Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.
Nyt pyydän saada hetkiseksi vetäytyä syrjään ja kertoa näistä
tapahtumista, jotka olivat sattuneet ennen meidän tuloamme paikalle.
Luonollisesti teen sen myöhemmin saamiemme tietojen valossa. Vain
siten minä voin antaa lukijalle oikean käsityksen itse henkilöistä ja
heidän kohtalojensa merkillisistä vaiheista.
Birlstonen kylä on pieni ja hyvin vanha ryhmä pystyhirsistä
rakennettuja mökkejä Sussexin kreivikunnassa pohjoisrajalla.
Vuosisatoja oli kylä ollut muuttumaton, mutta vallan viime vuosina
sen maalauksellinen ulkomuoto ja asema olivat houkutelleet sinne
muutamia varakkaita asukkaita, joiden huvilat nyt pilkistivät esiin
kylän ympärillä olevista metsistä. Paikkakunnalla luullaan näitä
suuren Weald-metsän äärimmäiseksi reunaksi, tämä kun harvenee,
kunnes se joutuu pohjoisille liitukummuille. Sangen useita puoteja
on avattu tyydyttämään lisääntyvän väestön tarpeita. Aikaapa jo
näyttää siltä kuin muuttuisi Birlstone kohdakkoin vanhanaikaisesta
kylästä nykyaikaiseksi kaupungiksi. Se on sangen suuren maa-alueen
keskuksena, koska Tunbridge Wells -- lähin vähin merkitsevämpi
paikkakunta -- on kymmenen tai kahdentoista englannin peninkulman
päässä siitä, toisella puolen Kentin rajaa.
Noin puolen englannin peninkulman päässä kaupungista on Birlstonen
vanha kartano, tunnettu puistostaan, missä kasvaa valtavia
pyökkejä. Osa tuosta kunnianarvoisesta rakennuksesta on peräisin
ensimäisen ristiretken ajoilta, jolloin Hugo de Capus rakensi
pienen linnoituksen keskelle maatilaa, jonka Punainen Kuningas oli
hänelle lahjoittanut. Tämän turmeli tuli vuonna 1543, mutta muutamat
savuttuneet nurkkakivet otettiin käytäntöön, kun Jaakko-kuninkaitten
aikana rakennettiin tiilirakennus vanhan läänityslinnan raunioille.
Kartanorakennus monine päätyineen ja pienine akkunaruutuineen
oli vielä miltei samallainen kuin rakennusmestarin sen jättäessä
seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Niistä kaksinkertaisista
vallihaudoista, jotka olivat suojelleet sen sotaisempia edeltäjiä,
oli ulommainen saanut kuivua ja oli nyt keittiöpuutarhan halvassa
toimessa. Sisempi oli sitävastoin jälellä ja ympäröi neljänkymmenen
jalan levyisenä, vaikka vain muutaman jalan syvyisenä, koko talon.
Pieni joki toi siihen vettä ja virtasi sitten edelleen, niin että
vesi, joskin oli sameata, ei milloinkaan ollut epäterveellistä eikä
milloinkaan muistuttanut ojaa. Alakerran ikkunat olivat vain jalan
yläpuolella vedenpintaa. Taloon ei päässyt muuten kuin nostosiltaa
myöten, jonka ketjut ja vintturi olivat ruosteiset ja säröiset. Talon
viimeinen haltija oli kuitenkin hänelle luonteenomaisella tarmolla
korjannut ne, eikä nostosiltaa vain voitu nostaa, vaan nostettiinkin
se todella ylös joka ilta ja laskettiin taas joka aamu. Kun muinaisen
läänitysajan tapoja näin uudelleen noudatettiin, muuttui koko kartano
öiksi saareksi -- tosiasia, joka oli hyvin suoranaisessa yhteydessä
sen salaperäisen tapauksen kanssa, joka pian kiinnitti koko Englannin
huomion puoleensa.
Talo oli ollut muutaman vuoden asumatonna ja oli se sortua
hauskaksi raunioksi, kun Douglasin herrasväki otti sen haltuunsa.
