XII

Costantino kulki samaa tietä kuin Simone vuotta aikaisemmin palatessaan

turvapaikkaansa. Ja ympärillä levisi sama kuutamo ja sama keväinen

sulo. Mutta hän ei ollut varma eikä vahva niinkuin toverinsa. Hän

astui hiljaa lyhyin askelin kuin poika, vaikka hänellä oli passi,

sillä täytyi silti pitää varansa, ettei häntä seurattu ja urkittu

hänen olinpaikkaansa. Ja veihän hän mukanaan raskaan muiston Mariannan

surusta ja hänen nöyryyttävät sanansa Simonelle.

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut palvelija parka, joka isäntänsä

pakoittamana oli vienyt jollekulle loukkaavan lahjan, ja joka

isännälleen toi vielä loukkaavamman vastalahjan.

Mutta lisäksi Sebastianon solvausten muisto lakkaamatta kiihdytti häntä

ytimiin asti. Silloin hän pysähtyi, ja hänkin, samoin kuin toverinsa,

tunsi heräävän sisässään villipedon, joka pakoitti hänet kääntymään ja

ajattelemaan palaamista Sebastianon luo, painaakseen takaisin hänen

kurkkuunsa hänen oman verensä valelemina hänen lausumansa ylpeät sanat,

aiheettomat solvaukset.

— Minulle? Puhua minulle noin, sinä konna, sinä raukka! Odota, lurjus,

odota, — hän huudahti äänekkäästi, uhaten pensasten varjoja.

Sitten hän rauhoittui. Hän luuli kuulevansa kaukaista rukouksien

muminaa. Ja yön hiljaisuus kantoi häntä edelleen kuin aalto, saattaen

hänet unhoittamaan tuskansa. Ja hän astui kuin unissakävijä pitkin

kapeita polkuja hopeanhohteisessa ruohikossa, läpi pensaiden ja

varjojen. Ja Marianna ja Simone ja heidän intohimoinen kiintymyksensä,

joka oli pikemmin vihaa kuin rakkautta, tuntuivat olevan hyvin kaukana,

vastakkaisilla maan äärillä. Ja myöskin Sebastianon ylpeä uhma, hänen

oma nöyryytyksensä ja kaunansa — kaikki tuntui hänestä varjolta.

Mutta kaukainen askel, vierivä kivi, oksalta pyrähtävä lintu riitti

säikyttämään häntä.

Hän saapui perille ennen päivänkoittoa. Simone ei ollut luolassa.

Hänkin oli kiinnittänyt nuoranpätkän kallioseinän nastaan ja rasvasta

höyryävästä tuhasta, ympäri viskatuista luista ja paistetun lihan

jätteistä Costantino päätteli tovereita olleen siellä aterioimassa tai

salahankkeita punomassa hänen poissaollessaan. Hän istuutui väsyneenä

sammuneen tulisijan ääreen. Hän joutui uuden vihanpurkauksen valtaan,

jota seurasi suuri alakuloisuus. Ja hän alkoi mielikuvituksessaan

puhua Mariannan kanssa, ikäänkuin tuo nainen olisi seurannut häntä,

kuunnellen häntä istualtaan pimeässä rotkossa.

— Näetkö? Olen pettänyt sinut. Kuka tietää, olisitko lausunut nuo

sanat, jos olisit tuntenut koko totuuden. Kuka oikeastaan tietää

mitään? Luulet, että Simone hylkää sinut rakkaudesta tai heikkoudesta,

vaikka hän ehkä hylkääkin sinut turhamaisuudesta tai rohkeudesta...

