Pimeyttä.
Kello kolme aamulla saapui Birlstoneen kersantti Wilsonin hartaasta
pyynnöstä Sussexin salapoliisien paras mies päämajasta. Hän saapui
läähättävän juoksijan vetämillä kevyillä rattailla. Kello viiden
ja neljänkymmenen junassa aamulla oli hän lähettänyt ilmoituksensa
Scotland Yardiin ja kello kaksitoista päivällä oli hän Birlstonen
asemalla meitä vastaanottamassa. White Mason oli ulkonäöltään
levollinen ja vakava mies, puettu väljään tweed-pukuun, punakka,
lihavahko. Hänen hieman vääriä, vankkoja sääriään koristivat
säärystimet. Hän näytti kelpo maatilanvuokraajalta, ent.
metsänhoitajalta tai miltä muulta hyvänsä pikemmin kuin maaseudun
rikospoliisin hyvältä edustajalta.
-- Tämä on tapaus, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi, sanoi hän
vähä vähä. Sanomalehtien edustajat tulevat surisemaan ympärillämme
kuin kärpäset, kun he oivaltavat mistä on kysymys. Toivon että saamme
työmme suoritetuksi ennenkuin he pistävät nenänsä tähän juttuun ja
sotkevat kaikki jäljet. En voi muistaa mitään tämäntapaista. Useita
seikkoja, on meidän alistettava teidän harkittavaksenne, mr Holmes,
ellen erehdy. Ja myöskin te, tohtori Watson, saatte osanne siitä,
sillä kyllä herrat lääkäritkin tahtovat sanoa sanansa ennenkuin me
lopetamme. Teillä on huoneet "Westvillen vaakunassa". Muuta paikkaa
ei ole, mutta se kuuluu olevan siisti ja hyvä. Palvelija ottaa
laukkunne. Tännepäin, hyvät herrat, olkaa hyvä!
Hän oli hyvin toimelias ja hyväntahtoinen mies, tämä Sussexin
salapoliisi. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet huoneemme. Vielä
kymmenen minuutin kuluttua olimme ravintolan seurusteluhuoneessa ja
saimme lyhyen selostuksen niistä tapahtumista, joista kerrottiin
edellisessä luvussa. Mac Donald teki muutamia muistiinpanoja sillä
välin kun Holmes istui kuunnellen niin ihastuneena ja ihailevana kuin
kasvientutkija, joka katselee harvinaista ja kallisarvoista kukkaa.
-- Merkillistä! sanoi hän kun kertomus oli hänelle esitetty. Vallan
merkillistä! Saatan tuskin muistaa tapausta, jonka yksityiskohdat
olisivat olleet omituisemmat.
-- Uskoin teidän niin sanovan, mr Holmes, puhui White Mason hyvin
mielissään. Seuraamme aikaamme täällä Sussexissa. Olen nyt kertonut
teille miten asiat olivat siihen hetkeen saakka, kun lähdin kersantti
Wilsonin luota kello kolmen ja neljän välillä aamulla. Takaan että
tammavanhus sai panna parastaan! Mutta huomasin sitten ettei minun
olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, sillä siellä ei ollut
mitään, mihin olisin heti voinut ryhtyä. Kersantti Wilson oli ottanut
selon kaikista tosiasioista. Tarkistin ne, harkitsin niitä ja ehkä
lisäsinkin muutaman, joista itse pääsin selville.
-- Mitkä ne olivat, kysyi Holmes.
-- Niin, ensin annoin tutkia vasaran. Siinä auttoi minua tohtori
Wood. Siinä emme huomanneet mitään väkivallan merkkejä. Olin
toivonut, että jos mr Douglas oli puolustautunut vasaralla, olisi hän
voinut iskeä merkin murhaajaan ennenkuin hän pudotti sen matolle.
Mutta siinä ei ollut mitään tahraa.
-- Se tietenkään ei todista mitään, sanoi tarkastaja Mac Donald. Moni
murha on tehty vasaralla, vaikkei vasaraan ole jäänyt mitään jälkeä.
-- Aivan oikein. Se ei todista ettei vasaraa ole käytetty. Mutta
olisihan siinä voinut olla tahroja ja se olisi meitä auttanut. Mutta
niitä ei kuitenkaan ollut. Sitten minä tarkastin pyssyä. Siinä on
käytettävä isoja haulipatruuneja ja kuten kersantti Wilson huomautti,
olivat liipasimet yhdistetyt teräslangalla, niin että takimmaista
painettaessa molemmat panokset laukesivat. Tuo poikkisahattu pyssy
ei ollut kahta jalkaa pitempi. Sitä saattoi helposti kantaa takin
alla. Valmistajan nimeä ei kokonaisuudessaan näkynyt, mutta kirjaimet
"PEN" näkyivät piippujen välisessä rihlassa. Lopun nimestä oli saha
katkaissut.