Perheeseen kuului vain kaksi henkilöä, John Douglas ja hänen
vaimonsa. Douglas oli sangen omituinen mies sekä luonteeltaan että
ulkomuodoltaan. Hän oli iältään noin viisikymmenvuotias, hänen
kasvonsa olivat karkeapiirteiset, leuka leveä, viikset harmahtavat,
erittäin teräväkatseiset harmaat silmät, hänen vartalonsa oli
jäntevä ja voimakas eikä ollut menettänyt mitään nuoruuden voimasta
ja joustavuudesta. Hän oli hilpeä ja ystävällinen kaikille,
mutta käyttäytymistavassa ilmenevä jonkinlainen huolimattomuus
pani luulemaan, että hän oli nähnyt elämää yhteiskunnallisilla
aloilla, joiden taivaanranta oli paljon matalammalla kuin Sussexin
kartanonomistaja-perheen, ja kuitenkin -- vaikkakin hänen
sivistyneemmät naapurinsa katselivat häntä hieman kummeksien ja
vierastaen -- tuli hän pian kyläläisten suureen suosioon, sillä hän
merkitsi aina runsaasti avustuksia armeliaisuustarkoituksiin, kävi
helppotajuisissa konserteissa, missä tupakoitiin ahkerasti, ja otti
osaa myöskin muihin huvituksiin.
Hänellä oli harvinaisen kaunis tenoriääni ja hän lauloi mielellään
kun häntä siihen pyysi. Hänellä näytti olevan runsaasti rahoja,
jotka huhun mukaan oli kerätty Kalifornian kultakentillä. Sekä
hänen että hänen vaimonsa puheista kävi selvästi ilmi, että hän
oli viettänyt osan elämäänsä Amerikassa. Hänen anteliaisuutensa ja
kansanomaisuutensa herättämä suosio yhä kasvoi, kun saatiin kuulla,
että hän oli vallan välinpitämätön kaikista vaaroista. Vaikka hän
ratsasti hyvin huonosti, saapui hän kaikille metsästysretkille ja
ajoi usein nurin niskoin yrittäessään kilpailla parhaimman kanssa.
Kun tuli oli päässyt valloilleen pappilassa, kunnostautui hän pelotta
rientämällä takaisin huoneisiin yrittääkseen pelastaa vielä muutamia
kapineita, vaikka palokunta oli selittänyt sen olevan mahdotonta.
Seurauksena tästä kaikesta olikin, että kartanon John Douglas oli
viidessä vuodessa tullut kuuluisaksi Birlstonessa.
Myöskin hänen vaimostaan pitivät ne, jotka olivat häneen tutustuneet,
vaikkakin naapurien vierailut olivat englantilaiseen tapaan harvat
ja harvinaiset muukalaisen luona, joka oli suosituksitta asettunut
asumaan kreivikuntaan. Rouva Douglas välitti tästä sitäkin vähemmän,
kun hän luonteeltaan oli hieman arka ja kokonaan käytti aikansa
miehensä ja kotiaskareittensa hyväksi. Tiedettiin hänen olevan
englantilaisen vallasnaisen, joka oli tavannut mr Douglasin Lontoossa
ja että tämä tällöin oli ollut leski. Hän oli kaunis nainen, pitkä,
tumma ja solakka, noin kaksikymmentä vuotta nuorempi miestään,
mikä seikka ei suinkaan näkynyt häiritsevän heidän onneaan eikä
tyytyväisyyttään. Toisinaan kuitenkin heidän lähimmät tuttavansa
huomauttivat, ettei puolisoiden välinen luottamus liene ollut niin
aivan moitteeton, koska vaimo joko oli kovin vaitelias miehensä
entisen elämän suhteen tai sitten ei -- mikä oli luultavampaa -- sitä
juuri tuntenut. Muutamat tarkkanäköiset huomioidentekijät olivat myös
panneet merkille ja kertoneet, että mrs Douglasia toisinaan vaivasi
hermostuneisuus ja että hän saattoi näyttää hyvin levottomalta, jos
hänen miehensä tuli myöhään kotiin. Maaseutu-paikkakunnalla, missä
kaikki kulki tasaista latuaan ja missä pienet juorut olivat hyvin
tervetulleita, ei tämäkään kartanorouvan heikkous jäänyt seulomatta
ja selittelemättä, ja sen mittasuhteet suurenivat ihmisten muistissa,
kun sattui tapahtumia, jotka antoivat sille erityisen merkityksen.
