Puolipäivän aikaan sää oli käynyt harmaaksi, melkein koleaksi.
Marianna istui lieden ääressä niinkuin oli istunut Nuorossa olevassa
talossaan pitkinä talvipäivinä odottaessaan, ja jälleen tuntui hänestä
kaikki, Costantinon käynti, Simonen terveiset, Sebastianon raa’at
uhkaukset, unelta.
Mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki tuulen huojuttavan puiden
latvoja, hän ajatteli, että Costantinon käynti oli järkyttänyt kevään
rauhan, jättäen karjatarhaan ahdistavan levottomuuden.
Mutta parempi oli näin elää surullisessa varmuudessa kuin turhan
odotuksen nöyryyttävässä epävarmuudessa.
Hän oli sinä päivänä päättänyt palata Nuoroon. Mutta heti puolipäivän
jälkeen, kun satuloitu hevonen jo odotti keskellä ruohokenttää olevan
tammen juurella, sää kävi vielä uhkaavammaksi. Alkoi sataa. Tuuli
pieksi metsää, joka lakkaamatta suhisi.
Vietyään hevosen takaisin isä loi tyttäreensä salaisen katseen.
Hänen rohkea Mariannansa oli rauhallinen, ja vanhus tajusi, että
jännittävä näytelmä nyt oli loppunut ja vaara vältetty. Silti hän
ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen. Entistä enemmän hän ihaili
vaiteliasta tytärtään, mutta tyytyväinen hän ei ollut. Hän olisi
tahtonut nähdä hänen itkevän. Hän asettui ikkunan ääreen ja seisoi
siinä hetken katsellen ulkona riehuvaa rumaa ilmaa, kädet ristissä,
voimattomana hillitsemään myrskyn raivoa. Sitten hän alkoi ommella
nahkaista tupakkakukkaroa, ja senjälkeen raapia hiehonsorkkaa, jonka
sarviaineesta hän aikoi tehdä lusikan hapanta maitoa varten. Tämäntästä
hän kohotti katseensa, nähdäkseen millainen ilma oli. Koko taivaanranta
oli nyt yhtenä aallehtivana pilvenä. Tuuli raastoi sinne tänne veden
peittämää niityn heinää. Itse maa näytti järkkyvän.
Marianna havahtui viimein horrostilastaan. Hän luuli kuulevansa
keskeltä myrskyn pauhinan askelia, joita hänen sydämensä säesti
tykinnällään. Ja hän hulmahti kasvoiltaan punaiseksi, ensin
mielenliikutuksesta, sitten häpeästä. Hän olisi tahtonut ottaa
sydämensä pivoonsa ja puristaa siitä veren kuin rypäletertusta mehun.
Mutta askelet kuuluivat jatkuvasti, ja Marianna kohosi varpailleen
paremmin nähdäkseen.
Isä huomasi oitis hänen levottomuutensa.
— Älä ole huolissasi tämän pahan ilman takia, — hän sanoi arasti. — Ei
sitä kestä kauan. Äläkä ajattele lähtöä tällä säällä. Tottele isääsi,
joka tarkoittaa parastasi.
Marianna ei kuunnellut häntä. Hän tarkkasi yhä askelia, ja hänestä
tuntui, että joku astui hänen päänsä yli, itsepintaisesti tallaten sitä
kantapäillään.
Isä luovutti hänelle lopulta paikkansa ikkunan ääressä. Kookas
palvelija astui samassa sisään ajettuaan elukat navettaan ja istuutui
valkean ääreen. Hänen sormistaankin valui vettä, ja ennen pitkää hänen
ympärilleen muodostui kostea kehä, ja kuivavista vaatteista nousi
kauttaaltaan höyryä. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen ja
sateen kohinaa. Ei kukaan puhunut. Mutta tämäntästä molemmat miehet,
ikäänkuin odottaen jotakin epämääräistä, katsoivat toisiinsa ja sitten
Mariannaan.
Marianna istui liikkumattomana ikkunan ääressä. Navetan pieni kissa oli
hypähtänyt ikkunalaudalle, tuijottaen ulos suurin ja levottomin vihrein
silmin. Se tuntui näkevän jotakin niityn laidassa, metsässä. Sitten
se alkoi Mariannan tavoin odottaa. Yhtäkkiä se hyppäsi permannolle ja
katosi.
Koirat haukkuivat. Sade lakkasi ja pilvet alkoivat haihtua. Ja metsän
yläpuolelle sinivihreälle taivaalle ilmestyi kuu.
