Murhenäytelmän henkilöt.
-- Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa
kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme
rakennukseen.
-- Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.
-- Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden
todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te
nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.
Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja
hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra
Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin
tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli
rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli
ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä -- ei juuri sellainen,
johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä
maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt
herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän
milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli
vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän
mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin
Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen
rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän,
Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta
ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle
illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella
ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti
soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut
mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone
ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen
ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut
huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet
talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet
rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt
eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun
hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker
syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia
ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.
-- Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on
kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.
Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra
Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä
huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä
yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames
ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki
oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli.
Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat
katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään
näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä
Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra
Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.
Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.
Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin
kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen
huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone,
jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun
kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä
ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone
sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut
jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli
ollut paljon aikaisemmin -- vähintäin puolituntia ennen kuin kello
soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut.
Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan
kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka
oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta
taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.
-- Seuratkaa häntä. Jääkää hänen luokseen! oli hän sanonut rouva
Allenille.
Hän oli siksi mennyt emäntänsä kera tämän makuuhuoneeseen ja
koettanut rauhoittaa häntä hiukan. Rouva Douglas oli ollut hyvin
kiihtynyt ja hänen koko ruumiinsa oli vavissut, mutta hän ei ollut
yrittänyt mennä alakertaan. Hän istui yönutussaan tulen ääressä pää
käsiin kätkettynä. Rouva Allen oli ollut hänen luonaan suurimman osan
yötä. Toiset palvelijat olivat panneet levolle eivätkä saaneet mitään
tietää ennenkuin vähää ennen kuin poliisi saapui.
Tämän kertoi taloudenhoitajatar, jolla ristikuulustelussa ei ollut
muuta lisättävää kuin valitushuutoja ja kauhunilmauksia.
Herra Cecil Barker tuli todistajana rouva Allenin jälkeen. Mitä
tuli edellisen yön tapauksiin oli hänellä vain vähän lisättävää
siihen, mitä hän jo oli sanonut poliisille. Omasta puolestaan oli
hän varma siitä, että murhaaja oli päässyt pakoon akkunasta. Siinä
suhteessa piti hän veritahraa ratkaisevana. Sitäpaitsi ei ollut
muuta mahdollisuutta päästä pakoon kun nostosilta oli ylhäällä. Hän
ei voinut käsittää minne murhaaja oli joutunut tai miksi hän oli
jättänyt polkupyörän, jos se nyt oli hänen. Eihän ollut mahdollista,
että hän oli hukkunut juoksuhautaan, joka ei miltään kohdalta ollut
kolmea jalkaa syvempi.
Omasta puolestaan oli hänellä hyvin varma teoria murhasta. Douglas
oli umpimielinen mies eikä puhunut milloinkaan erinäisistä vaiheista
elämässään. Aivan nuorena hän oli Irlannista muuttanut Amerikaan.
Hänellä oli ollut siellä varsin suuri menestys ja Barker oli ensi
kerran tavannut hänet Kaliforniassa, missä heillä oli yhteinen
kaivososuus Benito Canyoniksi nimitetyllä paikalla. Heillä oli ollut
varsin hyvä onni, mutta aivan äkkiä oli Douglas myynyt osuutensa ja
lähtenyt Englantiin. Hän oli siihen aikaan leski. Barker oli sitten
muuttanut rahaksi omaisuutensa ja muuttanut Englantiin, missä hän
oli asettunut asumaan Lontooseen. Silloin he olivat uudistaneet
ystävyytensä. Douglas oli tehnyt sen vaikutuksen, että häntä uhkasi
joku vaara ja Barker oli aina arvellut, että hänen äkillinen lähtönsä
Kaliforniasta sekä talon vuokraaminen niin rauhallisessa maassa kuin
Englanti oli yhteydessä tämän vaaran kanssa. Hän oli kuvitellut,
että joku salainen seura, joku järkähtämätön järjestö ajoi Douglasia
takaa eikä lepäisi ennenkuin oli surmannut hänet. Jotkut sanat, jotka
Douglas oli tullut sanoneeksi, olivat herättäneet hänessä tämän
käsityksen vaikkei Douglas ollut milloinkaan sanonut hänelle, mikä
tämä salainen seura oli, eikä myöskään miten hän oli joutunut sen
vihoihin. Hän otaksui, että kirjoitus kortissa jotenkin tarkoitti
tätä salaista seuraa.