Tuon katon alla asusti vielä yksi henkilö. Hän oleskeli siellä
vain ajoittain, mutta kun hän oli talossa nyt kerrottavina olevien
kummallisten tapausten aikana, tuli hän yleisön erikoisen huomion
esineeksi. Hänen nimensä oli Cecil James Barker, Hales Lodgen
omistaja Hampsteadista. Cecil Barkerin pitkä, solakka vartalo
oli hyvin tunnettu Birlstonen pienen kylän pääkadulla, sillä
hän oli uuttera ja suosittu vieras kartanossa. Hän herätti sitä
enemmän huomiota, kun hän oli ainoa ystävä mr Douglasin varemman
elämän ajoilta, joka milloinkaan oli näyttäytynyt tämän uudessa
englantilaisessa kotipaikassa. Ei voitu epäillä, etteikö Barker
itse olisi ollut englantilainen, mutta hänen puheistaan ilmeni
selvästi, että hän oli tutustunut Douglasiin Amerikassa ja jo siellä
ollut hänen läheinen ystävänsä. Hän näytti olevan hyvin varakas
mies ja väitettiin hänen olevan naimattoman. Iältään hän oli hieman
nuorempi Douglasia -- enintään nelikymmenviisvuotias -- pitkä,
suora, leveähartiainen vartalo, sileäksi ajellut ammattimiekkailijan
kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja käskevät mustat silmät, jotka
hänen voimakkaiden käsiensäkin avutta olisivat raivanneet hänelle
tien läpi vihamielisen joukon. Hän ei ratsastanut eikä metsästänyt,
vaan kulutti päivänsä vaeltelemalla tuossa vanhassa kylässä piippu
kädessä tai kävi ajeluretkillä luonnonihanassa ympäristössä isäntänsä
seurassa, tai tämän poissa ollessa hänen vaimonsa seurassa.
"Huoleton, antelias herra", sanoi hänestä Ames, hovimestari, "mutta
en minä haluaisi olla hänen tiellään". Seurustellessaan Douglasin
kanssa oli hän herttainen ja luottavainen ja yhtä ystävällinen
tämän rouvaa kohtaan -- ystävyys, joka useammin kuin kerran näytti
hieman suututtavan aviomiestä, siinäkin määrin, että palvelusväki
sen huomasi. Sellainen oli kolmas henkilö, joka kuului perhepiiriin
väkivallan työn tapahtuessa. Mitä tuon vanhan talon muihin asukkaihin
tulee, niin riittäköön, kun jokseenkin runsaasta henkilökunnasta
mainitsemme turhantarkan, kunnia-arvoisan ja kelpo mr Amesin sekä
mrs Allenin, iloisen ja reippaan naisen, joka vapautti talonrouvan
jossain määrin tämän emännänhuolista. Muilla kuudella palvelijalla ei
ole mitään tekemistä tammikuun kuudennen yön tapausten kanssa.
Kello oli yksitoista ja neljäkymmentäviisi, kun ensimäinen tieto
saapui pienelle poliisiasemalle, missä Sussexin poliisikunnan
kersantti Wilson oli esimiehenä. Mr Cecil Barker oli tullut
hyvin liikutettuna ovelle ja soittanut kaikin voimin. Kartanossa
oli tapahtunut vallan kauheita ja mr John Douglas oli murhattu.
Tämän hän oli kiireessä ja hengästyneenä kertonut. Sitten hän oli
rientänyt jälleen takaisin kartanoon, muutaman minuutin kuluttua
kersantin seuraamana, joka saapui onnettomuuspaikalle vähän yli kello
kaksitoista, ryhdyttyään ripeisiin toimenpiteisiin ilmoittaakseen
kreivikunta-viranomaisille, että vakavia asioita oli tapahtunut.
Kun kersantti oli saapunut kartanoon, oli hän huomannut nostosillan
olevan alhaalla, akkunain olevan valaistuja ja koko talossa
vallitsevan hurjan sekasorron ja levottomuuden. Kuolonkalpeat
palvelijat olivat kerääntyneet yhteen ryhmään halliin ja pelästynyt
hovimestari seisoi ovella väännellen käsiään. Cecil Barker yksin
näytti olevan oman itsensä ja liikutuksensa herra. Hän oli avannut
hallinporttia lähinnä olevan oven ja viitannut kersanttia seuraamaan
häntä. Samassa saapui tri Wood, kylän reipas ja yritteliäs lääkäri.
