IV

Marianna oli jälleen talossaan Nuorossa.

Leväten isossa puhtaassa vuoteessaan, miellyttävän väsymyksen

valtaamana, hän puoleksi uinaillessaan luuli yhä vielä istuvansa

karjatalon kynnyksellä, Simonen pää polvillaan. Ja hän puhutteli

nuorta miestä hiljaa, levollisena ja vakavana, sanoen hänelle kaikki

ne seikat, joita tuona ensi yönä ei ollut voinut hänelle sanoa. Ja

hän rohkaistui hyväilemään noita pehmeitä ja kuumia hiuksia, ja tuo

kosketus sai koko hänen ruumiinsa värisemään. Hänen luomensakin

vapisivat, mutta hän sulki ne lujasti, jotta ei itkisi, jotta ei

täydelleen heräisi.

— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä...

Niin, niin, Simone, en tahdo itkeä.

Ja hän jäi siihen lepäämään liikkumattomana, ja hänestä tuntui, kuin

hänellä olisi ollut siteet ranteilla, kahle jaloissa. Eikä hän luullut

vuosikausienkaan kuluttua pääsevänsä liikkumaan, sillä side oli _hän_,

kahle oli _hän_. Tällainen oli siis rakkaus: suloinen ahdistus sydämen

sisimmässä, ja tämän ahdistuksen alainen orjuus. Mutta silti oli ihanaa

uinailla näin, kahlehdittuna, oma salaisuus sydämessä.

Kun hän sitten aamulla täydelleen heräsi kavahtaen äkkiä ylös, hän

tunsi epämääräistä vangin iloa, joka laskee kärsimysaikansa päiviä,

tietäen, että ne kerran päättyvät. Toinen tosin alkaa, mutta edellinen

on päättynyt, ja joka hetki vie lähemmäksi vapautusta.

— Ainakin jouluna, jos ei aikaisemmin...

Joulu on tuleva. Onhan hän tottunut pitkiin yksinäisiin ja hiljaisiin

kuukausiin. Yhteen aikaan hän ei odottanut mitään, kuvitellen, ettei

hänelle enää koskaan tapahtuisi mitään uutta. Mutta nyt sitävastoin

päivät tuntuivat hänestä olevan täynnä odotusta, täynnä toivoa. Ja

kuukaudet ja päivät liitelivät hänen sormiensa päissä keveinä kuin

kukan terälehdet. Jouluna Simone tulee! Entä jos ei tulekaan? Entä jos

tuo synkkä kohtalo, jonka hän oli valinnut, loitonsi hänet ainaiseksi,

eroitti hänet uudelleen?

Tätä ajatellessaan hän kavahti vuoteesta ja riensi avaamaan ikkunaa,

ilma kun tuntui tukehduttavan häntä.

Matalasta ikkunasta, jossa oli neljä pientä ruutua, avautui näköala

talon taakse pieniin puutarhoihin ja mustiin mökkipahaisiin, joiden

takana kohosivat taivaanrannalle Orthobene vuoren rosoiset huiput.

Aamuruskon punahohde valaisi avaran matalan huoneen, jossa oli

keltaiseksi maalattu puukatto. Uuden kaapin peili pisti silmään

vanhanaikuisen arkun vieressä, joka oli koristettu lintu- ja

kukkakuvioilla. Ja Marianna kääntyi isoa puusänkyään kohti, kääntäen

selkänsä taustaseinään päin, jotta ei näkisi itseään puolialastomana

peilistä.

Mutta hänen pukeutuessaan peilistä heijastuvan kuvan liikehtiminen

veti hänen katseensa vaistomaisesti puoleensa. Ja ohimennen hän

kääntyi, katsoen peiliin aran uteliaasti. Niin, nyt asusti toisenlainen

nainen tässä huoneessa; vilkas ja kaunis nainen. Entinen Marianna oli

haudattu rautatammien lakastuneiden lehtien alle karjatalon maille.

