VIII

Joulunjälkeisenä päivänä Berte Sirca, nähdessään sään selkenevän,

arveli voivansa lähteä liikkeelle karjatalosta Nuoroon ottamaan selvää,

mitä naiset hänestä tahtoivat. Hänelle oli sanottu, että Marianna oli

terve ja ettei ollut kysymys taloudellisista asioista. Miksi häntä siis

kutsuttiin, kun Marianna oli terve ja asiat olivat hyvällä kannalla?

Silti hän läksi matkaan. Saavuttuaan ratsastaen puolitiehen hänen teki

mielensä palata, kun taivas taas peittyi sakeihin pilviin ja lunta

alkoi sataa. Marianna oli terve ja turvassa lämpöisessä, rauhallisessa

kodissaan, uskollinen palvelijatar seuranaan. Hänen tyttärensä oli kuin

kuningatar valtaistuimellaan, kun sitävastoin vilusta kankeat hieho- ja

vasikkaparat olivat hoidon ja ravinnon puutteessa.

Yksi ainoa ajatus sai hänet jatkamaan matkaansa. Hän toivoi,

että oli kysymys Mariannan avioliitto-aikeesta. Jopa hän rupesi

arvailemaan, kuka kosija saattoi olla. Toivottavasti se ei ollut mikään

talonpoikaishenkilö. Eivät edes kauniit, nuoret ja rikkaat talonpojat

olleet Mariannalle sopivia sulhasia. Berten mielestä oli sopivampi joku

varakas porvari tai järkiään asianajaja, vaikka ei varsin rikaskaan.

Olihan Marianna säätyhenkilöiden tapoihin tottunut, hieno, ja hänellä

oli liian paljon huolta omaisuutensa hoitamisesta. Jos hän meni

vaimoksi rikkaalle karjanomistajalle tai äveriäälle talonpojalle,

hänen täytyi tehdä vielä enemmän työtä, ja se vahingoittaisi hänen

terveyttään. Asianajaja sensijaan ansaitsee helposti rahansa ja voi

käyttää niitä perheensä tarpeeksi, itseään liiaksi vaivaamatta. Ja

lisäksi hän, isä, oli tottunut isännän asemaan. Toinen, karjanomistaja

tai talonpoika, häiritsisi häntä.

Mutta jos Marianna tahtoi, menköön vain naimisiin vaikka

karjanomistajan tai talonpojankin kanssa. Onhan hän emäntä talossa ja

tarpeeksi älykäs tietämään, mikä on hänen etunsa mukaista. Ja lisäksi

aika kiitää, sadon pitäisi olla tuleentunut sille, joka sitä jo kauan

oli vaalinut. Näiden ajatusten askarrellessa hänen päässään hän saapui

perille. Ilta laskeutui jo; täydellinen rauha vallitsi hänen tyttärensä

asunnon ympärillä. Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tyttärensä varmasta

asemasta, joka kerta kuin astui sisälle tuohon taloon, joka oli ollut

kaniikin asunto, ja johon vielä oli painuneena hiljainen luostarileima.

Siellä sisällä eleli hänen Mariannansa, ainoa lapsensa, kuin pyhimys

kullatussa komerossaan. Ja hän, isänä, saattoi todella olla tästä ylpeä

ja liikutettu, sillä olihan juuri hän, uhraamalla isänvaatimuksensa

ja luopumalla ainoan lapsensa seurasta, hankkinut hänelle hänen

varallisuutensa. Ja hän koetti välttää kaikkea melua taloon tullessaan,

jotta ei häiritsisi tätä täydellistä rauhaa. Hän laskeutui siis

tietä pitkin portille ja kolkutti sitä hiljaa kämmenellään, hevosen

ravistaessa lunta korvistaan.

Marianna tuli itse avaamaan, hiukan kalpeana ja kasvonpiirteet

vääntyneinä. Kun hän näki isänsä, hänen ilmeensä muuttui, ja hän

väistyi sivulle päästääkseen hänet sisälle.

— Huolitteko vieraista? — kysyi hyvänsävyinen ja leikkisä vanhus perin

kunnioittavasti, — annatteko suojaa matkamiehelle?

Pitkä sadetakki yllään, parta lumisena, vartalo kumarassa, hän säkeillä

sälytettyine ratsuineen muistutti suuresti noita satuhenkilöitä, jotka

ilmestyvät metsistä anomaan vieraanvaraisuutta, koetellakseen ihmisten

hyväsydämisyyttä, jota sitten palkitsevat onnen antimilla.

