VII

Leväten vuoteessaan Mariannalla oli taas, samoin kuin ensi kohtaamisen

jälkeen karjatalossa, se tunne, että hän oli uneksinut. Ja kuitenkin

hänen sydämensä sykki vilkkaasti, ja hän tunsi itsensä kevyeksi kuin

olisi saanut siivet lähteäkseen lentoon.

Kuu ja lumi valaisivat huonetta. Kirkonkello kaikui ulkona ennen

auringonnousua kiihtyvässä pakkasessa; se kalkahti tiheään ja kirkkaana

kuin jään peittämälle katolle putoilevat lasipuikot. Kello kutsui

aamumessuun, ja hän kuuli Fidelan liikkuvan portaiden yläaskelmalla

ja sitten astuvan niitä alas, valmistuen lähtemään kirkkoon. Marianna

kuunteli hänen askeliaan tuntien epämääräistä pelkoa — pelkoa siitä,

että äkkiä näkisi hänen astuvan huoneeseen, leuka pistäen esiin

mustan myssyn nauhojen alta, pyöreät silmät ankaroina, vaieten ja

vihamielisenä. Olihan hänen salaisuutensa, samoin kuin kaikki muukin

nyt palvelijattaren vallassa.

Parasta oli siis sanoa tuo salaisuus hänelle täydelleen, uskoa hänelle

sielunsa avain. Lisäksi hän ajatteli, että mairittelemalla häntä

luottamuksellaan, hän voisi saada häneltä apua vaikeana hetkenä.

Hän nousi vuoteesta, avasi oven ja kutsui hiljaa. Kun Fidela sitten

astui sisään kynttilä kädessä, valmiina lähtemään aamumessuun, puettuna

tummaan pukuunsa, rauta-anturakengät jalassa ja rukousnauha ranteella,

Marianna pakeni takaisin vuoteeseen ja peitti lapsellisesti kasvonsa

raidin liepeellä.

— Fidela, minulla on jotakin sanottavaa sinulle. Luonani kävi mies

viime yönä.

Ja tämän sanottuaan hän paljasti punoittavat kasvonsa, johon säkenöivät

silmät loivat oudon rohkeudenilmeen.

— Älä häikäise silmiäni tuolla kynttilällä, — hän sanoi kääntäen

päätään pieluksella. En ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Se mies,

joka kävi täällä viime yönä, on minun sulhaseni.

Palvelijatar asetti kynttilän pesukaapille ja kääntyi vuoteeseen päin,

odottaen, että emäntänsä jatkaisi.

Ja hän jatkoi:

— Hän on sulhaseni.

Ja hän kohosi istumaan vuoteessa, säikähtyneenä siitä, mitä sanoi,

mutta päättäneenä sanoa kaiken.

— Hän on köyhä, minua nuorempi, sanalla sanoen mies, jonka kanssa en

voi mennä naimisiin julkisesti. Ei hänellä tosin ole mitään pidättäviä

siteitä. Mutta silti emme voi solmia aviota samoin kuin muut ihmiset.

On kuitenkin välttämätöntä, että, menemme naimisiin, sielujemme

pelastuksen vuoksi, ja myös hänen elämänsä pelastamiseksi. Jos niin ei

tapahdu, Fidela, saatamme kuolla kuolinsynti omallatunnollamme. Kuule

siis, luotan sinuun kuin mieheen, Fidela. Sinä et saa puhua tästä.

Olemmehan päättäneet solmia salaisen avioliiton. Tämän tahdoin sanoa

sinulle.

Palvelijatar katseli häntä näyttämättä hämmästyneeltä. Hän vain hiukan

hermostuneesti kohenteli rukousnauhaansa ranteen ympärille.

— Kuka tuo mies on?

— Hän on palvelija, nimittäin hän oli palvelija muutama vuosi sitten.

Minäkin olin palvelijatar, ja niin me tutustuimme toisiimme.

— Sinäkö muka olit palvelijatar, Marianna?

— Niin, mikä muu kuin palvelijatar minä olin tässä talossa? Ja tuon

miehen sinä tunnet; se on Simone Sole.

— Marianna, oletko sairas?

