XI

He söivät illallista keittiössä, jota valaisi iso valkea. Ulkona

kaikki oli rauhallista kuutamossa, jonka välke hiipi kynnykselle,

koettaen valaa tyyntä hellyyttään tuohon sisällä vallitsevaan hehkuvaan

intohimoisuuteen.

Marianna tarjosi viiniä ja leipää ja ripoitti lihaan suoloja, niinkuin

tuona ensimmäisenä iltana Simonen käydessä karjatarhassa. Hän oli

tyyni, melkein jäykkä. Hänen isänsä oli tarjonnut Costantinolle

vieraanvaraisuutta, eikä hänen siis sopinut rikkoa vieraanvaraisuuden

lakeja.

Hän huomasi vieraan epäröivän olemuksen ja isänsä epätietoisuuden.

Mutta hän odotti, että edellinen poistuisi, jotta hän voisi selittää

isälleen kaiken. Hän ei tahtonut puhua senkään tähden, että palvelija

tultuaan sisälle oli huomaavalla kannalla, vaikka hän koetti sitä

peittää. Ja hän ensiksi ojensi päätään kuullessaan kaukaa hevosen

kavioiden kapsetta.

— Se on varmaankin Sebastiano.

Marianna säikähti ja hänen silmänsä välähtivät apoauki. Mutta parin

silmänräpäyksen kuluttuahan taas jäykistyi.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt Sebastianoa. Ja nyt tämä

taas ilmestyi hetkenä, jolloin kohtalo näytti ratkaisseen kaiken.

Hänen hevosensa kavioiden kopina kuulosti rajuilman ensimmäisiltä

sadepisaroilta.

Ennen pitkää hän oli oven edessä. Ja hän ja hänen ratsunsa varjo

pimittivät kynnyksen, karkoittaen kuun lempeän hohteen. Koirien

haukunta katkaisi yön rauhan.

Marianna ei liikkunut paikaltaan. Mutta hän oli ojentanut ryhtinsä

suoraksi, ja hänen silmänsä kohdatessaan Costantinon kysyvän katseen

heijastivat niin metallinkiiltoista valoa, että nuori mies kuvitteli

näkevänsä edessään kiiltävän aseen.

Sebastiano astui sisään ja istuutui kutsusta pöydän ääreen. Hän oli

tavallistaan kalpeampi, aivan kuin kuun valo olisi vaalentanut hänen

kasvonsa.

Hän ei tahtonut syödä, vaan katseli kuinka toiset lopettivat ateriansa;

hän ei välittänyt edes viinistä.

— Voitko pahoin? kysyi Berte Sirca.

— Voin todella pahoin, — hän vastasi, tähystellen vuoroonsa

läsnäolijoita, ollakseen varma siitä, että kaikki ymmärsivät, millainen

hänen pahoinvointinsa oli. Mutta ainoastaan Marianna vastasi hänen

katseeseensa tuikealla, kirkkaalla silmäyksellä.

Sebastiano nyökäytti päätään merkiksi, että Marianna oli oivaltanut

hänen tarkoituksensa. Hän oli tullut tänne taistelemaan. Jos Marianna

oli muuttunut, jos hän oli riisunut sairaalloisen, lempeän ja sävyisän

naisen pukunsa ja ikäänkuin mielettömän uhmailevana aseistautui ja

tahtoi tehdä tuhoja, niin hänkin, Sebastiano, oli aseistettu. Ja hänen

pahoinvointinsa lisäsi kuumeen kouristuksen tavoin hänen voimiaan.

Jospa he olisivat olleet kahdenkesken! Hän olisi ollut valmis uhkaamaan

Mariannan henkeä ja paiskaamaan hänet polvelleen kuin ruo’on.

Se huoleton tapa, jolla miehet aterioivat puhuen joutavista seikoista,

laitumista ja karjasta, alkoi ärsyttää häntä. Hän ei ollut kysynyt,

kuka vieras oli, ja silmäili häntä välinpitämättömänä, melkein

ylenkatseellisesti, kuin olisi hän ollut jonkun naapuripaimenen

palvelija. Marianna korjasi pois ruoan, leipäkorin ja leikkuulaudan.

Silloin Sebastiano iski rajusti nyrkkinsä polveensa, muistuttaakseen

itselleen käyntinsä tarkoitusta. Ja moneen kertaan hän pudisti rinnalle

vaipunutta päätään odottaen seurauksia. Sitten hän sanoi palvelijalle:

— Mene katsomaan, syökö hevoseni, — ja palvelija tajusi, että hänen

tuli poistua, vaikka hän olikin tottunut ottamaan osaa kaikkiin

isäntäväkensä asioita koskeviin keskusteluihin.