Kuullessaan melua palvelijatar oli rientänyt ulos keittiön portaille

kynttilä kädessä. Berte Sirca ehätti häntä tervehtimään, odottaen

kuulevansa pikemmin häneltä kuin Mariannalta noita hyviä uutisia. Mutta

Fidelan kasvot olivat jäykät, tummien varjojen verhoamat, ja tulija

vaistosi heti, että jotakin surullista oli tapahtunut.

— Fidela! — hän virkkoi, äänessä silti iloinen kaiku, laskien käsistään

säkit, — miksi olet antanut lumen sataa päähäsi?

Ja hän naurahti, kun vanha nainen vaistomaisesti tarttui valkoisiin

hapsiinsa, jotka olivat hiipineet esiin hänen mustan myssynsä alta.

Fidelakin naurahti, vetäen suunsa tavalliseen jäykkään hymyyn. Kaikesta

huolimatta tuon teeskentelemättömän ja tasaisen miehen tulo loi hiukan

valoa taloon. Eihän hänestä ollut suojelijaksi, eikä voinut toivoa,

että hän paheksuen vastustaisi Mariannan mielettömyyttä. Mutta hän oli

hyvä, ja hyvyys levittää ympärilleen varmaa valoa kuin suljettu lyhty,

jota tuuli ei sammuta.

Tällävälin Marianna istui paikalleen lieden ääreen. Hän ei pelännyt,

sillä olihan hän tehnyt järkähtämättömän päätöksensä, mutta isän

tulosta hän ei odottanut suuriakaan.

Ei, pelkoa hänessä ei ollut. Tuossa valkean ääressä istui nyt hänen

isänsä kuin korvesta tullut metsänpeikko. Hänen vaatteensa höyrysivät,

ja tämän ohuen höyryn läpi hän mielihyvin katseli tulipesän yläpuolelle

ripustettua puuristikkoa, jolle oli ladottu juustoja savustumaan.

Niinikään hän silmäili seiniltä riippuvia isoja kuparipannuja, jotka

olivat kallisarvoisia, mutta hyödyttömiä, niinkuin se asemakin, jonka

hän oli hankkinut tyttärelleen. Ja hän katsoi hymyillen Fidelaan,

vilkuttaen silmää, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Jos Mariannalla

on joku oikku, hän voi sen myös toteuttaa». Mutta Fidela ei vastannut

hymyyn. Ja Berte tunsi hetki hetkeltä selvemmin, että onnettomuus oli

tullut taloon tai että se oli tulossa.

— No, miten asiat ovat täällä? — hän kysyi katsahtaen Mariannaan. —

Sitten hän jatkoi haihduttaakseen epäluuloaan: Eilen Sebastiano kävi

luonani, ja minä kysyin, oliko hän kuullut mitään täältäkäsin, kun

minulle oli lähetetty sana tulla tänne. Ja hän vastasi nauraen: Ehkäpä

on kysymys jostakin naimistuumasta!

Marianna säpsähti. Mitä Sebastiano tiesi asiasta? Hän loi kiireisen,

epäluuloisen katseen palvelijattareen, ja hänen teki mielensä sanoa

heille molemmille jotakin katkeraa.

— Fidela kaiketi tahtoo teiltä neuvoja, hän kun aikoo mennä kihloihin...

— Marianna! — huudahti palvelijatar. — Tekeekö tässä mielesi laskea

leikkiä?

— No eipä minulla ole syytä itkeäkään.

Hänen hymyssään oli jotakin julmaa. Mutta hänen isänsä pysyi

harhaluulossaan, ja nähdessään tyttärensä näin äkkiä iloisena,

hän arveli, ettei ollut syytä siihen levottomuuteen, että hänen

Mariannansa, tuo rikas ja järkevä nainen, joka omisti niin paljon tämän

maailman hyvää, ja joka oli ylen hyveellinen, ei olisi onnellinen.

Olihan hän saavuttanut varman aseman elämässä. Olihan hän, isä, eronnut

hänestä, kalleimmastaan, jotta hän tuon aseman saavuttaisi.

— Anna hänen vain laskea leikkiä, Fidela. Eihän hän ole nähnyt rosvoja

talossa, niinkuin sinä.