Nuo kolme miestä astuivat yhdessä onnettomuushuoneeseen ja kauhun
valtaama hovimestari seurasi heidän kintereillään ja sulki oven,
jotteivät naispalvelijat olisi saaneet nähdä tuota kamalaa näkyä.
Kuollut makasi selällään keskellä lattiaa kädet ja jalat levällään.
Hän oli puettuna vaaleaan yönuttuun, joka verhosi yövaatteet.
Paljaissa jaloissa oli huopatohvelit. Lääkäri asettui polvilleen
hänen viereensä ja nosti lampun pöydältä lattialle. Yksi ainoa
silmäys uhriin riitti ilmoittamaan lääkärille, ettei hän tässä enää
voinut tehdä mitään hyötyä. Mies oli saanut hyvin pahoja vammoja.
Hänen rinnallaan poikittain oli hyvin omituinen ase -- haulikko,
jonka piiput oli sahattu poikki jalan päässä lukosta. Näkyi selvästi,
että pyssy oli laukaistu aivan hänen vieressään ja että koko
panos oli sattunut kasvoihin ja ruhjonut pään. Pyssynliipasimet
oli liitetty yhteen teräslangalla, jotta panosten samanaikuinen
laukaiseminen vaikuttaisi sitä tuhoavammin.
Piirikunnan poliisimies oli järisytetty ja levoton siitä
edesvastuusta, jonka hän yhtäkkiä oli saanut niskoilleen.
-- Älkäämme koskeko mihinkään, ennenkuin esimieheni saapuvat, sanoi
hän hillityllä äänellä ja tuijotti kauhistuneena tuohon hirveään
päähän.
-- Tähän saakka ei ole koskettu mihinkään, sanoi Cecil Barker, siitä
minä voin vastata. Näette kaiken juuri sellaisena kuin se oli minun
huomatessani sen.
-- Koska se tapahtui? Kersantti oli ottanut esille
muistiinpanokirjansa.
-- Täsmälleen puoli kaksitoista. En ollut vielä alkanut riisuutua,
vaan istuin pesävalkean edessä makuuhuoneessani, kun kuulin
laukauksen. Pamahdus, ei ollut kova, vaan tuntui vaimennetulta.
Riensin alas. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olin huoneessa.
-- Oliko ovi avoinna?
-- Oli, se oli avoinna ja Douglas parka makasi aivan niin kuin nyt
näette hänen makaavan. Hänen yökynttilänsä paloi jalassaan pöydällä.
Minä sytytin lampun muutaman minuutin kuluttua.
-- Ettekö nähneet ketään ihmistä?
-- En. Kuulin mrs Douglasin tulevan jälkeeni portaissa ja riensin
estämään häntä näkemästä tuota kauheata näkyä. Taloudenhoitajatar,
mrs Allen, tuli ja vei hänet pois. Ames oli myöskin tullut alas, ja
me kiiruhdimme takaisin huoneeseen.
-- Mutta minä olen varmasti kuullut, että nostosilta on aina öisin
ylhäällä.
-- Niin se oli tänäkin yönä, kunnes minä laskin sen alas.
-- Miten on siis murhaaja päässyt pakenemaan? Eihän se ole
mahdollista. Mr Douglas on kai itse ampunut itsensä?
-- Niin mekin aluksi luulimme. Mutta katsokaahan! Barker veti syrjään
uutimen ja näytti, että pieniruutuinen akkuna oli vallan auki. Ja
katsokaahan tätä! Hän piti lamppua alempana ja se valaisi veristä
tahraa aivan kuin kengän anturan jättämää jälkeä akkunalaudalla.
Tuossa on seisonut joku, joka on lähtenyt ulos täältä.
-- Arvelette, että joku on kahlannut vallihaudan poikki?
-- Niin juuri.
-- Jos tulitte huoneeseen puoli minuuttia sen jälkeen kuin rikos oli
tehty, täytyi hänen silloin juuri olla vedessä.
-- Siitä olen varmasti vakuutettu. Oi, miten toivonkaan, että silloin
olisin juossut akkunan luo. Se oli kuitenkin piilossa, kuten näette,
uutimen takana ja senvuoksi ei se ensinkään juolahtanut mieleeni.
Sitten kuulin mrs Douglasin tulevan portaissa enkä minä voinut
päästää häntä huoneeseen. Se olisi ollut liian kamalata.