-- Oliko siinä kiemurainen P ja olivatko kirjaimet E ja N pienemmät?
kysyi Holmes.
-- Juuri niin oli.
-- Pennsylvania Small Arm Company -- tunnettu amerikalainen
toiminimi, sanoi Holmes.
White Mason katsoi ystävääni kuin vähäpätöinen kyläpoliisi katsoo
Harley Streetin erikoisasiantuntijaan, joka viimeksimainittu yhdellä
sanalla voi ratkaista ne vaikeudet, jotka saattavat edellisen ymmälle.
-- Tuo auttaa meitä suuresti, mr Holmes. Olette epäilemättä oikeassa.
Hyvin ihmeellistä. Säilytättekö muistissanne maailman kaikkien
asetehtaitten nimet?
Holmes keskeytti keskustelun tästä aineesta torjuvalla
kädenliikkeellä.
-- Kyllä se on todellakin amerikalainen haulikko, jatkoi White Mason.
Luulen lukeneeni, että joissakin osissa Amerikaa käytetään aseena
katkaistua haulikkoa. Huolimatta nimestä piipussa, olisin minäkin
keksinyt tuon asian. On siis jonkullainen todistus siitä, että mies,
joka tuli taloon ja surmasi sen isännän, oli amerikalainen.
Mac Donald ravisti päätään.
-- Ei hätäillä! sanoi hän. Vielä en ole kuullut mitään, joka
todistaisi, että joku vieras yleensä olisi tullut taloon.
-- Avonainen akkuna, veritahrat akkunalaudalla, omituinen kortti ja
jalkineitten jäljet akkunakomerossa, sekä pyssy.
-- Mikään tästä ei ole sellaista, ettei sitä olisi voitu järjestää
silmäinlumeeksi. Mr Douglas oli amerikalainen tai oli kauan asunut
Amerikassa. Samoin oli mr Barkerin laita. Ei tarvitse ulkoa tuottaa
amerikalaista amerikalaisten tekojen selitykseksi tässä.
-- Mutta Ames -- hovimestari!
-- Mitä hänestä? Onko hän luotettava?
-- Hän on ollut kymmenen vuotta mr Charles Chandosin palveluksessa
luotettava ja järkkymätön kuin kallio. Douglasilla hän on palvellut
aina siitä saakka kun tämä viisi vuotta sitten tuli kartanoon. Hän ei
milloinkaan ole nähnyt sellaista pyssyä tässä talossa.
-- Pyssy oli aijottu kätkettäväksi. Senvuoksi piiput oli sahattu
poikki. Se mahtui mihin laatikkoon tahansa. Ei hän voine vannoa,
ettei sellaista pyssyä ole talossa ollut.
-- Hän ei kuitenkaan ole nähnyt sellaista.
Mac Donald ravisti itsepäistä skotlantilaista päätään.
-- En ole vieläkään vakuutettu siitä, että joku on tullut taloon,
sanoi hän.
-- Pyydän harkitsemaan -- hänen skotlantilainen murteensa kuului
selvemmin kun hän innostui ja syventyi todisteluihinsa. Pyydän teitä
harkitsemaan mitä se tietää, että otaksutaan jonkun ulkoa tulleen
tuoneen pyssyn tänne ja tehneen kaikki nämä teot. Se on suorastaan
käsittämätöntä. Se on vastoin tervettä järkeä. Eikö ole niin, mr
Holmes, kaikesta kuulemastanne päättäen.
-- Antakaahan siis kuulua oma mielipiteenne, mr Mac, sanoi Holmes,
puolueettomimmalla äänensävyllään.
-- Mies ei ole mikään murtovaras -- edellyttäen että hän todella on
olemassa. Tuo sormusjuttu ja kortti viittaavat suunniteltuun murhaan
jostain yksityissyystä. Sitähän ei voida kieltää. Kuvitelkaammepa
nyt miestä, joka hiipii taloon vakavassa aikomuksessa tehdä murha.
Jos hän tietää jotain, niin hän tietää sen, että hänen on vaikea
paeta, kun talo on veden ympäröimä. Minkälaisen aseen hän valitsisi?