Miksi hän ei katsoisi peiliin? Hän kääntyi ja katseli itseään siveän

uteliaana, ikäänkuin olisi katsellut kuvapatsasta. Pitkien ja sileiden

säärien yläpuolella hän näki hennot, kiiltävän vaaleat polvensa, jotka

näyttivät marmorista veistellyiltä hedelmiltä. Hän tunnusteli niitä

kämmenellään, sitten hän kumartui vetämään kenkiä jalkaan. Irroitetut

palmikot valuivat kiemurrellen olkapäille ja valkoiselle povelle, jossa

näkyi punasinerviä suonia. Hän siirsi palmikot taaksepäin toisella

kädellä, ja toisella hän silitti kaarevan jalkansa punervaa kantapäätä.

Mutta äkkiä hän punastui, riensi jälleen ikkunan ääreen ja alkoi sukia

hiuksiaan ja silittää niitä huolellisesti päälaelle, niin että ne

muodostivat mustan samettisiteen, josta tuskin eroittautui jakauksen

valkoinen juova. Puutarhojen tuoksu, aamuhetken hiljaisuus palauttivat

hänen mieleensä karjatalon; ja taas hän kuin ilmestyksenä näki

jalkojensa juuressa Simonen, joka kahlehti hänen polvensa ja esti häntä

liikkumasta. Ja kuitenkin hänen täytyi liikkua ja jälleen solmia yhteen

entisen elämänsä katkaistu lanka. Hän tuntui kumartuvan ja sanovan

nuorelle miehelle: — Nouse, Simone, sinun täytyy päästää minut.

Mutta nuori mies ei päästänyt häntä; hän seurasi ja puristi hänen

kättään. Silloin hän kuvitteli kantavansa häntä käsivarsillaan kuin

pienokaista ja menevänsä näyttämään hänelle jälleen taloa, missä hän

oli ollut palvelijana, ja johon hän oli tuleva isännäksi.

Tuossa liuskakivisten jyrkkien portaiden yläpäässä oli pimeähkö

askelma, valkoiset seinät olivat paljaat ja permanto vanhojen siloisten

tiilien peittämä. Tältä askelmalta avautuivat ovet huoneisiin, joiden

seinät olivat kellastuneet kosteudesta. Kaikki huoneet olivat kosteita

ison lehtikujan takia, joka oksakatoksellaan peitti pihan ja ulottui

rakennuksesta maantiehen asti. Kalkitut seinät olivat täynnä vihreitä

hometäpliä, ja siellä täällä puukatot halkeilivat usein tapahtuvista

korjauksista huolimatta. Ainoastaan maakerroksessa oleva keittiö, jonka

ikkuna oli puutarhan puolella ja jonka ovesta päästiin pihalle, oli

lämmin ja valoisa, liedessä kun paloi alati valkea.

Kun Marianna laskeutui alikertaan, palvelijatar oli jo lähtenyt

ulkoaskareihin. Kahvi kiehui hellan hiilloksella ja nousevan auringon

valossa hohtivat tummille seinille ripustetut kupariastiat.

Ikkunan rautaristikon aukoissa värähtelivät puutarhan pensaiden

lehvät, ja kasteessa kimmeltävien valkoisten ruusupensasten ja

korallinpunaisia marjoja uhkuvien pienten kirsikkapuiden välillä

lenteli kultarintakerttu kaiuttaen houkutusääniään. Marianna avasi

ikkunan ja ravisti hiukan ruostunutta rautaristikkoa, ikäänkuin olisi

pyrkinyt vapauteen. Niin, Simone oli oikeassa, kun ei tahtonut menettää

vapauttaan: kaikki muu paitsi ei vapautta!

Pikkupuutarhan takaa, polulta, joka kulki sen aidan viertä ja päätyi

talon ohi kulkevaan maantiehen, kuului kavioiden kapsetta. Pyssynpiippu

ja huopahatun huippu pistivät esiin aidan takaa. Marianna tunsi tulijan

Sebastianoksi, ja todellisuuden tuntu sai hänet jälleen punastumaan.

Hän toivoi sukulaisensa jatkavan matkaansa. Mutta tämä sensijaan

pysähtyi ja kolhaisi jalallaan porttia. Marianna kulki kiirehtimättä

pihan poikki, joka vielä oli kokonaan lehtikujan varjon peitossa,

ja avasi portin. Ja heti hän huomasi, että Sebastiano katseli häntä

ylhäältä hevosen selästä, niinkuin tavallisesti, ivahymy huulilla,

silmät epäluuloisina, mutta pohjaltaan surullisina.

