IV

Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen,

ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli

vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

-- Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian

umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet

sinä tässä...

-- Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän

juonitteli:

-- Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön...

eto känttyrään!

-- Mistä ne sen tietävät... kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus,

ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen.

Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin

käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä

vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä

vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

-- Missähän se on Annastiina... olisiko kotonaan, vai jos lienee

lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili

poliisi.

-- Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran

olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi

sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt

langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

-- Voipihan sen... ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin

uutisensa:

-- Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä

Piipariskalla... tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin

oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan

siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt.

Eikö liene mitä reumatistia... sanoi olleen jalkojensa märkinä koko

ajan.

-- No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. -- Ihan se vetää kuin

meidän puolta!

-- Vetää se... lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

-- Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä...? kysyi Heikki

Piiparinen.

-- Kyllä minä osaan... ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä

se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen... olisin minä sen jo

ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

-- Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut... se oli niin

sottailtu.

-- Hyh... vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin... no sittenhän

se sopii niinkuin suutarin näppi sinne...

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla.

Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä

saanut oikein selvää.

* * * * *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle

päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen

valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki.

Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää

Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja,

niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli

lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä

valitellen makasi Roivaan sängyssä.

-- Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli

Piipariska.

-- Johan minä, sanoi Heikki. -- Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin

pikemmin.

-- Joko ne... ohhoh kun viileksii pahasti... joko ne olivat saaneet sen

pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

-- Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin

lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

-- Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat,

niin että tupakkasylki leualle valui... siinä on sitten jonninjoutavia

miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin,

kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla

telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

-- Voi voi voi, valitteli Annastiina. -- Älkää hyvä Piipariska...

-- Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

-- Koskee siihen... se on niin hellänä jotta oikein.

-- Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. -- Antaahan kun

minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

-- En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin... ottivat ne viime

vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä

huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

-- Olisi edes lähtenyt se Iivo... kun ollaan rippikoulutovereitakin...

eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

-- Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä

kiinni. -- Vai Iivo... toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen,

harvakseltaan:

-- Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt

tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin

suuret luut, eikä ne paljon maksa -- luut, meinaan. Neljin pennin

kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet...

luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi.

Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli

jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

-- Luita, luita on Iivossa... ja siinä nahka päällä, jota kylvettää,

milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä

kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli

vähän niinkuin... niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin,

että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

-- Mitäs se nyt tämä Heikki... häpeili Annastiina. -- Eihän meillä

Iivon kanssa mitä...

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

-- Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että

sinä katsahdat Iivon puoleen... itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole

itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän

ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan...

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan

semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan -- olisi

päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja

Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka

toiselta pyydetty -- mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että

Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa,

jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein

kiihtyneesti selittää:

-- Niin minä itkin... niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä

Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta -- voi hyvä

isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt

-- niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin...

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että

äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään.

Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

-- Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan

seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset

miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat...

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin

sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

-- Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta

siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia

kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime

kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

-- Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja

seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

-- Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se

poliisia hakisi, lisäsi Heikki. -- Tiesinhän minä sen, kun olin silloin

laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä

vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat

alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

-- Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska

sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. -- Vai huolitko,

Annastiina?

-- Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt

ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen -- kaiken

varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä,

semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen

rikasta leskeä.

-- Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen

Annastiinalta.

-- Jaksaahan se... isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina,

käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

-- Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. --

Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

-- Onhan se.

-- Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi

olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka

toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

-- Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta

kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi

hän:

-- Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

-- Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se

kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on

hänkin olevinaan, mutta...

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin

sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui

mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

-- Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä

se tuo poliisi putosi... ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä

siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin

heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut

milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki

tietää...

-- Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti

kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

-- Täällähän minä, murahti Heikki.

-- Kuka se on? suhahti Annastiina.

-- Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka

tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

-- Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen

alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun

se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

-- Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

-- Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi

ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. -- Pitäisi käydä ottamassa

selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu

siellä keitelleen.

-- Vai Lassi Kettusta...

-- Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

-- Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

-- Eihän se... se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun

tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

-- Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

-- Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

-- Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

-- Päivää, Annastiina!

-- Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi

tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

-- Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

-- Ei se tulekaan... uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee

Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

-- Uskonhan minä... toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

-- Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin...

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

-- Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut

äänestä Annastiinaa... puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli

Kasurisesta... se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan,

koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian

säännölliselle ladulleen kysyi hän:

-- Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta

hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen

viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän

alkoi kerkeästi selittää:

-- Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut

märkinä juoksennella päiväkaudet... lampaita ajelemassa. Mutta kyllä

tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten

annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

-- Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

-- Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

-- Antautuivathan ne lampaat... mutta se iso pässi jäi taas saamatta

kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

-- Ähäh... vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli

poliisi. -- Sekö, joka viime syksynäkin?