Marianna oikaisi selkänsä suoraksi, olkapäät paljaina, ja painaen

raitia rintaansa vasten. Hän hengitti raskaasti, ja ojensi uhmaten

kasvojaan eteenpäin.

— Niin, niin, minä Marianna olen tehnyt kaiken tämän. Te olette

sulkeneet Mariannan kuin rahan lippaaseen, mutta hän on paennut siitä.

Niin, menen vaimoksi palvelijalle, rosvolle, mitä se sinua liikuttaa.

Hän ei ainakaan ole kiintynyt minuun omaisuuteni vuoksi. Niin, niin,

menen naimisiin hänen kanssaan, sillä saan vapaasti määrätä omat tekoni.

Fidela lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja näytti

suojelevan häntä varjollaan.

— Marianna, — hän sanoi oudon hellästi, ikäänkuin todella olisi

puhutellut sairasta — sinä olet emäntä talossa, ei kukaan sitä kiellä.

Sinä voit avata ja sulkea. Minulla ei ole oikeutta sinua tuomita. Kysyn

sinulta vain: Etkö ajattele isääsi?

— Isälläni ei enää ole määräysvaltaa minuun. Hän oli käskijäni

lapsuudesta alkaen. Hän menetteli minun suhteeni niinkuin parhaaksi

näki. Nyt se riittää.

— Ja kuitenkin on velvollisuutesi mainita se hänelle. Miksi sanot sen

minulle, palvelijallesi?

— En, en sano sitä kellekään muulle, Fidela! Sanoin sen sinulle, koska

olet täällä ja näet, mitä minä teen, enkä tahdo, että arvostelet minua

väärin.

— En minä sinua arvostele. Voithan ajaa minut talosta ja menetellä

mielesi mukaan.

Marianna laski päänsä pielukselle. Väristys tuntui hänen selässään. Hän

näki palvelijattaren varjon pimentävän vuoteen ja luisevan ja vahvan

käden painavan olkaansa. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut puun tai

kallion varjossa, siihen paenneena myrskysäällä. Hän tunsi Fidelan

kookkaan ruumiin lämmön ja muisti lapsena vietetyt yöt, ullakkohuoneen

vuoteen, ahdistuksen ja ilon siitä, että oli palvelijattaren

läheisyydessä.

Eihän mikään ollut muuttunut siitä ajasta. Hän kuvitteli vielä

olevansa lapsi. Sama ullakon salaperäisyys vallitsi hänen nykyisessä

makuuhuoneessaan, jossa hän varttuneena naisena asusti. Tarujen

henkilöt olivat ruumiillistuneet, selittämättömät seikat olivat

pukeutuneet havainnollisiin muotoihin, ja silti kaikki oli yhä vielä

salaperäistä.

Molemmin käsin hän tarttui Fidelan hänen olkapäällään lepäävään

Käsivarteen, kuin oksaan nojaten, ja painoi siihen huuliaan,

tukahduttaakseen nyyhkytyksensä.

— En oikein tiedä, miten tämä on tapahtunut, — hän sitten sanoi

hilliten itseään; — olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt, mutta

pelkään. Tuntuu siltä, kuin alati näkisin unta ja kuin joku käsi

johtaisi minua. Se johtaa minua, mutta seuraan sitä, sillä se on minun

tahtoni mukainen. Olen ajatellut kaikkea, enkä peräydy askeltakaan,

vaikka isäni pelastaminen olisi kyseessä. Se on minun kohtaloni,

Fidela! Turhaan vastustat minua, turhaan puhut. Se on minun kohtaloni.

Hän oikaisi itsensä taas vuoteelle ja huokasi kuin vapautuneena

taakasta.

— En ole ummistanut silmiäni viime yönä. Nyt olen väsynyt ja tahdon

nukkua, — hän mutisi, jälleen peittäen kasvonsa.

Fidela kumartui hänen ylitseen.

— Marianna, sinä olet tämän talon valtijatar ja voit menetellä niinkuin

tahdot, mutta kun uskoit salaisuutesi minulle, voit kuunnella neuvoani.