Mariannakin valmistautui poistumaan. Mutta Sebastiano kääntyi äkkiä

häneen päin rypistäen otsaansa.

— Marianna! Vaadin, että jäät tänne, sillä meillä on puhuttavaa

keskenämme.

Marianna pysähtyi, mutta ei istuutunut. Costantino nojasi toista

kyynärpäätä polveensa, kasvot käden varassa ja näytti ajatuksiinsa

vaipuneelta, ollen vieraana sivullinen, joka ei puuttunut toisten

asioihin. Mutta Berte Sirca vainusi myrskyn tuloa, ja hänen sydämensä

tykytti kuin naisen povessa. Hän ei oikein tietänyt, johtuiko se

ilosta, että hänen tyttärensä kohtalo muuttui, vai niiden seikkojen

pelosta, joiden välttämättömyyden hän sisimmässään tunsi.

Hän ei odottanut paljoa Mariannalta, vielä vähemmin hän toivoi apua

Costantinon tyyneydeltä ja hyvyydeltä. Istuihan hän siinä kuin

kylläinen, torkkuva vanhus. Mutta jos häntä kosketti, niin saattoipa

hän karata pystyyn kuin luolassaan herätetty peto.

— Marianna, — virkkoi vanhus, koettaen manata pois rajuilmaa, —

kaadahan viiniä serkullesi.

— En huoli siitä! Jättäkää sellaiset sikseen!

— Istu sitten siinä paikoillasi. Juokaamme me, Costantino Moro. Kas

niin, onhan sinulla aikaa nukkua. Ota ja juo, mies!

Costantino katsahti ylös, avaten hiukan luomiaan.

— Niin, totisesti, olinpa nukahtamaisillani... Olen, jumal'avita,

väsynyt.

Silloin kävi Sebastiano hyökkääväksi.

— Se on totta, olet ahkeraan tallustellut tänään. Puhemiehen toimi

näyttää olevan väsyttävämpi kuin rosvon ammatti.

Costantino asetti täytetyn viinipikarin permannolle lieden eteen. Ja

viini kimmelsi kuin verinen silmä.

— Mikä on tarkoituksesi, mitä tahdot sanoa?

— Tiedät hyvin, mitä tahdon sanoa.

— En tiedä mitään... En tunne sinua. Kuka olet?

Hän oli noussut seisomaan, ja näytti kookkaammalta. Sydämessään hän

tunsi halua nauraa, ajatellessaan, että Sebastiano saapui hiukan

myöhään tanterelle ja taisteli kuolleita vastaan. Mutta hän ei

hetkeäkään epäröinyt puolustamasta Simonen kunniaa eikä häätämästä

itsestään loukkausta.

Marianna katseli häntä seisoaltaan epäilevästi, mutta samalla

ihaillen, melkein yllyttäen häntä puolustukseen, sillä aikaa kuin isä,

tyhjennettyään yhdellä siemauksella viinipikarinsa, ojensi hänelle

selän takaa lasia, johon hän ei tarttunut.

Silloin Berte Sircakin asetti lasinsa maahan, mutta syrjään. Hän

siirsi tieltä Costantinonkin lasin, ikäänkuin raivaten vapaaksi

taistelukentän. Hänen kätensä vapisi lievästi. Hän yritti sanoa

soimaten: — Sebastiano, Sebastiano! — mutta hänen äänensä häipyi

kuulumattomiin kahakan tuoksinassa.

— Kukako minä olen? — kirkui Sebastiano, pannen käsivarret ristiin

rinnalleen. — Olen mies.

Ja Costantino nauroi äänekkäästi.

— Näenpä, jumaliste, että olet mies!

— Jätä ivasi. Se ei sovi sinulle, joka joka päivä käyt vuoriston

kirkoissa rukoilemassa. Kuule sensijaan. Mitä teet täällä?

— Mitä se sinua liikuttaa? Entä mitä sinä sitten teet täällä?

— Olen tullut tänne, koska täällä on nainen, jota täytyy puolustaa.

— Ja kuka tätä naista loukkaa?