Vähimmän hälinää synnyttävän, luulisi. Kun teko on tehty, niin voi
hän siinä tapauksessa toivoa voivansa hyvin nopeasti puikahtaa ulos
akkunasta, kahlata vallihaudan poikki ja päästä tiehensä kaikessa
hiljaisuudessa. Sen käsittää helposti. Mutta onko otaksuttavaa, --
että joku tulisi tänne mukanaan hälyyttävin ase mitä on olemassa,
hyvin tietäen että se kutsuisi paikalle talon jok'ainoan olennon,
minkä nämä vain kynnelle kykenevät, ja kun olisi luultavinta että
hänet nähtäisiin ennenkuin pääsisi vallihaudan poikki? Onko se
uskottavaa, mr Holmes?
-- Puhutte sangen vakuuttavasti, sanoi ystäväni miettiväisesti,
ja tuollaisella menettelytavalla pitäisi olla hyvin harvinaiset
syyt. Saanko kysyä teiltä, White Mason, tutkitteko heti vallihaudan
vastaisen puolen katsoaksenne oliko jälkiä kestään, joka oli noussut
vedestä?
-- Ei ollut mitään jälkiä, mr Holmes, mutta hauta on reunustettu
kivillä ja saattoi tuskin odottaa löytävänsäkään sellaisia.
-- Ei jälkiä eikä merkkejä?
-- Ei.
-- Vai niin! Estääkö meitä, mr White Mason, nyt mikään lähtemästä
heti kartanoon? Ehkä huomaamme jonkun muun vähäpätöisen seikan, josta
voi tehdä johtopäätöksiä.
-- Juuri sitä minäkin aijoin ehdottaa, mr Holmes, mutta luulin olevan
parasta tutustuttaa teidät kaikkiin olosuhteisiin ennenkuin lähdemme.
Otaksun, että jokin seikka on herättänyt erikoista huomiotanne --
White Mason katsoi arkaillen yksityissalapoliisiin.
-- Olen ennen työskennellyt mr Holmesin kanssa, sanoi tarkastaja Mac
Donald. Hän noudattaa pelin periaatteita.
-- Ainakin omaa käsitystäni niistä, sanoi Holmes ja hymyili. Kun minä
ryhdyn jotain tapausta tutkimaan, niin ryhdyn siihen palvellakseni
oikeutta ja edistääkseni poliisin toimintaa. Jos minä milloinkaan
työssä olen eronnut julkisesta poliisista, niin olen tehnyt sen
siksi, että poliisi ensin on eronnut minusta. Ei milloinkaan
ole tarkoituksenani menestyä sen kustannuksella. Samalla minä
korostan, mr White Mason, oikeuttani työskennellä omalla tavallani,
ja ilmoittaa tulokset aikana, jonka itse valitsen -- mieluummin
kokonaisina kuin hajanaisina.
-- Kyllä minä tiedän, että teidän läsnäolonne on meille kunniaksi
ja me aijomme sanoa teille kaiken minkä tiedämme, sanoi White Mason
sydämellisesti. Tulkaa nyt mukaan, tohtori Watson, ja kun se aika
tulee, niin toivomme kaikki saavamme sijan teidän kirjassanne.
Kuljimme omituista vanhaa kyläkatua, jota katkolatvaiset jalavat
reunustivat. Kadun päässä oli kaksi vanhaa kivipatsasta,
sammaltuneita, sateitten ja tuulten pahoinpitelemiä. Niitten päässä
oli jotain merkillistä ja muodotonta, mikä ennen oli ollut Birlstonen
Capusin pystyynkohoava leijona. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pitkin
kiemurtelevaa tietä nurmikkojen ja tammien välissä, millaisia vain
tapaa maaseudulla Englannissa, tie äkkiä kääntyi, ja edessämme oli
pitkä, matala, Jaakko-kuninkaitten aikuinen, likaisen maksanvärisistä
tiilistä rakennettu talo, jonka sivuilla oli vanhanaikuinen puutarha
oksitettuine lehtikuusineen. Kun pääsimme lähemmäksi, näimme puisen
nostosillan ja kauniin, leveän vallihaudan, joka kylmässä, talvisessa
auringonpaisteessa päilyi tyvenenä ja kirkkaana kuin elohopea.