— Poikkesin kysymään, onko setä Berte jo matkustanut.

— On kyllä, hän läksi eilen.

— Ja nukuitko sinä, Marianna, hyvin viime yönä?

— Minä nukun aina hyvin.

— Sen tiedän. Eikö sinulla ole levottomia ajatuksia? Mutta enhän

oikeastaan aikonut puhua siitä. — Onpa maaseutuilma tehnyt sinulle

hyvää.

Marianna tuijotti häneen, odottaen purevaa huomautusta. Mutta

Sebastiano loi katseensa autiolle tielle. Sitten hän äkkiä nykäisi

suitsista, hyvästellen häntä hiukan alakuloisena.

— Jumalan haltuun, Marianna, hyvästi!

Marianna jäi seisomaan portille, kunnes ratsu katosi tien mutkaan.

Hänestä tuntui, että Sebastiano jo arvasi hänen salaisuutensa ja piti

häntä silmällä, niinkuin se tekee, joka olettaa toisen olevan vaaran

uhkaamana tai taudin ahdistamana. Kotvan aikaa hän pelkäsi sukulaistaan

ja itseään. Mutta tuossa tuokiossa hän ylenkatseellisesti ravisti

itsestään pelon, ajatellen taas, että hän oli itsensä ja kohtalonsa

herra, että oli tarpeeksi kauan ollut toisten palvelijana, ja ettei

hänen tarvinnut tehdä tiliä mistään kenellekään.

Ja todistaakseen itselleen olevansa vapaa ja yksin hän viipyi

avatun portin ääressä, mitä ei koskaan muulloin ollut tapahtunut,

katsellen eri suunnille tietä. Lievästi kohoten tie poikkesi mökkien

ja vanhanaikuisten talojen taakse, joiden pylväskuistikot olivat

puusta ja parvekkeet ruostuneesta raudasta. Ja leikattuaan kylätien

se päätyi ylempänä aukeaan paikkaan, jota koristi muutama vihreä

puu, ja josta tuomiokirkon tornit kohosivat kirkkaaseen aamuilmaan.

Ei kukaan kulkenut ohi. Kaukaa kuului rattaiden räminää ja kukon

kiekunaa. Lopulta näkyi tien huipulla nainen, kantaen kädessään

maitoastiaa, ja Marianna huomasi nyt jääneensä portin pieleen juuri

osoittaakseen palvelijattarelleen, että nyt oli tullut vapauden aika.

Hän näkikin iäkkään naisen jo kaukaa rypistävän pyöreiden kotkansilmien

yläpuolella kaareutuvia tiheitä harmaita kulmakarvojaan, mutta ei

silti palannut sisälle. Palvelijatar joudutti askeliaan. Hänen isot

jalkineensa kopisivat tien kivityksellä kuin hevosenkengät, ja koko

hänen kookkaassa ja ankarassa vartalossaan, joka oli verhottu hänen

synnyinseutunsa pukineisiin, oli jotain raudanlujaa ja uskaliasta;

vaikka hän oli vanha, hän oli silti karski ja masentumaton.

— Mitä katselet? — hän kysyi emännältään, hiukan tuupaten häntä

ohikulkiessaan.

— Sebastiano kävi täällä, — vastasi Marianna pannen merkille

palvelijattarensa epäluuloisen katseen.

— Mitä hän täällä teki näin varhain?

— Hän tahtoi ryöstää omaisuuteni! — virkkoi Marianna nauraen,

palvelijattaren vääntäessä porttia lukkoon.

* * * * *

Kunhan portti oli hyvin lukittu ja Marianna sisällä talossa, ääneti

työskentelemässä, vanha palvelijatar oli perin mielissään. Hänkin teki

työtä ja oli ääneti. Hänen askelensa vain kumisivat koko talossa,

tärisyttäen permantoa.

Siivottuaan huoneet hän istui nyt permannolla keittiön viereisessä

huoneessa seuloen ohrajauhoja leipoakseen karjatalon miehille leipää.