— Sinä loukkaat häntä. Mitä kävit etsimässä hänen talostaan Nuorossa

tänä aamuna? Ja mitä on sinulla täällä tekemistä? Miksi ei toverisi

tule, sensijaan että valitsee sinut lähetikseen? Hän pelkää nyt, tuo

uljas mies, hän pelkää. Nainen ei enää ole yksin, jotta hän rohkenisi

lähestyä.

Costantino, joka tällävälin oli istuutunut, liikahti noustakseen

pystyyn. Mutta hän näki edessään Mariannan kalpeana, huulet väristen,

ja jäi istumaan, äkkiä hilliten itsensä ja luoden vastustajaansa

ivallisia katseita.

— Ja sinä, joka olet niin uskalias, miksi et mene sanomaan näitä

asioita hänelle, sensijaan että laskettelet niitä minulle?

— Olethan hänen lähettinsä. Sanon sen nyt sinulle. Mutta ole varma

siitä, että vielä sanon sen hänellekin. Ja tilaisuus on kyllä

tarjoutuva. Ja tämä sinun vielä täytyy sanoa hänelle: Muistakoon mikä

hän on ollut, älköönkä kuvitelko, että hänen arvonsa on kohonnut.

Marianna Sirca on liian hyvä joutuakseen hänelle. Simone Sole on yhä

vain hänen palvelijansa. Ja jos Marianna on menettänyt järkensä, niin,

jumaliste, onpa toisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä...

Silloin Marianna horjahti eteenpäin, ja näytti kaatuvan kumoon, nyrkit

ojennettuina, polvet notkuen.

— Isä, — hän huusi, — sanokaa toki hänelle, että hän on vaiti ja menee

tiehensä!

Berte Sirca heilutti käsiään rauhoittaakseen heitä kaikkia.

— Hiljaa, hiljaa, lopettakaa jo! Nämä ovat perheasioita, jotka

järjestämme keskenämme.

— Te! — virkahti Sebastiano kääntyen halveksivasti vanhuksen puoleen. —

Teiltä, totisesti, tyttärenne ei voi toivoa asioidensa järjestämistä.

Ja sinä, serkku, aja vain minut pois, ja jos näet hyväksi, huuda

sisälle palvelijasi ja usuta koirasi kimppuuni. Siitä huolimatta

puolustan sinua itseltäsi, niinkuin puolustetaan mielipuolta. Ja

kuuntele nyt minua, kuunnelkaa te kaikki. Huutaminen on turhaa. Lähetän

sen sanan Simone Solelle, että varokoon koskaan enää lähestymästä

sinua, Marianna Sirca. Muuten, tämän pyhän ristinmerkin kautta, tapan

hänet kuin metsäsian, kuin ketun, joka hiipii navettaan.

Hän sieppasi hatun päästään ja teki ison ristinmerkin valkean yli,

halkoen kädellään liekkiä. Marianna Sirca oli uudelleen ylpeänä

oikaissut vartalonsa.

— Ja minä sanon sinulle, Sebastiano Sirca, että sinun sanasi ovat kuin

tuuli, joka puhaltaa ohi.

— Hyvä. Mutta pidä varasi, nainen. Ja käännyn sinun puoleesi,

Costantino Moro, jonka sanotaan uskovan Jumalaan. Koeta olla

välittäjänä. Jollet sitä tee, niin ehkä saat Jumalasi edessä vastata

siitä, mikä tapahtuu.

Costantino katseli häntä yhä ivahymyin.

— Jumalan edessä vastaan omista rikoksistani enkä sinun rikoksistasi!

Eikä Simone Sole voi pelätä miestä sellaista kuin sinä. Mikä oikeuttaa

sinua esiintymään kohtalon kaitsijana?

— Tämäkö on vastauksesi?

— Tällä kertaa kylläkin. Myöhemmin vastaan sanoihin, jotka olet

kohdistanut minuun. Nyt olen toisen talossa. Mutta voimmehan poistua

täältä alueelle, joka ei ole Marianna Sircan omistama, ja siellä voin

oitis paremmin vastata kysymyksiisi.

Marianna sanoi:

— Ei kellään minun talossani eikä sen ulkopuolella ole oikeutta

kiistellä minua koskevista asioista. Minä määrään itse itsestäni, sen

toistan. Eikä edes isälläni, joka on täällä läsnä, ole määräämisvaltaa

minuun.

Berte nyökäytti myöntäen päätään ja kävi vakavaksi ja surulliseksi.

