XIV

Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän

läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa

tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli

pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi

lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan,

hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja

tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja

keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin

henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin.

Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.

Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen.

Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli

täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen

ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen

uhriaan:

— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi

kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi?

Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt

sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli

joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet

nähnyt hänet.

Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. —

Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa

osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.

Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä

makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.

Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.

Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään.

Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka

näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen

kasvojaan ja käsiään.

Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen.

Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli

nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli

kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi

häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin

etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.

Marianna tuntui huutavan hänelle:

— Halpa, halpa mies.

— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut

pelastaakseni?

Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai

hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin

todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut

häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui,

sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman

askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin,

vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui

istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se

oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi.

Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.

Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan

nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein

tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan

suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta

kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin

rahansa saanut velkoja.

Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän

ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa

vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna

sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän

säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.

Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului

heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja

Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.

Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa

paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä

hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi

niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.

Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista

tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.

Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa

ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.

Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat

Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja

palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli

käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen

sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.

Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen

raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo

kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat

hänet vaikenemaan.

— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin

vakava?

Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää

kumarassa.

— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä...

Sebastiano, minkätähden teit tämän?

— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.

— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen

välit olivat täydelleen katkenneet.

Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi

luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.

— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?

— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet

toisensa.

Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän

nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi

tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.

— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.

Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:

— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.

Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan

tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen

käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että

hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui

jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri

hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.

— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy

päättää, mitä on tehtävä.

Marianna säpsähti.

— Tehkää, mikä on välttämätöntä.

Ja Berte palasi keittiöön.

— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää

sana hänen kotiansa.

— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään

kannusta kireämmälle.

— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä

määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä

kannalla asiat ovat.

Palvelija epäröi.

— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.

Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.

— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!

Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen

kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi

ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän

lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.

* * * * *

Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä

palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa,

kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui

alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta,

ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna

nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen

sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen,

hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa,

sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut

sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin

huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.

Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää

jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:

— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.

Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon.

Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen

suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei

katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen

johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas

päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.

Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan,

ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa,

turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.

Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja

lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla

käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden

käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin

koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.

Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin

isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta.

Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän

näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan

siitä kauhua.

— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua

poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun

talooni...

Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen

kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle.

Hän istuutui ja alkoi odottaa.

Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti

Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät

laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien

välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden

nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta

kuin iso kaurakukka.

Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät

koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen,

haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan

vesialtaassa.

Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken

Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut

yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.

Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa,

tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat

katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.

— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni.

Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat

ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua

tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut

ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät,

enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta... en moneen vuoteen...

aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa... Ja sentähden läksin minä,

sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni... verissäsi ja

vaikeroiden kuin syntyessäsi.

Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen

äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän

odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.

Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan,

hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään

pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa

ruohikossa.

Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha,

edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin

lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen

toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.

Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja

kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi

kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman

jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi

nähdä tien.

Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan

kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä

hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine

kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä

punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene

vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.

Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä

levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat

tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä

katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin

talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti

kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.

Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen

todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui

talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja

pappi.