Kuka oikeastaan tietää mitään? Enhän minä ole sinulle poloiselle

sanonut kaikkea. En ole kertonut sinulle, että nuo kolme rosvoa ovat

vuoden kuluessa käyneet kolme kertaa Simonen luona, kehuneet ja

imarrelleet häntä, ja että nuorin, Bantine Fera, nauroi kuullessaan,

että Simone oli rakastunut ja sylkäisi ylenkatseellisesti saadessaan

tietää, että Simone aikoi salaa solmia avioliiton ja ilmoittautua

tuomarille. Tämä on oikea syy siihen, että Simone hylkää sinut, että

hän häpeää rakkauttaan sinuun. Turhaan pidin hänelle nuhdesaarnoja

ja sanoin: Simone, älä saata onnettomaksi naista, joka rakastaa

sinua. Niin kauan kuin hän seisoi edessäni, ollessamme kahden, hän

nauroi minulle ja saarnoilleni. Hän on tai luulee olevansa vahvempi,

ja kuuntelee ainoastaan mielipyyteitään. Mutta kun tuli tuo toinen,

Bantine Fera, joka on häntä vahvempi, hän alistui. Ja luulotellakseen

itselleenkin olevansa vahva hän esitti tavallisen verukkeensa, ettei

muka ollut tietänyt, mitä teki, että oli ollut lumottu, että sinä

olit hänet lumonnut, mutta että hän nyt tahtoo olla vahva ja vapaa.

Koska Bantine Fera hylkäsi naisen — joka ei ollut edes pikkuvarpaasi

leikatun kynnen arvoinen — Simonekin sinut hylkää, Marianna. Ja silti

hän rakastaa sinua, Marianna! Kuka voisi olla rakastamatta sinua? Jos

jättiläiset vuorilta astuisivat alas, hekin polvistuisivat eteesi.

Mutta Simone tahtoo matkia Bantine Feraa ja liioittelee. Häntä

jäljitelläkseen hän juoksee hänen edessään kuin koira hevosen edessä.

Ja Marianna näytti olevan tuossa tyynenä ja kelmeänä, kasvot käsien

varassa, hiljaa toistaen sanojaan:

— Sano hänelle minun puolestani, että hän on kehno mies!

— Sen sanon hänelle.

Hän tajusi, että hänen rohkeutensa puhua suoraan toverilleen ei

johtunut hänen vapaasta vakaumuksestaan, vaan siitä, että hän oli

raivoissaan, kun ei ollut tavannut häntä odottamassa, että tiesi

hänen olevan tuon toisen seurassa, josta oli tullut isäntä, kaikista

mahtavin. Ja hän lyyhistyi luolan nurkkaan kärsimään omasta puolestaan.

Sitten uni valtasi hänet.

Simone ei ollut kaukana. Ensimmäisen kerran tapahtui, ettei hän,

kohdattuaan Bantine Feran, ollut seurannut tätä. Bantine Fera oli

todellinen rosvo, johdonmukainen, vailla sydäntä, raaka. Hän kävi

suoraan päämääräänsä. Minkä hän päätti, sen hän vei perille, tapahtui

mitä tapahtui. Hän oli tehnyt murhan kostaakseen kärsimänsä solvauksen.

Hän varasteli ja teki uusia murhia, ei sentähden, että olisi

katsonut sitä oikeudekseen, vaan vaistonsa pakosta. Hän oli nuorin

rosvokumppaneista, mutta hän ohjasi, hallitsi heitä.

Välttääkseen häntä, odottaessaan Costantinon paluuta, Simone oli

esittänyt verukkeeksi olevansa sairas. Ja todella hän oli sairas

epävarmuudesta, rakkaudesta, tunnonvaivoista. Hän oli heittäytynyt

pitkälleen vuorenhuipulle tähystelemään Costantinon tuloa, ja muisteli

omaa paluutaan karjatarhasta aamun sarastaessa. Ja hän koetti olla

ajattelematta Mariannaa, koska naisen ajatteleminen, jonka tähden

täytyi menettää oma vapautensa, Bantine Feran väitteen mukaan oli

heikkoutta. Jopa hän luuli kantavansa Mariannaa kohtaan kaunaa,

melkeinpä vihaavansa häntä, ikäänkuin Marianna olisi aavistanut hänen

tekemänsä rikoksen, ikäänkuin hän kaukaa, ja vaikka yhä vielä rakasti

häntä, olisi hallinnut Simonea, ylläpitäen hänen heikkouttaan ja

halveksittavan pulmallista tilaansa.