-- Kuinka kauvan olitte yhdessä herra Douglasin kanssa Kaliforniassa?
kysyi tarkastaja Mac Donald.
-- Viisi vuotta kaikkiaan.
-- Sanotte, että hän oli silloin naimaton?
-- Leski.
-- Oletteko milloinkaan kuullut, mistä hänen ensimäinen vaimonsa oli
kotoisin?
-- Ei, mutta muistan Douglasin sanoneen, että hän oli syntyperältään
ruotsalainen ja olen nähnyt hänen valokuvansa. Hän oli hyvin kaunis.
Hän kuoli tyfoidikuumeeseen vuotta ennenkuin opin Douglasin tuntemaan.
-- Ettekö aseta hänen entistä elämäänsä yhteyteen jonkun Amerikan
osan kanssa?
-- Olen kuullut hänen puhuvan Chicagosta. Hän tunsi hyvin kaupungin
ja oli työskennellyt siellä. Olen kuullut hänen puhuvan rauta- ja
hiilialueista. Hän oli aikoinaan matkustanut varsin paljon.
-- Oliko hän politikko? Oliko salaisella seuralla tekemistä
politiikan kanssa?
-- Ei, hän ei piitannut ollenkaan politiikasta.
-- Teillä ei ole syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä vikapääksi
rikokselliseen tekoon?
-- Päinvastoin -- rehellisempää miestä en ole milloinkaan tuntenut.
-- Oliko hänen elämässään Kaliforniassa mitään omituista?
-- Hän oleskeli mieluimmin kaivososuudellamme vuoristossa ja
työskenteli siellä. Hän ei milloinkaan tahtonut lähteä muiden miesten
seuraan jos hän saattoi välttää sen. Tämä antoi minulle ensimäisen
aiheen luulla, että häntä ajettiin takaa. Kun hän sitten äkkiä läksi
Europaan, tulin vakuutetuksi siitä. Luulen, että häntä oli jotenkin
varoitettu. Ennenkuin oli viikkoa kulunut hänen lähdöstään tuli puoli
tusinaa miestä kysymään häntä.
-- Mitä miehiä?
-- He näyttivät sangen vaarallisilta -- tulivat kaivokselle ja
tahtoivat tietää missä hän oli. Minä sanoin heille, että hän oli
lähtenyt Europaan, mutta etten tiennyt, mistä häntä piti sieltä
etsiä. Heillä ei ollut hyvä mielessä, sen huomasin selvästi.
-- Olivatko nämät miehet amerikalaisia -- kalifornialaisia?
-- En tiedä olivatko he kalifornialaisia, mutta kyllä he olivat
amerikalaisia. En tiedä, mitä he olivat ja olin iloinen kun he
lähtivät.
-- Ja tämä tapahtui kuusi vuotta sitten?
-- Lähemmäs seitsemän.
-- Ja te olitte silloin viisi vuotta ollut yhdessä hänen kanssaan
Kaliforniassa, joten tuo juttu on tapahtunut vähintäin yksitoista
vuotta sitten.
-- Niin kyllä.
-- Sen on täytynyt olla erittäin syvää vihaa, joka on voinut
säilyttää niin kauvan katkeruutensa. Se ei varmaankaan aiheutunut
mistään pikkuseikasta.
-- Minusta se synkisti koko hänen elämänsä. Hän ei oikein voinut sitä
milloinkaan karkoittaa mielestään.