Berte Sirca tunsi oitis, miten jäätävä siipi kosketteli hänen

selkäänsä, ikäänkuin tuulenpuuska olisi rajusti paiskannut oven

auki: hänen edessään Marianna istui kuolonkalpeana, pää taaksepäin

painuneena. Hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä hän nosti päänsä pystyyn, kasvot kovina kuin marmori.

— Isä, hän virkkoi käheästi, häneen katsomatta. Juuri rosvon olen

päästänyt talooni, ja tahdon mennä hänelle vaimoksi. Ja sanoakseni

teille asian täydellisesti, mainitsen hänen nimensäkin: Simone Sole.

* * * * *

Ensin vanha isä näytti nöyränä kumartuvan, kädet ristissä polvilla,

alistuen peruuttamattomaan tapaukseen. Mutta tämä johtuikin siitä, että

isku oli liian ankara, se esti häntä melkein hengittämästä. Lopulta hän

kohotti rukoilevan katseensa, mutta ei kohdannut tyttärensä silmiä.

— Marianna! — hän sopersi — palvelija — palvelija, hän toisti

rohkaistuen. — Rosvo! Ja jos hän edes olisi kuuluisa rosvo, jos edes

olisi Giovanni Corraine!

— Minun silmissäni hän on suurin kaikista maailman miehistä, — sanoi

Marianna.

Ja hän kumartui, peittäen käsillä kasvonsa, päättäen olla väittelemättä.

Isä nousi — pudistaen olkapäitään vapautuakseen taakasta, jonka alle

luuli luhistuvansa. Hän katseli ympärilleen; kaikki näytti hänestä

muuttuneelta, ikäänkuin todella rosvojoukko olisi tunkeutunut taloon,

levittäen siihen kuolon epätoivoa. Sitten hän haki palvelijattaren

uskollista katsetta, rukoillen häneltä, silmät tuskan täyttäminä,

neuvoa ja apua. Mariannaa hän ei enää ottanut lukuun. Olihan tytär

siinä hänen edessään kuin kuollut, roistojen surmaama.

Fidela vastasi hänelle ainoastaan katsein ja nyökkäyksin: Tämä on

tuo tosiseikka, tämä on taloa kohdannut onnettomuus. Mutta heidän

seisoessaan Mariannan edessä, joka todella oli kalpea ja liikkumaton

kuin kuollut, molemmat vaistosivat, että kaikki suru ja vastustus

oli turha. Ja tämä juuri oli kaikkein kauheinta, että oli mahdotonta

muuttaa tosiseikkaa.

Vanha mies alkoi saamattomuudessaan vapista. Hänestä tuntui, kuin hänet

olisi masennettu, sidottu. Mutta olihan maailmassa vielä voimakasta

väkeä, joka kykeni auttamaan.

Ja hän veti syvään henkeä, melkein varmana, että oli löytänyt

parannuskeinon.

— Entä hyväksyykö pikkuserkkusi Sebastiano tuumasi?

— Pikkuserkkuni Sebastiano! Hän on isäntä omassa talossaan, ja minä

emäntä omassani.

Vanhus rupesi molemmin käsin nykimään partaansa milloin toiselta,

milloin toiselta puolelta, kääntäen päätään näiden liikkeiden mukaan.

Ei, Marianna ei välittänyt kenenkään mielipiteestä. Oli turhaa hakea

apua häntä vastaan.

— Mutta miksi teit tämän, tyttäreni? Miksi teit tämän?

Marianna ei vastannut. Eihän hän itsekään sitä tietänyt, vaikka

moneen kertaan oli sitä itseltään kysynyt pitkinä odotuksen öinä,

hämäränhetkinä, jolloin mieli uppoaa tajunnan syvyyksiin kuin sukeltaja

meren pohjaan.

— Mikä onkaan pälkähtänyt päähäsi, Marianna rakas? Simone Sole! Paimen,

palvelija, mies, joka ei ole kyennyt luomaan itselleen vapaata asemaa,

joka ei edes kelpaa rosvoksi. Onko sellainen sinulle sopiva aviomies?

Mikä hänessä on voinut lumota sinut? Mitä hän voi antaa sinulle? Ei

yhtään mitään. Kerjäläinen voisi antaa sinulle enemmän.

— Ja juuri sentähden hän miellyttää minua.