Silloin Marianna näki Simonen tulevan esiin metsästä ja lähestyvän
nopeasti ruohoaukiota pitkin, melkein kahlaten tuulen vielä
heiluttamassa ruohossa. Hänen silmänsä kiilsivät kalpeissa
kasvoissa, pyssynpiippu säihkyi kuin silmä, joka valvoi omistajansa
turvallisuutta, tähystellen mahdollisesti takaa ajavia vihollisia.
Marianna meni lieden ääreen ja sanoi molemmille miehille:
— Älkää liikkuko paikoiltanne! —
Sitten hän läksi keittiöstä sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän sulki ulkoa huoneensa ovenkin ja asettui sen eteen, ikäänkuin
estääkseen Simonea astumasta sisään taloon. Ei, hän ei enää koskaan
saanut käydä sisälle. Ja talo näytti vuodattavan kyyneliä hänen
ylitseen räystäästä yhä tippuvin sadepisaroin. Ja itkihän koko luonto
vielä, vaikka rajuilman raivo jo oli asettunut ja taivas aukeni kuin
iso kostea silmä.
Simone astui suoraan hänen luokseen. Hänen vaatteistaan valui vesi
virtanaan. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet väsymyksestä ja kiireisen
matkan ponnistuksesta. Mutta silmät paloivat melkein julmina.
Mariannassa ne herättivät surkua ja pelkoa. He katsoivat, niinkuin
kerran aikaisemmin, toisiaan suoraan silmän pohjaan. Ja he tunsivat
toistamiseen olevansa yhdenvertaisia ylpeydessään ja surussaan,
niinkuin olivat olleet orjuudessa ja rakkaudessa.
— Marianna, — hän sanoi pysähtyen hänen eteensä, niin lähelle, että
kasteli hänen vaatteitaan märillä vaatteillaan. Olet lausunut minulle
sanan, joka sinun täytyy peruuttaa.
Marianna katseli häntä vastaamatta, painautuen ovea vasten ja
järkähtämättömästi päättäen olla avaamatta, vaikka mies koettaisi
käyttää pakkoa.
— Vastaa, Marianna. Miksi et vastaa? Näethän, että olen tässä ja etten
ole kehno mies.
Mariannan huulille nousi lievä ivan hymy, ja hän loi katseen kauas ja
lähelle, ikäänkuin tutkien, millaisten vaarojen keskeltä Simone oli
tullut. Silloin nuori mies tarttui hänen ranteisiinsa, piti häntä kuin
naulittuna oveen, puhuen läheltä hänen kasvojaan:
— Vastaa! Miksi sanoit, että olen kehno mies? Olenko tehnyt sinulle
väkivaltaa? Olisin voinut tehdä tuona iltana täällä ja sitten
talossasi, ja myöhemmin missä tahansa, ja nytkin voisin tehdä, mutta en
tee, näethän. Vastaa!
Marianna katsoi häneen uudelleen silmien raosta, huulet jäykkinä,
kasvot kelmeinä, mutta päättäväisinä.
— Et tahdo vastata minulle! Toiste olet kyllä minulle vastannut. Minäkö
olen kehno mies? Mitä olen sinulta vaatinut, ollakseni kehno? Olenko
ehkä pyytänyt sinulta rahojasi, omaisuuttasi? Vai olenko vaatinut sinun
ruumistasi? Olen pyytänyt sinulta ainoastaan rakkautta, ja rakkautta
olet minulle suonut. Mutta minäkin olen antanut sinulle rakkautta;
olemme samanarvoiset; olemme vaihtaneet sydämemme Mutta sinä tahdoit
minulta enemmän, tahdoit vapauteni, ja sitä, jumaliste, en sinulle
anna, sillä olen velkapää antamaan sen toisille ennen sinua, äidilleni,
isälleni ja sisarilleni... Minäkö olen kehno mies? — hän yhä kysyi
käheänä, suunniltaan raivosta Mariannan vaikenemisen vuoksi. — Sinä
tahdoit minua kehnoksi, sinä tahdoit lähettää minut vankilaan, sinä
tahdoit kytkeä minut itseesi kuin koiran ketjuihin... Sinä...
Äkkiä hän vaikeni ja hellitti otteensa, kasvot valkoisina, kylminä
kauhusta. Marianna oli sulkenut silmänsä, jotta ei näkisi häntä,
ja horjahti hiljaa ovea vasten. Sitten hän luhistui alas portaiden
astuimelle, ja Simone luuli ottaneensa hänet hengiltä. Hän laskeutui
hänen jalkojensa juureen, niinkuin aikaisemmin, istuen kostealla
nurmella, tarttui uudestaan hänen käsiinsä ja katsoi häneen
rukoilevasti.