-- Todella kamalata, sanoi tohtori ja katseli ruhjottua päätä ja
kauheita tahroja sen ympärillä. Sellaisia vammoja en ole täällä
nähnyt Birlstonen rautatieonnettomuuden jälkeen.
-- Mutta kuulkaahan nyt, huomautti poliisikersantti, jonka
yksinkertainen käsityskyky yhä askarteli tuolla avonaisella
akkunalla. Voihan olla paikallaan se mitä sanotte siitä, että mies on
päässyt pakenemaan kahlaamalla vallihaudan poikki, mutta minä kysyn,
miten pääsi hän ollenkaan taloon, jos nostosilta oli ylhäällä?
-- Niin, kas se on juuri arvoitus, sanoi Barker.
-- Mihin aikaan silta nostettiin?
-- Kello oli lähes kuusi, sanoi hovimestari.
-- Olen kuullut, sanoi kersantti, että se tavallisesti nostetaan
auringon laskiessa. Tätä aikaa vuotta kellon silloin pitäisi olla
lähempänä puoli viittä kuin kuutta.
-- Mrs Douglasilla oli vieraita, jotka joivat teetä täällä, sanoi
Ames. En voinut vetää ylös nostosiltaa ennenkuin he olivat lähteneet,
mutta silloin minä sen tein omakätisesti.
-- Tästä selviää, sanoi kersantti, että jos -- huomatkaa tarkoin,
minä sanon jos -- jotkut ovat tulleet sisään ulkoa, on heidän
täytynyt kulkea sillan yli ennen kello kuutta ja olla sitten piilossa
kunnes mr Douglas kello yhdentoista jälkeen tuli huoneeseen.
-- Se on totta. Mr Douglas kiersi joka ilta talon ennenkuin hän
asettui levolle, kiersi talon nähdäkseen että tulet oli sammutettu.
Sillä asialla hän tuli tännekin. Mies oli väijyksissä täällä ja ampui
hänet. Sitten hyppäsi hän ulos akkunasta ja jätti pyssynsä tänne.
Niin minä selitän asian, sillä muuten ei siitä saa mitään tolkkua.
Kersantti otti ylös kortin, joka oli lattialla kuolleen vieressä.
Korttiin oli huolimattomasti töherretty kirjaimet V.E. ja luku 341.
-- Mitä tämä on? sanoi hän näyttäen korttia.
Barker katsoi uteliaana korttia.
-- Sitä minä en ole nähnyt ennen. Murhaaja lienee jättänyt sen
jälkeensä.
-- V.E. 341. En minä käsitä, mitä se saattaisi merkitä.
Kersantti hypisteli korttia suurilla sormillaan.
-- Mitä merkitsee V. L.? Ehkä siinä on kahden nimen alkukirjaimet.
Mutta mitä teillä on siinä, tohtori Wood?
Siinä oli sangen iso vasara, joka oli ollut liesimatolla tulisijan
edessä -- raskas vasara, aijottu karkeita töitä varten. Cecil
Barker viittasi laatikolliseen messinkinauloja, jotka olivat uunin
reunustalla.
-- Mr Douglas muutteli eilen tauluja, sanoi hän. Näin hänen seisovan
tällä tuolilla ja asettavan paikoilleen tuon ison taulun, joka on
tuolla. Se selittää, miksi vasara on täällä.
-- On parasta että asetamme sen takaisin matolle missä se oli, sanoi
kersantti ja kynsi vallan ymmällä päätään. Tarvitaan poliisikunnan
parhaat päät ennenkuin päästään tämän perille. Tästä tulee tekemistä
lontoolaisille ennenkuin kaikki on selvillä. Hän otti lampun ja
kulki hitaasti ympäri huonetta. Kuulkaahan! huudahti hän hätäisesti
ja työnsi akkunaverhon syrjään. Mihin aikaan nämä verhot vedettiin
akkunan eteen?
-- Silloin kun lamppu sytytettiin, vastasi hovimestari. Heti kello
neljän jälkeen, luulen minä.