-- Mutta ettekö arvele, että jos jotakuta alituisesti uhkasi vaara,
jonka laadun hän tuntee, niin pitäisi hänen turvaa saadakseen kääntyä
poliisin puoleen?
-- Se oli ehkä vaara, jolta ei kukaan voinut häntä varjella. Olen
unohtanut sanoa teille, että hän aina kantoi asetta. Hänellä oli
aina revolveri taskussa. Mutta onnettomuudeksi oli hän eilen illalla
puettu yönuttuun ja oli jättänyt aseen makuuhuoneeseen. Hän luuli kai
olevansa turvassa, kun nostosilta oli ylhäällä.
-- Tahtoisin saada hiukan tarkemman selon aikamääristä, sanoi Mac
Donald. Kuusi vuotta sitten Douglas lähti Kaliforniasta. Vuotta
myöhemmin saavuitte te tänne, vai kuinka?
-- Niin, se on totta.
-- Ja hän on ollut naimisissa viisi vuotta. Te tulitte kai jokseenkin
samoihin aikoihin kun hän meni naimisiin.
-- Noin kuukautta ennen häitä. Minä olin hänen sulhaspoikansa.
-- Tunsitteko rouva Douglasia ennen hänen avioliittoaan?
-- Ei, en tuntenut. En ollut käynyt Englannissa kymmeneen vuoteen.
-- Mutta sitten olette tavannut häntä varsin usein?
Barker katsoi tuikeasti salapoliisiin.
-- Olen tavannut _Douglasia_ varsin usein senjälkeen, vastasi
hän. Ja jos olen tavannut rouvaakin, on se tapahtunut siksi ettei
voi seurustella aviomiehen kera tuntematta hänen vaimoaan. Jos
kuvittelette että on jossakin yhteydessä. --
-- En kuvittele mitään, herra Barker. Minun täytyy tietysti tehdä
kaikki kysymykset, jotka ovat yhteydessä jutun kanssa, mutta en
tietysti tahdo loukata teitä.
-- Muutamat kysymykset ovat loukkaavia, vastasi Barker harmistuneena.
-- Tahdomme vain saada selon tosiasioista. On tärkeätä teille ja
kaikille, että ne selviävät. Hyväksyikö herra Douglas täydellisesti
ystävyyden teidän ja hänen vaimonsa välillä?
Barker kalpeni ja hänen suuret vahvat kätensä puristuivat
suonenvedontapaisesti nyrkkiin.
-- Teillä ei ole oikeutta tehdä sellaisia kysymyksiä! ärjäsi hän.
Mitä on sillä tekemistä rikoksen kanssa jota tutkitte?
-- Minun täytyy toistaa kysymys.
-- Siinä tapauksessa kieltäydyn vastaamasta siihen.
-- Voitte kieltäytyä vastaamasta, mutta ymmärrätte kai, että
kieltäytymisenne sinänsä on vastaus, sillä te ette kieltäytyisi ellei
teillä olisi jotakin salattavaa.
Barker seisoi muutaman sekunnin tuikean näköisenä ja rypisti,
ajatuksiin vaipuneena kulmakarvojaan. Mutta sitten hän katsahti ylös
ja hymyili.
-- Otaksun, sanoi hän, että herrat yksinkertaisesti tekevät
velvollisuutensa, ja että ainoastaan voin pyytää teitä olemaan
vaivaamatta rouva Douglasia tämän asian takia, sillä hänellä on
ilmankin suruja. Voinhan sanoa teille, että Douglas raukalla todella
oli huomattava vika ja että se oli hänen mustasukkaisuutensa.
