IX

Mariannalle alkoi uusi kärsimyksen aika. Simone ei palannut, ja

hän pelkäsi lukemattomia seikkoja nyt, kun hänen salaisuutensa oli

toistenkin tiedossa.

Sebastiano oli tuona aamuna poistunut talosta silmät täynnä epätoivoa.

Isältä ei tullut tietoja, kaikki näyttivät taas unhoittaneen hänet,

joka eli sulkeutuneena taloonsa kuin vankilaan. Jumala tiesi mitä

salahankkeita hänen sukulaisensa hautoivat, verukkeena hänen

puolustamisensa ja pelastamisensa hänen muka mielettömiltä pyyteiltään.

Näitä ajatellen hän kavahti ylös ja riensi pihalle avaamaan portin,

tähystellen, mitä ulkona maailmassa tapahtui. Hän muisti Sebastianon

uhkaukset ja tämän poissaolo lisäsi hänen pelkoaan.

Ei mikään tuntunut hänestä kauheammalta kuin tämä yksinäisyys,

hänen kykenemättömyytensä liikkua ulkopuolella kotia vastustaakseen

kohtaloaan. Hän tunsi todenteolla olevansa sidottu, pahoitettu

luopumaan taistelemasta. Ja pitkät hetket hän painoi poskeaan

ranteeseen, ikäänkuin kuluttaen kahletta, joka kytki hänet paikoilleen,

ja vilkuen samalla ympärilleen kuin vangittu naarashirvi, joka etsii

aukkoa paetakseen.

Suloinen ja vielä harsojen peittämä kevät tunki hänen vereensä

ja enensi hänen kiihkoaan. Mutta ennenkaikkea häntä kalvoi suru,

sydäntäpaisuttava suru. Se oli sama suru, joka oli saanut hänet

itkemään Sebastianon edessä.

Eräänä päivänä paaston aikana hän pukeutui kaikkein kauneimpiin

vaatteisiinsa. Röijyn alta, rinta-aukosta, pilkistivät esiin helmillä

koristetut kureliivit aivan kuin granaattiomenan marjat halaistun

kuoren raosta. Silmään pistivät hihojen hienosti taotut hopeanapit,

jokainen somistettu päästään taivaansinisellä helmellä, joka oli kuin

kastettu maaliskuun taivaan sineen.

Hän sanoi Fidelalle lähtevänsä kirkkoon. Astuessaan tietä pitkin, joka

nousi tuomiokirkolle, hän vielä kohenteli povelleen paidan laskoksia

ja huivin kolkkia kaulaansa. Sitten hän risti kätensä vyölle. Hän

ajatteli, että Simonen sisaret kenties jo olivat kirkossa, ja hän

tahtoi olla kuin heidän siskonaan, siistinä ja somistettuna.

Hänen astuessaan sisälle kirkkoon se oli vielä melkein tyhjä,

täynnä sinerviä varjoja idän puolella ja auringonsäteitä, jotka

leveinä kultanauhoina soluivat sisään kirkon perältä. Hän polvistui

siihen paikkaan, missä Simonen sisaret tavallisesti istuivat, ja

ehtoollisalttarin yläpuolella säteilevä kultakehä palautti hänen

mieleensä tuon yön vuoristossa, jolloin satakielen laulu näytti

loihtivan isoon tammeen säkenöivän valon.

Vähitellen uskovaiset täyttivät pyhätön; nuoret naiset, vaimot,

painaen pienokaisia povelleen, notkea-askeleiset lesket, raskain

askelin käydä laahustelevat vanhukset. Joka kerta, kun ovi aukeni,

punainen valovirta tunki kirkon hämyyn. Vähitellen tuo hohde näytti

tulvana leviävän kivilattialle, ja melkein kuin kotilieden valo se

elähdytti koko temppelin. Kaikki naiset helakanpunaisissa puvuissaan

istuutuivat kivipermannolle, jääden siihen liikkumattomina, hartaina.

Pään ympärille käärityt leveät keltaiset nauhat koristivat heitä kuin

kultakehä.

Mutta nuo kauneista kauneimmat, Simone Solen viisi sisarta, eivät

tulleet, ja Marianna, istuen sopessaan, joka oli varattu sureville,

tunsi entistä voimakkaammin yksinäisyyden painoa, eristyneisyyttä

muista naisista.

Hänen sydäntään kirveli. Miksi eivät Simonen sisaret tulleet? Olihan

hän tänä päivänä lähtenyt kodistaan kokeakseen heidän keskellään, ettei

hänen rakkautensa ja surunsa ollut harhaluuloa. Miksi he eivät tulleet?

Saarnankin alettua hän yhä vielä hartaasti odotti heitä. Jonkun

myöhästyneen kirkonkävijän astuessa sisään hän kääntyi katsomaan

ovelle, mutta loi silmänsä taas surullisina maahan. Siten hän saarnasta

kuuli ainoastaan katkelmia, ja papin lempeä ja soinnukas ääni kaikui

hänen korvissaan kuin soiton humina ylhäältä.

Mutta kun saarnaaja alkoi selittää vertausta tuhlaajapojasta, hän

kuunteli tarkkaavaisena. Pappi oli kaunis nuori mies, punahuulinen

ja sinisilmäinen. Hänen valkoiset kätensä lepäsivät saarnatuolin

ulkoreunalla, hän kumartui milloin tälle, milloin tuolle taholle,

seisoen kuin marmorikaivon laidalla, ja hänen vaaleat hiuksensa

kiilsivät, kuin niihin olisi heijastunut kultaa Pyhästä Hengestä, joka

kyyhkyn hahmoisena riippui saarnatuolin yläpuolella.

Naiset kuuntelivat tavallista tarkkaavaisemmin. Heidän ylitsensä tuntui

liitelevän salaperäinen henkäys, suhisevan suloisten kyyhkynsiipien

havina. Vanhat äidit, joilla oli kunnottomat pojat, itkivät, toivoen

näiden parantavan tapansa. Nuoret äidit, pienokaiset helmassaan,

kumartuivat katselemaan niitä, nostaen väristen vaatetta, joka peitti

niitä, ikäänkuin se olisi ollut tulevaisuuden verho. Ja Marianna

ajatteli, että Simonekin oli tuhlaajapoika, joka oli lähtenyt

maailmalle hävittämään nuoruutensa rikkauksia. Ja hän toivoi, että

Simonekin palaisi parempana. Sisälsiväthän papin sanat lupauksen.