Pyydä isääsi tulemaan tänne ja avaa hänelle sydämesi. Me olemme kaikki

sokeita, Marianna, ja tarvitsemme toinen toisemme tukea. Olethan sinä

harras kristitty ja tunnet Herran käskyt. Ja isä on aina isä.

Marianna tunsi miten Fidelan karkea käsi kosketteli hänen raidin

peittämiä kasvojaan, tehden siinä ristinmerkin, niinkuin hänen tyttönä

ollessaan, karkoittaakseen pahat ajatukset. Hän muisti sen kauhun

tunteen, joka oli vallannut hänet tuona yönä vuoriston karjatalossa

Simonen ensi katseesta, mutta hän ei muuttanut päätöstään.

— Anna minun nukkua. Olen väsynyt, ja päätäni särkee. Sitten annan

sinulle vastauksen.

Palvelijatar oli itsepäinen:

— Salli minun lähettää kutsumaan isääsi. Sitten olen rauhallinen.

— No lähetä hänelle sana, — sanoi Marianna viimein väsyneenä.

Jäätyään yksikseen hän tunsi sisällistä rauhaa. Nyt, kun hänen

salaisuutensa oli puhjennut esiin hänen sisimmästään, hän tunsi itsensä

vapaammaksi ja vahvemmaksi. Hänestä tuntui kuin hänen salaisuutensa

olisi levännyt hänen povellaan kuin vastasyntynyt lapsi; ja hän nukahti

sen viereen.

Tällävälin palvelijatar meni aamukirkkoon.

Hän oli sulkenut portin kahteen kierrokseen ohut katkeruuden hymy

ankaroilla huulillaan. Hän ei mistään hinnasta olisi pettänyt

emäntäänsä, mutta mietti keinoa pelastaakseen hänet. Hänen käsityksensä

oli, että Marianna oli sairas, päähänpiston riivaama. Se oli

karkoitettava. Jos kaniikki vielä olisi ollut elossa, hän olisi voinut

raamattu kädessä manata pois sen hirvittävän kirouksen, joka uhkasi

taloa. Mutta heitä oli siellä vain kaksi yksinäistä naista, eikä hän

toivonut suuria Berte Sircan avusta. Jos hänen antoi hääriä keskellä

hiehojaan, paimenen työkaluineen, hoidellen maitoa ja juustoja, niin

hän täytti velvollisuutensa tunnollisesti. Mutta jos hän joutui

vastapäätä toista miestä, jos hänen eteensä osui jokin elämän vaikeus,

niin hän varisi maahan kuin lehti tuulessa.

Ja silti oli välttämätöntä kutsua hänet. Ja jotta hän malttaisi

jättää navettansa tänä lumisena kylmänä vuodenaikana ja tempautua

irti elukoiden vaalimisesta ja niiden suojelemisesta kylmältä,

täytyi lähettää hänelle sana, että asia oli kiireellisen tärkeä.

Tehtyään tämän Fidela seurasi rauhoittuneempana jumalanpalvelusta.

Hän ei koskaan kääntynyt Jumalan puoleen pyytämään apua erityisissä

tapauksissa. Jumala voi auttaa meitä sairaudessa ja jokapäiväisten

tarpeiden tyydyttämisessä. Mutta kun tulee sellainen onnettomuus, kuin

tämä Mariannan, se on johtunut omasta viasta. Sellaisessa tapauksessa

Jumala voi suorastaan kieltää apunsa. Fidela muisti, miten oli

kauhuissaan avuksihuutanut Jumalaa tuona yönä poloisen isäntäväkensä

ullakolla. Jumala ei ollut häntä kuullut, ei ollut auttanut.

Korvaukseksi Herra myöhemmin oli suonut hänelle voimia palvella toisia

koko ikänsä, pahasti kärsimättä heidän suruistaan ja itse ollen

vapaa suruista, sanalla sanoen, hän oli voinut ansaita leipänsä ja

leposijansa ja auttaa isäntäväkeään. Oikeastaan hän harrasti Mariannan

asiaa sentähden, että katsoi sen palvelijan velvollisuudekseen. Hänen

emäntänsä suru ja intohimo eivät häntä hellyttäneet; mutta täytyi

auttaa emäntää. Jos hän olisi sairastunut, Fidela olisi lähettänyt

noutamaan lääkäriä. Samalla tavoin hän nyt lähetti noutamaan Berte

Sircaa.

