VI

Kesä oli pitkä ja kuuma. Sitten äkkiä lokakuun lopulla alkoi kylmä

aika. Usvat verhosivat jo pitkiksi käyneet yöt, ja Orthobenen

vuori sauhusi lakkaamatta Mariannan pihaa vastapäätä olevalla

taivaanrannalla. Itse kalliotkin näyttivät sulavan harmaiksi höyryiksi.

Ja Mariannan sydänkin menehtyi alakuloisuudessa. Aika kului — kului

turhaan.

Joulun lähestyessä satoi lunta. Jouluaattona Marianna istuutui

hetkeksi ikkunan ääreen. Laaksot ja vuoret, muuttuneina valkoisiksi

kuin marmori, ja vaalean taivaan alla hohtaen vieläkin valkoisempina,

näyttivät hänestä suurelta hautausmaalta. Hän tunsi hiljaisuuden

ja tuon kolkon kirkkauden erikoisesti keskittyneen hänen talonsa

ympärille; hänet valtasi ajatus, ettei talvi koskaan loppuisi.

Tuontuostakin kuului lyhyt kumea tömähdys. Se oli lumi, joka möhkäleinä

putosi lehtikujan puulastoilta.

Eivät karjatalon miehet edes tänä iltana tulleet tervehtimään.

Iltapäivällä Sebastiano oli tapansa mukaan käynyt epämääräisellä

tervehdyksellään, oli laskenut leikkiä palvelijattarelle, kehoittaen

häntä huolellisesti sulkemaan portin tuona yönä, koska »kolme Itämaan

viisasta» jo oli tulossa ja joukoittain varkaita samoili seudulla

haeskellen heitä, käyttäen hyväkseen kaikkea, minkä suinkin saivat

käsiinsä. Ja viimein hän huolellisesti pukien vaipan ylleen sanoi

lähtiessään serkulleen katsoen häntä silmiin:

— Tänä iltana ihailijasi aivan varmaankin tuo sinulle lihavan porsaan,

josta kai säästät minulle palan.

Näin hän kiusasi häntä salaviittauksillaan. Ehkä tuollaiset puheet

olivat pelkkää pilaa, mutta niillä oli se vaikutus, että Marianna tunsi

sydämensä rajusti sykkivän joka kerta kuin hänet näki. Kuitenkaan ei

Simonen nimeä koskaan oltu mainittu heidän keskusteluissaan.

Sebastianon mentyä Fidela sulki portin. Ilta näytti muodostuvan

surulliseksi molemmille yksinäisille naisille. Mutta olihan jouluaatto

aina ollut samanlainen, aina kaniikin ajoilta asti, joka meni kirkkoon

puoliyön aikaan palvelijan saattamana, sallimatta naisten liittyä

seuraansa tai kutsua jouluvieraita, ja kirkosta palattuaan hän

illallista syömättä vetäytyi huoneeseensa. Ei, Marianna ei koskaan

ollut huvitellut, ei edes kuusitoistavuotiaana.

Ilta-aterian jälkeen hän istui lieden ääressä; ja vaikka pesän punainen

hohde ympäröi häntä, hänestä tuntui kylmältä ja että hän yhä vielä oli

tyttö, joka yksin, salaa laskeutui yläkerrasta alas setänsä paluuta

odottamaan ja toivoi, että tämä toisi jonkun mukanaan, ja että hiukan

vietettäisiin joulua niinkuin muissa kristillisissä kodeissa.

Eräänä vuonna Simone oli saattanut kaniikin jouluyöjumalanpalvelukseen.

Mutta heidän palattuaan sieltä hän oli pyytänyt lupaa lähteä

illalliselle vanhempiensa luo, eikä Marianna siitä illasta muistanut

enempää.

Muuten hän ei mielellään muistellut sitä lyhyttä aikaa, jolloin

Simone oli ollut hänen palveluksessaan. Silloinen Simone oli ollut

toisenlainen, nöyrä kuin orja, muuan niitä monia surullisia kuvia,

jotka olivat kadonneet menneisyyden kehyksistä, kasvot, jotka olivat

uponneet kaivon pohjaan.

