"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"
Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin
hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä,
ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei
puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti
Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän
huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni
amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin
tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni,
muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin
sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme
juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko
Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen
ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan
hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani
toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut
unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää
myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä
asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin
säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa.
Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin
ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.
Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä
yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa
herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan
toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta
näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen
maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita
tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen
järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi
vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut,
vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen
koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä
vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.
"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin
hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta
odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan
väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.
Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo
viidettä ja me olimme kaikki -- etenkin Leo -- sangen väsyneet ja
nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti
Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa
kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan
nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha
pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta
kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla
katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa,
kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän
oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä
koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat
himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän
muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja
hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta
vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui
siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa,
näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä
tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen
matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun
oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme
kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa
ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä
nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha
tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan
näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena
kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen
huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia,
kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me
onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä
meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia
kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi.
Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut
vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen
veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei
pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni
kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja
äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten
selkäpiitänsä karmivan.
Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat
Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä"
sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja
ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "_Hän-jota-täytyy totella_" ja
valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme
heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen
saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan
kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan
sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt
suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta
oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä
ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut
vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi
käydä pimeässä päinsä.
"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa
ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat,
kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen
kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut
aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän
kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään
eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta
pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat
oikeastaan olivat.
"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"
Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa -- soihdut, joilla
meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat
kuin olivatkin luolien muumioita!
Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten
toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he
kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan
ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske!
Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot.
Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren,
joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea
tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se
lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu
naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta
ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun,
kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman
suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin
tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan
pituisina kielekkeinä.
Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja
me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti
ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät
meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.
Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein
mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä
elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja
jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös
paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin
ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten
kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia,
olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!
Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he
olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun
joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä
minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan.
Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat
sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen
valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot
vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme
kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja
melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat
muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.
"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi
Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja,
katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä
luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi
tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken
katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista
ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet,
että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa
tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat
tulevat nyt, kaunis joukko -- vai mitä? Näyttämö on valaistu ja
esitys voi siis alkaa."
Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä
ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen
leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä
tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät
meidän eteemme ja tanssi -- jonkinlainen pahojen henkien karkelo
-- alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka
aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen
leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja
huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli
ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä,
muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri
taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen
maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan
ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain
eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun
väreet alkoivat karmia selkääni.
Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin
levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän
piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia
hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen
tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:
"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta
vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui
kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"
Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten
vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.
"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi.
Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.
Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."
"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa
piehtaroiva onneton jälleen.
"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä,
piru."
Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta
vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja
koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.
"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.
"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan
enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä
ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko
kurkkuun!"
"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun
täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta!
pian! Kuuletteko?"
Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös
kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun
riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä
henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään
äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä.
Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden
taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät
pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.
Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin
näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä
Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen
olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien
soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä
leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten
tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien
keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö
täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs
tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään
nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun
kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia
kömpelösti -- luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä
eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden
sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti
jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin
Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita
ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin
minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme
paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun
huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka
oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen
synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me
seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten:
"Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan
virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen.
Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja
kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:
"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni
on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten
'_hän-jota-täytyy-totella_' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua
ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi,
minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"
"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt,
mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten
asian laita oikein on."
"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. --
Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen
keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden
poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."
"Taivaan tähden, Leo", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:
"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti -- heti, sillä täällä henkii
ilmakin kuolemaa. Ehkä '_Hän-jota-täytyy-totella_' kuulee tämänkin
puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan
ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui
hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen
sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen
tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan
minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani
hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti
jäseneni -- Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat
vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä
tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi,
jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane
päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui
vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.