Kun hän palasi, Marianna vielä nukkui. Hän nousi myöhään sinä päivänä

ja läksi hänkin kirkkoon. Sieltä hän kotiutui kalpeana ja alakuloisena,

eikä koko päivään puhunut mitään. Hän vältti Fidelan seuraa, ikäänkuin

olisi hävennyt, ja illan tultua hän istuutui lieden ääreen, odottaen

yötä.

Tultuaan takaisin sisälle porttia sulkemasta Fidela luuli näkevänsä

hänen hymyilevän. Ja hänkin hymyili tuota hymyään, joka loi

hänen ankariin kasvoihinsa hohteen, mikä muistutti kuun valoa

harmaakivikalliolla.

— On turhaa, että lukitset portin, — sanoi emäntä, hiukan

kiusoittuneena ja ivallisena, — täytyy kuitenkin jälleen avata, sillä

hän palaa. Hän lupasi ja tulee varmasti.

Palvelijatar istuutui sanaakaan virkkamatta. Muutamaan hetkeen

ei lämpöisessä ja suljetussa keittiössä kuulunut muuta kuin

lumimöhkäleiden tömähdys, joita jatkuvasti putoili lehtikujan säleiltä.

Ja samalla valkean liekit, luoden valoa ja varjoja seinille, tuntuivat

kuvastavan niihin molempien naisten epämääräistä levottomuutta.

Myöhemmin kuului kaukaa askelia ja ääniä, mutta ne tulivat etäisestä

maailmasta, joka oli eristetty Mariannan olinpaikasta.

— Näet, — hän virkkoi pitkään vaiettuaan, — ettei isäni tule. Huomaat,

että vaikka olisin sairas, hän ei silti rientäisi tänne. Hän rakastaa

enemmän elukoita.

— Huolehtiminen toimeentulosta on elämässä tärkeä asia. Ja hoitaahan

hän sinun omaisuuttasi.

— Niin, yhä vain omaisuus ja omaisuus, ei mitään muuta! Enkö ole aina

sanonut sitä?

— Ja minäkin sanon sinulle jotakin, Marianna, älä vain pane pahaksesi.

Luuletko, että Simone, jos sinä et olisi rikas...?

Mutta Marianna kääntyi häntä kohti ylenkatseellisen ylpeänä; viha

valtasi hänet siinä määrin, että hän näytti aikovan puraista häntä.

— Vaiti, Fidela. Mitä sinä tiedät rakkaudesta?

Mutta Fidela ei menettänyt rohkeuttaan. Hän oli pitkin päivää

märehtinyt asioita kuin katkeria ruohoja, joiden karvas maku vielä

kirveli kieltä.

— Annahan minun puhua, — hän virkkoi, tuijottaen liekkiin, jonka

heijastus väritti hänen silmänsä keltaisiksi kuin kotkalla. — On totta,

että minä en ymmärrä rakkautta. Juuri sentähden, että olen köyhä ja

että olen palvelija. Jos olisin ollut rikas, olisivat miehet häärineet

ympärilläni ja opettaneet minulle rakkauden. Sillä mies sen naiselle

neuvoo. Nainen on kuin puu, jonka mies sytyttää. No, mitä sinä sitten

tiesit siitä viime talvena?

— Aivan oikein! Mutta et kai väitä, ettei minulla ollut miehiä

ympärilläni?

— Väitänpä kyllä. Keitä sitten olisi ollut? Tuo jääpuikko,

pikkuserkkusi Sebastiano.

— Ja miksi sinä, muiden vartijoiden kanssa, et päästänyt miehiä

lähelleni?

— Koska hetki ei ollut tullut.

— Vai ei hetki ollut tullut. Milloin sen sitten on määrä tulla?

Kuolemassako? Minäpä sanon: Nyt se hetki on tullut. Ja jätä minut

rauhaan.

— Marianna! — huomautti palvelijatar kääntymättä, — näyttää siltä,

kuin et rohkenisi keskustella asiasta ja kuin tahtoisit kostaa jotain.