Lopetettuaan askareensa Fidela lukitsi oven ja istuutui hänkin valkean

eteen permannolle. Marianna katseli seinälle kuvastuvaa palvelijattaren

kotkamaista varjokuvaa ja sanoi katkerana:

— Mitä hauskaa saamme tänä juhlailtana, täti Fide!

— Se on sinun oma vikasi, Marianna; sinä et ole syntynyt huvittelemaan!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? — hän kysyi, painaen alas päänsä,

vakavampana kuin mitä toinen luulikaan. — Entä te, oletteko koskaan

huvitellut?

— Minun kohtaloni ei ole ollut samanlainen kuin sinun, Marianna. Mutta

jos olisin ollut sinun asemassasi, en olisi suinkaan elänyt niinkuin

sinä.

— No sanokaa, mitä olisitte tehnyt!

Ja kun palvelijatar pidättyi vastaamasta, hän hermostui.

— Olisitte ottanut miehen, siinä kaikki, sen tahdoitte sanoa. Sekö

muka sitten on huvittelemista? Niin, ja jouluyönä hän olisi kutsunut

luokseen ystävänsä laulamaan, ja he olisivat päihdyttäneet itsensä. Ja

meidän tehtäväksemme, jotka olisimme tehneet työtä koko pyhän, olisi

jäänyt viinin laskeminen laseihin; siinä kaikki.

— Marianna, erehdyt! Järkevä mies, hyvä aviomies on jotain vallan muuta

vaimolleen.

— Ja mistä löydän tuon hyvän aviomiehen? Ei kukaan huoli minusta.

Silloin palvelijatar katsoi häneen soimaten.

— Älä pilkkaa Jumalaa. Sinä itse et huoli, Marianna. Olenhan minä

palvelijattaresi, eikä minun pitäisi puhua näin. Mutta tänä yönä

syntyi Kristus, ja hän sanoi, että kaikki olemme samanarvoisia hänen

edessään. Annahan siis minun sanoa sinulle yksi seikka, Marianna. Sinä

olet sulkenut sydämesi kuin lippaan. Ja mitä on sen sisässä? Sinä yksin

tiedät sen. Mutta siellä on jotain, mikä painaa mieltäsi.

Ensin Marianna oli kohottanut kasvojaan ylenkatseellisesti, ja hänen

silmäripsensä liikkuivat kuin linnunpoikasen hennot siivet. Mutta

äkkiä hän todella tunsi sydämellään painon, joka häntä ruhjoi, hänen

salaisuutensa nousi ylös kurkkuun ja tuntui tukehduttavan häntä.

Hän painoi päänsä vielä alemmaksi ja kuuma kyynelharso poltti hänen

silmiään: ne olivat rakkauden, nöyryytyksen ja epätoivon kyyneliä.

Sillä tuskin hän enää odottikaan. Ja hänen salaisuutensa ahdisti

raskaana hänen sieluaan kuin kuoleva, joka lepää sen henkilön sylissä,

joka häntä rakastaa ja toivoo hänen parantuvan, mutta tuntee hänen

kanssaan kuolonkamppauksen tuskia. Ja palvelijatar oli lukenut hänen

silmistään hänen salaisuutensa ja tiesi, että tuo nöyryytys oli sitäkin

suurempi, kun se oli hyödytön.

Joskus Marianna luuli vihaavansa Simonea. Miksi hän olikaan ilmestynyt

hänen elämäänsä? Simone oli vienyt hänen rauhansa, ylpeytensä, niinkuin

ryöstetään karitsat lammasnavetasta, ja sitten vetäytynyt piiloon

metsän tiheikköön.