— Senkö tähden hän miellyttää sinua? Mutta oletko päästä vialla,

tyttäreni? Ethän toki enää ole lapsi.

— Juuri sentähden.

— Mutta ehkä olitte jo yksissä tuumin hänen palvellessaan talossa?

Silloin sinä olit nuorempi, voitte vapaasti lähennellä toisianne, eihän

kukaan pitänyt teitä silmällä.

— Se ei ole totta, — vastusti Fidela. — Heillä ei ollut silloin mitään

yhteistä.

— Se on tosi, — vahvisti Marianna. — Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan.

Ja turhaa on tehdä kysymyksiä, isä. Olen ilmoittanut teille asian, se

oli velvollisuuteni. Älkää koettako enempää kiusata minua.

— Kiusata sinua! Voiko isä kiusata tytärtään? Minäkö, Marianna? Sinä

itse kiusaat itseäsi. Minä taas olen aina valvonut parastasi, olen

luullut kieltäneeni itseltäni kaiken sinun hyväksesi. Olen erehtynyt,

tunnustan sen taivaan Herran edessä, olen erehtynyt.

— Niin, — sanoi tytär, heltyneenä hänen nöyrästä surustaan, — olette

erehtynyt.

Ja isä harhaili lieden ympärillä ja kyyristyi istumaan hänen viereensä

kuin orja, kuin koira, joka olisi tahtonut nuolla hänen kättään.

— Marianna, Marianna! kuulehan minua, sano, että ainakin mietit vielä

asiaa.

Tytär näytti jo miettivän, kasvot käsien varassa, selkä kumarassa

ahdistuksen painosta.

Ja niin he istuivat muutaman hetken ääneti, ollen melkein suunniltaan,

mutta silti odottaen ääntä, etäistä valoa, joka olisi neuvonut heille

oikean tien.

— Sinun tulee todella ajatella asiaa, Marianna, ennenkuin teet niin

mielettömän teon. Naimisiin... naimisiin, miten voit mennä naimisiin

hänen kanssaan? Mitä hän senjälkeen aikoo tehdä?

— Hän menee vapaaehtoisesti vankilaan kärsimään rangaistuksensa.

— Jumala minua auttakoon, näenkö unta, tyttäreni? Nukunko, hourinko?

Otan tästä käteeni kuuman hiilen tunteakseni, näenkö unta, vai olenko

hereillä. Sinä olet sairas, Marianna, on välttämätöntä kutsua lääkäri.

Tytär vaikeni taas. Hän ei enää vastannut isänsä sanoihin. Mutta

kun palvelijatar katsoi tarpeelliseksi tulla väliin, toistaen isän

kehoituksen sanomalla: — Mietihän ainakin vielä asiaa, ennenkuin teet

lopullisen päätöksen, — Marianna nosti päänsä pystyyn ja virkkoi heihin

katsomatta:

— Olen jo miettinyt ja tehnyt lopullisen päätökseni! Jättäkää minut

rauhaan.

Hän peitti taas kasvonsa eikä enää näyttänyt tahtovan kuulla edes

isänsä puhetta. Ainoastaan vanhuksen mainitsema Sebastianon nimi

herätti hänessä epäröimistä, levottomuutta, outoa aavistusta, jota

hän ei kyennyt määrittelemään. Mutta hän ei pelännyt mitään. Jos

Sebastianokin tunsi hänen salaisuutensa, mitä se häntä liikutti?

Mitä voi Sebastiano tehdä vastoin hänen ja Simonen tahtoa? Ei kukaan

voinut tehdä mitään vastoin heidän tahtoaan, jos he pysyivät lujina

rakkaudessaan ja oikeassa päätöksessään.

Hänestä tuntui siis kuin isän rukoukset, neuvot, uhkaukset olisivat

kajahtaneet kuuroille korville ja putoilleet maahan kuin kivet,

joita pojat huvikseen viskelevät puihin. Ja isä tunsi selvästi

voimattomuutensa ja herkesi puhumasta, tyttärensä itsepäisen

vaikenemisen pakoittamana.

Sitten seurasi jälleen odotuksen ja levottomuuden päiviä.

Simone ei palannut, ja Marianna luuli eksyneensä oudoille maille,

taivaanrantaa peittäviin usviin.