— Marianna, Marianna? Vastaa minulle!
Taas kaikui Simonen ääni, hyvän Simonen, niinkuin tuona iltana. Mutta
Marianna oli vaiti, katse maassa, epävarmana, suljettuna Simonen
tuskalta, niinkuin oli ollut hänen vihaltaankin.
— Marianna, vastaa minulle; minä se olen, sinun Simonesi. Näethän, että
olen tullut. Olen täällä, ota minut jälleen, tee minulle mitä tahdot,
Marianna, anna minulle anteeksi. Sano minulle ainakin, että annat
minulle anteeksi.
Hän ei vastannut. Hän oli kuollut Simonelta. Ja Simonekin tunsi
selvästi, että Marianna oli häneltä kuollut. Ja hän sieppasi lakin
päästään ja heitti sen pois, samoin hän tempaisi pyssyn olaitaan ja
viskasi sen maahan, väännellen käsiään epätoivoissaan. Hän soperteli
katkonaisia sanoja, mielettömiä uhkauksia, kirouksia itseään ja muita
kohtaan. Marianna pysyi tunnottomana, sokeana ja kuurona, kuolleena
kaikelle.
— Mitä oikeastaan olen tehnyt? — kysyi Simone hiukan toinnuttuaan.
Ja hän ojensi kätensä ja otti jälleen lakkinsa, jonka painoi syvään
otsalleen. — On totta, että talosi oli urkkijoiden saartama. Ehkä
syy oli minun, kun minun lujan miehen tavoin olisi pitänyt säilyttää
salaisuutemme. Ja minun olisi pitänyt lähteä etsimään pappia. Sensijaan
lähetin äitini. Ja näin joutuivat sisareni tuntemaan salaisuutemme,
jopa naapurinaisetkin... Menettelin todella kuin typerä nainen. Mutta
jos syy olikin minun, niin oli talosi joka tapauksessa urkkijoiden
ympäröimä, ja velvollisuuteni oli välttää vangituksi joutumista sinun
talossasi, jotta en olisi tuottanut sinulle sitä surua ja häpeää.
Ymmärrätkö minua, Marianna? Sano minulle ainakin, että ymmärrät minua.
Näethän, että puhun kuin olisin sinun omatuntosi. Mutta sinä vaikenet,
et vastaa.
Marianna avasi silmänsä ja katsoi häneen. Ja hänen silmänsä olivat
käyneet rauhallisiksi, niinkuin muinoin. Mutta ne olivat liian
rauhalliset, ikäänkuin olisivat katsoneet kaukaa paikasta, missä ollaan
varmoja, mistä käsin arvostellaan asioita intohimottomasti, kuin
toisesta maailmasta.
Simone otti pyssynsä ja laski sen polvilleen. Sitten hän taas tarttui
Mariannan käteen, joka oli kylmä ja rento.
— Käsität syyn, Marianna. Marianna parkani! Käsitäthän. Täälläkin,
karjamajassasi, on väijymässä joku, joka tahtoo tehdä minulle pahaa.
Niin ainakin on minulle kerrottu. Sentähden en ole tullut. Anna siis
minun joutua kiinni, anna tappaa minut edessäsi. Puhu, sano minulle
yksi ainoa sana. Ja, hän lisäsi hiljaa, mutta kallistaen päänsä melkein
häveten sanojaan: — Kun oikein ajattelemme tuota aikomustamme, niin se
oli mieletön... Marianna, lasten tuumia. Nyt emme enää ole lapsia. Ja
lisäksi sinä olet rikas ja minä köyhä.
Silloin Marianna näytti jälleen elpyvän. Hän punastui, eikä vetänyt
pois kättään toisen otteesta, vaan sanoi hiljaa, tyynesti.
— Tämänhän sinä tiesit hyvin. Ja jos minä olin rikas sinun edessäsi,
joka olit köyhä, sinä olit köyhä minun edessäni, joka olin rikas...
Simonekin punastui. Hän ei enää käsittänyt mitään, niin hän ainakin
luuli. Hän oli väsynyt kaikesta, minkä oli sanonut, samoin kuin
pitkästä jalkamatkastaan. Kaikki vaiva oli turhaa. Hän olisi vain
kerran vielä tahtonut laskea päänsä Mariannan polville ja nukahtaa
siihen.