Joka sunnuntai-aamu Marianna näki Simonen sisaret ryhmänä, ensin kaksi,

sitten taas kaksi, ja viimeksi vanhimman, ikäänkuin vartioimassa

toisia, liikkumattomina polvillaan paljaalla lattialla kirkossa, joka

aluksi oli tyhjä. Heillä oli yllään punaiset ja mustat vaatteet. Pään

ympäri oli kierretty leveä musta nauha, jonka lomitse pilkistivät

heidän läpikuultavan kalpeat kasvonsa. He rukoilivat kädet ristissä

sylissä, käsissä rukousnauha, joka liikkui hitaasti jäykkien sormien

välissä, ikäänkuin koneellisesti. Kaksi ensimmäistä ja kaksi

seuraavaa heistä oli siihen määrin toistensa näköisiä, että olisi

luullut heitä kaksoisiksi. Marianna polvistui takimmaisen viereen

ja kuvitteli olevansa heidän sisarensa. Hänen sydämensä sykkäili ja

koko hänen ruumiinsa värähteli kuin soittimen kieli halusta puhutella

noita nuoria naisia ja pyytää tietoja Simonesta. Kun he käänsivät

silmänsä tervehtiäkseen häntä, hän luuli näkevänsä Simonen silmät

kaukaa — unelmien ja kärsimyksen kaivon pohjasta. Mutta hän ei

rohjennut tiedustella heidän veljensä asioita ja poistui näennäisesti

tyynenä, sulkeutuneena rakkauteensa, joka päivä päivältä muuttui yhä

kirpeämmäksi suruksi.

Ei, jos Simone olisi tahtonut, ei häneltä olisi puuttunut tilaisuutta

eikä rohkeutta lähettää hänelle tietoja. Mies, joka todella rakastaa,

ei voi elää noin, kaukana ja vaiti kuin kuollut.

Monenmoiset levottomat ajatukset kalvoivat hänen sieluaan. Synkät näyt,

hirviömäiset kuin pilvet, jotka lakkaamatta nousivat vuorten takaa,

sukelsivat esiin mielen kätköistä. Sitten äkkiä kaikki seestyi. Simonen

sanojen muisto kosketteli hänen sydäntään kuin iloisen sään tuuli,

kuin aamutähden tuike, joka toi mukanaan toivon kirkkaan sarastuksen.

Se varmuus, että Simone oli palaava, sai hänet taas nostamaan pään

pystyyn, kuuntelemaan. Ja hän luuli kuulevansa hänen askelensa kaukaa,

maailman teiltä, ainoastaan häntä lähestyen.

Siinä hän varmaankin jo oli! Sillä nuo askelet lähestyivät todella,

palvelijattaren mutistessa jotakin, jota hän ei enää kuullut. Ne

askelet olivat lumen hiljentämiä. Mutta Marianna tunsi ne, ne olivat

nopeat, joustavat kuin villilampaan askelet vuorilla.

Jos se oli kuvittelua, se oli joka tapauksessa niin voimakas, että hän

ponnahti pystyyn ja tuki itseään kädellä seinään, jotta ei kaatuisi.

Sitten hän astui muutaman askelen ovea kohti, ja kun palvelijatar

kiiruhti avaamaan ja astumaan ulos edellä, Marianna tarttui häneen ja

pakoitti hänet pysähtymään.

— Täti Fidela, minä tahdon avata... tuli sieltä sitten kuka tahansa.

Täti Fidela, tehkää minulle mieliksi.

Hänen kelmeät kasvonsa, hengästyksensä ja rukoileva äänensä ilmaisivat

paremmin kuin selvät sanat, kuka oli se henkilö, joka seisoi portin

takana.

Fidela yritti vielä vastustaa, hän kun vaistosi, että emäntänsä

odottama henkilö oli vihollinen.

— Marianna, pidä varasi! Olemme kaksi yksinäistä naista.

Ensi kerran niin monen orjuusvuoden aikana Marianna nousi vastarintaan.

Intohimo antoi hänelle melkein raa’an voiman, hän veti palvelijattaren

yläkerran portaille asti, ja hiljaisuudessa ja pimeässä hänen äänensä

kaikui outona, käheänä, käskevänä:

— Menkää tiehenne. Minulla on määräämisvalta tässä talossa.

Hän ei koskaan jäljestäpäin voinut unhoittaa palvelijattaren askelten

kolinaa, kun tämä nousi ylös portaita ja kulki huoneiden läpi. Hänestä

tuntui kuin koko talo olisi järkkynyt hänen yläpuolellaan uhaten häntä

kuin raskas paino, jota hän turhaan koetti väistää.

Hän palasi ulos, mutta ei avannut porttia heti. Hän miltei pelkäsi

avata. Hiljaiset, melkein epäröivät kolkutukset kaikuivat portin takaa.

Nöyrä ääni kutsui kahteen kertaan: »Marianna, Marianna?» ja tuntui

soimaavan epäröimisestä, viipymisestä.