Seulan yksitoikkoinen sohina vaivuttaa jonkinlaiseen haaveiluun

Mariannan, joka askartelee hänkin, ommellen ikkunan ääressä. Hänen

ajatuksensa harhailevat kaukana. Puutarhan pensasten ja pienten

kirsikkapuiden asemesta vuoriston metsät ja siintävät vuoret leviävät

hänen eteensä. Ja elämä tuntuu hänestä unelmalta. Karkoittaakseen

haaveilunsa hän joskus menee pihalle, lähestyy kaivoa ja katsoo

vaistomaisesti siihen. Mutta hänen kuvansa heijastuu yksin vedestä,

joka on kuin pyöreä tumma peili. Hän ei näytä edes olevan siellä kaivon

pohjassa, vaan vielä syvemmässä ja salaperäisemmässä paikassa.

Marianna palaa sisälle ja katsahtaa palvelijattareen. Tämä puolestaan

on kohottanut katseensa pitääkseen talon nuorta emäntää silmällä. Ja

kun hänelle on selvinnyt, ettei porttia ole avattu ja ettei Marianna

ole poistunut talosta, hän jatkaa askarettaan. Jolleivät hänen pitkät

käsivartensa liikkuisi heiluttaessaan seulaa isossa keltajuuri-korissa,

hän, jauhoisena myssyyn asti, näyttäisi kiviseltä kuvapatsaalta, jonka

lumisade on verhonnut valkoiseksi.

Ja Marianna palaa ikkunan ääressä olevalle jakkaralleen. Mutta tunnit

kuluvat hitaasti, ne eivät koskaan ole tuntuneet hänestä niin pitkiltä.

Hän nousee taas yläkerrassa olevaan huoneeseensa, avaa kirstun ja

huomaa kaikkien tavaroidensa olevan järjestyksessä. Mutta avarahihainen

hopeanappinen röijy, huolellisesti kokoonkääritty, ja punanauhaisella

rintakaistaleella koristettu pusero herättävät hänessä mielikuvan, että

hän lepää arkussaan valmiina haudattavaksi.

Koko hänen aikaisempi elämänsä näytti hänestä sellaiselta, kuolleelta,

irtihakatulta hänen olemassaolostaan kuin joutava oksa puusta. Hän

sulki kirstun ja meni toisiin huoneisiin. Niistä kaikista tunki

sieraimiin ummehtunut, kostea kellari-ilma, eikä suinkaan vähimmin

hänen setä-vainajansa, kaniikin, huoneesta, johon hän kaikkein ensiksi

astui. Sen vuode oli vielä vihreän ruumisverhon peittämä, papin

muotokuva riippui pesukaapin yläpuolella, ja hänen kirjansa säilyivät

kaapissa, jonka ovet olivat himmeäksi hiottua lasia.

Sitten hän nousi ullakkohuoneeseen. Se oli avara murtokaton peittämä

suoja, jotenkin korkea, ja sen kahdesta pienestä pihalle päin olevasta

ikkunasta avautui näköala puutarhoihin, laaksoon ja vuoristoon. Orsista

riippui rypäleterttuja ja päärynäkimppuja, permannolle oli levitetty

kullankellerviä manteleja ja keltaisia omeniin vivahtavia perunoita.

Korissa oli leipää: harmaata ohraleipää karjatalon paimenille, mustaa

leipää palvelijattarelle ja nisuleipää talonemännälle. Siellä oli

jauhoja, taikinaa ja vihanneksia ja kaikkia ruokatavaroita, joita

tarvitaan varakkaassa talossa. Ei puuttunut mitään. Ja eräässä nurkassa

oli palvelijattaren leposija, matala madonsyömä puuvuode, peitteenä

karkea mustaraitainen harmaa villapeite, joka muistutti tiikerin taljaa.

Marianna istuutui tälle vuoteelle ja alkoi muistella entisiä asioita.