Hän piti minusta niin paljon kuin mies voi pitää ystävästä. Ja
hän tunsi harrasta hellyyttä vaimoaan kohtaan. Hän tahtoi niin
mielellään, että minä olisin täällä ja kirjoitti alinomaa ja pyysi
minua tulemaan. Ja kuitenkin sattui, että kun hänen vaimonsa ja
minä puhuimme toistemme kanssa tai olimme yhtä mieltä jostakin
asiasta, niin vyöryi kuin mustasukkaisuuden aalto hänen ylitseen, hän
menetti itsehillitsemiskykynsä ja saattoi lausua mitä mielettömimpiä
syytöksiä. Monta kertaa olen tästä syystä päättänyt, etten enää
tulisi tänne, mutta silloin kirjoitti hän katuvia ja rukoilevia
kirjeitä, jotka pakottivat minut tulemaan. Vaikkapa olisivat
viimeiset sanani, voin vakuuttaa teille, hyvät herrat, ettei kellään
miehellä ole ollut uskollisempaa eikä rakastavampaa vaimoa, sekä
voisin lisätä, luotettavampaa ystävääkään.
Hän puhui tuntehikkaasti ja vakaumuksella, mutta kuitenkaan ei
tarkastaja Mac Donald tahtonut jättää ainetta.
-- Tiedätte kai, että vainajan vihkimäsormus oli otettu pois hänen
sormestaan?
-- Siltä näyttää, sanoi Barker.
-- Mitä sillä tarkoitatte? Tiedättehän, että se on totta?
Mies näytti epäröivältä ja hämmentyneeltä.
-- Kun sanon, että siltä näyttää, tarkoitin, että voitaisiin
ajatella, että hän on itse ottanut pois sormuksen.
-- Se seikka, että sormus on poissa -- kuka sitten lieneekin sen
ottanut -- voisi kenessä hyvänsä herättää ajatuksen, että avioliitto
ja murhenäytelmä olivat jossakin yhteydessä keskenään, eikö totta?
Barker kohautti leveitä olkapäitään.
-- Ei ole minun asiani sanoa, mitä ajatuksia se voi herättää, vastasi
hän, mutta jos tarkoitatte, että se mitenkään heittäisi varjon tämän
naisen kunniaan -- hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän malttoi
nähtävästi mielensä ja hillitsi jälleen vihansa -- niin olette
väärässä, enempää en voi sanoa.
-- En luule, että minulla tällä kertaa on muuta kysyttävää, sanoi Mac
Donald kylmästi.
-- Oli vielä muuan pikkuseikka, huomautti Sherlock Holmes. Kun
tulitte huoneeseen, paloi vain yksi kynttilä pöydällä, vai kuinka?
-- Niin kyllä.
-- Sen valossa näitte tuon kauhean mikä oli tapahtunut.
-- Niin kyllä.
-- Soititte heti apua?
-- Soitin.
-- Ja apu tuli kohta?
-- Noin minuutin kuluttua.
-- Mutta kun väkeä tuli sisään, oli kynttilä sammutettu ja lamppu
sytytetty. Se tuntuu hyvin kummalliselta.
Taas näytti Barker epäröivän.
-- En ymmärrä, että se olisi kummallista, mr Holmes, vastasi hän
oltuaan hetken vaiti. Kynttilä valaisi heikosti. Lamppu oli pöydällä
ja minä sytytin sen.
-- Ja puhalsitte kynttilän sammuksiin?
-- Niin puhalsin.
Holmes ei enää kysynyt muuta ja luotuaan ajattelevaisesti ja, kuten
minusta näytti, uhmaavasti katseen toisesta toiseen kääntyi Barker ja
poistui huoneesta.
Tarkastaja Mac Donald oli lähettänyt yläkertaan kirjelapun, jossa hän
sanoi tulevansa mrs Douglasin huoneeseen, mutta tämä oli vastannut
tulevansa ruokasaliin. Nyt astui hän sisään -- pitkä, kaunis, noin
kolmikymmenvuotias nainen, hyvin umpimielinen ja hillitty, aivan
toisenlainen kuin se traagillinen ja epätoivoinen olento, jonka olin
odottanut näkeväni. Tosin olivat hänen kasvonsa kalpeat ja piirteet
pingoittuneet kuten ankaran iskun jälkeen, mutta hänen esiintymisensä
oli tyyntä ja kaunismuotoinen käsi, joka nojasi pöydänkulmaan,
oli yhtä vakava kuin omani. Hänen surulliset rukoilevat silmänsä
siirtyivät omituisen kysyvin ilmein toisesta toiseen piirissämme.