Sitten hän alkoi taas ajatella ja kaihota Mariannaa.

Mutta samalla hänen sisäinen ristiriitansa kasvoi. Hän oli tyytymätön

itseensä. Hän tunsi ikäänkuin jakautuneensa kahteen osaan. Toinen

seurasi Bantine Feraa hänen väkivaltaisille retkilleen, hänen

lähtiessään anastamaan toisen rahoja ja tavaraa, hänen eläimelliseen

pakoonsa väijyviltä urkkijoilta. Ja toinen puoli tunsi yhä rakkautta ja

surua, oli Mariannan jalkojen juuressa; ja tämä suru ja tämä nöyryys

sulivat epämääräiseksi iloksi.

Ja ne taistelivat toisiansa vastaan, nuo hänen olemuksensa eri puolet,

ne kohosivat ja luhistuivat alas taistellessaan, väsyneinä, mutta

jälleen valmiina nousemaan ja kaatumaan.

Nähdessään Costantinon palaavan Simone ei ollut laskeutunut luolaan.

Hän ei tahtonut näyttäytyä heikkona, ei tahtonut myöntää odottaneensa.

Silti hän odotti, sydän sykkien toivosta, että toveri tulisi etsimään

häntä. Ja kun Costantino ei lähtenyt liikkeelle, hän alkoi itsekseen

kiroilla hänen välinpitämättömyyttään. Hän päätti astua alas, vasta kun

aamunkoite valaisisi puunlatvat ja kuu, niinkuin tuonnoin, pudottelisi

terälehtiään kuin narsissi lähteen veteen.

Costantino nukkui rauhallisesti. Hänen rukousnauhansa riippui

ranteesta, ja herättääkseen hänet Simone veti sen rististä. Rento käsi

nousi, kuin se olisi ollut ensimmäinen heräämään.

Simone muisti selvästi aikaisemman, kerran ja tunsi vaistomaisesti

sydämensä pohjassa mielihyvää, odottaessaan, että toveri kuvailisi

hänelle Mariannan surua ja kenties hänen ihailuansakin. Hän asettui

hänen mittaiselleen vahvalle miehelle soveltuvaan asentoon,

pyssy kupeella, vartalo jäykkänä, kädet polvilla. Hän näytti

epäjumalankuvalta, kasvot jäykistyneinä teennäisen levollisiksi, tiheät

hiukset kiiltäen kuun hopeahohteessa, mustan lakin kehystäneinä, silmät

puoleksi suljettuina, tuijottaen toveriin, joka vähitellen heräsi

väristen ja oikoen jäseniään.

Simone tunsi raivostuvansa nähdessään, miten vitkalleen Costantino

heräsi. Hän luuli, että toveri teki niin tahallaan, kiusatakseen häntä.

Kuta enemmän hän vitkasteli, sitä kärsivällisemmäksi Simone tekeytyi.

Äkkiä Costantino aukaisi silmänsä ja kavahti istumaan, ikäänkuin olisi

tahtonut pelästyttää häntä. Simone koetti hymyillä. Mutta toverin

vakavasta ilmeestä hän huomasi, ettei pila ollut tässä paikallaan.

Ahdistus ja uhma kuulsivat hänen silmistään. Hän kiristi hampaitaan

voimatta enää hillitä itseään.

— Antoivatko ne sinulle siellä unijuomaa? Puhu toki, miehenretku!

Costantino katsoi häneen ihmetellen. Simone näytti hänestä

muuttuneelta, näytti vähäpätöiseltä. Hän ei enää herättänyt hänessä

pelkoa eikä kunnioitusta. — Tuntui siltä kuin Marianna olisi

paljastanut hänet parilla sanalla.

— Missä olet ollut? — kysyi Costantino ankarana.