Tuoksuva ilma leyhki toisesta ikkunasta toiseen, ja hän näki niistä

Orthobene vuoren yläpuolella taivaan sinen, jossa punainen pilvi päilyi

kuin kukkanen. Aamuhiljaisuudessa kantautui kaukaa ääniä, ja Marianna

luuli yhä vielä kuulevansa karjatalon hälyä. Ja sitten hän taas siirtyi

menneisyyteen, muistellen sitä päivää, jolloin hänen äitinsä ja isänsä

kädestä taluttaen olivat tuoneet hänet hänen setänsä taloon, näyttäen

hänelle huoneet, porraskäytävän ja tuon ullakkohuoneen, joka oli täynnä

kaikkia Luojan hyviä antimia. Silloinkin hän oli istuutunut tälle

vuoteelle, kosketellen pienellä ruskettuneella kädellään karkeata

peitettä ja ajatellen, ettei enää voisi leikitellä paljain jaloin

tiellä, ettei pääsisi juoksentelemaan iltaisin poikasten seurassa

kaivolle, eikä voisi sanoa rumia sanoja muuten kuin itsekseen. Hyvästi

vapaus! Nyt täytyi aina kulkea kengät jalassa — uudet raskaat kengät,

jotka tuntuivat vetävän alas sääriä, venyttävän niitä ja pysäyttävän

niitä, pakoittaen hänet ajattelemaan askeliaan.

Ensi aikoina palvelijatar Fidela oli huvittanut häntä kertomuksillaan

ja omituisilla elkeillään. Hän muisti nukkuneensa tämän vuodepahaisen

seinäpuolella, äkkiä tuntien palvelijattaren isot jalat selässään.

Vaikka talossa oli niin paljon sekä leveitä että pieniä vuoteita ja

vapaita huoneita, Fidela tahtoi nukkua ullakkohuoneessa, mainiten syyn

siihen.

— Tiedä, että kun kuuluu ulkoa hälinää, voi täältä tähystellä ja nähdä

joka taholle.

Todella hän öisin nousi vuoteesta ja kurkisti ulos milloin toisesta,

milloin toisesta ikkunasta. Levottomana Marianna silloin kohosi

puoleksi istuvaan asentoon ja seurasi Fidelan liikkeitä hehkuvin

silmin, jos oli kuutamo. Ja hän näki edessään haamoittavan vanhan

naisen paitasillaan, päässä yömyssy, kookkaana ja luisevana kuin

puuveistos, joka noitatemppujen avulla liikkui. Ja Marianna pelkäsi,

pelkäsi kaikkea, ikkunan ääressä tähystelevää palvelijatarta ja

ulkoa kuuluvia ääniä; ja jos ei niitä kuulunut, hän odotti henkeänsä

pidättäen, että niitä alkaisi kuulua; hän pelkäsi esineitä, jotka

törröttivät ullakkohuoneen perällä, tummia rypäleterttuja, jotka

riippuivat pörröisten päiden näköisinä orsista. Mutta vaikka hän

pelkäsi kaikkea, hänen pelkonsa miellytti häntä. Ja kun hänen päivin

täytyi seisoa silmät alas luotuina hiljaa setänsä edessä, hän

iloiten ajatteli yön hetkiä, ullakkohuoneen salaperäistä elämää,

palvelijattaren tarinoita.

— Kerro, kerro! Kun olit siellä, sen entisen isäntäväkesi talossa...

niin mitä silloin? Kerro, tai hyppään pois vuoteesta — hän sanoi,

heiluttaen peitettä.

— Silloin... odotahan... mitä viimeksi sanoinkaan? Mutta pysy alallasi,

heinäsirkka!

— Ala alusta, pidä kiinni jaloistani, Fidela!

Fidela puristi hänen jalkansa luisevien polviensa väliin ja jatkoi

tarinaansa.