Kysyvää katsetta seurasi äkkiä nopeasti lausutut sanat:
-- Oletteko vielä keksinyt mitään? kysyi hän.
Mielikuvitusko oli syynä siihen, että minusta hänen äänessään oli
enemmän pelkoa kuin toivoa.
-- Olemme ryhtyneet kaikkiin ajateltaviin toimenpiteisiin, mrs
Douglas, vastasi tarkastaja. Voitte olla vakuutettu siitä, ettei
mitään ole laiminlyöty.
-- Älkää säästäkö mitään kustannuksia, sanoi hän tyynellä, kumealla
äänellä. On varma toivomukseni, että koetetaan kaikin tavoin.
-- Mahdollisesti voitte sanoa jotakin, joka valaisee asiaa.
-- Pelkään, etten voi, mutta kaikki mitä tiedän, on teidän
käytettävänänne.
-- Olemme kuulleet mr Cecil Barkerilta, ettette nähnyt -- tarkoitan
ettette käynyt huoneessa, jossa murhenäytelmä tapahtui.
-- Ei, hän sai minut kääntymään takaisin rappusissa. Hän pyysi ja
rukoili minua palaamaan huoneeseeni.
-- Sen ymmärrän. Olitte kuullut laukauksen ja heti tullut alas?
-- Panin yönutun päälleni ja läksin alakertaan.
-- Kuinka pitkän ajan kuluttua laukauksen perästä mr Barker pidätti
teidät portaissa?
-- Ehkä parin minuutin. On vaikea määritellä aikaa sellaisina
hetkinä. Hän rukoili minua, etten menisi kauvemmas. Hän vakuutti,
etten voisi mitään tehdä ja sitten talutti taloudenhoitajatar, mrs
Allen minut portaita ylös. Kaikki oli kuin kamalaa unta.
-- Voitteko sanoa meille, kuinka kauvan miehenne oli alakerrassa
ennenkuin kuulitte laukauksen?
-- Ei, sitä en oikein tiedä. Hän meni alakertaan
pukeutumishuoneestaan, enkä kuullut milloin hän lähti. Hänellä oli
tapana tehdä kierros talossa joka ilta, sillä hän oli levoton tulen
vuoksi. Se on ainoa, jonka vuoksi olen nähnyt hänet levottomana.
-- Siihenpä juuri halusinkin tulla, mrs Douglas. Vasta Englannissako
te tutustuitte mieheenne?
-- Niin. Me olemme olleet naimisissa viisi vuotta.
-- Oletteko kuullut hänen puhuvan jotakin tapauksesta Amerikassa,
jonka takia vaara uhkaisi häntä?
-- Kyllä, vastasi hän viimein. Minulla on aina ollut tunne, että
vaara uhkasi häntä. Hän ei tahtonut puhua kanssani siitä asiasta. Se
ei johtunut luottamuksen puutteesta, sillä meidän välillämme vallitsi
mitä täydellisin rakkaus ja luottamus, vaan se johtui siitä, ettei
hän mitenkään tahtonut saattaa minua levottomaksi. Hän luuli, että
minä surisin sitä, jos saisin tietää kaikki, ja siksi hän vaikeni.
-- Kuinka saatoitte silloin tietää sen?
Mrs Douglasin kasvoja valaisi haihtuva hymy.
-- Voiko mies koko elämänsä kätkeä salaisuutta ilman että nainen,
joka rakastaa häntä, saa siitä vihiä? Tiesin sen monista merkeistä.
