"POISTU, NAINEN!"
Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta
ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen
aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin
seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen
kasvonsa synkistyivät.
"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä
hän oikein on -- Kallikrateksen palvelijako vai?"
"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo",
vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti
sanoa."
Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän
olikin vanha, hän oli mustasukkainen.
"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja
paikalla."
"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan
Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän
rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole
loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"
"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein
ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun
ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen
häneltä -- sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi
vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat
uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos
kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä
on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin
rikkaus ja valta naiselle -- se on hänen heikkoutensa. Usko minua,
kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget
ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa
kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän
helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa
hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos
kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva
maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka,
Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."
Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan
käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät
miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän
taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.
"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän.
"Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista?
Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta
lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt
aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää
ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska
sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön
täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa
häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates
saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani
ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla -- hän on minun;
ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta
maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on
parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."
"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta
seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy
semmoiseen."
"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö,
joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko
elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme
jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat
jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa,
sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi
kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää
voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan
me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet
ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien
lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta
katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta
seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat
aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa.
Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin
elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen
hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä
hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa,
iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen
siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen
kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut.
Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja.
Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja
nainen, taivas ja maa -- kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät,
mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa
kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että
jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään
ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla
näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä
sanon, oi Holly?"
Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka
johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän
oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen
pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät
mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään
aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka
on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme
todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta
kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota
minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä
kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan
puoleen.
"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä
kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella
ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö
tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa?
Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut
ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi
mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia
hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota
hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään,
joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet
myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä
vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti
egyptiläistä Amenartasta."
"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon
nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen
käsivarteeni.
"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin
kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin
lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi?
Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet
valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta
minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha
on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin
muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta
ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut.
Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että
kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava
ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin,
että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan
veriseen käteen?"
"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät
molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua,
Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin
sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut
hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska
tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä
armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla
julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä.
Käske tyttö tänne -- pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän
peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.
Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään
ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli
kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin
välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.
"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut",
vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan
surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.
"Ei, hän elää", vastasin minä. "'_Hän-jota-täytyy-totella_' on
pelastanut hänet. Käy sisään."
Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien
tavan mukaan pelätyn "_Hänen-jota-täytyy-totella_" läsnä ollessa.
"Nouse", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, "ja tule tänne."
Ustane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.
"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua
osoittaen nukkuvaa Leoa.
"Minun mieheni", vastasi Ustane hiljaa.
"Kuka antoi hänet sinulle?"
"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oi _Hän_."
"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen
miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä
tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja
sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt
kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä
konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole
sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen
rangaistaan kuolemalla. Poistu!"
Mutta Ustane ei liikahtanutkaan.
"Poistu, nainen!"
Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen
päättäväisyyden.
"Ei, oi _Hän_, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän
on mieheni ja minä rakastan häntä -- jumaloin häntä enkä tahdo luopua
hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"
Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten
pahinta.
"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan
luonnollinen."
"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen
olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa.
Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene,
ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"
"Minä en mene! Hän on minun -- minun", huusi tyttö tuskissaan.
"Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos
voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle -- en
milloinkaan."
Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään,
mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut
tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani
takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa,
näkyi kolme _lumivalkoista_ sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin
päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon
yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain
naurahti.
"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua
voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle.
"Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin,
jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun
päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä
on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."
Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti
siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran
vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.
"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi
Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut,
niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset.
Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian
valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."
Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi
valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.
"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön
mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja -- noituuttahan ei
olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin
hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi
täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani
kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni
lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä
hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi
muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle
rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli
poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain
mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui
huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä
tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin
ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien
tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti
hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin,
sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa
ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla
eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja
jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä
hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.
Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut
liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin
jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien
kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista
enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin
kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa
iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin
niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon
tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin
uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän
tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen
nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa
luota.
Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot
nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina,
kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa
välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan
kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin
vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja
joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen,
ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan
nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä -- torit ja basaarit
olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa
ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä
erotin sanat: _"Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden
asunto -- kukistunut -- kukistunut, soraksi sortunut!"_ Nuo valkeat
falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui
tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo
he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä
myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle
luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat
kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat
jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi
kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he
syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa
olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui
pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen
ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon
välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon
lailla huoneestamme.
Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä.
Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen
mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin
pitkään huntuunsa kietoutuneena.
"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian
täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli
käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon
kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi
arabiaksi:
"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen?
Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla
on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun
paikkaan olemme nyt joutuneet -- häh?"
"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten
epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten,
sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme
joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt
enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille
paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin
hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen
lihalientä."
Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen
vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane -- missä hän on?"
Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti
ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä
olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."
Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava
vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä
melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään,
vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka.
Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi
tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä
koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen
saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin
hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun
Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että
hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen
ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin
englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme
kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.
Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen
toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen
luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen
lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman
uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin
lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen
voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän
muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti
tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon
hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta
tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon
herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja
varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian
laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua
odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa
Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän
tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.
Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin
ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden
sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen
muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei
tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta
saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman
rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen
aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli
aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon
kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin
olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin
ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja
äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen
kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä
heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea,
jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin,
niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa
tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä
ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla
peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan
satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut
epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa
mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli
pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään
Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin
niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon
syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme _Hänen_ luoksensa, sillä mykät
palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.
Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa
sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle,
nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa,
jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen
kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun
tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat
toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan
lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia.
Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän
liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen
kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin
muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin
sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin
amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."
"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha
suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko
minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et
seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä
olen huolehtiva" -- sanat lausuttiin erikoisella painolla -- "ettei
se konsanaan uudistu."
Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta
hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä
ja hellästä huolenpidosta.
"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää
sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä
minua, joka olen onnellinen tulostasi."
"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä,
"hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin
joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt
tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"
Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan,
sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen
tarkastellessaan minua kiinteästi.
"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta
hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta,
niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi
tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin
mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on
mahtanut mennä?"
"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä,
missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin.
Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja
nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."
Leo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.
"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten
hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä
nuori nainen ja minä -- me -- no niin, me olimme hiukan niinkuin
välilöissä."
Ayesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.