-- Se sama.

-- Vai taas se rietas... se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun

saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen.

Sitten hän jatkoi:

-- Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

-- Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. -- Kun

eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan

rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

-- No jopa ovat miehiä...

Ja Heikki Piiparinen:

-- Niinhän ne ovat Mutasessa... mutta olisipa sattunut vaikka tämä

poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin

antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

-- Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut

juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä

yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.

Hän sanoi:

-- Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan

kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi... antaahan se sitten

Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

-- Annan minä... keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

-- Antaahan se Annastiina papuja... ja ottaahan se tämä poliisi pässin

kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

-- Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä,

lupasi Tuomas Kontkanen.

-- Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. --

Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

-- Hyväinen aika... eihän sitä nyt tarvitse... kyllähän isä lähettää

miehet... sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

-- Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi

kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

-- Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi

pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

-- Ka onhan tässä tämä minä... kyllä minä joudan.

-- No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja

huudahti:

-- No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle

Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen

kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän

salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle

salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

-- No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun

asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

-- Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista

kuin joku Mutasen poika...

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

-- Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos

tämä kehen suostuisi.

-- Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki

Piiparinen. -- On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin

kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään

Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea

ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

-- Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja

törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi

Annastiinalle:

-- Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta,

jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

-- Vieläkö sinua kolottaa?

-- Kolottaahan se vähän... vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

-- Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli

hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin

herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas...

-- Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

-- Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen

hännässä!

-- Kiitos! kuiskasi Annastiina. -- Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon

vaivaa...

-- Vaivaako... mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni,

vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi

olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun

tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää.

Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään

ilmoittanut.

-- Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi

hamettaan ja röijyään. -- Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

-- Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki

Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

-- Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas

Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin

onnellisena.

-- Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä

Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi

melkein haikeasti:

-- Harvassa... harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa

kiinni...

-- Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

-- Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi

Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät

kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

-- No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi

meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!

V

Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka

Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen

leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!

Mikäs siinä!

Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka

Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että

morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi

sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän

valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain

puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin

muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa

maakunnassa.

Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.

Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia

kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä

yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa

kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen.

Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi

takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa

mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.

Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa... vain sen verran,

että puhe luisti.

-- Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.

-- Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.

-- Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi

sulhanen.

-- No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa,

miellytteli puhemies.

-- Eikä hopiaperiä... sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan

hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!

-- No, mitäs siitä... naurahteli puhemies mielissään.

-- Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon

Pötkänlahden kievariin?

-- Minusta nähden.

-- Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna

jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.

Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:

-- Hevo-neee...eee!

Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta

Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.

-- Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka...!

Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan

junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:

-- No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää

koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät... hei, ruuna, vieläkö

sinä olet aisoissa!

-- Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.

-- Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.

Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:

-- Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä

pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?

Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja

ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään,

kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.

Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.

Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:

-- No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se

huolinutkaan sinusta?

-- Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis

puhemies.

-- Minä jätin sen sinulle, Annastiinan... eivät ne ole muille kuin

Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen

kiukusta punoittaen.

Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla

oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka

se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.

Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo

Mutanen vain yhä irvoitellen:

-- Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin... jollet vain

silmiä ole vienyt!

Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli

ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.

-- P--leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä

pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.

Sitten hän kiljaisi:

-- Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan

muutkaan... mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi

kahdeksansataa markkaa... jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä

kotivävynä asua.

Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli

piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen

irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas

jäljellepäin.

-- Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen

äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.

Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti

Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä

entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja

särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään

sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.

Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen

Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden

kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.

-- Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava

konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.

-- Eikä... minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.

-- Korpivaarasta... mitenkäs... kuulkaas, faktori! huusi neiti

viereiseen huoneeseen.

-- Jahah! kuului sieltä miehen ääni.

-- Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?

-- Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä

paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.

-- Miljoonaperintö... kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu

auki seisomaan.

-- En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä... minäpä

katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.

Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana,

pudonnut kädestä lattialle.

-- Niin, tässä se on, sanoi neiti.

Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:

-- Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta.

Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan

suuruinen perintö...

Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut

alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.

Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä

Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.

Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista,

hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.

Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.

Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa

paperiin käärityssä kotelossa.

Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä

vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja

juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa.

Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja

läksivät vihdoin kihlojen ostoon.

Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä

kiinni:

-- Mistäspäin isännät ovat kotoisin?

-- Tuoltapa vain Korpivaarasta.

-- No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö...

* * * * *

Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla

kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.

Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,

Aapeli Kasurinen vähän edellä.

Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa

silmiin.

Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti

Kasurinen kiroten:

-- Mitäs siinä luimistelet, s--nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!

Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran

Tutjunpohjaa.

Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti,

että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä

tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei

tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä

hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta

hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka

Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.

Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.

-- Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.

Hevonen pysähtyi.

-- Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli

Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!

Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli

sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän

ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä,

vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä

kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon

asti, ja nousi sitten taas kärryille.

Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan

sietämättömäksi.

-- No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän

kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.

-- On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. -- Sitävartenko sinä sitä

Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä

tyrkyttänyt?

-- Ka...! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän

hyökkäykseen.

Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:

-- Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun

sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä

tiimalta pääset miljuneeriksi!

-- Ka... aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:

-- Kakata, mitä kakatat... sinun syytäsi tämä on, koko soppa!

-- Älähän nyt... itsehän sinä...

-- Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen

leskeä!

-- Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa... ei suinkaan sinua,

aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi...

-- Mutta sinä _tyrkytit_, p--le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että

kaiku honkametsästä vastaan rähähti. -- Sinä tyrkytit ja sanoit,

että mitäs siitä Annastiinasta, _köyhästä_, siinä on Mönkkösen

leski, _rikas_, ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit,

tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi... sanoit, ettei se ole

silmäpuoli... näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin... ei

se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse,

riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.

-- No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan... koetti

hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.

Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:

-- Soppasilmä sillä on... luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!

Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt

joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.

-- Voi vaivattu sentään... ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan

katsellut ja aikonut.

Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui

hänen menetyksensä.

-- Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen

Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein...

Puhemiehenkin täytyi myöntää:

-- Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta... mutta mitä tähän

Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän...

-- Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.

Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää,

kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä

suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut,

kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha

mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta

eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket

kuin maitovauvalla.

-- Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua... tässä

kyllä vielä keino keksitään.

Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:

-- Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä

kihlatkaan annettu?

Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka

sanaan vastaan noitunut.

-- Ei ole kihlat vielä annettu... eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin

sinne päin. Mitäs siitä.

Aapeli Kasurinen vaikeni.

Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä

selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen

oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja

annettu.

-- Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana

ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan... mutta mitkä hiton

kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään.

Eihän sitä sillä tavalla...

Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:

-- Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta,

niinkauan kuin ei ole kihloja annettu... enemmänhän se piti sitä vielä

leikkinä... -- niinkuin mekin oltiin leikin haminassa... nauratteli

vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin

kihlatkin näkee...

Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää

toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja

samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti

hän murahtaen:

-- Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin...

-- Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että

sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.

Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken

asiasta:

-- Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen

enää ole mitään sanomista.

Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:

-- Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se

Mönkkösen leski...

Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:

-- Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!

Sitä myöten tuntui asia selvältä.

Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan.

Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat

taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön

täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.

Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan

kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.

-- Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt,

päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.

Puhemies kaiveli nenäänsä.

Sitten hän ilmoitti:

-- Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä

saatavastasi... niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan,

että se oli vain semmoista leikkiä... jotta näet sait käydä useammin

Annastiinaa katsomassa.

Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.

-- Jospa se ei usko... se Simo Piiroinen?

Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:

-- Uskoo se... se on semmoinen tyhmänsekainen mies... semmoinen kopsaan

valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.

Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.

-- Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen

silleen! huudahti hän riemuiten. -- Se on ollut siitä kovassa

kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.

Aapeli Kasurinenkin sanoi:

-- Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä

lähteä sitä asiaa juohtamaan...

Puhemies huomautti:

-- On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle... ja kun siihen

sitten...

Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen

polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:

-- Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit

Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon

sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten

lukossa.

-- Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta... jotta

tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.

-- No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian

merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän

seikan.

Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:

-- Mutta jospa ne jo tietävät... siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:

-- Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei

olisi kaupungissa käyty.

-- Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi

Kasurinen.

-- Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen

olisi kuullut!

-- Niin, se on kyllä totta... mistäs se sen...

-- Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.

Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.

-- Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään,

kun milloin kuullaan... kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko

kaupungissa!

Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli

täydellisesti ymmärtänyt.

-- Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me

oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen

olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla

vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.

Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi

selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat

mielensä mukaan!

-- Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat...?

-- Jotta ne ovat sinulla?

-- Niin.

-- Mitäs selittämistä siinä on... sinä kun olet niin kauan ajatellut

tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia

valmiiksi ostettuina.

-- Ka niin... mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me

ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?

Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:

-- Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään

mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan... ja siksi

toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei

tullut kauppoja.

Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella

tolalla. Kiitollisena hän huudahti:

-- Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita

siitä Ameriikan perinnöstä!

-- Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.