Minä ymmärsin sen hänen kieltäytymisistään puhua minun kanssani
erinäisistä tapauksista hänen Amerikassaoloajallaan. Ymmärsin sen
erinäisistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin hän ryhtyi. Ymmärsin
sen muutamista sanoista, jotka hän tuli lausuneeksi. Ymmärsin sen
tavasta, jolla hän katseli odottamattomia muukalaisia. Olin aivan
varma siitä, että hänellä oli mahtavia vihollisia, että hän luuli
heidän olevan hänen jäljillään ja että hän aina oli varuillaan heitä
vastaan. Niin varma olin siitä asiasta, että tunsin todellista
tuskaa, jos hän tuli kotiin myöhemmin kuin odotin häntä.
-- Rohkenenko kysyä, mitkä olivat ne sanat, jotka hän tuli
lausuneeksi! -- kysyi Sherlock Holmes.
-- "Kauhun laakso", vastasi mrs Douglas. Niitä sanoja hän käytti, kun
kysyin häneltä. "Olen ollut kauhun laaksossa, enkä ole vielä päässyt
sieltä pois". "Emmekö milloinkaan pääse pois Kauhun laaksosta?" oli
minulla tapaa kysyä häneltä, kun hän näytti tavallista vakavammalta.
"Toisinaan luulen, ettemme milloinkaan pääse", vastasi hän joskus.
-- Te kai kysyitte häneltä, mitä hän tarkoitti "Kauhun laaksolla."
-- Niin, sen tein, mutta silloin hän tuli hyvin vakavaksi ja pudisti
päätään. "On tarpeeksi pahoin, että toinen meistä on vaeltanut sen
varjossa", sanoi hän. "Jumala suokoon, ettei se milloinkaan lankeisi
sinun ylitsesi." Se oli kai joku todellinen laakso, jossa hän oli
asunut ja jossa hänelle oli tapahtunut jotakin kamalaa, siitä olen
varma, mutta enempää ei minulla ole siitä kerrottavaa.
-- Eikö hän milloinkaan maininnut mitään nimiä.
-- Kyllä; hän makasi kerran kuumehoureissa, kun hänelle oli
metsästysretkellä sattunut onnettomuus kolme vuotta sitten. Silloin
muistan hänellä alati olleen erään nimen huulillaan. Kun hän lausui
sen, ilmaisi hänen äänensä vihaa ja todellista kauhua, Mc Ginty oli
tuo nimi -- päämestari Mc Ginty. Kysyin häneltä, kun hän parani, kuka
Mc Ginty oli ja kenen päämestari hän oli? "Ei ainakaan minun pääni,
Jumalan kiitos," vastasi hän ja nauroi -- enempää en saanut häntä
sanomaan. Mutta on varmasti jotakin yhteyttä "päämestari" Mc Gintyn
ja "Kauhun laakson" välillä.
-- On vielä yksi seikka otettava huomioon, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Tehän tutustuitte mr Douglasiin eräässä täyshoitolassa
Lontoossa ja menitte siellä hänen kanssaan kihloihin? Oliko jotakin
romantillista, jotakin hämärää tai salaperäistä häitten yhteydessä.
-- Romantillista se oli kyllä -- niinhän on aina -- mutta ei mitään
salaperäistä.
-- Eikö hänellä ollut kilpakosijaa?
-- Ei, minä olin täydellisesti...
-- Olette epäilemättä kuullut, että hänen vihkisormuksensa on otettu
häneltä. Eikö se herätä teissä mitään epäluuloa? Jos otaksumme että
joku vihollinen entisajoilta on keksinyt hänen jälkensä ja tehnyt
rikoksen, niin mitä mahdollista syytä on hänellä voinut olla ottaa
hänen vihkisormuksensa?
Olisin voinut vannoa, että nuoren naisen huulilla häivähti mitä
heikoin hymyn varjo.
-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi hän. Kyllähän se on kummallista.
-- Nyt emme enää pidätä teitä kauvemmin ja minä olen pahoillani, että
meidän täytyy vaivata teitä tällaisena aikana, sanoi tarkastaja.