— Kuulehan siis, tuohon aikaan viisitoista-, kuusitoista- tai

kahdeksantoistavuotiaana — en nyt enää tarkalleen muista, olin piikana

Cristina Zandan talossa. Tuo isäntäväkeni oli rikasta, ja rikas on

tämäkin isäntä täällä, Jumala häntä avittakoon, mutta rikkaita olivat

nuokin ihmiset. Heillä oli talossa raitis lähdekin, ja rahoja ja

hopeaa ja pyhäinjäännöksiä kuin kirkossa ikään. Jopa eteisessäkin

oli arkussa rahaa. Ja korissa oli kuparikolikoita runsaasti kuin

papuja. Nyt en voi sanoa sinulle tarkalleen, miten se tapahtui. Mutta

eräänä iltana, juhlapäivän iltana, isäntäni palasi kotia, keppi

kädessä ja meni levolle illallista syömättä. Ehkä hän oli ryypännyt,

en ota omalletunnolleni sitä varmaa väitettä, että hän todella oli

ryypännyt, mutta mahdollista se on. Me naiset olimme keittiössä. Renki

oli tallissa hevosia syöttämässä, kun ykskaks näemme hänen ryntäävän

sisään silmät pyörien ja huutaen: Hyvät ihmiset, mikä kauhistus, mikä

kauhistus! Ja joutuin hän pakeni kiiveten kapeita tikapuita pitkin

keittiön yläpuolella olevalle ullakolle. Ja minä perässä, hiukset

pystyssä kauhistuksesta, vaikka en tietänyt, mistä oli kysymys. Ja

hän veti nopsasti ylös tikapuut, nojasi ne ylhäällä seinään, nousi

siitä ylös, hyppäsi katolle ja katosi. Minä kaaduin ullakon lattialle,

ja sen raosta näin, mitä kauheaa tapahtui alhaalla keittiössä. Sinne

hyökkäsi joukko naamioituja miehiä, jotka näyttivät ihmissyöjiltä,

ja kolme heistä kävi käsiksi emäntääni, ja yhdellä heistä oli kirves

kädessä. Toiset työntyivät käytävään ja sieltä nousivat yläkerran

huoneisiin. Heidän askeleensa paukkuivat, kuin he olisivat olleet

hurjia helvetistä lähteneitä piruja. Kai ymmärrät, että tämä oli

rosvoliuta? Katolle kiivennyt renki huusi apua, mutta kukaan ei

rohjennut näyttäytyä, peläten saavansa luotisateen roistojen pyssyistä.

Muutamassa silmänräpäyksessä he olivat tappaneet isännän ja anastaneet

kaikki arvoesineet. Mutta roistot eivät tyytyneet tähän. Se, jolla oli

kirves, ja kaksi muuta, retustelivat huoneesta huoneeseen emäntää, joka

oli puolikuollut, vaatien häntä ilmaisemaan rahojen kätköpaikan. Ulkoa

kuului kahteen otteeseen kiväärinlaukauksia: talon naapurit koettivat

peloittaa rosvoja. Mutta osa näistä oli jäänyt vartijoiksi pihalle ja

ne huusivat sisälläolijoille: — Rohkeutta vain, jatkakaa! —ja koko talo

oli ylösalaisin kuin maanjäristyksen jälkeen. Näin, miten nuo kolme

rosvoa työnsivät emännän takaisin keittiöön. Hän laahasi jalkojaan

permannolla kuin kahta rättiä, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset ja

kauhusta vääntyneet. He mukiloivat hänen selkäänsä nyrkeillä, uhkasivat

häntä kirveellä, kun hän ei ollut voinut näyttää rahojen kätköä. Sitten

he riisuivat häneltä vaatteet ja löysivät röijyn vuoriin ommeltuna

kaksi tuhannen liiran seteliä ja näyttivät tyyntyvän. Emäntä sopersi:

Olkaa armolliset, ajatelkaa äitiänne. Mutta he toistivat: — Vielä

vähän lisää. Sano pois, missä rahat ovat, tai panemme sinut istumaan

alastomana kuumennettuun isoon kolmijalkakattilaan... Ja yksi heistä

todella pisti tulen tuon kattilan alle. Mutta ulkoa kuului uusia

pyssynlaukauksia, ja äkkiä kaikki rosvot pakenivat. Myöskin emäntäni

huomatessaan olevansa yksin pakeni. Minä jäin ullakolle koko yöksi;

piilottauduin ruokokasan taakse, ja vielä nytkin joskus tuntuu kuin

lymyilisin siellä ja kuulisin roistojen askelet, peläten kuolevani

tukehtumalla. Tuon yön jälkeen lakkasin, pelkästä pelosta, olemasta

nainen.

Tämä loppuhuomautus huvitti suuresti Mariannaa, joka purskahti nauruun,

vaikka kauhu vielä kuristi hänen kurkkuansa. Hän kuvitteli näkevänsä

Fidelan piilopaikastaan ruokojen välistä puikahtavan esiin ja muuttuvan

äkkiä tytöstä pojaksi. Ja joka kerta, kuullessaan tarinan uudelleen,

hän jännittyneenä odotti sen loppua, sydän värähdellen pelosta ja

säälistä, ja kuitenkin purren huuliaan, jotta ei nauraisi ennen aikaa.