— Mitä se sinuun kuuluu. Nyt olen tässä. — Puhu siis. Näitkö hänet?

— Näinpä kyllä.

— Missä? Hänen kotonaanko?

— Hänen karjamajassaan.

— Vai karjamajassa.

Valo ja lintujen liverrykset, jotka värähtelivät ulkona, tunkivat hänen

sydämeensä. Hänen jäykkyytensä alkoi sulaa. Hän veti kädet polvilta,

painoi lakkia syvemmälle otsalleen ja taivutti päänsä.

— Miksi karjamajassa? — hän kysyi puoliääneen, ikäänkuin itsekseen.

— Sentähden, että hän on ollut sairas ja on lähtenyt toipumaan maalle.

— Vai onko hän ollut sairas! — hän sitten sanoi miettiväisenä. Mutta

tuossa tuokiossa hän jo häpesi heikkouttaan. — No niin! — hän huudahti,

laskien jälleen kädet polvilleen. Naisilla on aina joku tauti, tai he

teeskentelevät olevansa sairaita.

— Simone! Marianna ei ole kuin muut naiset, hänen ei tarvitse

teeskennellä.

— Kas vain, mies, näytätpä olevan rakastunut häneen.

— Marianna ei ole minua varten.

— Miten tuon sanot! Pelkäätkö, että minä voisin tulla mustasukkaiseksi?

— Ethän voi tulla mustasukkaiseksi, koska Marianna ei ole sinua varten.

Simone teki päänliikkeen ja eleen, jotka oli tarkoitettu uhkaukseksi,

mutta jotka sensijaan ilmaisivat yllätystä ja loukkautumista.

— Jumal'avita, tahdotpa saada minut raivoihini tänä aamuhetkenä,

Costantino Moro. Mutta tämä jo riittää. Minulla on vakavammat ajatukset

mielessä. Nyt ei ole enää aikaa loruihin. Kerro, miten suoriuduit

tehtävästäsi.

— Siitä on varsin vähän kerrottavaa. Kävin siis hakemassa häntä

vuoriston karjamajasta. Tapasin hänet istumassa tammen juurella

keskellä ruohoaukiota. Ensin hän suuresti ilostui. Sitten hän ymmärsi

ja vaipui jälleen levollisuuteen... kuolon levollisuuteen.

— Ja mitä hän lopulta sanoi? Sen tahdon tietää.

Costantino epäröi. Hän vaistosi, mitä tapahtuisi, ja hänestä tuntui

kuin hän olisi ollut olkikasan edessä, tulukset kädessä. Tarvittiin

vain kipinä, niin tuli olisi syttynyt. Ja samalla hän ajatteli, että

oli välttämätöntä sanoa totuus; se oli välttämätöntä ja oikein. Usein

tulipalokin on hyödyllinen.

Simone kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän tunsi, että toveri salasi häneltä

totuuden, ja tahtoi jälleen hänen silmissään näyttää mahtavalta

isännältä.

— Puhu siis, lurjus. Näethän että odotan!

— Mitä raivoat! Olisithan voinut tulla alas rotkoon heti kun näit minun

palaavan. Olithan tuolla ylhäällä.

— Olinpa kyllä. Mitä se sinuun koskee? Tarvitseeko minun tehdä sinulle

tiliä teoistani?

— Bantine Feralle näyt olevan velvollinen tiliä tekemään!

— Niin juuri Bantine Feralle. Hän on mies, eikä sellainen vetelys kuin

sinä.

— No hyvä. Lähetä sitten Bantine Fera Marianna Sircan luo kuulemaan

hänen vastauksensa!

— Kas vain, ärsytät minua, riittää jo! — huusi Simone, tarttuen

kekäleeseen, ikäänkuin sillä lyödäkseen häntä. — Jos olet kateellinen

Bantine Feralle, puhumme siitä myöhemmin. Se on eri asia. Nyt...

