.

-- Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. -- Ei taida sentään satalukuja

tuhansia tulla?

-- Satojako tuhansia... mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi -- vaikka

olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. -- Vaan tässä se

onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi

muutettuna.

-- Vai ihan miljoonissa... kuka lienee niin rikas kuolija ollut,

seisoneeko siinä lehdessä?

-- On tässä nimikin... m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

-- Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki

Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja

löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

-- Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin

avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä

syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät

olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi

linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi

toisilta:

-- Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo

syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki

Piiparinenkin.

Maistettiin.

-- Hähhäh... miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi,

tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet

pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi

piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista

jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

-- Kukahan lie sen miljoonan saanut... mistä siinä lehdessä sitä juttua

oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

-- On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä

Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki

postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä

kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni

väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan

kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

-- No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika...

-- Tuota... sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan?

kysyi postinkuljettaja.

-- Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä

Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen... kun olen hänellä renkinäkin

ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana

niinkuin venemiestä...

-- Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

-- Samako... kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta

hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

-- Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi

taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen

tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti

Panhelaiselle:

-- Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on,

niin siellä se Ameriikassa on... siellä sen poikakin on, se Konsta

Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana

sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä

vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten

samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan

siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt... ei se ollut sen sortin

miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

-- "M-r Joh-n Piiroinen..."

-- Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka

on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut... sillä on,

tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee

ollut kolme -- neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua

koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen

nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, -- elikkä nyt niinkuin Joh-n,

herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi

päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas

halvattu... ja nyt tuli Piiroisesta pohatta -- paljonko siinä luettiin,

että siltä jäi?

-- Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa... niin tähän on painettu.

-- No voi sun hitto...

-- Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi

postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

-- Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita

kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

-- Ei ole vielä naimisiin joutunut?

-- Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut... eikä

tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli

vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu

siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen.

Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä

aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja

sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää,

koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi

kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa

tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun

on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin... se

onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut

kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä

tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

-- Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta

kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille...

eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin -- ja

valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi

tulemaan puheliaaksi.

-- Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki

Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo

käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli

sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

-- Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

-- Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

-- Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies,

rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa

samalla penkillä röhötettiin.

-- Niin, kun nukutti... puolustautui Piiparinen.

-- Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin

höyli ja nöyrä... ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä

tiedän, valehteli postinkuljettaja.

-- Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

-- Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

-- Pape... papa... papatuksen papelaisia, matki humalainen. -- Vieläkö

sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

-- Eiköpä tuo alkane jo piisata... jos vielä päähän nousee, kainosteli

postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

-- Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan...

ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen... piianperhana pisti oven

ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

-- Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran

tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

-- Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. -- Vielä

täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

-- Kiitoksia... tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä... hyvästi nyt ja

suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen

ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

-- Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

-- Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi...

mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin

liestymällä, retusi putelimies.

* * * * *

-- Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

-- Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia

hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi

hän:

-- Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen

arveli:

-- Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä... mutta hyvä sillä oli

viina.

-- Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

-- Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.