Talvi oli tavattoman ankara. Toisinaan itätuuli pyyhkäisi pois

lumihunnut Orthobene vuoren huipuilta, ja aurinko vilkutti

leikillisesti silmää pilvien lomitse kuin vieras, joka tuo lahjoja ja

iloa taloon. Mutta ankara talvi painoi ennen pitkää uudelleen hunnun

vuorten huipuille, verhosi esineet varjoihin ja pakoitti maan jälleen

vaipumaan kolkkoon uneensa.

Mariannalla oli se tunne, että hänkin oli hautautunut lumeen ja että

hänen täytyi olla vaiti ja asemillaan kuin siemenen, joka ei vielä idä.

Näin hän vietti päivänsä lyyhistyneenä lieden eteen, kädet ristissä

otsalla. Näytti siltä, kuin hän olisi palvonut tulta. Väliin hänen

korviinsa saapuivat kaukaiset äänet ja huudot. Hän muisti silloin, että

oli karnevaali, mutta nuo äänet ja huudot, tuntumatta ilon merkeiltä,

kaikuivat hänestä päinvastoin kärsivien ihmisten synkiltä hätähuudoilta.

Hänkin olisi tahtonut huutaa sillä tavoin, mutta ei voinut. Ja joka

aamu herätessään kylmässä huoneessaan, jota lumen ja taivaan heijastus

valaisi, hän ajatteli:

— Ehkä _hän_ tänään tulee, — ja äkkiä synkeä päivä aukeni hänen eteensä

kuin rosoinen simpukka, jonka sisällä hohti toivon helmi.

Mutta hetket kuluivat turhaan ja yön laskeuduttua surukin laskeutui

hänen ylitseen kuin talven kolkko vaippa maille.

Eräänä helmikuun päivänä hänen pikkuserkkunsa Sebastiano tuli

tavalliselle hiukan juhlalliselle tervehdykselleen.

Pitkään aikaan ei häntäkään ollut näkynyt, hänellä kun oli täysi työ

karjansa suojelemisessa pakkaselta ja nälältä.

Hän astui sisään, käynti hiukan huojuvana — mikä kerran oli antanut

Fidelalle aiheen verrata häntä myrskyssä merellä keinuvaan veneeseen,

— ja istuutui Mariannan eteen. Ikkunanpuoliskot, jotka olivat kosteat,

oli avattu ja ruostuneista rautaristikoista tippui vesipisaroita,

punaisia kuin veri. Keväinen ilma tunki sisään, ja kattojen

yläpuolella, joista viimeiset jääpiikit olivat kadonneet, liiteli

pieniä kirkkaita pilvenhattaroita taivaan sinessä, joka näytti uhkuvan

lapsellista ihmettelyä. Ja vuoripuron etäinen solina tuona hiljaisena

aamuhetkenä kertoi suloisista, kaukaisista seikoista, ruohosta,

kostealehtisistä tammista, jotka huojuivat kuin myrskystä pelastuneet

haaksirikkoiset, karjatalon nuorimmista karitsoista, jotka himokkain

katsein imevät emänsä maitoa, koirista, jotka iloissaan haukkuvat

nähdessään illalla tulien tuikkivan kaukana siintävässä hämyssä,

ja kuusta, joka laskee Olienan laakson jo täydessä kukassa olevien

mantelipuiden taakse.

— Kaunis sää tuo sinut näille maille. Ole tervetullut, — sanoi Marianna.

Sebastiano katseli häntä hymyillen, paljastaen kauniit hampaansa.

Hän oli tavallista laihempi ja kalpeampi, jakun nuo terveet hampaat

välkkyivät kärsimyksen runtelemista kasvoista, saattoi luulla hänen

vastikään parantuneen taudista. Hänen hymyillessäänkin oli vihertävien

silmien pohja varjojen verhoama.

Mariannalle riitti yksi ainoa katse ilmaisemaan, että hänessä oli

jotakin outoa, ikäänkuin heidän kylmähkö ja hyödytön sukulaisuutensa

olisi katkennut, ja kuin hän, sukulaisuuden verhosta huolimatta, olisi

lähestynyt Mariannaa samanlaisena kuin muut, vihamielisenä kuin kaikki

muut.