Siinä teet väärin, lemmikkini. Sinä syöksyt silmittömästi onnettomuuden

kuilua kohti ja tiedät sen hyvin.

— Aivan niin! — vastasi Marianna yhä kiihtyen. — Syöksyn onnettomuuden

kuilua kohti! Ja juuri se miellyttää minua!

— Marianna, Marianna! Puhut kuin lapsi.

— Päinvastoin olen vanha, sitä kai tarkoitat. Sen kyllä tiedän, ja se

on onnettomuuteni.

— Sinun onnettomuutesi on täällä, — sanoi palvelijatar, osoittaen

sormella otsaansa. Ja lisäksi elät liian hyvissä oloissa. Jos on köyhä

ja pakko tehdä työtä, osaa antaa enemmän arvoa elämälle.

— Ja oletko sinä antanut sille enemmän arvoa? Millä tavoin? Niinkuin

vetojuhta kuormansa edessä toisten orjana. Anna siis minun käyttää

elämääni itseäni varten. Kas se minua miellyttää, — hän toisti

oikaisten selkänsä ja iskien kädet polvia vasten. — Tahdon kokea

kärsimystä. Tajuan kaiken, silmäni eivät ole sidotut. Olen valmis

kantamaan sukulaisteni vihan, koko väestön paheksumisen murinan. Se ei

ole vielä mitään. Simone ehkä tuomitaan: se on suuri suru. Mutta en

säiky tätä karvasta leipää. Kunhan vain hänen sielunsa ja minun sieluni

pelastuvat ikuisuutta varten.

— Mutta sano minulle yksi seikka, Marianna. Miksi menet hänelle

vaimoksi? Etkö yhtä hyvin voi taivuttaa häntä astumaan vankilaan? Jos

hän rakastaa sinua, hän tekee sen.

— Miksi? No niin, sanon sen sinulle, vaikka sinä et kykene sitä

ymmärtämään: Sentähden, että tahdon liittyä häneen enemmän kuolemaa

kuin elämää varten.

Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät loistivat. Mutta äkkiä Fidela kuuli

hänen vaikeroivan oudosti, näki hänen taas kumartuvan, kasvot käsien

peitossa ja sormet kyynelten kostuttamina.

— Turhaa on kiistellä, hän ajatteli.

Peloittava ja vastustamaton voima näytti tempaavan Mariannan

pyörteeseensä, samanlainen kuin se rajumyrsky, joka eräänä yönä oli

hävittänyt hänen entisen isäntäväkensä talon: itse kohtalon voima.

Mutta Marianna tointui taas. Hän pyyhki silmänsä ja sormensa hihoillaan

ja pudisti päätään karkoittaakseen tiehensä kyynelet.

— Muutoin Simone ei ole koskaan tehnyt pahaa. Häntä ei voida

tuomita. Ja minä menen hänen kanssaan naimisiin, koska tahdon auttaa

häntä. Minkä minä omistan, sen hänkin on omistava, ja raha hankkii

oikeutta. Ja talven jälkeen tulee aina kaunis vuodenaika. Muutaman

kuukauden kuluttua, keväällä, kärsimys on päättynyt, ja olemme kaikki

onnellisia ja rauhallisia. Lähdemme vuoriston karjataloon viettämään

toukokuuta, ja hän on oleva kuin tuo iso tammi, joka varjollaan

levittää virkistystä koko ympäristöön. Miksi kiusaamme itseämme näin?

Enkö seuraa Jumalan lakia? Jumala ei ole luonut rikkaita eikä köyhiä,

ei hyviä eikä pahoja. Hän on vain sanonut: »Rakastakaa toisianne ja

liittykää toisiinne». Ja niin me teemme. Mutta nouse nyt ja valmista

ilta-ateria meille kaikille.

Palvelijatar nousi ja siroitti suoloja metsäsianporsaalle, joka jo oli

pujoitettu paistinvartaaseen.