Silmänräpäyksen kuluttua pitkäaikainen suru ja talvi lakkasivat. Niiden

sijaan tuli tuo yö vuoristossa, kuutamossa ja satakielien laulaessa.

Silloin tuntui portti aukenevan itsestään, salaperäisen voiman

sysäyksestä, joka poisti kaikki esteet rakastavien tieltä. Simone

ilmestyi hänen eteensä kookkaana, tummana, vaippa lumen verhoamana kuin

vuoren huippu. Hän astui pihaan varmana, niinkuin entisaikaan, kun

oli palannut lammasnavetasta tai keskiyön-messusta, ja astui suoraa

päätä keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen olivatko he yksin;

sitten hän riisui vaipan hartioiltaan ripustaen sen seinälle lähelle

pesää, niinkuin oli tehnyt ollessaan talossa palvelijana, irroitti

käsivarreltaan kostean ja täyteläisen repun, kyyristyi asettamaan sen

permannolle ja kohosi jälleen pystyyn silmät säteillen ilosta.

— Marianna! Olen siis täällä.

Ja pudistaen päätään ikäänkuin ravistaen siitä kosteuden, mutta myös

kuin sanoakseen hänelle: Minä se todella olen — hän tarttui Mariannan

käsiin kylmästä kohmettunein käsin.

He katselivat toisiaan vaieten. Marianna vapisi, hänen säärensä

notkuivat. Hänestä tuntui kuin Simone olisi kietonut hänet katseillaan

ja kuin heidän kätensä eivät enää koskaan hellittäisi toisiaan. Ja

hänen tahtonsa suli täydelleen nuoren miehen edessä, niinkuin hänen

mukanaan ulkoa tullut lumi oli sulanut tulipesän liekin hehkusta.

* * * * *

Hellittämättä hänen käsiään Simone astui askelen taaksepäin paremmin

nähdäkseen hänet, sitten hän katsahti käytävän oveen päin ja nauroi

hiljaa, taas tehden tuon lapsellisen, pyörivän päänliikkeen. — Täti

Fidela puhuu totta, taloon on tänä yönä tullut rosvoja!

Tämä riitti herättämään Mariannan jälleen todellisuuteen.

— Minähän olen talossa emäntä, eikä hän, — sanoi Marianna ääni

vakavana, koettaen irroittaa käsiään. — Hellitä, Simone, ja sano mitä

olet tuonut minulle. Päästä käteni, — hän pyysi kovemmalla äänellä,

tempautuen irti, tuntiessaan nuoren miehen olevan niin lähellä, että

hänen henkäyksensä tunki hänen suuhunsa.

— Mitäkö olen tuonut sinulle? Kas tässä, — hän sanoi äkkiä vapautuen

ujoudestaan; ja laskeuduttuaan polvilleen hän veti esiin repusta

verestä kostean mytyn. — Älä luule, että se on varastettu porsas! Se on

kaatamani nuori metsäsika.

Marianna katseli seisoaltaan kiitollisena ja liikutettuna. Lisäksi

hän tunsi sääliä ja hellyyttä kuin lapsen antamasta lahjasta:

vaatimattomasta, mutta vilpittömin mielin annetusta lahjasta.

Simone avasi hellan kivillä verisen kääreliinan. Metsäsian punaihoinen

porsas, jonka vatsa oli tyhjennetty ja täytetty myrtinlehdillä, oli

siinä nähtävänä. Sen suu oli auki, siitä törröttivät esiin pitkät

torahampaat, ja se näytti vielä tahtovan puraista kuolontuskansa

kouristamana. Marianna tarttui kääreliinaan sen kulmasta ja laski

lahjan pöydälle, sitten hän pyyhki veriset sormenpäänsä ja istuutui

valkean ääreen, pyytäen päännyökkäyksellä Simonea istuutumaan hänen

viereensä.

— Suuri kiitos, — hän sanoi ääni tyyntyneenä ja pannen kädet ristiin

syliinsä. — Istuhan, Simone. Oletko käynyt äitisi luona?

— Kyllä kävin. Hän voi yhä vielä pahoin; sisareni eivät edes tahtoneet

päästää minua sisälle. Kävin siellä, — hän jatkoi, ujona ja epävarmana,

tarttui jälleen hänen käteensä, Mariannan hiukan vastustellessa, ja

puhdisti etusormen ja peukalon välissä hänen sormensa, johon vielä oli

jäänyt veritahra.