— Mikä hornan talvi, — sanoi Sebastiano, sivellen kädellään

säärystimiään, — eipä vuosikausiin ole nähty moista. On täytynyt

taistella kuin sodassa, ja nyt kevätpuoleen ollaan märkiä kuin

tulvavedestä noustua. — Oh, — hän huokasi noustessaan — täytyypä olla

rikas kuin sinä, tai olla vailla kaikkea, voidakseen elää vapaana

huolista.

— Onpa täälläkin ollut huolia.

— Sinulla! — hän virkkoi hiukan ylenkatseellisesti. Mutta heti hän

näytti katuvan ja loi alas varjojen peittämän katseensa.

— Minulla!? Miksi ei minullakin voisi olla huolia?

— Sinulla!? No niin, voihan niin olla. Mutta on mukava, vaikka jotkut

huoletkin painavat, istua lämpöisen lieden ääressä, kaikkien onnen

lahjojen ympäröimänä.

Entä ulkoa tulevat vastoinkäymiset?

— Se on totta. Kirottu olkoon kuolemansynti! Niin, ulkoa tulevat

vastoinkäymiset. Tarkoitat sydäntä, joka värähtelee, — värähtelee

myrskyssä merellä!

— Sebastiano! Sydämeni on sisällä; se on suljettu lippaaseen.

— Anna siis minulle lippaan avain!

— Avainta ei ole. Tuo lipas on tärveltynyt, aukeamaton. Mutta mitä se

sinuun koskee?

— Koskeepa kyllä.

Hän kovensi ääntään ja pudisti äkkiä päätään, katsoen Mariannaan

uhkaavasti.

Ja Marianna tunsi sydämensä sykkivän lippaan sisällä. Ja tuon salaisen

uhkauksen johdosta hänessä heräsi uusi tunne: pelko.

Mutta heti puolustautumisvaisto sai hänet jäykäksi.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot? — kysyi hänen suora katseensa, joka

tuijotti sukulaiseen.

Ja hän ajatteli:

— Et koskaan ole antanut minulle apuasi, et myötätuntoa, et suorastaan

mitään omasta itsestäsi. Ja nyt yrität riistää minulta sen, mikä on

minun omaani.

— Marianna! — virkkoi Sebastiano, povi ahdistuksen paisuttamana, jota

hän vaivoin koetti tukahduttaa, — Marianna, — hän jatkoi hiljaa, jotta

pihalle poistunut palvelijatar ei kuulisi. — Olen tullut puhumaan

kanssasi vakavista asioista. Niin, talvi on ollut pitkä ja kylmä, minä

en ole käynyt täällä, koska olen saanut lakkaamatta taistella omaa

raivoani ja samalla kylmää viimaa vastaan. Ja sitten luulin, että sinun

asiasi ovat olleet pelkkää pilaa, ohimeneviä.

Marianna katsoi häneen luomiaan räpäyttämättä, ikäänkuin kooten hänen

sanansa silmiinsä.

— Sinä näyt ottavan asiat pilan kannalta. Minä puolestani en ole

tottunut pilaan.

Odotettuaan, että hän jatkaisi, Sebastiano kysyi kotvan kuluttua:

— Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, serkku? No niin,

olethan älykäs. Toisinaan lasketaan pilaa, mutta ykskaks leikki muuttuu

vakavaksi. Ja niinpä sanon sinulle: Mitä aiot tehdä? Etkö tahdo

neuvotella sukulaistesi kanssa? Mitä aiot tehdä?

Hän nousi ja sulki ikkunan. Nojaten sen pieleen hän katsoi pitkään

Mariannaan, silmät milloin kirkkaina toivosta, milloin taas sameina

raivosta.

— Marianna, monesti isäsi näinä viime aikoina on käynyt luonani. Hän

on murheesta sairas. Hän näytti aikovan uskoa minulle huolensa, mutta

sitten hän läksi pois vastaamatta kysymyksiini. Silloin oivalsin, että

tässä piili jotain perin vakavaa. Nyt olen täällä, Marianna. Kohota

pääsi, tahdon, että katsot minua silmiin, tahdon, että ilmaiset minulle

tarkoituksesi.

Marianna näytti aikovan noudattaa hänen kehoitustaan. Hänen katseensa

oli muuttunut, silmät olivat kirkkaat kuin selkeä vesi, jonka läpi

pohja kuultaa. Hän ei enää pelännyt. Hän oli laskeutunut tajuntansa

syvyyteen ja oli jälleen saanut takaisin koko henkisen tarmonsa.