Kolme vuosisataa oli tuo vanha kartano nähnyt kuluvan, kolme
vuosisataa syntymisineen ja tupaantulijaisineen, maalaishuveineen
ja ketunajoineen. Kyllä oli ihmeellistä että vanhuuden ijällä tämä
synkkä tapaus oli luonut varjonsa yli näitten kunnianarvoisien
muurien ja kuitenkin -- nämä omituiset terävät katonharjat ja
esiinpistävät päädyt muodostivat sangen sopivan kehyksen kamalille ja
julmille salajuonille. Kun katselin syvällä seinässä olevia akkunoita
ja koko tuota pitkää, synkkää julkipuolta, jonka peruskiviä vesi
huuhteli, niin ymmärsin, ettei mikään näyttämö olisi voinut olla
sopivampi sellaista murhenäytelmää varten.
-- Tuo akkuna se on, sanoi White Mason, tarkoitan akkunaa lähinnä
oikealla nostosillasta. Se on avoinna, aivan samoin kuin se
huomattiin yöllä.
-- Kyllä siitä on kovin ahdas päästä sisään.
-- Niin onkin, ei mies liene ollut lihava. Ei tarvita terävää älyä
sen johtopäätöksen tekemiseen. Mutta te tai minä siitä kuitenkin
jotenkuten keinottelisimme itsemme sisään.
Holmes astui vallihaudan reunalle ja katseli toiselle puolelle.
Sitten tarkasteli hän rantakivitystä ja sen viereistä nurmikonreunaa.
-- Olen katsellut tarkkaan, mr Holmes, sanoi White Mason. Ei siinä
ole mitään. Ei mitään merkkiä siitä, että joku olisi tullut maihin.
Mutta miksi hän jättäisikään jälkiä?
-- Aivan oikein. Miksi hän jättäisi jälkiä? Onko vesi aina sameaa.
-- Tavallisesti on sillä tämä väri -- virta sekoittaa siihen savea.
-- Miten syvä on hauta?
-- Noin kaksi jalkaa sivuilla ja kolme keskellä.
-- Siis voimme kokonaan luopua ajatuksesta että mies olisi hukkunut
haudan poikki tullessaan?
-- Varmaankin. Ei lapsikaan voisi siihen hukkua.
Kuljimme nostosillan yli ja meidät päästi taloon omituinen, kulmikas
ja näivettynyt vanha mies, jonka ilmoitettiin olevan hovimestari
Ames. Ukkoraiska oli kalpea ja vapisi vielä säikähdyksensä jälkeen.
Kylän poliisikersantti, pitkä, surumielinen, turhantarkka olento, oli
vielä vartiossa onnettomuushuoneessa. Tohtori oli poistunut.
-- Onko mitään uutta tapahtunut, kersantti Wilson? kysyi White Mason.
-- Ei, sir.
-- Voitte lähteä kotiinne. Olette saanut kylliksenne. Jos tarvitsemme
teitä, lähetämme teitä hakemaan. Hovimestari voi jäädä tänne
ulkopuolelle. Pyytäkää häntä ilmoittamaan mr Cecil Barkerille, mrs
Douglasille ja taloudenhoitajattarelle, että me hetken kuluttua ehkä
haluamme puhua heidän kanssaan. Nyt, herraseni, sallinette minun
esittää ensin ne käsitykset, jotka minä olen saanut asiasta, niin
voitte sitten muodostaa oman mielipiteenne.
-- Onko se itsemurha vai murha -- siinä ensimäinen kysymyksemme,
eikö totta, arvoisat herrat? Jos tässä olisi tapahtunut itsemurha,
niin täytyisi meidän uskoa, että tämä mies on ensiksi ottanut
sormestaan vihkisormuksen ja kätkenyt sen, että hän sitten,
yönuttuun pukeutuneena, on tullut tänne alas, survonut vähän multaa
akkunakomeroon verhon taakse, uskottaakseen ihmisille, että joku on
seisonut siellä häntä odottamassa, avannut akkunan, sivellyt verta
akkunalaudalle...
-- Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.
-- Se on minunkin mielipiteeni. Itsemurha on tässä mahdoton. Siis on
tehty murha. Ja nyt meidän on saatava selko siitä, onko murhan tehnyt
joku, joka tuli ulkoa, vai joku, joka oli jo ennestään talossa.
-- Kertokaahan todisteenne.