He vaikenivat, katsomatta toisiinsa: he ajattelivat samaa asiaa, ja

tiesivät sen. Ja Marianna alkoi ensiksi puhua siitä. Hän hellitti

kätensä ja kysyi puoliääneen:

— Sanoitko äidillesi, että aioit käydä täällä?

— Sanoin sen hänelle, Marianna.

— Siinä teit oikein, Simone. Ja mitä hän sanoi?

— Hän sanoi, että en tekisi sinulle pahaa. Pane merkille tämä,

Marianna: Tarkkaan omantuntoni ääntä. Sentähden en ole tullut

aikaisemmin. Marianna, kuulehan minua, kautta uskoni! Pelkään tekeväni

sinulle pahaa, ja toverinikin puhuu minulle siitä. Ja kuitenkaan en ole

voinut vastustaa kaihoa nähdä jälleen sinut... Ja sinä? Odotitko minua?

Marianna vaikeni. Hän tunsi sydämensä paisuvan ja kurkkuansa

kuristavan. Todellisuus ei ollut koskaan ilmennyt hänelle niin selvänä

kuin tänä unelmanomaisena hetkenä. Hän tiesi, että hänen ja Simonen

kohtalo riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja hän koetti olla sitä

lausumatta. Estihän häntä kaikki sitä sanomasta. Mutta silti hän ei

voinut valehdella.

— Myönnän sen, odotin sinua.

Ja hän veti pois kätensä hänen kädestään ja kumartui kuin edesvastuunsa

painamana. Mutta Simone näytti muuttuneelta. Hän oli noussut ja katseli

ympärilleen silmät säihkyen.

— Sinä odotit minua! Tein siis hyvin, kun tulin. Ja nyt?

Marianna vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä.

— Nyt olemme täällä yhdessä.

— Yhdessä, — hän toisti. Mutta kolmannen kerran he vaikenivat,

ikäänkuin olisivat olleet kaukana toisistaan ja kuin ei heillä enää

olisi ollut toisilleen mitään sanottavaa.

— Yhdessä! — ajatteli Simone, allapäin, voimattomuutensa nöyryyttämänä.

— Mitä hyödyttää, että olemme yhdessä, jos en pääse häntä likelle? Mitä

teen täällä?

— Yhdessä, — ajatteli Marianna, jäykistyen ylpeyteensä. — Onhan turhaa,

että olen häntä niin kauan odottanut. On turhaa, että hän on tullut,

jollei hän rakasta minua samanlaisella rakkaudella kuin minä häntä.

Mutta ei hän itsekään tietänyt, millainen tuo rakkaus oli. Saattoiko

hänen ja Simonen välillä olla muu kuin yhdenlainen rakkaus, joka oli

täynnä surua ja vailla kaikkea toivoa. Marianna oli odottanut kuukausia

ja Simone oli vaeltanut kauan, ennenkuin saapui. Ja kuitenkin hänen

odotuksensa ja toisen vaellus olivat olleet turhaa, jos ylpeys vielä

eroitti heidät.

— Mitä olet tehnyt koko tänä aikana, jolloin emme ole toisiamme

nähneet? — kysyi Marianna lopulta.

Simone näytti epäröivän, epäilevän, sitten hän hymyili.

— Mitäkö olen tehnyt? No niin, kerron sinulle kaiken, jos tahdot

kuunnella.

Hän kertoi seikkailun papin lammastarhassa ja miten he muun ajan olivat

eläneet toverin kanssa melkein aina piileskellen luolassaan, tehden

mitättömiä ryöstöretkiä, puhuen joutavia, laulaen ja nauraen yhdessä.