— Sitten rupesin palvelijattareksi kaniikille, — jatkoi Fidela, — hän

oli tullut sille seudulle papiksi. Siitä on nyt parikymmentä tai

viisikolmatta vuotta, ja kun hän siirtyi Nuoroon, tulin tänne hänen

kanssaan. Totta puhuakseni, meillä on aina ollut onni matkassa. Vain

kerran ne varastivat meiltä kanan, mutta se ehkä olikin Maria Conzu,

naapurimme. Totta puhuen, Nuoro ei ole seutua, jossa voidaan harjoittaa

rosvoamista, sillä täällä on sentään niin paljon väkeä. Ja ajatkin ovat

muuttuneet. Mutta pahantekijöitä on silti aina olemassa, ja parasta on,

ettei liiaksi luota turvallisuuteensa.

Marianna ei erityisesti välittänyt tästä huomautuksesta, vaan nosti

päätään pielukselta ja kysyi:

— Miten teistä tuli poika? Miksi teistä tuli poika? Miksi pilkotte

puita taittamalla ne polvea vasten? Miksi nyhdätte irti nauloja

hampailla? No, vastatkaa! Olette siis renki, ettekä piika! Vastatkaa

toki. Sanokaa totuus.

— Niin, totta pulmakseni, olisinpa kernaammin tahtonut olla renki kuin

piika.

Silloin Mariannan kauan tukahduttama nauru remahti ullakkohuoneen

salaperäiseen varjoon.

Sitten tarinat taas jatkuivat.

* * * * *

Kuluneiden vuosien aikana Fidelan olemus ei ollut muuttunut. Mariannan

istuessa pihalla illan suussa tumman lehtikujan suojassa, jonka

yläpuolella taivas punoitti iltaruskosta, Fidela naulasi kiinni portin

lautaa, joka oli haljennut auringonpaahteesta.

Marianna oli antanut hänelle naulat, sitten hän istuutui varjoon

ja katseli silloin tällöin uutta kuuta, joka nousi kaihomielisenä

kuin hekumasta puoleksi sulkeutunut silmä. Ja kun hän ajatteli

salaisuuttaan, näkyi hänen silmissään kuun viehkeään lempeyteen

vivahtava välke. Mutta palvelijattaren läsnäolo häiritsi häntä. Päivä

päivältä, hetki hetkeltä, ongelma hänen ajatuksissaan yhä pakottavammin

vaati ratkaisua.

Entä jos Simone saapuisi?

Miten hän ottaisi hänet vastaan? Miten hän välttäisi vankilansa

vartijattaren valppauden?

Siihen oli vielä aikaa. Marianna odotti odottamistaan, ja hiljaisuuden

vallitessa hän luuli kuulevansa nuoren miehen askelet, jotka yhä

lähestyivät.

Hänen päivänsä olivat muuttuneet yhdeksi ainoaksi odotuksen unelmaksi.

Ahdistuneena hän odotti myös isänsä tuloa, Sebastianon käyntiä,

juhlapäiviä, voidakseen mennä kirkkoon ja hengittää ilmaa Simonen

sisarten läheisyydessä. Kaikki oli odottamista ansaitsevaa, kun se vain

toi Mariannalle jotakin, mikä oli yhteydessä Simonen kanssa.

Kun Fidela oli naulannut valmiiksi porttilaudan, Marianna nousi ja meni

varovasti avaamaan portin, katsellen tietä molemmille puolille. Oli

sunnuntai-ilta; ehkäpä edes palvelija olisi tullut asialle vuoristosta.

Mutta iltahämy pimeni pimenemistään. Pääskytkin poistuivat ääneti,

viimeisen kerran sujahdettuaan punervan taivaan hohteessa mustien

talojen yli, eikä ketään tullut. Toisella puolen autiota katua,

yläpuolella ruskeita kirkontorneja, liiteli punainen pilvi tulikaarena.