-- On varmaa, että joku on piiloutunut tänne. Hän piti lamppua
alhaalla ja likaisia saappaanjälkiä näkyi akkunakomerossa. Tämä
näytti todellakin antavan tukea mr Barkerin otaksumille. Mies lienee
tullut taloon kello neljän jälkeen, kun verhot olivat vedetty
akkunain eteen, mutta ennen kello kuutta, jolloin silta kierrettiin
ylös. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen, minkä
hän näki. Kun ei ollut muutakaan piilopaikkaa, niin pujahti hän
akkunaverhon taakse. Kaikki tämä näyttää sangen selvältä. Luultavasti
hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli varastaa, mutta mr Douglas
sattui yllättämään hänet, minkä vuoksi hän murhasi mr Douglasin ja
pakeni.
-- Niin minä sen selitän, sanoi mr Barker. Mutta emmeköhän tuhlaa
kallista aikaa? Eiköhän meidän olisi lähdettävä liikkeelle ja
tutkittava koko seutu tarkkaan ennenkuin mies ehtii paeta?
Kersantti mietti hetkisen asiaa.
-- Täältä ei lähde mitään junaa ennen kello kuutta aamulla, niin että
rautateitse ei pääse pakenemaan. Jos hän kulkee tietä vaatteet vettä
valuen, niin hänet varmaankin huomataan. Itse minä ainakaan en voi
lähteä täältä ennenkuin joku tulee minun sijaani. Omasta puolestani
olen sitä mieltä ettei kenenkään teistä pidä poistua ennenkuin olemme
saaneet enemmän selvyyttä asiaan.
Tohtori oli ottanut lampun ja tutki nyt tarkoin ruumista.
-- Mikä merkki tämä on? kysyi hän. Voiko se mahdollisesti olla
jossain yhteydessä rikoksen kanssa?
Kuolleen käsivarsi pistihe esiin yönutusta ja oli paljas kyynärpäähän
saakka. Keskivaiheilla käsivarren sisäpuolta näkyi omituinen ruskea
merkki, kolmio ympyrässä, ja tämä näkyi selvästi harmaanvalkeassa
ihossa.
-- Se ei ole tatuoitu, sanoi tohtori ja siristi silmiään silmälasien
takana. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista. Mies on leimattu
tulisella raudalla, aivan samoin kuin merkitään karjaa. Mitä se
merkitsee.
-- En ota selittääkseni mitä se merkitsee, sanoi Cecil Barker, mutta
kyllä minä olen huomannut tämän merkin Douglasissa monta kertaa
kymmenen viime vuoden kuluessa.
-- Niin olen minäkin, sanoi hovimestari. Usein kun isäntäni on
käärinyt ylös hihansa, olen huomannut juuri tuon merkin ja usein olen
ihmetellyt mitä se mahtoi tietää.
-- Siinä tapauksessa sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa,
sanoi kersantti. Mutta omituinen se kuitenkin kaikitenkin on. Kaikki
tätä koskeva on ihmeellistä. No, mikä nyt on?
Hovimestari oli huudahtanut hämmästyksestä ja osoitti kuolleen kättä.
-- He ovat ottaneet hänen vihkisormuksensa! huusi hän.
-- Mitä te sanotte?
-- Sanon mitä sanon. Isännällä oli aina sileä vihkisormus vasemman
käden pikkusormessa. Tuo sormus, jossa on kultapalanen, oli sen
yläpuolella ja nimettömässä hänellä oli sormus, joka esitti
kiemurtelevaa käärmettä. Kultapala-sormus ja käärmesormus ovat
jälellä, mutta vihkimäsormus on poissa.
-- Hän on oikeassa, sanoi Barker.
-- Sanotteko, kysyi kersantti, että vihkisormus oli toisen alla?
-- Oli aina.
-- Siinä tapauksessa on murhaaja, tai kukahan nyt lienee, ensin
ottanut sormesta niin sanotun kultapala-sormuksen, sitten
vihkisormuksen ja sen jälkeen pistänyt kultapala-sormuksen jälleen
sormeen.
-- Niin on tapahtunut.
Arvoisa maalaispoliisi ravisti päätään.
-- Olen sitä mieltä, että kuta pikemmin saamme lontoolaiset
salapoliisit ryhtymään asiaan, niin sitä parempi, sanoi hän. White
Mason on nokkela mies. Mitkään paikalliset tehtävät eivät ole
menneet yli hänen voimiensa. Mutta kyllä minä luulen, että meidän
on turvauduttava Lontooseen, ennenkuin pääsemme täysin tämän asian
perille. En häpeä sanoa, että se on aivan liian sotkuinen minulle ja
minunkaltaisilleni.