Syksyllä oli Costantino sairastunut. Hän oli ollut matkalla vuoren

rinteellä olevaan pieneen kirkkoon rukoilemaan; ja hän oli luullut,

että häntä ajettiin takaa kuin hirveä. Kun hän ei ollut tahtonut panna

toveriaan vaaralle alttiiksi, hän ei palannut heidän tyyssijaansa, vaan

vietti yön ja seuraavan päivän Olzain tienoilla olevan laakson pohjukan

rotkossa. — Ja kolmen päivän kuluttua näin hänen palaavan kuolemanleima

kasvoissa. Hänessä oli ankara kuume ja keuhkotulehdus, ja hän puhui

lakkaamatta paosta. Panin hänet makaamaan lämpimille vuodille, sytytin

valkean useaan paikkaan lähelle häntä, tartuin lujasti hänen käsiinsä

ja istuin hänen leposijansa ääressä viikonpäivät. Hikoilin hänen

kanssaan, jumal'avita, ja hourin hänen kanssaan. Hänestä tuntui yhä

vain, että hän pakeni, ja että minä pakenin hänen kanssaan. Kun hänen

tilansa sitten vähän parani, läksin hänen äitinsä luo, joka tuli

mukaani ja jäi luoksemme kolmeksi päiväksi. Tämä teki sairaalle hyvää

ja paransi hänet.

Sitten kävi meillä, eräänä kuluneen marraskuun päivänä, niin, siitä on

ehkä viisi viikkoa,... Bantine Fera...

Hän lausui tämän nimen matalalla äänellä, ikäänkuin kunnioittavasti,

mutta myös arkaillen ja ylpeillen. Ja hän katsahti heti Mariannaan,

nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät häneen. Marianna

kuunteli tyynenä, kasvot käsien peitossa. Bantine Feran nimi ei

näyttänyt hänestä olevan merkillisempi eikä hirvittävämpi kuin

Costantino Moron nimi. Molemmat loivat vain vähän enemmän varjoa hänen

sydämensä pohjaan. Ja tämä loukkasi Simonea.

— Tiedätkö, kuka Bantine on? Hän on uskalias, jopa julmakin, jos

niikseen tulee. Mutta hän on minuun kiintynyt; niin, hän tahtoo

parastani kuin veli. Hän siis tuli ylös luolaamme... Toisen kerran hän

silloin kävi hakemassa minua.

Äkkiä hän vaikeni. Kun Marianna ei oivaltanut Bantine Feran luolassa

käynnin tärkeyttä, oli tarpeetonta kertoa jatkoa. Mutta myös

epämääräinen epäluulon tunne katkaisi hänen puheensa. Hän puhui

sentähden toisista pikkuseikkailuista, mutta tämäntästä uuden toverin

nimi palasi hänen huulilleen.

Marianna kuunteli, yhä pysyen kumarassa. Kun Simonen selostus oli

lopussa, hän nosti silmänsä; ne olivat niin surulliset ja vakavat, että

Simonen kasvot synkistyivät.

— Sinä näytät kovin paheksuvalta.

Vastaamatta Marianna kysyi:

— Entä, jos tuo vanha nainen olisi ollut siellä?

— Mikä vanha nainen?

— Lammastarhan vanha nainen.

Simone tunsi tarvetta purskahtaa nauruun joka kerta, kun tuo

lammastarhan seikkailu johtui hänen mieleensä. Hän naurahti nytkin ja

tarttui Mariannan käteen, painaen sitä sydämelleen.

— Oletko ehkä mustasukkainen lammastarhan vanhalle naiselle? Jos hän

olisi ollut siellä, olisimme tanssittaneet häntä, sen vannon, siinä

kaikki. Marianna, minä kammoan verta. Etkö nähnyt, kuinka pyyhin

veren sormestasi? Mutta sinä et luota minuun, sinä paheksut minua. No

niin, katso minua, — hän sanoi kääntyen kokonaan hänen puoleensa ja

pahoittaen hänet nousemaan; — katso minua kasvoihin! Näytänkö minä

sinusta pahantekijältä? Ja jos luulisit minun olevan pahantekijän,

voisitko pitää minusta?

— En voisi, — vastasi Marianna joutuin.

— Katso siis minua. Mutta älä katso oudoksuen. Minä olen voittava

kaiken kuin sodassa. Menisinpä vankilaankin, jos se on välttämätöntä.

Otetaanhan sodassakin vankeja. Ja sitten olisin vapaa ja rupeaisin

taas sinun palvelijaksesi, pehmittäisin maan jalkojesi alla, ettei se

olisi jaloillesi kova. Mitä muuta tahdot minulta? Sano, mitä vaadit

minulta. Ennenkuin olin jälleen nähnyt sinut, vankila, kuolema ja

helvetti olivat minulle yhdentekevää. Tai tahdoin aina elää keskellä

kiviä ja kallioita kuin metsäsika. Mitä välitin minä muusta. Niin.