Mutta kun hänen äänensä vaikeni, lumous haihtui. Kirkkoväki alkoi

poistua. Marianna muisti, missä tarkoituksessa oli lähtenyt kotoa, ja

päätti, ettei palaisi saamatta joitakin tietoja. Hän odotti, kunnes

kirkko tyhjentyi ihmisistä. Väsynyt hän oli, surun painama, niinkuin

istuessaan kotilietensä ääressä, ja kaikki hänen ympärillään tuntui

häipyvän usviin. Ilmakin kävi harmaaksi ja kirkko koleaksi. Vain

joku harva rahvaanmies viipyi penkissä. Marianna ojentausi katsomaan

tarkemmin. Kas, siinä oli Simonen isä, puettuna siististi, mutta

kuin mies, jonka perheessä on suru. Pitkät, harmaat hiukset valuivat

sieltä täältä kasvoille, jotka olivat luisevat ja murheen ja taudin

murtamat. Lyhyt valkoinen parta pisti silmään ruskeasta ihosta. Hän sai

ajattelemaan tuhlaajapojan isää, jota pappi oli saarnassaan kuvaillut.

Marianna polvistui alttarin astuimelle ja odotti, kunnes vanhus nousi.

Sitten hän kevein askelin seurasi häntä hitaasti, peläten, että

hänkin katoaisi näkyvistä. Mutta vanhus astui hitaasti, alakuloisena,

tuijottaen etäisyyteen, syvällä kuopissaan piilevin verestävin silmin.

Väliin hänen valkeiden viiksien varjostamilla huulillaan liikkui inhoon

vivahtava väre, ikäänkuin hän olisi pureskellut jotain karvasta, ja kun

Marianna lähestyi häntä ja kysyi melkein kuiskaten: — Setä Franziscu,

kuinka voitte? — hän ei näyttänyt tuntevan häntä.

Vanhus ei vastannut, mutta katsoi häntä tutkivasti; äkkiä hänen

silmiinsä tuli älyävä kiilto. Marianna punastui. Olivathan ne Simonen

silmät, mutta kaukana, kaivon pohjassa!

— Marianna, sinäkö se olet? — sanoi vanhus, pysähtyen sauvansa nojaan.

— Vaimoni voi pahoin.

Hän katseli Mariannaa edelleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat,

selkenivät... Ja Marianna kuvitteli ehkä ilmestyneensä vanhuksen eteen

epätoivon hetkenä. Samalla toinen ajatus aiheutti hänen povessaan

suloista iloa: Jos äiti on sairas, tulee Simone tervehtimään häntä.

— Mikä vaimoanne vaivaa? Toivottavasti se ei ole mitään vaarallista.

— Toivottavasti.

Vanhus astui edelleen, hiljaa kolhaisten sauvaansa maahan. Marianna

seurasi häntä.

He kulkivat hitaasti piispan puutarhan kiviaidan viertä, poiketen

kivillä lasketulle kadulle ja sitten ruohottuneelle kapealle tielle.

Lopuksi pienen torin perällä, josta aukeni näköala yli laakson, minkä

jo täyttivät varjot ja ryöppypuron kaukainen kohina, näkyi vanhuksen

talo — Simonen koti. Marianna katseli rosoisesta kivestä tehtyä kapeaa

julkisivua, jossa mustien pielien ympäröimät ikkunat kiilsivät ja

jonka suljetulle ovelle veivät kapeat portaat, ruohoa ja nokkosia

ympärillään. Kyynelet nousivat Mariannan silmiin; tuon pienen talon

etusivu synnytti hänessä murehtivien ihmiskasvojen mielikuvan.

Naisia tuli ulos pikkutalojen portaille tähystelemään häntä, tervehtien

häntä päännyökkäyksellä. Ja Mariannasta tuntui, kuin hekin »olisivat

tietäneet», kuin hänen salaisuutensa olisi ollut rikkirevitty kukka,

josta jokaisella oli terälehtensä. Mutta hän ammensi voimaa omasta

rakkaudestaan, ja sinä hetkenä hän ainoastaan häpesi iloaan, jota

turhaan koetti tukahduttaa, iloaan siitä, että jos äiti oli hyvin

sairas, Simone tulisi tervehtimään häntä.

Hän vastasi naisten tervehdykseen ja astui lähemmäksi vanhusta,

ikäänkuin tukeakseen häntä, sillä olihan hän löytänyt hänet kirkon

lattialta ankaran kärsimyksen masentamana ja tahtoi kristillisesti

saattaa hänet kotiin. Mutta mikäli he lähestyivät pientä taloa, vanhus

joudutti askeliaan kasvot taas kelmeinä ja suljettuina. Hän työnsi

halkeilevaa ovipuoliskoa, eikä pyytänyt Mariannaa sisälle. Mutta

Marianna ajatteli:

— Minun täytyy käydä sisään. Ehkä tuon vähän valoa tähän taloon,

joka niin kauan on ollut pimeän synkistämä. Ja hän seurasi vanhusta

pienelle pihalle, nousten ylös kapeita ulkopuolisia portaita, jotka

veivät yläkertaan. Yläkuistikolla, köynnöksellä sidotussa haljenneessa

tammimaljakossa, värähteli sininen kukka, joka näytti tervehtivän

häntä. Äkkiä vanhus, joka kiipesi portaita vaieten, nojaten kepillään

jokaiseen astuimeen, kutsui yhtä tyttäristään. Hänen römeä äänensä

ilmaisi niin selvästi sisäistä ärtyneisyyttä, että Marianna säikähti ja

katui tulleensa sisälle. Hän tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut sopiva

eikä tervetullut. Ja seuraavassa tuokiossa hän näki nuorimman tyttären

hohtavat silmät, hänen ilmestyttyään yläkuistikolle, josta hän katseli

Mariannaa ensin ihmetellen ja uteliaana, sitten surullisena ja lopulta

vihamielisenä.

Ja kun isä astui sisään eräästä yläkuistikon ovesta, ei tyttö näyttänyt

tahtovan päästää Mariannaa sisälle pieneen huoneeseen, missä äiti

vaikeroi kuumeen kourissa. Mutta tulijan kasvot olivat niin lempeät

ja niin pelokkaat, vaikka suupielissä silti säilyi ylpeydenilme,

että tyttö taipui. Silti hän kuitenkin tytön mielestä oli rikas

ja mahtava nainen, joka oli hurmannut Simonen, väärinkäyttääkseen

häntä hirvittävänä palvelijana kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa,

talonomistajan tuumiinsa ja rakastajattaren himoihin, tuo nainen, joka

nousi köyhän talon portaita. Tyttö siis kuitenkin salli hänen vapaasti

käydä sisälle. Mutta nähdessään Mariannan toisetkin sisaret nousivat

vihamielisinä ja ympäröivät äidin vuoteen, ikäänkuin estääkseen

Mariannaa lähestymästä.