Mutta Simone viipyi ja Marianna kävi taas levottomaksi. Hän meni

pihalle ja kuunteli portilla. Hiljaisuus tuntui lisääntyvän pimeän

mukana. Olihan Simone luvannut palata. Mutta Marianna tiesi hyvin,

ettei hän aina voinut pitää sanaansa, vaikka kuvittelikin olevansa

vapaa. Ei kukaan ole vapaa. Hänkin tunsi itsensä entistä tuhat kertaa

vahvemmin sidotuksi, näkymättömän kahleen kytkemäksi. Miksi murehtia?

Parempi lyyhistyä kuin orja soppeen odottamaan kohtaloansa.

Hän palasi keittiöön ja istuutui entiselle paikalleen. Fidela käänteli

tämäntästä paistinvarrasta, jossa metsäsika paistui. Sen kamara

oli mustunut, sisästä se oli punerva suolakerroksesta, sisälmykset

näyttivät tummilta ja kylkiluut hohtivat vaaleilta. Pienet hampaat ja

torahampaat kiilsivät lieden valossa.

Aika kului.

Viini ja leipä olivat valmiina pöydällä. Haihduttaakseen hieman

levottomuuttaan ja saadakseen varmuutta siitä, ettei kaikki ollut

kuvittelua ja unelmaa, Marianna nousi ullakolle noutamaan rypäleitä.

Ruoko kädessä hän katsoi orsille valikoiden terttuja. Ne olivat

kaikki kauniita. Ne riippuivat keskiorresta, kuin paljaan lehtikujan

säleestä, kaikki marjat hyvin säilyneinä, tuoreina ja keltaisina

kuin ambranjyvät. Hän kohotti ruokoa, pisti sen rypäleterttuun,

pudotti tämän taitavasti ja punnitsi sitä käsissään. Se ei näyttänyt

hänestä tarpeeksi kauniilta, hän otti alas toisen, mutta varsi

taittui, rypäleterttu putosi hänen päälleen, rypäleet kierivät hänen

vaatteilleen ja alas lattialle kuin katkenneen rukousnauhan helmet. Hän

kokosi niitä mikäli voi, alituisesti kohottaen päätään kuunnellakseen

ääniä.

Ennenkuin laskeutui alakertaan hän silmäili ulos pienestä suljetusta

ikkunasta. Ruudun läpi hän näki osan pikkukaupunkia, jonon mustia ja

valkoisia kattoja ja tumman näköpiirin rajalla, matalapilvisen taivaan

alla, lumipeitteisen vuoren, joka lepäsi yössä kuin suunnattoman suuri

nukkuva valkoinen karhu. Sää muuttui: usvakaistaleita nousi laaksosta

ja ilma kävi kosteaksi.

Hiljaisuus oli painostava. Hän avasi pienen ikkunan, kumartui siitä

ulos ja tunsi kuin jäätävän naamarin kasvoillaan. Ympäröivä luonto

näytti jäihin haaksirikkoutuneelta jättiläislaivalta. Sankkojen pilvien

peittämä taivas tuntui laskeutuvan syvemmälle, vaipuvan alas kuin

kaamea ruumispeite.

Äkkiä hänen aavistava mielikuvituksensa loi taivaanrannalle tuikkivan

valon. Oli kuin aurinko olisi alkanut paistaa ja satakieli kaiuttaa

laulujaan. Hän veti ikkunan kiinni ja astui alakertaan, toisessa

kädessä kynttilä, toisessa rypälekori. Ja molemmat, kynttilä ja kori,

heiluivat hänen värisevien sormiensa puristuksesta, silti ikäänkuin

pitäen häntä tasapainossa.

Simone oli palannut.

Palvelijattaren viipyessä porttia sulkemassa Simone riensi Mariannaa

vastaan yläkertaan vievien portaiden juurelle ja kumartui lapsellisesti

noukkimaan rypäleen Mariannan korista.

— Marianna, — hän sanoi hiukan nyrpeänä, painaen sitä hänen kättään,

jossa oli kynttilä, — mistä johtuu, että Fidela avasi minulle portin ja

päästi minut sisälle?

— Hän tietää kaiken. Häntä ei tarvitse pelätä.

— En tarkoittanut sitä, — huudahti Simone nauraen. Minusta täti Fidela

pikemmin näytti pelästyneeltä. Tuossa hän jo tuleekin. Sillä tavoinko

te vartioitte emäntänne taloa, avaamalla portin rosvoille?