-- Molempiin vaihtopuoliin liittyy sangen suuria vaikeuksia, mutta
jommalla kummalla tavalla sen on täytynyt tapahtua. Otaksukaammepa
ensin, että rikoksen tekivät joku tai jotkut, jotka ennestään olivat
talossa. He saivat tämän miehen tänne alas kun kaikki oli rauhallista
ja hiljaista, mutta kukaan ei vielä ollut nukkunut. Sitten he
suorittivat tekonsa maailman kummallisimmalla, hälyyttävimmällä
aseella -- aseella, jota ei milloinkaan ennen ole nähty talossa. Tämä
selitys ei tunnu kovin uskottavalta, vai mitä?
-- Ei, ei siltä tunnu.
-- Hyvä, mutta kaikki myöntänevät sen, että sitten kun laukaus
oli ammuttu, kului enintään minuutti, ennenkuin koko seurue -- ei
ainoastaan mr Barker, vaikka hän kehuu tulleensa ensiksi, vaan
myöskin Ames ja kaikki muut -- oli saapunut paikalle. Tahdotteko
väittää, että rikollinen niin lyhyessä ajassa olisi ennättänyt jättää
jälkiä akkunakomeroon, avata akkunan, sivellä verta akkunalaudalle,
ottaa vihkisormuksen kuolleelta ja kaiken muun? Onko se mahdollista?
-- Esityksenne on selvä, sanoi Holmes. Minun tekee mieleni yhtyä
siihen.
-- Siinä tapauksessa on meidän palattava siihen otaksumaan, että
rikoksen on tehnyt joku ulkoa tullut. Vieläkin kohtaamme muutamia
sangen suuria vaikeuksia, mutta ne eivät enää ole mahdottomuuksia.
Mies tuli taloon kello puoli viiden ja kuuden välillä -- siis hämärän
alkamisen ja sillan nostamisen välillä. Talossa oli ollut muutamia
vieraita ja ulko-ovi oli auki, niin ettei mikään estänyt häntä.
Ehkä hän oli tavallinen murtovaras, ehkä hänellä oli jotain kaunaa
mr Douglasia vastaan. Kun mr Douglas oli viettänyt suurimman osan
elämäänsä Amerikassa ja haulikko lienee amerikalaista tekoa, lienee
viimemainittu olettamus uskottavin. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä
se oli ensimäinen mihin hän pääsi, ja piiloutui akkunaverhon taakse.
Sinne hän jäi kello yhteentoista saakka illalla. Siihen aikaan tuli
mr Douglas huoneeseen. Noitten molempain miesten kohtaus oli lyhyt,
sillä mrs Douglas väittää, ettei hänen miehensä ollut hänen luotaan
poissa kuin muutaman minuutin, ennenkuin hän kuuli laukauksen.
-- Sen todistaa kynttiläkin.
-- Aivan niin. Kynttilää, joka oli uusi, ei ole palanut kuin puoli
tuumaa. Mr Douglas on varmaankin asettanut sen kädestään pöydälle
ennenkuin hänen kimppuunsa hyökättiin, muuten se luonnollisesti olisi
kaatunut samalla kuin hän kaatui. Se todistaa, ettei hänen kimppuunsa
karattu heti kun hän tuli huoneeseen. Kun mr Barker tuli, sytytti hän
lampun ja sammutti kynttilän.
-- Kaikki tuohan on selvää.
-- Näillä perusteilla voimme nyt kertoa tapahtuman kulun. Mr Douglas
tulee huoneeseen. Hän laskee kynttilän kädestään. Verhon takana
näkyy mies. Hän on asestettu tällä pyssyllä. Hän sanoo, että hän
tahtoo saada vihkisormuksen -- taivas tiesi miksi, mutta niin sen
on täytynyt tapahtua. Mr Douglas luopui siitä. Kylmäverisesti tai
taistellen -- onhan mahdollista, että Douglas tarttui vasaraan, joka
löydettiin matolta -- ampui roisto sitten Douglasin tällä hirveällä
tavalla. Sitten heitti hän pyssyn sekä myöskin, siltä näyttää, tämän
kummallisen kortin, jossa on merkki V. L. 341, mitä se nyt sitten
merkinnee, sekä pakeni akkunasta ja vallihaudan poikki samassa
silmänräpäyksessä kuin mr Barker tuli huoneeseen ja huomasi rikoksen.
Mitä arvelette siitä, mr Holmes?
-- Hyvin mielenkiintoista, mutta se ei tunnu oikein vakuuttavalta.