Mutta hän meni suoraan vuoteen ääreen, kumartui sairaan puoleen ja

kysyi hiljaa:

— Miten voitte?

Hän tiesi, että ainoastaan hän ja Simonen äiti saattoivat ymmärtää

toisiaan. Sairas kohotti kuumeesta punoittavia kasvojaan, joita

ympäröivät kosteat, vielä tiheät mustat hiukset. Hänen paisuneet,

synkkähohteiset silmänsä tähystelivät Mariannan silmäteriä ja näyttivät

tuntevan edessään olijan.

— Oletko palannut, Simone? — hän kysyi hiljaa, ääni kaikuen heikkona ja

etäisenä. — Jos tahdot, on reppu tuossa...

Marianna nousi väristen kiireestä kantapäähän. Äiti oli kaiketi nähnyt

Simonen kuvan painuneena Mariannan silmien pohjaan ja luullut häntä

pojakseen.

Silloin Marianna istuutui oven pieleen. Hän olisi tahtonut antaa jonkin

selityksen sisarille, jotka hekin istuivat alakuloisina, kädet sylissä,

tuijottaen häneen kylminä kuin tuomarit. Hän melkein pelkäsi heitä eikä

rohjennut tehdä kysymystä, jota varten oli tullut. Mutta hän katseli

kukkaa, joka yhä huojui kuistikon ikkunalla; se yksin tuntui kuiskien

ilmoittavan hänelle jotakin.

— Simone on palaava.

Ja huolimatta murheesta ja nöyryytyksestä tämä tunne jatkuvasti

värähteli hänen rinnassaan vakavasti ja ihanasti kuin urut kirkossa.

* * * * *

Palatessaan kotia hän näki Fidelan odottavan portilla.

— Tässä olen! Kai jo luulitte, että minut oli ryöstetty.

Hän oli laskevinaan leikkiä, mutta todellisuudessa hänen äänensä

kuulosti äkäiseltä, niinkuin hänen ollessaan pahalla päällä. Ja kun

Fidela vuorostaan vaieten ja ärtyneenä sulkeutui kuoreensa, hän nousi

huoneeseensa, riisui juhlavaatteensa, eikä mennyt alakertaan, vaikka

tiesi, että ilta-ateria oli valmis. Hän istuutui ikkunan ääreen ja

koetti koota ajatuksiaan.

Ilta saapui viileänä, miellyttävänä, täynnä tähtiä ja tuoksuja. Tänne

asti kantautui vuoripuron kohina, muuten kaikki oli hiljaista. Tämä

ei kuitenkaan rauhoittanut Mariannan tunteiden temmellystä. Eihän

Simonen nimeä kukaan muu ollut maininnut kuin äiti kuumehoureissaan.

Ja silti Marianna tunsi, ettei hänen käyntinsä ollut turha. Sisarten

vaikeneminen ja jäykkyys sanoivat hänelle paljon. Hän ei tarkoin

tietänyt, mitä se oikeastaan oli, mutta vaistosi, että se oli jotakin

ikävää ja hänelle epäedullista.

— Hän ei palaa, — näin Marianna ajatteli, — kun sisaret eivät sitä

tahdo. He ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta kuin hän. Heistä on

parempi, että Simone pysyy nykyisessä asemassaan, he näkisivät hänen

kernaammin kuolevan kuin luovuttaisivat hänet oikeudelle ja minulle.

Mutta sisimmässään hän tunsi erehtyvänsä. Ei, siihen, että hän ei

palannut — siihen täytyi olla vakavammat syynsä. Yksin Simone saattoi

selittää ne, mutta hän ei tullut.

Ja kuitenkin Marianna itsepäisesti odotti häntä. Ehkä hän jo tänä

yönä tulisi... Ja hän koetti ylläpitää harhaluulojaan, kallistuneena

pielukselleen, kuunnellen yön huokauksia, etäisiä ääniä. Nuohan jo

kuulostivat hänen askeleiltaan, nehän kaikuivat hänen sydämeensä. Hänen

sydämensä sanoo kuitenkin oitis, etteivät ne olekaan hänen askeliaan.

Sitten taas seuraa hiljaisuus. Puutarhojen kosteat mintut ja kukkivat

rosmariinit levittivät tuoksuaan. Köyhien majoista nousi savupatsaita

ja kuului rintalasten heikkoja ääniä. Jokapäiväinen väritön elämä

tyyntyi kaikkialla, oikoi itsensä lepoon kuin väsynyt orjatar, jolla

ei ole unelmia eikä suruja. Jossakin sielunsa sopukassa Marianna tunsi

piilevän kateutta ympäröivää vaatimatonta elämää kohtaan, kyllästymistä

turhaan unelmaansa.

Jos hän edes olisi voinut puolustaa tuota unelmaansa, pelastaa sen

niiltä vaaroilta, jotka sitä uhkasivat. Mutta eihän hän tietänyt,

millaisia nuo vaarat olivat. Ja hän kuvitteli olevansa korkean muurin

edessä ja repivänsä kyntensä, yrittäessään kiivetä sen harjalle

katsomaan, mitä oli toisella puolella.

Äkkiä hän tunsi pistoksen sydämessään. Oli kuin joku olisi kolkuttanut

portille, ilmoittaen, että vaara oli olemassa, että se uhkasi läheltä.

Nyt todella kuului askelia, tasaisia, raskaita askelia jotka hän tunsi

ja joita hän ennen oli kuunnellut masentavan ahdistuksen vallassa.

Hän nousi vuoteesta ja sulki puoleksi ikkunan, tähystellen ulos raosta.

Kaksi siviilipukuista miestä astui alas viettävää tietä pitkin tullen

kirkolta päin. He kiersivät tienmutkan ja pysähtyivät.

Mariannan aavistava vaisto ei häntä hetkeäkään pettänyt. Nuo olivat

valepukuisia santarmeja, jotka urkkivat hänen puutarhaansa. Hekin

odottivat Simonen tuloa.

Hän jäi pitkäksi aikaa ikkunan ääreen. Hän näki tähden taivaan laessa

ja kuuli vuoripuron etäisen pauhinan. Ja hän tuntui jälleen heräävän

elämään, näkevän sen liikehtivän ympärillään, sillä nyt hän ymmärsi

vaaran, joka häntä uhkasi, nyt hän saattoi vastustaa sitä.

* * * * *

Fidela raoitti ovea ja kutsui. Kun hän ei saanut vastausta, hän kulki

raskain askelin huoneen poikki ja pysähtyi ikkunan kohdalle.