Palvelijatar katsoi häneen kirkkailla ja kylmillä silmillään, koko

olemuksessaan jotakin ankaraa ja vihamielistä, mikä herätti nuoressa

miehessä epäluuloa, melkein pelkoa. Se ei ollut henkilökohtaista

vihamielisyyttä, se kohdistui kaikkiin hirvittäviin miehiin ja

peloittaviin seikkoihin, joita Simone edusti. Se oli järkähtämätön viha

ja aikomus taistella häntä vastaan kuin itse ruumiillistunutta pahaa

vastaan.

Katsoessaan uudelleen Mariannaan, jonka kasvot palvelijattaren

sisään astuessa olivat käyneet kalpeiksi, Simone älysi aseman vallan

erilaiseksi kuin edellisenä yönä. Nyt kohosi heidän molempien välille

todellisuus. Unelma oli päättynyt, tilannetta täytyi punnita.

Hän riisui yltään päällystakin, mutta ei uskaltanut ripustaa sitä

seinälle lieden ääreen, talon palvelijan tai isännän tavoin, vaan

heitti sen jakkaralle kuin vieras ainakin, jonka pian taas täytyy

lähteä, ja äkkiä alakuloisuus ja ujous valtasivat hänet. Ja vaikka

Marianna, pyydettyään häntä istumaan vastapäätä, jännittyneenä odotti,

että hän puhuisi, hän oli vaiti, pää kumarassa, polvet koukussa

katsellen tulipesän kiviä. Tämä muutaman hetken kestävä hiljaisuus oli

ulkona vallitsevaa pakkasta jäätävämpi.

Käännettyhän paistinvartaan palvelijatar pyörähti katsomaan ensin

Simoneen, sitten Mariannaan.

— No mitä sanot, Simone? — kysyi Marianna.

— Olen tullut levähtämään kuin matkamies lähteen partaalle, — hän

vastasi, äänessä lievä ivansävy.

Sitten hän katsahti Mariannaan ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Marianna hymyili hänelle ja kysyi:

— No, entä mitä sanot minulle? Voit puhua vapaasti, — hän lisäsi, —

Fidela tietää kaiken.

— Marianna, — sanoi nuori mies, — asia on vaikeampi kuin luulimmekaan.

Olen puhunut äitini kanssa, ja hän meni erään papin luo, pyytäen häntä

salaa vihkimään meidät. Äiti ei suoraan maininnut sinun nimeäsi, hän

sanoi ainoastaan, että minä tahdon solmia avioliiton erään naisen

kanssa, ennenkuin menen vankilaan. Tuo pappi kieltäytyi ja huomautti,

että kaikki Nuoron papit tekisivät samoin kuin hän. He pelkäävät kuin

jänikset pakkasella. Äitini ei silti ole menettänyt toivoa. Mutta

yritys vaatii aikaa...

Marianna katsoi maahan ja vaikeni hiukan epäluuloisena. Näytti siltä,

kuin hän ei olisi täysin luottanut Simonen sanoihin, jonka kasvot

hulmahtivat punaisiksi.

— Marianna!

— No mitä?

— Mitä sanot tähän?

— Simone, uskonhan mitä sanot, — hän virkkoi nousten. — Mutta pyydän

sinulta yhtä. Että äitisi puhuu kanssani.

— Hyvä. Äitini tekee, mitä haluat.

Fidela käänteli paistinvarrasta, ja he molemmat tunsivat hänen olevan

heidän välillään; se oli taipumaton todellisuus. Ja palvelijatar

huomautti:

— Jos sallitte minun puhua, sanon teille yhden seikan: Sellainen

avioliitto, jonka te aiotte solmia, ei ole pätevä muussa kuin

kuolemantapauksessa. Avion täytyy olla laillinen. Miksi ette noudata

lain määräyksiä?

Simone iski Mariannalle silmää, tahtoen sanoa: Nyt aion minä vastata;

ja hän pudisti päätään liioitellun vakavasti:

— Mutta täti Fidela, enhän minä voi mennä pormestarin puheille!