— Sebastiano, — hän sanoi rauhallisella äänellään, — tiedät, että

minulla on oikeus täydellisesti ratkaista omat asiani. Olen syvästi

kiintynyt Simoneen ja tahdon solmia avion hänen kanssaan.

Sebastiano riuhtaisi lakin päästään ja paiskasi sen permannolle. Hän

otti sen taas ylös ja alkoi sillä piestä sääriään. Hän kähisi raivosta

eikä voinut puhua. Marianna ei koskaan ollut nähnyt niin kiihoittunutta

miestä. Tämä herätti hänessä sääliä, mutta samalla ivailunhalua. Mutta

hän loi alas katseensa, jotta ei olisi häntä sen enempää kiihoittanut,

ollessaan itse täysin tyyni. Silti hän vastoin tahtoaan hymyili.

Sebastiano yhä vain pieksi lakilla sääriään.

— Naura, naura vain, nainen! Sanon sinulle ainoastaan yhden seikan.

Ei kukaan sukulaisistasi koskaan ole pyytänyt sinulta mitään, ei

yhtään mitään. Eivät edes enimmin tarvitsevaiset. On ollut kuin

sopimus meidän kesken, että antaisimme sinun olla vapaana, rauhassa,

kuin kukan keskellä pensasta. Sellainen sinä todella olet ollut

meidän silmissämme, kuin kukka. Sinua pidettiin sukumme ylpeimpänä ja

puhtaimpana naisena. Mutta nyt saastutat itsesi loalla, peität itsesi

häpeällä. Kuule siis: Koska isäsi on kykenemätön, koska hän ei osaa

sinua puolustaa ja vartioida, niin puolustan minä sinua, niin, juuri

minä, kristillisen omantuntoni pakoittamana. Puolustan sinua vastoin

tahtoasi, mistä hinnasta tahansa, vapauden ja kuolemankin uhalla. Paina

se mieleesi!

Hän pani lakin jälleen päähänsä ja teki lähtöä. Marianna syöksyi hänen

eteensä ja tarttui hänen päällystakkinsa hihoihin, kasvot kelmeinä,

kuin olisi sukulaisensa iskenyt haavan hänen sydämeensä.

— Sebastiano, et saa lähteä! Sebastiano, mikä on tarkoituksesi?

— Tiedät sen hyvin, minun tarvitsematta sitä tarkemmin selittää, —

hän vastasi koettaen irtaantua Mariannan otteesta, joka tuntui kynsin

tarrautuneen kiinni hänen päällystakkiinsa.

— Siinä tapauksessa kysyn ainakin, mitä se sinua liikuttaa. Jos

kärkytte omaisuuttani, ottakaa se. Ottakaa kaikki tyynni, viekää

tuhkakin pesästä. Minä en tahdo omistaa mitään muuta kuin vapauteni.

Miksi en saa esteettömästi tehdä, mitä tahdon? Sukulaiset! Rakkaat

sukulaiset! Kuka teistä on koskaan välittänyt minusta? Ettehän

milloinkaan ole hakeneet seuraani. Te ette pidä minusta. Ainoa tunne,

mikä teillä on ollut minua kohtaan, on hiukkanen kateutta. Ja nyt äkkiä

muistatte minut, nyt vasta. Riistääksenne minulta sen, mikä teistä on

liikaa: onneni. Isäni on saamaton mies, siinä olet oikeassa; hän poisti

minut kotoa ollessani lapsi, hän kun ei luullut jaksavansa elättää

tytärtään. Mutta hän ainakin tunnustaa erehdyksensä.

— Erehdyksensä?

— Niin, hän tunnustaa sen. Fidelakin voi todistaa, että isä tunnusti

minun olevan oikeassa, eikö niin?

Fidela oli lähestynyt ovea. Hän oli valmis puolustamaan emäntäänsä, jos

tätä ahdistettiin. Toistaiseksi hän tyytyi vastaamaan:

— Marianna, noudata sukulaisesi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi. —

Ja hän tarttui emäntänsä käteen, koettaen viedä hänet pois Sebastianon

läheisyydestä.