Marianna istui yhä vielä liikkumattomana, kasvot vaaleina puolipimeässä

kuin silmien valaisemina, jotka hehkuivat rohkeudesta, vihasta ja

pelostakin. Lopulta hän veti kiinni ikkunaluukut ja tarttui pimeässä

Fidelan käsivarsiin.

— Nyt ovat asiat oikealla tolalla, — hän sanoi raivokkaana. — Te olette

vielä kerran pettäneet minut, isästä alkaen palvelijattareen. Mutta nyt

on petos loppuva. Nyt riittää, ymmärrätkö?

Palvelijatar irrottautui hänen otteestaan. — Marianna, surkuttelen

sinua, sillä kärsit. Mutta ei ole minun syytäni, että taloasi pidetään

valvonnan alaisena kuin rosvojen pesää.

Marianna kirkaisi, kiristäen hampaitaan, tarttui jälleen hänen

käsivarteensa ja asettui pimeässä vallan lähelle häntä, niinkuin oli

tehnyt Sebastianolle.

— Sinä olet siis tietänyt, että taloani pidetään silmällä?

— Olen tietänyt sen. Eikä se ole alkanut vasta tänä yönä...

— Mene siis tiehesi! Kokoa tavarasi ja mene matkoihisi. Ja sulje

tarkasti portti, sillä en enää avaa sitä kellekään, en edes isälleni...

Fidela ei vastannut, hän ei enää riuhtaissut itseään irti. Päinvastoin

hän tuntui tarjoutuvan emäntänsä tueksi pimeässä, tuona sekavana

tuskallisena hetkenä. Mutta Marianna työnsi hänet luotaan, toistaen

hiljenevällä, mutta yhä uhkaavammalla äänellä:

— Mene matkoihisi!

Kun hänen oli onnistunut karkoittaa Fidela huoneesta, hän lukitsi oven

ja palasi ikkunan ääreen. Hän nojasi seinään ja puristi käsillään

päätään. Sitten hän muisti Simonelle antamansa lupauksen, ettei koskaan

itkisi, ei vaaran eikä surun hetkenä. Ja hän seisoi pimeässä suorana,

voimatta kuitenkaan hillitä suonenvedontapaista väristystä, joka

järkytti koko hänen ruumistaan. Vähitellen hän tyyntyi, mutta se oli

surkeata, pakollista tyyntymistä. Kaikki oli hänestä nyt päivänselvää,

ja todellisuus valaisi kaikki seikat. Hänet oli ilmiannettu. Olihan

hän itse pannut alkuun tämän ilmiannon, paljastaessaan salaisuutensa.

Kuinka siis muut eivät olisi häntä ilmiantaneet? Ja Simone ei

palannut hänen luokseen, sillä kohosihan heidän molempien välillä nyt

inhimillisen ilkeyden muuri.

X

Huhtikuulla Marianna päätti lähteä vierailemaan muutamaksi päiväksi

vuoristossa olevaan karjataloonsa.

Uudelleen hän tunsi itsensä masentuneeksi ja heikoksi kuin pitkän

sairauden jälkeen. Ajatellessaan seikkailuansa hän toisinaan kuvitteli,

että kaikki oli pelkkää unelmaa. Mutta sitten ylpeys, rakkaus, katumus

ja nöyryytys, häntä kun oli petetty kuin viisitoistavuotiasta tyttöä,

saivat hänet kapinoimaan ja paheksumisesta punastumaan.

Hän oli pyytänyt anteeksi palvelijattarelta, pyytäen, ettei hän

sentään lähtisi talosta. Sitten hän katuen ajatteli tätä tekoaan. Ja

voimakas tarve pakoitti hänet päiväkausiksi sulkeutumaan huoneeseensa

tai piiloittautumaan talon rauhallisimpiin soppiin. Välillä hän

astui edestakaisin, tahtoen paeta omaa itseään, kuitenkaan siinä

onnistumatta. Hän nousi ullakolle ja otettuaan orrelta rypäletertun

istuutui palvelijattaren vuoteelle. Hänen oli jano, eikä voinut

juoda, häntä väsytti, mutta ei voinut nukkua. Kevättuuli, joka toi

sisälle käen kukunnan ja kasvavan viljan tuoksun, leyhyi ikkunasta

toiseen, heiluttaen kulmissa olevia hämähäkinverkkoja ja tyhjiä

viinirypälevarsia, jotka riippuivat orsista. Hän tunsi ruumiissaan

väristystä. Hänen jalkansa olivat raskaat niinkuin pikkutyttönä, kun

hänet oli pahoitettu vetämään jalkoihinsa korkeat uudet kengät, ja

hänet valtasi halu riisua kenkänsä ja kävellä paljain jaloin, jälleen

muuttua lapseksi. Sitten hän hymyili itselleen katkerana, ivallisena.

Lopulta hän kumartui katselemaan rypäleitä, joita hän vieritti kuin

helmiä laihtuneiden käsiensä toisesta pivosta toiseen.

Ja hänen mieleensä juolahti jouluyö ja Simone, joka saapui päähine

lumisena. Mutta tuo kaikki tuntui niin kaukaiselta, tuntui sadulta,

jonka Fidela oli kertonut hänen lapsuutensa öinä. Kaikki oli kaukaista,

vaikka kaikki piili hänen sisimmässään selvänä, järkähtämättömänä.

Vaikka hän luuli unhoittavansa, ei hän kuitenkaan unhoittanut

ainoatakaan tapausta. Hän koetti olla enempää odottamatta, ja kuitenkin

jokainen ulkoa kuuluva askel sai hänen sydämensä rajummin sykkimään.

Hän koetti luulotella itselleen, että Simone oli samanlainen kuin

kaikki muut miehet, jotka lupaavat, rikkoakseen lupauksensa, ja ettei

maksanut vaivaa kärsiä hänen tähtensä. Ja sitten hän taas näitä

ajatuksiaan paheksuen harhaili sinne tänne talossa, muistellen Simonen

sankarillisia päätöksiä, tarjousta avata rintansa antaakseen hänelle

sydämensä.

Mutta sensijaan Simone pelosta oli tulematta.

Marianna tahtoi nyt olla rohkea nainen, elää parantuakseen

kärsimyksestään, elää voittaakseen itsensä. Hän läksi siis

karjataloonsa hengittääkseen raitista ilmaa ja vahvistaakseen

terveyttään. Siellä hän taas istui tammen juurella keskellä aukiota.

Ei mikään hänen ympärillään ole muuttunut, ja hänkin on, niinkuin

kuluneena vuonna, hiukan kumarainen ja kalpea, hiukan vanhentunut.