— Eipä niinkään. Se ei ole eri asia, — sanoi Costantino, jonka

sisimpään toveri oli osunut. — Bantine Fera ja Marianna Sirca ovat

sinun ristisi poikkipuut, ja kuuluvat siis yhteen. Bantine viekoittelee

sinua kuin paholainen eroamaan hänestä...

— Mutta olethan sinä ensiksi neuvonut minua, etten häntä tavoittelisi,

etten syöksyisi turmioon hänen tähtensä.

— Ja miksi et silloin noudattanut neuvoani? Ei, hitto vieköön, minulle,

jolla oli hyvät tarkoitukset, sinä nauroit; palasit tuon naisen luo,

lupasit hänelle tekeväsi kaiken mitä hän tahtoi, jopa naidakin hänet,

ja olet saanut hänet ilmaisemaan salaisuutensa kaikille, olet pannut

hänet alttiiksi vainolle, pilkalle, kaikkien moitteille. Olet tukkinut

kaikki tiet hänen ympäriltään, jotta hän jäisi yksin sinun kanssasi, ja

kun hän näin oli eristetty, hylkäsit hänet, sanomatta hänelle mitään,

ainoastaan sentähden, että mahtipontinen pahantekijä sanoi sinulle

olevan häpeäksi rakastaa naista ja pysyä hänelle uskollisena. Niin,

niin, hylkäsit hänet sanomatta hänelle mitään, ja jo aikaa sitten

hylkäsit hänet ajatuksissasi. Hän luuli vielä olevansa mielitiettysi,

mutta hänet olikin hylätty, ja sinä samoilit tekemässä pahaa kumppanisi

kanssa. Eikä sinulla edes ole ollut rohkeutta mennä sanomaan hänelle

totuutta. Lähetit minut, niinkuin orjan, niinkuin sanansaattajan, joka

ei ole syyllinen. Ja nyt sanon sinulle...

Hän kertoi hänelle sanasta sanaan Sebastianon terveiset, mutta epäröi

mainita Mariannan terveisiä.

Simone kuunteli, kekäle kädessä, tyrmistyneenä. Hänen silmänsä

säikkyivät vihasta, vihasta kaikkia kohtaan. Hänen vihansa kohdistui

Sebastianoon, joka aina hänen mielestään oli ollut välinpitämätön,

Mariannaan, joka oli hänessä herättänyt rakkaudentunteen, Bantine

Feraan, joka oli vieroittanut hänet Mariannasta, ja Costantinoon, joka

sanoi hänelle totuuden. Salainen raivo sai hänet kähisemään. Villipeto

alkoi herätä hänessä.

— Vaiti, heittiö! Etkö häpeä, ettet pessyt hänen suutaan hänen

verellään? Älä puhu enää. Et tiedä, mikä olet miehiäsi!

— Sinäpä et tiedä, mitä teet ja mikä olet, — intti Costantino, lujana,

liikkumattomana, ikäänkuin valmiina odottamaan hyökkäystä. — Olet

raukkamainen mies. Minun tulee sinua surku.

Simone hypähti kädessään kekäle kuin palava nuija ikään.

— Joko pidät suusi, tai suljen suusi tällä.

— Koeta vain kajota minuun, niin toistan sinulle nekin terveiset, jotka

Marianna käski minun viedä perille sinulle.

Silloin Simone karkasi hänen kimppuunsa ja iski häntä takaa päähän

kekäleellä. Kipinät näyttivät satelevan Costantinon hiuksista. Mutta

hän vain hiukan taivutti päätään taaksepäin, mikä liike oli hänelle

ominainen, vaistomaisesti tunnustellen karvalakkiaan, josta hajahti

palaneen käry. Ja hän virkkoi, huutamatta, nousematta, silmiäänkään

kohottamatta, jotka olivat täynnä kyyneliä:

— Hän sanoi, että olet kehno mies!

Simone parkaisi ja syöksyi ulos rotkosta, palava kekäle kädessä,

ikäänkuin olisi lähtenyt sytyttämään maailman paloon.