Sebastiano oli noussut, hyväksyen Costantinon haasteen. He katsoivat

toisiinsa pesän liekkien lomitse kuin kaksi verivihollista, he,

jotka eivät koskaan ennen olleet toisiaan kohdanneet, ja joilla ei

mieskohtaisesti ollut mitään vihan aihetta. Mutta äkkiä Costantino

taivutti päänsä taapäin ja tuntui kuuntelevan kolkon hiljaisuuden

vallitessa vieressään räiskähteleviä liekkejä.

— Ei, tällä kertaa minulla ei ole enää mitään sinulle sanottavaa. Jos

Jumala tahtoo, kohtaamme toisemme toiste, hän sanoi tyynesti.

Sebastiano ei liioin lausunut vaatimusta. Hän palasi ratsunsa luo,

keikahti sen selkään ja ratsasti talon editse pois. Ja taas hänen

varjonsa pimitti kuun valon. Hänen hevosensa kavioiden töminä kuului

vielä kauan yön hiljaisuudessa.

Marianna oli istuutunut. Vastoin hänen tahtoaan ahdistuksen ja

pelonkyynelet vuotivat hänen silmistään. Costantino puhalsi liekkeihin

ja hänen kumartuessaan hänen rukousnauhansa — pieni punahelminen

rukousnauha, joka näytti pistiäistammen marjoista tehdyltä —putosi

hänen vyöltään kilahtaen lieden kiville.

Tämä vähäinen melu näytti herättävän heidät kaikki. Berte Sirca risti

kädet polvelleen ja mutisi Costantinon ottaessa ylös rukousnauhaansa:

— Kaikki paha johtuu siitä, että unhoitamme Jumalan ja että meidän

täytyy kuolla. Marianna, tyttäreni, kuule mitä sanon: Minulla on se

tunne, että kuolinhetkeni lähestyy ja että puhun sinulle vapaana

maailman asioista. Kuule siis, Marianna, älä syökse turmioon kahta

kristittyä ihmistä. Sillä, katso, Simone voi vielä pelastua, ja

Sebastiano niinikään, jos sinä tahdot. Mutta sinä tahdot heidän

tuhoaan. Marianna, meidän täytyy kaikkien kuolla. Elämä on lyhyt kuin

tie tästä talosta tuohon puuhun, kun sitävastoin iankaikkinen elämä on

ääretön.

— Minä en voi tehdä mitään, — sanoi Marianna. — Tiedän kyllä, että

elämä on lyhyt, mutta juuri sentähden, että sen tie on lyhyt, on se

astuttava päähän asti, kääntymättä. Sen tuomarina, mikä sitten seuraa,

on yksinomaan Jumala.

Silloin isä kääntyi Costantinon puoleen.

— Mitä sinä tähän sanot? Uskotko Jumalaan?

— Minäkin uskon, että hän yksin on tuomari, niin olen aina ajatellut.

Marianna, miksi et sano isällesi koko totuutta?

Silloin Marianna nousi ja sanoi varmalla äänellä:

— Isä, kaikki on lopussa minun ja Simonen välillä.

Ja hän meni huoneeseensa, sulkeutui sinne ja istuutui pienen ikkunan

ääreen. Kuu säteili keskellä taivasta, joka oli kirkkaan sininen kuin

kesäaamun koittaessa, ja jokainen ruohonkorsi levitti suloisinta

tuoksuaan. Mutta väliin kaikui sarvipöllön huuto, tuntuen maan sydämen

voihkinalta, sen vaikeroidessa salaisen ja parantumattoman kärsimyksen

ahdistamana. Ja Marianna ajatteli, että hänenkin oli suljettava

sisimpäänsä tuskansa, kätkettävä se näennäisen ilon ja suopean

kohtalon verhoon, jonka elämä hänelle tarjosi. Hänen oli eläminen ja

kuoleminen täten, nostamatta sen hunnun lievettäkään, joka peitti onnen

salaperäisiä kasvoja.

Ja hän kuvitteli olevansa voimakas, tukenaan niskasta kantapäihin

ylpeyden vankka pylväs. Mutta silti hänen edessään tiheään salamoi

lehtien lomista kumoittavassa kuun valossa Simonen kauniiden silmien

välke, ja hänen rinnassaan soi hänen tyhjien lupaustensa kaiku. Silloin

hänen sydämensä kapinoi, suru taisteli ylpeyden kanssa, niinkuin

myrskyävä meri haurasta paalua vastaan. Ja hänen kyyneleensä putoilivat

ikkunalaidalle ja vyöryivät siitä ruohikkoon, yhtyen kastekyyneliin,

joita yö vuodatti maan helmaan.