Vihreä kevät, vielä vailla kukkia, levisi puhtaana ja vakavana, melkein

pyhänä, karjatarhan mailla. Tasainen, kiiltävä ruoho peitti avarat

niityt, jotka näyttivät järviltä kallioryhmien ja tiheiden metsikköjen

välissä. Ne aallehtivat kuin vesi ja niihin heijastui taivaan sini ja

pilvien varjot.

Ja vihreiden vuorten huippujen takaa kevätpilviä pisti alinomaan

esiin kuin kukannuppuja. Ne kehittyivät, aukenivat ja lakastuivat. Ne

liitelivät pois kuin isot ruusun terälehdet, tuulen ajamina ja repiminä.

Ääretön hiljaisuus lisäsi maiseman suloa. Ja jos joskus sonni mylvähti

tai koira haukkui, se tuntui hirviöiden kaukaiselta ääneltä, jota kaiku

ihmetellen toisti. Ja kaikki oliot ympärillä kuuntelivat hämmästellen,

että puiden hiljaisen huminan ohella muitakin ääniä oli olemassa.

Marianna tunsi vaipuvansa hiljaisuuteen ja muistoihin. Hän ajatteli,

että parasta olisi, jos hän ei enää palaisi vankilaansa Nuoroon. Ja

tämä ajatus sinä hetkenä riitti hänelle.

Isä katsoi häneen ohimennen, kaukaa. Hän tiesi, että Simonea ei enää

ollut näkynyt, ja että kaikki näytti olevan lopussa. Mutta hän ei siitä

iloinnut. Mariannan kasvot eivät häntä miellyttäneet. Olihan hän tuossa

levollisena tuulen liikuttamassa varjossa, kelmeänä ja surullisena maan

uudelleen verhoutuessa kevätpukuunsa, keskellä hyödytöntä maallista

hyvää. Kevät ei palaa hänelle. Päinvastoin näyttävät kaikki elämän

taimet palaneen hänessä poroksi. Berte Sirca pudistaa päätään, katsoo

sinne ja tänne, mittaillen silmillään tyttärensä omaisuuden laajuutta;

sitten hän palaa katselemaan häntä, joka on veretön ja taittunut kuin

ruoko tammen juurella. Elämä on lyhyt, ja kun ihminen kuolee, hän ei

voi pivossaan viedä mukanaan heinänkortta, ei hietajyvää.

Nähdessään Mariannan silmien hitaasti kääntyvän häneen, ikäänkuin

hän olisi tahtonut sanoa, että isän sääli oli turha, vanhus poistui

keittiöön ja alkoi kuumentaa kiviä jamakkajuuston valmistamista varten.

Osaksi karaistuin käsin, osaksi isolla rautatangolla hän käänteli kiviä

hiilloksessa, kuin olisivat ne olleet kuparileipiä, ja puhui itsekseen

vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi kiville uskonut salaisuutensa:

— Jumala on painanut poveemme kovan ja kylmän sydämen niinkuin te.

Mutta sitten tulee hetki, jolloin se lämpenee kuin te. Entä jos

Marianna ei huoli kenestäkään toisesta miehestä? No niin, kun mies ja

nainen ovat alastomat, jommoisiksi Herra on heidät luonut, niin kaikki

muu on yhdentekevää. Olemmehan kaikki samanarvoisia Jumalan edessä. Ja

hän kääntelee meitä, niinkuin minä nyt kääntelen teitä, kiveni.

Hän otti hiilloksesta yhden ja upotti sen sankoon, missä valkeaan

maitoon oli laskettu kellervä rakko. Ja maito näytti kavahtavan

unestaan ja pärskyi ylös vaahtoavana aaltona. Näin tapahtui jokaisen

uuden kiven upotessa sankoon, kunnes maito kauttaaltaan kiehui, juosten

kokoon keltaisiksi kokkareiksi. Maitoa roiskahti kissaankin, joka

torkkui lähellä liettä. Tuntiessaan karvoissaan kuumaa nestettä se

vain ravisti toista korvaansa. Mutta yksi pisara tunki sisälle sen

korvaankin. Silloin se nousi, nosti kaareksi selkänsä ja katsoi, mitä

oikeastaan oli tekeillä. Ja jotain erikoista varmaankin oli tekeillä,

kun isäntä oli keskeyttänyt askaroimisensa ja sangot kädessä juoksi

ovelle katselemaan. Kissa käytti hyväkseen tilaisuutta hypäten sangon

laidalle, ojentaen kuononsa kiehuvaa maitoa kohti. Mutta kun se luuli

näkevänsä koiran astian pohjassa se alkoi pärskyä ja sivellä kuonoaan

käpälällä. Se oli kärventänyt turpansa, ponnahti maahan ja riensi

isännän luo, joka lykkäsi sen jalalla luotaan, huolimatta hyvistä

väleistä.

Niityllä näkyi mies, joka astui Mariannaa kohti, lyhyenläntä

metsästäjän tapaan puettu mies, syvään kasvoille vedetty karvalakki

päässä. Mies oli outo, eikä Berte muistanut koskaan nähneensä

häntä. Mutta hänessä oli sentään jotain tuttua, ja tämä sai Berten

levottomaksi.

Mariannakin katseli tulijaa, joka astuessaan jätti hopeajuovan

jälkeensä niityn heinään. Ja hänen silmänsä, jotka ensin olivat olleet

täynnä yllätystä, loistivat ilosta. Sitten ne valaisivat hänen kalpeat

kasvonsa, joita hän hiukan peitti huivillaan.

Hänen sydämensä sykki rajusti, hän kun luuli tuntevansa Simonen

askelet. Kuinka hän ei enää ollut niitä kuullut? Hän tuntui äkkiä

heräävän, nukuttuaan kuukausia kylmässä ja pimeässä paikassa, jossakin

luolassa, pahojen unien vaivaamana. Mutta hänen nukkuessaan Simone

ei ollut herjennyt etsimästä häntä, ja noiden askelten töminä riitti

haihduttamaan horrostilan.

Tulija oli tällävälin saapunut lähelle; hän kulki talon edessä olevan

aukion poikki, ja aiottuaan ensin mennä sisälle hän muutti suuntansa

ja meni suoraa päätä Mariannan luo, tervehtien häntä. Hän näytti

hymyilevän, mutta kun hän oli tullut vallan lähelle, Marianna huomasi,

että hän oli vakava ja alakuloinen.

— Jumalan rauha, — näin hän tervehti, ja puuhun kytketyt koirat

alkoivat rajusti haukkua. — Oletko Marianna Sirca?

— Olen. — Marianna nousi. Hän oli tulijaa pitempi ja hallitsi häntä

levottomalla katseellaan.

