Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat
valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta
pieni lakki päässä.
Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän
tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.
Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen.
Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella
vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan
kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.
Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen
alkavaan kuolonuneen.
Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti,
seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi
katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta
samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.
Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.
Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka
väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi
nukahtavansa.
— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.
Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei
ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan
Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.
Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli
nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä
kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.
Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin
taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella
ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin
velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana.
Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa
pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen
ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa
pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot
pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä
ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei
niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä,
jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon
elämänkokemusta.
Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen
päätään ikkunaan päin:
— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.
— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he
ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.
— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!
Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi
helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle
tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.
Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa
oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa.
Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta
mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha,
ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi.
Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä
se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen
käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen
oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä
terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja
kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa
nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.
— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen
äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei
nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.
Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään
häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja
tajusivat toistensa ajatukset.
— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan
perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt
tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.
Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä.
Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen
sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin
pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja
kostutti sitä kyynelillään.
Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.
Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen
äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.
Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi
tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni
muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen,
tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa
painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja
he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista,
ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion
täyttyessä.
Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija
Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta
he kohottivat päätään kuunnellen.
Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa.
Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen;
niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.
— Simone? Simone?
Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin
vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä
tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina.
Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen
kanssaan.
— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?
Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun
uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.
— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun
veli.
Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi
hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki
valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän
punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi
pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti
tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:
— Pappi... sormus... sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu...
Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän.
Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti
hänelle hänen lupauksestaan:
— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.
* * * * *
Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti
karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli
veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin,
ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän
oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen
ensi kertaa käydessään ripillä.
Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä.
Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo
irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen.
Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan
uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä
varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli
raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan
asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.
Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi
takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.
— Pride Fenu... Pride Fenu... — sopersi Simone huohottaen, tunnustan...
Pappi kuunteli tarkkaan.
— Varastin... kirkosta... Varastin timanttisormuksen... Ihmeitä tekevän
Neitsyen kirkosta... Se on tuolla... patruunalaukussa.
Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.
Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.
— Miksi teit tämän, Simone?
— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.
— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen
takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.
— Ei. Tahdon uskoa sen... uskoa... sen Mariannalle... että... hän veisi
sen... takaisin.
— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä...
— Ei mitään muuta.
Silloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.
Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan
Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli
äidin paikka.
Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna
otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja
nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan
hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota
sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta
putoili siemenhelmiä.
Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana,
lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan.
Ulkona lauloi satakieli.
Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna
polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien
toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän
kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä
kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen,
joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi
laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:
— Marianna!
Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka
yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.
— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen,
joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta
patruunalaukusta.
Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä,
jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen
ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti
säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.
Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti
sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:
— Onko se tämä?
Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi
hänelle kaiken.
— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus
sormeeni.
Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo
kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui
sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.
Nämä olivat heidän häänsä.
* * * * *
Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään
sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan
tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton,
kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja
lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja
naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä
sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän
kivulloinen... Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se
oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli
antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin
tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.
Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa
oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen.
Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.
Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän
oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja
vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna
katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti
pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.
Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivat
Simonen silmiin.