— Jätä minut rauhaan, — huudahti Marianna, — suonenvedontapaisen

kiihtymyksen kouristamana. — Ei kukaan tarkoita parastani. Kukapa

minulle soisi hyvää. Jos olisi tarkoitettu parastani, ei minua olisi

ajettu palvelijan syliin. Epätoivo on ajanut minut siihen, minä

kun olin yksin kuin metsän eläin. Olin yksin, yksin, hän toisti

tuskanhuudoin, sysäsi luotaan palvelijattaren, poistui Sebastianon

läheisyydestä ja palasi kyyristymään paikalleen valkean ääreen, missä

alkoi nyyhkyttää.

Sebastiano näytti rauhoittuvan. Hänkin työnsi edemmäksi palvelijatarta,

silmäniskulla kehoittaen häntä poistumaan ja vaikenemaan, ja kumartui

Mariannan puoleen, paremmin kuullakseen hänen vaikeroimisensa. Sitten

hän sanoi puoliääneen:

— Marianna, kuule minua. Olet todella ollut yksin, mutta ainoastaan

sentähden, että palvelijattaresi on teljennyt sinut sisälle, niinkuin

kaikki muut ihmiset olisivat rosvoja. Kukapa ei olisi suonut sinulle

hyvää? Enkö esimerkiksi minä? Enkö ole sinuun syvästi kiintynyt? Minä

yksin tiedän, mitkä tunteet ovat riehuneet sisälläni näinä aikoina.

Ja kun Marianna yhä itki katkerasti, hän kalpeni, jatkaen: — Mutta kuka

saattoi puhua kanssasi? Olethan ollut kuin jääseinä, Marianna! Olet

ollut kuin kuningatar, jonka edessä omat veljetkin olisivat tunteneet

itsensä ujoiksi. Näin on laita, rakas serkku!

Marianna ei kuullut mitään, niin rajusti hän itki. Hiljaa hänen

sukulaisensa kyyristyi lattialle hänen viereensä ja jäi kuuntelemaan

hänen itkuansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuullut kaikua omasta

tuskastaan. Mutta hän ei tietänyt mitä tehdä, mitä sanoa häntä

lohduttaakseen. Samalla hän sisimmässään tunsi julmaa mielihyvää

nähdessään Mariannan noin masennettuna ja nöyryytettynä. Hänestä

tuntui, että he olivat nyt samanarvoisia, viimeinkin oikean

sukulaisuuden, kärsimyksen, yhdistämiä.

Vaistomaisesti, mutta arasti hän tarttui tytön käteen ja kosketteli

yksitellen hänen sormiaan. Marianna säpsähti ja herkesi itkemästä,

katsellen ympärilleen ikäänkuin heränneenä pahasta unesta. Hän ei

vetänyt pois kättään. Ja Sebastiano puhui nyt hänelle samoin kuin

Simone eräänä yönä oli puhunut hänelle, samalla nöyrällä orjanäänellä,

melkein samoin sanoin.

— Marianna, kuule minua, olen aina ollut sinuun syvästi kiintynyt,

mutta olen samalla ujostellut sinua. Minähän olen köyhä, ja sinä olet

rikas. Isäsi on todella erehtynyt. Jos sinua olisi pidetty kotona,

köyhänä, mutta ei silti orpona, olisit kasvanut tyytyväisempänä,

enkä minä olisi seisonut edessäsi kuin houkkio. Olisimme rakastaneet

toisiamme, olisimme omistaneet toisemme. Ja nyt olisimme molemmat

tyytyväisiä. Mutta näin ollen olet voinut luulla, että minä tavoittelin

sinua rikkautesi vuoksi. Ja lisäksi luulin sinua ylpeäksi, ja että

tahdoit mennä naimisiin herrasmiehen kanssa. Tämän vuoksi olen ollut

kuin houkkio sinun silmissäsi... Ja nyt... nyt...

Marianna veti pois kätensä.

— Nyt, nyt. Sebastiano toisti.

Hän katsoi Mariannaan alhaalta permannolta, rukoilevasti, ikäänkuin

kuilusta, odottaen apua. Mariannan silmät hehkuivat punervina, kuin

olisivat hänen vuodattamansa kyynelet olleet verta. Tuijottaen

Sebastianoon hän pudisti päätään ja tuntui tahtovan sanoa:

— Nyt se on liian myöhäistä.

Näin he muutaman hetken katsoivat toisiinsa, ollen taas loitolla

toisistaan, ja tuntien olevansa vieläkin loitommalla, kun heissä heräsi

häpeäntunne siitä, että olivat paljastaneet toisilleen alastoman

kurjuutensa.