Myös nuori mies katsoi häntä silmiin. Ja ennenkuin olivat sanoneet

sanaakaan, he ymmärsivät toisiaan, kuin olisivat olleet tuttavia jo

monena vuotena.

— Marianna, tiedätkö, kuka minut lähetti?

— Tiedän.

— Tunnetko siis minut?

— Tiedän kyllä, kuka olet. Ja tunsitko sinäkin minut?

— Todella tunsin. Voinko siis sanoa sinulle asiani?

— Onko sinulla hyviä uutisia?

— Ellet ole muuttanut mieltäsi, ovat uutiset hyvät.

— Jumalan kiitos, — sanoi Marianna ja katsoi ympärilleen huoaten.

Hänestä tuntui kuin hän olisi astunut ulos ahtaasta rotkosta, ja kuin

hänen ympäristönsä äkkiarvaamatta olisi laajentunut.

Isä oli lähtenyt liikkeelle ovelta ja lähestyi arkana.

Marianna meni häntä vastaan esittäen vieraan: — Tämä on Simonen

kumppani, Costantino Moro.

— Terve tuloa, — virkkoi isä. Ja Marianna ihmetteli hänen ystävällistä

äänenpainoaan.

He kävivät sisälle keittiöön. Costantino istui lieden ääreen,

asetettuaan pyssynsä seinän nojaan. Mutta kun kissa rupesi raapimaan

sen perää, hän ripusti sen ikkunan pielessä olevaan naulaan. Hän

tunsi paikat kuin olisi ollut täällä ennen, niin tarkoin Simone oli

ne hänelle kuvannut. Se oli kuin kaupunkitalo, eikä köyhien paimenten

pieni karjamaja, jotka koko vuoden taistelivat ihmisiä ja luonnonvoimia

vastaan. Se oli todellakin talo, jossa kaikki ilmaisi varallisuutta,

rauhaa, turvallisuutta. Ovi oli kaksinkertainen, ikkunassa oli

lasiruudut, liesi samanlainen kuin rikkaiden tilanomistajien

keittiöissä, ja sen yläpuolella riippui miehen korkeudella puuhalstari

juustojen savustamista varten.

Varmaankin oli suloista talvi-iltoina paneutua pitkäkseen olkimatolle

lieden eteen, jossa räiskyi halkovalkea, ja kuunnella metsän ääntä,

joka oli salaisessa keskustelussa tuulen kanssa.

Vieras otti lakin päästään, painoi sen takaisin ja huokasi. Hän

muisteli omaa varakasta kotiaan, jossa hänen äitinsä yksinään eleli,

epätoivoisena, kaiken hyvän ympäröimänä. Ja hänen mielestään Berte

Sircan silmät olivat hänen äitinsä silmien näköiset. Marianna oli

istuutunut vastapäätä häntä eteenpäin ojennetuin kasvoin, jotka olivat

jäykät ja kalpeat tukahdutetusta ahdistuksesta.

Nuori mies ei tietänyt, miten saisi sanotuksi asiansa. Hänen mielestään

Berte Sircan läsnäolo loi jotain vierasta ja vihamielistä heidän

välilleen.

Marianna sanoi:

— Isä, istuutukaa.

Berte noudatti kehoitusta. Hän istuutui maahan ja kysyi Costantinolta,

vilkuttaen silmää, osoittaakseen, että hän saattoi puhua vapaasti:

— Miten olet joutunut näille tienoille?

— Tulen Nuorosta. Minulla on viikon päiviksi passi, joka takaa minulle

liikkumisvapauden, minä kun olen ollut todistajana kotiseutuni

henkilöiden oikeusjutussa. Kävin siis hakemassa teitä Nuorosta, mutta

palvelijattarenne sanoi, että olette täällä.

— Kävit hakemassa minua Nuorosta? kysyi Berte.

— Niin, tuota noin... — sanoi Costantino hämillään, — kävin hakemassa

Mariannaa.

Marianna kääntyi hiukan kärsimättömänä isänsä puoleen ja virkkoi:

— Simone on lähettänyt hänet.

Varjo laskeutui silloin Costantinon kasvoille. Kun Marianna puhui näin

avoimesti, hän oli siis yksissä tuumin isänsä kanssa. Ja Costantino oli

siihen asti toivonut, että hänen toverinsa pyyteissä oli ollut paljon

harhaluuloa ja mielikuvitusta.

— No niin, siis — hän alkoi, mutta keskeytti puheensa ja loi katseensa

maahan, miettien sanamuotoa. Lopulta hän katsahti Mariannaan,

silmillään kysyen, voiko puhua vapaasti. Hän huomasi heti, että

Mariannankin kasvot olivat synkistyneet. — Siis, — näin hän jatkoi

rohkeammin, tarkoin punniten sanojaan ennenkuin lausui ne, — tiedätte

kuka olen. Huomaan, että hän on puhunut teille minusta! Niin, olemme

jo kolme vuotta olleet kuin veljiä, sillä ihminen, olkoon kuinka villi

tahansa, on aina seuran tarpeessa. Jollei hänellä ole muuta seuraa,

niin tyytyy koiraan... Minä tässä viime syksynä olin sairas; ellei

hän, Simone, olisi minua auttanut, ei minusta olisi löydetty edes

luita haudattavaksi. Mutta eihän tämä kuulu asiaan, — hän jatkoi, yhä

epäröivämpänä ja vakavampana ja peläten, että hänen johdantonsa voisi

viedä harhaan kuuntelijain ajatukset. — No niin, ihmisen tulee auttaa

lähimmäistään. Niinpä minäkin vuorostani, vähäpätöisyydessäni, Simonen

mainitessa minulle eräitä seikkoja, puhun hänelle peittelemättä, ja jos

hän on väärässä, sanon sen hänelle suoraan. Ja joskus hän laskettelee

asioita, jota saavat luulemaan, että hän tekee pilaa toisesta...

Tuskallinen vaitiolon hetki seurasi. Costantino loi yhä vain

katseensa alas, ja Marianna, joka oli kuolonkalpea, sai vaivoin

mielenliikutuksensa hillityksi.

— Costantino, — hän viimein sanoi, — voit vapaasti mainita minkä hän on

käskenyt sinun kertoa minulle. Isäni tietää kaiken.

