Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin
minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren
vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen
madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi
minua jäämään.
"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää,
että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei
minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa
olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka
olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt
monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja
kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen
suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain
toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset
ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat
lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita
vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa
ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit
koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia
käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis
verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja
antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan
jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly -- minähän
varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo
vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen.
Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"
Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni
loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut
käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli
suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka
helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.
Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa
näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera,
jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa,
eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan.
Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin
noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän
muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän
ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät,
hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka
suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin
vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä
tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien
silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama
kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli
ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja
hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni
kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta
täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen
nainen.
"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä.
Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi
tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat
silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö
olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin
vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani
unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen
hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten,
oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi
kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta
se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian
avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta
siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on
paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista
nyt hiukan, vain hyvin heikosti -- näetkös -- sormesi koskettavat
toisiinsa, oi Holly!"
Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain
tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön,
kuka hän oli -- minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni
hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti
kaikki mahdolliset kielet -- tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo
mies väkisinkin hämmentyä -- että minä jumaloin häntä enemmän kuin
ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka
kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin,
minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä,
joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman
hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti
käsiään iloissaan.
"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka
monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo
kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana,
ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä,
joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien
kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? -- mitä sinä
oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole
sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä
ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi -- sinä
olet tavallaan hyvinkin viisas -- sinä käyttäydyt mielettömästi ja
tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini -- ehkä sinä
tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin _katso_",
ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla
silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan _suudellakin_ minua, sillä
suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella
minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi
sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet
epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät
kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä
tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan
korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän
suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän
kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen
kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai
minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.
"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden
vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies
ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin
vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten,
joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni
kulkemaan entisiä uriaan -- vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos
niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut
kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni,
niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani
ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni
heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat
pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua.
Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä,
minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät
malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella
kasvojani."
Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka
tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka
liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle,
että _olin nähnyt_ hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja
epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän
liekin ääressä.
"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä,
jotka ovat -- usko minua -- ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro
minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan
minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa,
Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia
barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun
aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat,
nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu -- siinä heidän koko
uskontunnustuksensa!"
Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut
yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle
kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän
hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja
helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli
opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa,
arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs
Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin
tunnustivat.
"Minä ymmärrän", sanoi hän -- "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen
jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin
olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa
aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun
pelko -- siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa
uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat
varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat
neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi.
Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin
uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille
paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat,
kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja
ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa
riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään,
jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta.
Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan
jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen
kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja
pitemmät kädet sen harjoittamiseen."
Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista
vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin
kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin
luolat, ja joita minä en -- ohimennen sanoen -- ollenkaan hyväksynyt
Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni
ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä
olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka
tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein
piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia
vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen
järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti
iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne
lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa.
Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa
vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli
takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että
kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että
hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan
viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin
lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten
menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha _todellakin_
uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.
"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis
myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän
profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden
väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun
aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli
useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa,
Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin
Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka
kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta!
Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan
viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa
nimessä. Niin on aina ollut -- mutta, Hollyseni, oletko väsynyt,
kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle
oppini? -- sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman
omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin
sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me
kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan
sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit
polvillasi edessäni -- asento ei sovi sinulle, Holly -- ja vannoit
rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä
tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali
sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt
hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet.
Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut
sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään
vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä
tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.
"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina.
He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua
kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä:
hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja
hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin
tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä
kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun
saavuttamattomissa -- viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo
ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani,
joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi
kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma
vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä
olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan
Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini
ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä
menettäisin hänet ainiaaksi!
"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen
vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki
katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan
häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin
valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun
ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani -- ellei hän
ollut valehdellut minulle -- mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin
heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta
samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen
noussut kauhusta pystyyn."
"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän
säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa
tännepäin!"
Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että
Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen
käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti
olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti
hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi
samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon
hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan
hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen
oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen
lattialle.
"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan
kuolemaisillaan."
"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti.
"Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä
voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja
noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"
"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia -- joka
tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.
Ayesha naurahti.
"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta
minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon
katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä
näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."
Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että
he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten
ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään
rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.
"Mitä '_Hän-jota-täytyy-totella_' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja
tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla
herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en
mene, herra."
"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta
puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään
veistettyjä korkokuvia.
"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä
olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain
yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
"Mene!"
Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.
"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan
paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö
aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten
tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt
nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa
Leo lepäsi kasvot seinään päin.
"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon
kasvoja.
Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun
ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka
kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.
"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"
Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.
"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?"
ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"
"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule
siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa -- tuossa
lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran
menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin
hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin -- nyt
hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan
samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan.
Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."
"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan
sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni
rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan
järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.
"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin
Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri
viimeisiä henkäyksiään."
"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin.
Olen niin hermostunut -- käteni vapisevat -- ja toimitus on kuitenkin
niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen
savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa.
Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän
kuolee!"
Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa.
Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen
kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin
ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen
makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä
silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli
tullutkin.
Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri
katkeamaisillaan -- hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti
puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin
Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka
hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun
ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti
heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan,
mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein
menettänyt.
Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen
jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat
marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut
tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen -- vain silmäluomet
värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka
huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen
hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti
tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi
huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin
kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan
menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät
vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton
sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä
ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä
valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli
sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä
kohtaan syvää sääliä.
"Myöhäistä?" kuiskasin.
Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin
poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani
vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä
henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme
luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.
"Näetkö?" kuiskasin minä.
"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä
luulin jo tulleeni liian myöhään -- jos olisin viipynyt sekunnin
kauemmin -- niin hän -- hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän
purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi
ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen.
Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.
"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän.
"Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen
heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään
tuosta kidutusten ja tuskien paikasta -- en muista nyt, oliko sen
nimi Helvetti vai Hades -- josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan
sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan
vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa
elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä
iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi
tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä
elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven
ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa,
jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole
suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton
kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa --
yksin olen kärsinyt -- kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä
on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä
virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut
vapauttajani luo."
"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä
tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi
kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos
vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui -- hän, jota olin
vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi
kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin.
Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin
asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta
tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään -- minä, joka
olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan
hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen.
Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen
minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy
kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on
häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan -- odotan, kunnes aika on
jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani
palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia
kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon
sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin
tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin
kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä
ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden
minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden
vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni
kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin
jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin
toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään -- hän eli! Silloin
minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni
vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni -- miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu
kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."
Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän
suudelman tämän otsalle, mikä näky -- vaikkakin kaunis ja liikuttava
-- kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!