Ja odotin aikaa ja tilaisuutta tullakseni rikkaaksi ja voidakseni

auttaa omaisiani. Kaikki muu oli minusta arvotonta. Mutta nyt kaikki

on muuttunut. Kun Costantinon äiti kävi luonamme, äiti ja poika

rukoilivat, ikäänkuin rotko olisi ollut kirkko. He lukivat rukouksiaan

tuulen humistessa. Marianna, vakuutan sinulle, että minä olin

lyyhistynyt rotkon perälle, enkä liikuttanut huuliani, mutta rukoilin

heidän kanssaan. Tällaiseksi sinä olet tehnyt minut, olet puhaltanut

minuun jälleen lapsen mielen! Tällainen olen nyt, Marianna! Katso minua!

Ja Marianna katseli häntä silmät niin kosteina kaihosta, että Simonen

mieleen muistui luolan läheisessä pensastossa oleva lähde. Ja hän

tuntui sukeltavan ja vaipuvan tuohon veteen ja kuolevan siihen. Hän

nojasi päänsä Mariannan poveen ja vaivutti sen sitten hänen syliinsä,

ikäänkuin olisi äkkiä nukahtanut. Ja Marianna muisteli heidän ensi

kohtaamistaan, satakielen laulua, joka puhdisti yötä ja tuntui

karkoittavan heidän läheltään kaikki pahat henget. Ja hän painoi

käden silmilleen riisuakseen sen ylpeydenverhon, joka eroitti heidät

toisistaan.

Niin tuo verho raukesi, eroittava seinä luhistui. Nyt hän näki selvästi

sen Simonen, jota hän hartaasti oli odottanut, Simonen, joka oli

vaeltanut pitkän vaivalloisen taipaleen saapuakseen hänen luokseen.

Lepuuttaessaan päätään Mariannan sylissä hän todella oli saanut jälleen

lapsen mielen — viattoman lapsen, jolle äiti neuvoo oikeata tietä.

Silloin ei Mariannassa enää ollut häpeää, ei pelkoa, ei ylpeyttä.

Hän tunsi vain vastuunalaisuutta, joka häntä melkein peloitti. Mies

oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Hän saattoi katkoa hänet

kuin kukkasen, käyttää häntä aseenaan. Vain muutama sana, ja hänen

kohtalonsa oli muuttuva.

Hän siis epäröi, eikä puhunut. Hän hyväili sormillaan hänen kosteita

hiuksiaan ja heikko väristys järkytti hänen polviaan hänen päänsä

painon alla.

— Nouse, — hän sanoi lopulta. — Tiedät mitä sinulta odotan, Simone. Älä

luule, että tahdon sitä pelosta. Tahdon, että sinä todella vapaudut

kaikesta syyllisyydestä, että peset sielusi puhtaaksi kuin kasvosi

lähteessä. Niinkuin olen odottanut sinua kuusi kuukautta, odotan

sinua kuusi vuotta, mutta sinun tulee palata luokseni kuin uudesti

kastettuna. Niin kauan kuin harhailet kuin Lucifer karkoitettuna

taivaasta, pahahenki on seuranasi. Se on pukeutuva ihmishahmoon

imeäkseen vertasi, oli se sitten Costantino Moro tai Bantine Fera tai

joku muu, mutta se on sittenkin pahahenki, ja väliin se on oleva sinua

niin lähellä, että se tuntuu olevan sisälläsi.

— Se on totta! — sanoi Simone syvästi huoaten.

— No niin, Simone, täytyy paeta pahaahenkeä. Sinun tulee sulkeutua kuin

luostariin, rangaistusta ja katumusta varten. Mutta ensin sinun tulee

tarkoin tutkia omaatuntoasi ja noudattaa neuvoani, jos oma tahtosi sen

täydellisesti hyväksyy.