— Totta kai voit, Simone, kun olet päässyt pois vankilasta. Katsot

minuun hämmästyneenä. Ja kuitenkin se, mitä sanon, on päivänselvää.

Tutkistele omaatuntoasi. Oletko varma siitä, ettei sinua tuomita? Hyvä.

Jos et ole siitä aivan varma, miksi tahdot sitoa Mariannan itseesi?

Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos sinulla on syytä valituksiin,

eivät ne varmaankaan kohdistu häneen. Hän kohtelee sinua vertaisenaan.

Ja sinun tulee myös osoittautua hänen vertaisekseen. Älä sido häntä

itseesi. Hän on yksinäinen nainen, eikä kukaan suojele häntä. Jätä

hänelle ainakin hänen vapautensa, sen varalta, että hänen on pakko

surra tuomiotasi.

— Riittää jo, Fidela, — tiuskaisi Marianna.

Mutta Simonen kasvot olivat käyneet perin vakaviksi.

— Ei vielä riitä, Marianna. Jos hän todella on kiintynyt sinuun, ja

sinä olet kiintynyt häneen, ei mikään side ole sen vahvempi kuin teidän

rakkautenne. Ja sinä, Simone, oletko ymmärtänyt, mitä sanoin? — virkkoi

Fidela, laskien kätensä hänen olkapäälleen.

Simone tuijotti häneen, istuen jakkaralla; varjot ja valonvälkkeet

vuorottelivat hänen silmissään. Kun Marianna yritti karkoittaa

palvelijatarta, Simone ojensi käsivartensa ja tarttui Mariannan käteen.

— Marianna, — hän virkkoi surullisella äänellä, — kenties... kenties

palvelijattaresi on oikeassa. Mutta, — näin hän lisäsi joutuin

nähdessään Mariannan kasvojen synkistyvän, — sinullahan on tässä

asiassa ratkaisemisvalta.

Painostava hiljaisuus seurasi. Marianna veti pois kätensä eikä

vastannut. Hänkin näytti saaneen sen vakaumuksen, että Fidelan

kanta oli oikea. Fidela puolestaan ei ollut varma huomautuksensa

tehokkuudesta. Hän valmisteli ilta-ateriaa, mutta ei enää puhunut,

hänellä kun ei ollut mitään lisättävää. Mutta emännän liikkumattomuus

ja vaikeneminen saivat hänet luulemaan, että Mariannassa piili jotakin

tutkimatonta ja lujaa, jota oli turha vastustaa.

Simone taas oli surullinen kuin sulhanen ainakin, joka huomaa, että

häiden määräaika siirtyy kaukaiseen tulevaisuuteen. Hän tunsi olevansa

väsynyt ja mielensä häiriytyneen ja tuumi, millä keinoin voisi olla

edes muutaman hetken kahdenkesken Mariannan kanssa, karkoittaakseen

hänestä sen äänettömän ja syvän masennuksen, johon hän oli vaipunut.

Kun ateria oli järjestetty valmiiksi pöytään, Marianna pyysi vierastaan

siirtymään sen ääreen. Hän nousi ja loi tutkivan katseen pöytään

todetakseen, ettei mitään puuttunut, ja tarttui viinipulloon.

— Fidela, tänä yönä juodaan Marreri-viiniä. Mene noutamaan sitä.

Ja kun palvelijatar epäröi, Marianna katsoi häneen käskevästi.

Fidelan mentyä hän tarttui Simonen käsiin, yhdisti ne, kumartui ja

sanoi, kuin painaakseen niiden säilytettäväksi sanansa:

— Sinä et ole mies, jonka tulee välittää palvelijattaren sanoista.

Meidän on joko mentävä naimisiin tai erottava. Sinä, minä ja äitisi

haemme pappia ja löydämmekin sellaisen, joka on taipuvainen liittämään

meidät toisiimme. Minä odotan sinua. Vanno, että teet, niinkuin tahdon.

Simone huokasi syvään, vapautuneena painajaisesta. Hän mutisi:

— Vannon, — ja sulki käsiinsä hänen molemmat kätensä, ikäänkuin kätkien

niihin valansa.