-- Olisihan suorastaan hassua, ellei jokainen muu selitys olisi
vielä mahdottomampi, huudahti Mac Donald. Joku on surmannut miehen,
ja ken sen lieneekin tehnyt, niin voin minä selvästi todistaa, että
hänen olisi pitänyt tehdä se toisella tavalla. Mitä hän tarkoittaa,
kun valitsee niin vaarallisen pakotien? Mitä hän tarkoittaa
käyttäessään haulikkoa, kun hänen ainoa pelastuksenmahdollisuutensa
oli äänettömyys? Kuulkaahan nyt mr Holmes, teidän on annettava meille
vihjaus, koska kerran sanotte, ettei mr White Masonin todistelu tunnu
vakuuttavalta.
Holmes oli tarkoin kuunnellut tätä pitkää puhetta eikä häneltä ollut
jäänyt ainoakaan sana kuulematta hänen tarkan katseensa suuntautuessa
milloin sinne milloin tänne, ja hänen otsansa rypistyessä ajatusten
ponnistellessa.
-- Haluan kernaasti useampia tosiasioita ennenkuin muodostan
itselleni mielipidettä, mr Mac, sanoi hän ja laskeutui polvilleen
kuolleen viereen. Häntä on todellakin runneltu pahasti. Pyytäkää
hovimestaria tänne hetkiseksi... Ames, kuulin että te monasti olette
nähnyt tämän hyvin harvinaisen merkin, poltetun kolmion ympyrän
sisässä mr Douglasin käsivarressa?
-- Olen nähnyt sen monasti, sir.
-- Ja ette liene koskaan kuullut mitään viittaustakaan sen
merkityksestä?
-- En, sir.
-- Kun se poltettiin ihoon niin se varmaankin tuotti tuskaa, sillä
se on varmasti poltettu. Huomaan nyt että mr Douglasin leuassa on
palanen iholaastaria. Näittekö sen hänen eläessään?
-- Näin, hän sai haavan kun ajoi aamulla partaansa.
-- Oletteko milloinkaan huomannut, että hän ennen on saanut haavoja?
-- En pitkään aikaan, sir.
-- Sitä sietää ajatella! sanoi Holmes. Tietenkin se voi olla pelkkä
sattuma, mutta se voi myöskin viitata hermostumiseen, josta ilmenee
hänelle olleen syytä peljätä jotain vaaraa. Huomasitteko hänen
käytöksessään eilen mitään outoa, Ames?
-- Huomasin, että hän oli hieman levoton ja liikuttunut, sir.
-- Todellako? Sitten hyökkäys ei lienee ollut niin vallan
odottamaton? Ehkä te, mr Mac, otatte huoleksenne kyselemisen?
-- En, mr Holmes, te teette sen paljon paremmin.
-- Hyvä on, siirrymme sitten tähän korttiin -- "V. L. 341." Se on
karkeata kartongipaperia. Onko teillä sellaista paperia talossa?
-- En luule.
Holmes meni kirjoituspöydän luo ja kaatoi vähän mustetta kummastakin
mustepullosta imupaperiin. Tätä ei ole kirjoitettu tässä huoneessa.
Tämä muste on mustaa, tuo on tumman sinipunertavaa. Se on kirjoitettu
karkealla kynällä ja nämä kynät ovat hyvin teräviä. Ei, luulen että
se on tehty muualla. Ettekö voi yrittää selittää näitä merkkejä, Ames?
-- En, en ymmärrä ollenkaan mitä se tarkoittaa.
-- Mitä te arvelette, mr Mac?
-- Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan
merkin.
-- Niin minustakin, sanoi White Mason.
-- Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa
missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies
tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään
aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään
kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä
ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu.
Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on
valittu tämä pyssy?
-- Niin, sanokaa miksi!
-- Ja miten selittää sormuksen katoaminen?
-- Käsittämätöntä!
-- Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun
varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli
neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä
märkää muukalaista.
-- Se on varmaa, mr Holmes.
-- Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa
vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä
käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä
kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa
avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen
jälki. Tavattoman leveä se on -- se miltei viittaa lautajalkaan.
Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron
mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei
kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla
pöydän alla on?
-- Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi
Ames.
-- Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?
-- Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa
kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.
-- _Yksi_ käsipunnus --, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas
koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt,
voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että
hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen
käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.
-- Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta
teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.
-- Onko joku vangittu?
-- Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies
on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan
kyynärän päässä porstuan ovelta.
Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa
seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää,
joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli
kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin
olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia
ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen
omistajasta.
-- Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut
ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla
kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on
livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme
on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman
sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään
valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.
-- Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan
kuitenkin nähdä.