— No niin, olkoon niin, jos sinä niin tahdot, — näin hän alkoi, mutta

pelkkä todellisuuden henkäys jääti häntä uudelleen, ankarammin kuin

lumimyrsky, joka oli seurannut häntä vuorilta. Hän näki edessään

Bantinen eläimellisen suun ivahymyn ja epäröi, tokko antaisi lupaustaan.

Ne olivat tuskallisia hetkiä, joiden kuluessa molemmat sielunsa

himmeimmässä sopukassa toivoivat, että taas olisivat kaukana

toisistaan, ja ajattelivat, että parasta olisi ollut, jos eivät koskaan

olisi toisiaan nähneet.

Marianna sanoi ääni hiukan painuksissa:

— Simone, sinun ei pidä luvata mitään, jos ei omatuntosi sano sinulle,

että voit pitää sitä.

Simone huokasi taas syvään, ikäänkuin olisi ollut hengästynyt. —

Tunnustele sydäntäni, Marianna. Se tuntuu pakahtuvan. Niin, lähdenpä

vankilaan. Sitähän sinä tahdot. Mutta minäkin tahtoisin olla varma

sinusta. En pelkää edes kuolemaa. Kertahan täytyy kuitenkin kuolla.

Mutta tahtoisin olla varma sinusta.

— Mitä minun siis tulee tehdä, jos et usko sanaani?

He kumartuivat yhdessä valkeaa kohti, vaieten, ikäänkuin tutkien

hiilloksen kuvioista kohtaloansa. Molemmat ajattelivat taas samaa,

mutta eivät rohjenneet sitä lausua.

— Minäkään en tahdo tehdä sinulle vääryyttä, sanoi Marianna lopulta

hiljaa. — Minullakin on omatunto, enkä tällä hetkellä tiedä, teenkö

sinulle hyvää vai pahaa, neuvomalla sinua menemään vankilaan. Ja jos

sitten kadut? Oletko todella varma siitä, ettet ole tehnyt niin paljon

pahaa, ettei sinua tuomita useiden vuosien rangaistukseen?

— Pitkän vankilarangaistuksen vaaraa ei ole olemassa, jos oikeutta

noudatetaan. Mutta minulla on vihamiehiä, ja minua syytetään

rikoksista, joita en ole tehnyt. Kuitenkin vannon sinulle, Marianna,

vannon sinulle äitini kautta, etten häntä enää näe, jos valhettelen. En

ole koskaan vuodattanut ihmisen verta.

— Älä luule, etten tiedä, miten vakavaa se on, jota sinulta vaadin,

Simone. Sen tiedän, ja tiedän myös, mitä sinä minulta vaadit

korvaukseksi. Olemme siis yhdenarvoiset, niin Simone, olemme

yhdenarvoiset.

Marianna hulmahti punaiseksi sormenpäitä myöten ja alkoi väristä.

— Ei siis ole muu neuvona: antakaamme vihkiä itsemme avioon.

Simone kavahti pystyyn jäykkänä, säikähtyneenä riemusta. Hän tarttui

Mariannan käsivarteen ja käänsi hänet kokonaan puoleensa. Hän koetti

puhua, mutta ei voinut. Ja hän alkoi hiljaa nauraa, kuin olisi joutunut

järjiltään.

Marianna pelästyi; hän katsoi Simoneen ja sai takaisin mielenmalttinsa.

— Älä naura, älä naura noin!

— Tiedän, tiedän... sehän on vakava asia. Suo anteeksi, — hän virkkoi

nöyränä.

Sitten Simone ajatteli, mitä muuta voisi sanoa hänelle, tuottaakseen

hänelle iloa, palkitakseen häntä. Mutta hän ei keksinyt mitään. Hän

luuli jo luvanneensa hänelle kaiken ja antaneensa kaiken. Hänen

päähänsä juolahti ajatus avata valtasuonensa ja antaa verensä valua

Mariannan jalkoihin, sillä kiitollisuuskin tuntui selittämättömän

raskaana painavan häntä.

Lopulta hän huudahti:

— Marianna, tahdon tulla kunnon ihmiseksi. Saat nähdä, että tästälähin

olen toinen.

Sitten hän hajoitetuin sormin painoi hänen kylkiään, ikäänkuin paremmin

lähestyäkseen häntä, kohotti häntä hieman maasta kuin viinimaljaa,

josta tahtoi juoda, ja painoi suudelman hänen huulilleen.