Äkkiä kuitenkin uhma valtasi hänet. Eihän Marianna ollut peruuttanut
solvaustaan. Ei hän sitä vielä nytkään peruuttanut, vaikka näki hänet
niin väsyneenä ja masentuneena jalkojensa juuressa. Päinvastoin hän
lausui uusia solvauksia. Mutta jos Marianna ei tahtonut avata hänelle
oveaan, ei hän silti aikonut lähteä tiehensä kuin kerjäläinen, jolta
kielletään almu. Hän ajatteli, miten Bantine Fera ilkkuisi häntä, jos
tämän tietäisi. Ja villipeto taas liikkui hänen sisässään. Hän alkoi
läähättää, nosti pyssyn olalleen ja muisti, että oli lähtenyt rotkosta
kekäle kädessä aikoen sytyttää palamaan Mariannan karjatarhan ja hänen
talonsa, tappaa karjan ja palvelijat, hänen sukulaisensa ja hänetkin,
ellei hän peruuttanut sanaansa. Hän näki edessään kaiken punaisena
kuin veri. Vesi, joka oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa, sekoittui
hänen hikeensä ja lämpeni. Ja hänestä tuntui, että hän oli kokonaan
siitä hirvittävästä haavasta vuotavan veren tahraama, jonka Marianna
loukkaavalla sanallaan oli iskenyt hänen sydämeensä.
Mutta Mariannan katse hillitsi hänet. Eikä hän herjennyt katsomasta
Simoneen vaieten, pää hiukan kallellaan. Tämä asento palautti Simonen
mieleen Costantinon, ja hän ajatteli, että Mariannakin ehkä tiesi
kaiken, että hän oli seurannut häntä kuluneina harhailun kuukausina,
hänen vaivuttuaan orjuuteen, joka oli tuhat kertaa pahempi kuin
aikaisempi orjuus, ja että Marianna nyt katseli häntä omantuntonsa
pohjasta. Hän painoi alas päänsä, hänen korvansa suhisivat ja hän oli
kuulevinaan äänen, Costantinon tai Bantine Feran äänen, ja ehkä oman
äänensäkin, joka toisti Mariannan solvaavan sanan.
* * * * *
Silloin hän kavahti pystyyn raivostuneena itselleen ja pakeni juosten
niityn poikki.
Nyt vasta Marianna alkoi vapista pelosta. Hän luuli, että Simone
lähti tekemään itselleen väkivaltaa, ja kaikkein ensiksi hänen
vaistonsa veti seuraamaan pakenijaa ja huutamaan häntä pysähtymään.
Mutta ylpeys naulitsi hänet liikkumattomaksi, mykkänä oveen. Ja
seuraavassa silmänräpäyksessä sisäinen ääni alkoi huutaa, että hän
oli ollut kohtuuton, että oli sanonut Simonelle verisen solvauksen
korostaessaan hänen köyhyyttään ja omaa rikkauttaan. Hänkin oli ollut
kehno vastatessaan hänen selityksiinsä ja puolustukseensa pelkällä
solvauksella. Taaskin he olivat samanarvoisia. He saattoivat rientää
kuinka kauas tahansa. Heidän täytyi kuitenkin seurata samaa tietä ja
aina kohdata toisensa lepohetkinä.
Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät
hänen jälkensä.
Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu
kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema.
Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta
lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja
hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen
sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään,
sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.
Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli
totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä
lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten
taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.
Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät
kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään
vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä
ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos
Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.
Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö
vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa
katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua
pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan
välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä
kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria
vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.
Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä
toinenkin kaukaisempi kaiku.
Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.
Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.
He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta
paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä
hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.
Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten
ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi.
Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän
näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka
piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa
turvallisuutta.
Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen
häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta
Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa
painamana.
Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna
haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana
sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri
virtasi hänestä joka taholta.
— Simone, Simone!
Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen
tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana
luvannut.
— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.
Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.
Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten... He ottivat Simonen hänen
sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui
heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa
kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.
Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.
Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen
vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta,
pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin
parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut,
patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun.
Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja
laski kaikki penkille.
Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna
tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat
toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.
Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine
syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun
välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin
lähteen vesi.
Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän
painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla
kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.
— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna
minulle etikkaa, Marianna.
Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat
siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää
ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:
— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.
Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan
toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:
— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?
Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten
Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja
ulkona kaikui — satakielen laulu.
Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen
poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone
näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen
hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä
silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina
sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee
kuin aarre maanalaisessa komerossa.
— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen
hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on
surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin,
älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä
sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän
kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon,
olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan
minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut
sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei
tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit
minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni
ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla
ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas
Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit
sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi,
minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa
ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin
vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit
luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä
kohdella minua epäluuloisesti.
Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten
vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän
löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä,
jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän
haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna
nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä
huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan
penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka
lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti
heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.
— Marianna? — hän kuiskasi.