Muutamat muut kohdat ovat tosin selvittämättä, mutta me voimme
kääntyä puoleenne sikäli kuin uusia seikkoja ilmaantuu.
Hän nousi ja taas huomasin tuon nopean kysyvän katseen, jonka hän
tullessaan oli luonut meihin. Minkä vaikutuksen on todistukseni
tehnyt teihin? Hän olisi yhtä hyvin voinut lausua ääneen kysymyksen.
Kumartaen päätään lähti hän huoneesta.
-- Kaunis nainen, hyvin kaunis nainen, sanoi Mac Donald
miettiväisesti, kun ovi oli sulkeutunut mrs Douglasin jälkeen. Tuo
Barker on kyllä ollut täällä usein vieraana. Hän on sitä lajia
miehiä, jotka vetävät naisia puoleensa. Hän myöntää, että vainaja oli
mustasukkainen ja ehkä hän parhaiten tiesi mitä syytä hänellä oli
olla sitä. Ja sitten tuo sormus. Sitä ei voi lakata ajattelemasta.
Mies, joka tempaa vihkisormuksen vainajan kädestä -- mitä sanotte
siitä Holmes?
Ystäväni oli istunut pää käsiin painettuna ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. Nyt hän nousi ja soitti kelloa.
-- Ames, sanoi hän kun hovimestari tuli sisään, missä mr Cecil Barker
on nyt?
-- Minä katson.
Hän tuli heti takaisin ja sanoi mr Barkerin olevan puutarhassa.
-- Voitteko muistaa, Ames, mitä mr Barkerilla oli jalassaan yöllä,
kun tulitte hänen luokseen kirjoitushuoneeseen?
-- Kyllä, mr Holmes, hänellä oli huopatohvelit jalassaan. Minä menin
noutamaan hänelle saappaat, kun hän meni poliisia hakemaan.
-- Missä ovat tohvelit nyt?
-- Ne ovat tuolin alla eteisessä.
-- Hyvä on, Ames. Luonnollisesti on meille tärkeätä tietää, mitkä
jäljet ovat mr Barkerin ja mitkä jonkun ulkoa tulleen henkilön.
-- Niin luonnollisesti. Panin todellakin merkille, että tohvelit
olivat veren tahrimat -- niin olivat muuten omanikin.
-- Se ei kai ole ihmeellistä, kun tietää, miltä huoneessa näytti. Me
soitamme, jos haluamme teiltä jotakin muuta.
Muutamia minuutteja senjälkeen olimme kirjoitushuoneessa. Holmes oli
ottanut mukaan huopatohvelit eteisestä. Anturat olivat, kuten Ames
oli sanonut, aivan oikein veren tahrimat.
-- Kummallista! mutisi Holmes seisoessaan päivän valossa akkunan
luona ja tarkkaan tutkiessaan niitä. Todella hyvin kummallista.
Hänelle ominaisella kissamaisen nopealla liikkeellä kumartui hän ja
asetti tohvelin verimerkille akkunassa. Se sopi täydellisesti siihen.
Hän hymyili ja katsoi virkatovereihinsa.
Tarkastaja loisti mielenkiinnosta ja mursi nyt niin vahvasti
skotlanniksi, että kuulosti siltä kuin olisi lyöty kepillä
rautatankoja.
-- Ei ole epäilystäkään siitä asiasta! huudahti hän. Barker on itse
asettanut merkin sinne. Se on leveämpi kuin mikään saappaan jälki.
Muistan teidän sanoneen, että se osoitti lautajalkaa ja tässä on
selitys. Mutta mitähän tässä piilee, mr Holmes, mitähän tässä piilee?
-- Niin, mitähän tässä piilee? toisti ystäväni miettiväisenä.
White Mason nauroi salavihkaa ja hieroi ammatillisen tyytyväisyyden
elähyttämänä lihavia käsiään.
-- Sanoinhan, että tästä saattaa tulla hassuksi! huudahti hän
lopuksi, ja niin saattaakin tulla.