— No, näin ovat siis asiat. Simone sanoi minulle: — Olen kihloissa;

minun on mentävä naimisiin! — Minä luulin, että hän lasketteli minulle

pilaa. Mutta näin hänen senjälkeen käyvän yhä miettiväisemmäksi. Ja

aloin uskoa hänen puhettaan. Jouluna hän kaatoi nuoren metsäsian

ja sanoi minulle: — Tämän vien hänelle, tuolle naiselle, lahjana

juhlaksi. — Sitten hän todella läksi Nuoroon; ja palatessaan hän sanoi

minulle: — Costantino, menemme todenteolla naimisiin, senjälkeen minä

vapaaehtoisesti astun vankilaan ja hyvitän sen, mikä on hyvitettävä.

— Tähänasti tunnette asiat; nyt kerron teille lopun. Simone sanoi:

— Täytyy hakea pappi, joka vihkii meidät avioon, sillä Nuoron papit

eivät suostu sitä tekemään. Ja niin menimme erään papin puheille —

tarpeetonta mainita kenen. Lähtö tuntui ensin leikinteolta, mutta

tämäntästä Simonen kasvot kävivät kuolonkalpeiksi. Se tapahtui

kuluneella helmikuulla. Satoi sankasti lunta, olimme kuin merellä. Emme

tietäneet minnepäin kulkea. Mutta Jumalan avulla saavuimme perille.

Pappi otti meidät hyvin vastaan. Herra häntä siitä palkitkoon. Vielä

kuullessaan, keitä olimme, hän kohteli meitä suopeasti, mutta kun

kuuli asiamme, hän purskahti nauruun. — Pääsiäisenä, pääsiäisenä, —

hän virkkoi leikillisenä, — jos morsian silloin tahtoo, lähden hänen

karjataloonsa ja teen minkä haluatte. Mutta älkää enää vaivautuko

tulemaan luokseni. Se oli lystikäs pappi, niinkuin huomaatte. Kun

Simone koetti häntä taivutella, hän vastasi:

— Jos sinun on kiire sitoa itsesi, niin voit kytkeä itsesi tuohon

naiseen kaislalla.

— Mutta kun siinä oli sanottu syyt ja vastasyyt, hän lopulta lupasi

tulla keväällä vihkimään teitä. Näin saimme toimeen sopimuksen. Ja

Simone läksi matkaan sinun luoksesi, Marianna, ilmoittamaan kaiken.

Mutta ennenkuin hän saapui näille seuduille, hän kohtasi yhden

sisaristaan pukeutuneena miehenvaatteisiin; sisar ilmoitti hänelle,

että sinun talosi oli urkkijoiden ympäröimä. Huomaa, Marianna, että

Simonen sisaret vuoroonsa, miehenpuku yllään, odottivat paikassa,

jonka kautta tiesivät hänen kulkevan tullessaan näille tienoille. He

ovat rohkeita tyttöjä. Ja Simone palasi rotkoonsa odottamaan parempia

aikoja. Hän ei edes ole käynyt katsomassa sairasta äitiään eikä ole

antanut sinulle tietoja, jotta et pelkäisi...

Marianna hymyili. Hänen silmänsä säihkyivät rajusta ylpeydestä.

— Hänellä ei ole oikeutta olettaa, että minä pelkään.

— Annahan minun puhua loppuun. Päivä päivältä hän toivoi pääsevänsä

luoksesi, eikä edes luottanut sisariinsa lähettääkseen sinulle

terveisiä. Kun sitten ilmaantui tämä hyvä tilaisuus, käydessäni

todistajana oikeudessa, päätettiin, että minä veisin perille hänen

terveisensä.

— Kiitos. Oletko vaivautunut yksinomaan tätä varten? Mutta täällä...

täällä... hän virkkoi. Costantino keskeytti ja sanoi hiljentäen äänensä:

— Sinun karjatalosikin on urkkijoiden saartama.

Marianna säpsähti ja katsoi isäänsä. Sitten hän taas hymyili ivallisena.

— Isä, meidän tulee osoittaa, että olemme rohkeata väkeä. Menkää siis

heti tutkimaan, mihin urkkijat ovat piiloittautuneet. Ja sanokaa

heille, että hukkaavat aikaansa turhaan.

Isä silmäili häntä ja luuli näkevänsä mielettömyyden oireen

tyttäressään. Hän ei oikein oivaltanut tilannetta, mutta aavisti, että

tytär lähetti hänet pois voidakseen paremmin puhua Costantinon kanssa.

Ja suutaan avaamatta hän nousi ja poistui, vieraan seuratessa häntä

katsein ja rypistäen kulmakarvojaan loukkautuneena.

— Miksi lähetit hänet pois, Marianna? Hän olisi voinut kuulla, mitä

minulla vielä on lisättävää; se olisi ollut parempi.

— Odota. Hän palaa pian. Tällä aikaa tahdon minä sanoa sinulle yhden

seikan, jota isäni ei tarvitse kuulla. Hänen ei pidä olla vastuussa

siitä, mitä nyt sanon. On turhaa, että jatkat. Olen täysin ymmärtänyt

kaiken. Simone ei enää tahdo olla tekemisissä minun kanssani. Hän on

katunut ja hävennyt. Minkätähden? Kuka on eroittanut hänet minusta ja

muuttanut hänen mielensä? En välitä sen tietämisestä. Mutta minäkin

annan tehtäväksesi sanoa hänelle minun puolestani pari sanaa. Pyydän

sinua sanomaan, että hän on minun silmissäni kehno mies.

Costantino siveli kädellä päätään, ikäänkuin häntä olisi siihen

kolhaistu. Ja hän punastui, taas äkkiä kalveten, ja painoi päänsä alas,

tehden alistuvan liikkeen, joka oli hänelle ominainen. Mutta hänen

sydämensä oli täynnä paheksumista. Jos Marianna olisi ollut mies ja

olisi häntä haavoittanut, ei hän olisi loukannut häntä niin ankarasti

kuin tällä tavoin, parilla sanalla, tuo heikko ja epätoivoinen

nainen. Mutta sisimmässään hän myönsi, että Marianna oli oikeassa, ja

yrittäessään häntä lepyttää, hän tiesi samalla yrittävänsä rauhoittaa

omaatuntoaan.

— Marianna, — hän alkoi; sitten hän epäröi hetken. Miten hän voisi

kertoa sopivasti kaikki? Miten asettaa sanansa, että kiihtynyt

Marianna uskoisi, miten Simone ensi aikoina oli raivonnut, miten hänen

vihanpuuskauksiaan oli seurannut hellyydenhetkiä, jolloin molemmat

toverukset piilossa tyyssijassaan, tuulen rajusti ulvoessa tai lumen

tunnottomana tupruillessa rotkon ympärillä, viettivät aikaansa

laulamalla vapaata kilpalaulua, jonka yksinkertaisissa säkeissä

Mariannan hahmo liikkui valoisana ja etäisenä kuin kuu talvipilvien

lomissa? Ja miten kertoa kaikki muu? Simonen mielenmuutos, se ahdistus,

jonka alaisena hän eli?

— Tuhat kertaa hän läksi matkaan tullakseen luoksesi. Mutta hän palasi,

jotta ei syöksisi sinua vaaroihin. Ja raivoissaan hän viilsi puiden

runkoja veitsellään, mutisten kirouksia kaikkea ja kaikkia vastaan.

Sitten hän rauhoittui, sanoen: Onhan hän niin varma minusta ja odottaa

minua kymmeniä vuosia. Marianna, millaiseksi olet tehnyt miehen? Olet

tehnyt hänestä lapsen jälleen. Hän lausui nimesi nukkuessaankin. Ja yhä

vielä hän mainitsee sen, yhä vielä hän on kuin lapsi. Mutta kuuntele

omantuntosi ääntä, Marianna, ja myönnä että olen oikeassa. Sinun tulee

astua omaa tietäsi, ja hänen omaa tietänsä. Käsitäthän, että hänet

tuomittaisiin. Ja hän ei tahdo sitoa kohtaloansa sinun kohtaloosi.

Mutta hän toivoo, että annat hänelle anteeksi.

Hän puhui hiljaisella äänellä, ja vaikka hän tunsi, että lopultakin

oli rauennut se lumous, joka oli yhdistänyt Simonen Mariannaan, kateus

sekaantui vielä hänen rauhoittaviin sanoihinsa kuin katkera suoni.

Sanoessaan »Hän toivoo, että annat hänelle anteeksi» hän kumartui

Mariannaa kohti ikäänkuin rukoillen anteeksiantoa itselleenkin. Mutta

Marianna vaistosi, että Costantino salasi häneltä osan totuutta. Ja hän

oli käynyt jäykäksi ja leppymättömäksi.

— Marianna! Minun täytyy lähteä pois. Älä anna minun palata näin, kuin

vihamiehen. Mitä minun pitää sanoa hänelle?

— Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin nuo lausumani pari sanaa. Ne

olen lausunut häntä varten, ja ne lausun sinullekin.

— Mutta minä en vie niitä perille. Tahdon ensin puhua isäsi kanssa.

Tuossa hän palaakin.

— Sinun ei ole lupa sanoa isälleni mitään, jos olet mies! Olet tullut

puhumaan minun kanssani, et hänen kanssaan.

Silloin Costantino nousi ja aikoi ottaa pyssyn seinältä.

Berte Sirca palasi käytyään matkan päässä lähteellä, joka oli tiheässä

lehdossa niityn pohjukassa. Hän oli huomannut tarpeelliseksi tutkia,

millä kannalla asiat olivat ympäristössä, oli tarkastanut lähteen,

kasvit, pensaat, kaikki hänen yksinkertaiselle sielulleen rakkaat

sopukat. Ja hän oli tunnustellut korkkitammien kantoja, ikäänkuin

kysyen niiltä neuvoa. Ja tapansa mukaan hän ajatteli ääneensä:

— Saattaapa täällä olla urkkijoita. Kaikki on mahdollista. Enpä vain

ymmärrä Mariannan huonoa tuulta. Tai oikeastaan ymmärränkin sen.

Mitenkä hän ei olisi pahalla tuulella? Onhan tuo hänen lumouksensa

hyvin ikävää laatua. Hän epäilee kaikkea, epäilee minuakin. Sentähden

hän lähetti minut pois... Voi sentään, — hän huokasi. Jumalan nimi oli

hänen huulillaan, mutta hän ei sitä lausunut.

Hän ei ollut koskaan ollut erityisen jumalinen mies. Oli kulunut

vuosia, jolloin hän ei ollut jalallaan astunut kirkkoon. Eikä hän

liioin ollut taikauskoinen, vaikka olikin yksinkertainen sydämeltään.

Ja vaikka hän eli loitolla ihmisistä ja muun maailman asioista, hän

silti tunsi olevansa liittynyt näihin ihmisiin ja asioihin, niinkuin

puunlatvan lehti itse puun salaisimpaan juureen. Sentähden hänen

omantuntonsa ääni sanoi, että hän oli lähettänyt kotoaan tyttärensä,

ainokaisen tyttärensä, tehden sen turhamaisuudesta, joskin epäsuorasti

niin silti rakkaudesta tämän maailman tavaroihin, ja hän oli tietoinen,

että tämä erehdys oli hyvitettävä pohjia myöten.

Ja hän kumartui juomaan lähteestä, vaikka hänen ei ollut jano. Hän

polvistui, näki kasvojensa heijastuvan tummaan, kuulakkaan veteen kuin

silmään, jonka teränä oli kuun ensi hohde.

— Berte Sirca, Berte Sirca, — hän sanoi kuvalleen, — tee, mitä

omatuntosi sinulta vaatii. Auta tytärtäsi.

Hän palasi hitain askelin, ajatuksiin vaipuneena taloon. Hän näki

Costantinon hankkivan lähtöä. Hän oli jo ottanut pyssyn naulasta ja

painoi lakkia otsalleen.

— Älä toki lähde, — sanoi hän tälle. — Ethän voi tuottaa meille tätä

mielipahaa. Marianna sytyttää valkean ja valmistaa ilta-aterian.

Tulehan katsomaan, mitä kaikkea hän omistaa.

Costantino epäröi hetken, sitten hän ripusti uudestaan pyssyn seinälle

ja seurasi isäntää aukealle ruohokentälle. He näkivät ison, tyynen

palvelijan ajavan takaisin tarhaan lehmiä, jotka hitaina ja kylläisinä

kulkivat niityn poikki, karva kuun hopeoimana.

Niin, Marianna oli kaunis, ylpeä ja rikas. Simonen kannatti totisesti

uhrata vapautensakin ja viettää vuosikausia vankilassa hänen tähtensä.

Costantino katseli ja näytti nyt vuorostaan olevan lumouksen valloissa.

Hän ei ainoastaan myöntänyt toverinsa olevan oikeassa, vaan halusi

salaa, että kaikki vielä kääntyisi parhain päin. Ja hän suostui Berte

Sircan kutsuun, toivoen, että hänen huuliltaan lähtisi sovittava rauhan

sana.

Berte jäi siihen miettiväisenä kädet ristissä ihailemaan lehmiä ja

hiehoja, jotka juhlallisena jonona astuivat hänen ohitsensa. Kun kaikki

olivat sisällä navetassa, hän kääntyi ja sanoi:

— Voit rauhoittaa toveriasi; omantuntoni kautta vannon sinulle, ettei

täällä karjatarhan ympärillä ole urkkijoita.