Kaikki muu oli vuoroin tummaa ja veripunaista, yläilmoissa vielä hehkui

salaperäinen hohde, joka vähitellen sammui varjoihin. Ja rakastuneiden

nuorten maalaispoikien kuorolaulut täyttivät ilman kaihoa uhkuvalla

intohimolla. Marianna painoi ohimonsa portin pieleen, ajatellen, ettei

hänen ihailijansa voinut tulla laulamaan hänen ikkunansa alle. Kuinka

kaukana he olivat toisistaan! Niin etäällä, kuin olisivat olleet maan

vastakkaisilla äärillä. Niin kaukana, että kun sitä oikein ajatteli,

tuntui siltä kuin ei toista olisi ollut olemassakaan. Mutta kun hän

siinä tarkemmin punnitsi tilaansa, hänen sydämensä paisui epätoivosta.

Ja Simonen askelet kaikuivat aivan selvinä hänen sisällään, ja

hänen sydämensä syvyydessä Simonen ääni lauloi täyttäen illan

lemmenvakuutuksilla.

Hän palasi lehtikujaan. Jokaisen ohikulkijan askelten tömistessä hän

nosti päätään kuunnellakseen, ja näin hän jatkoi, kunnes palvelijatar

palasi jälleen sulkemaan portin.

— Jättäkää se vielä vähäksi aikaa auki! sanoi Marianna ankara sävy

äänessä.

— Joku voisi tulla sisälle.

— Jos tulee, niin tulkoon!

Fidela sulki portin tästä huolimatta, mitään sanomatta. Hänen kenkiensä

kolina pihan kivityksellä muistutti todella vanginvartijan askelia.

Hän sytytti öljylampun, kuroittaen sen sydäntä tulipesän liekkiin

ja kattoi pöydän. Ateria oli yksinkertainen, ruoka muistutti köyhän

väen ravintoa: paahdettua leipää, johon oli sekoitettu juustoa ja

vihanneksia. Mutta kokonainen juusto oli tuotu pöytään, ja palvelijatar

leikkasi siitä tiheään leveitä viipaleita, syöden runsaasti leipää,

niinkuin paimenilla on tapana. Sitten hän nosti vesikipposen ja joi

pitkin siemauksin. Marianna sitävastoin melkein hermostuneena näistä

talonpoikaisista elkeistä söi ainoastaan kuivan leipäpalan ja palasi

ulos.

Sirkat lauloivat viiniköynnöksen lehdillä ja etäältä kuului sarvipöllön

vaikeroiva valitus. Missä oli Simone, keskellä yön salaperäisyyttä,

sarvipöllön valittaessa? Mutta nythän kuului selviä lähestyviä askelia.

Ne päätyivät portin eteen. Marianna kavahti pystyyn, sydän sykkien

niin rajusti, että koski. Hän meni avaamaan ja tunsi heti Sebastianon

tupakan ja metsäläishajun.

— Kas, kas, — sanoi tulija astuessaan pihaan, yhä jotain ivallista

äänessä ja katseessa, — kas vain, taisit odottaa minua?

He istuutuivat ulko-oven eteen, ja Sebastiano kääntyi kutsumaan

palvelijatarta.

— Tulkaahan tänne: näinpä tuossa tienmutkassa seisovan viisi miestä,

vaippapäähineet yllään. Ne ovat, jumal’avita, varmaankin rosvoja. Täti

Fidela, olkaa valppaana tänä yönä!

— Jäätkö sinä puolustamaan meitä? — sanoi palvelijatar ivansekaisella

äänellä, — onko sinulla linkkuveitsi mukana?

— Täti Fide! — ilkkui Sebastiano uhaten häntä leikkisästi: — Totta

totisesti pakenette tänä yönä ullakolle!

Marianna nauroi. Mutta Sebastiano jatkoi:

— Mariannaan ne eivät käy käsiksi, sillä ne tietävät varsin hyvin, että

vaikka riisuisivat paidan hänen päältään, hän ei siitä välittäisi tuon

taivaallista.

Silloin Marianna huomautti vilkastuen:

— Kuinka niin? Enkö sitten pidä huolta itsestäni?

Sebastiano kääntyi sivulle ja siirsi jakkaransa Mariannan viereen.

Hän oli sinä iltana leikkisällä tuulella, mutta sanoi pisteliäitäkin

seikkoja.

— Totta kai, Marianna, huolehdit itsestäsi. Mutta laiminlyöt kaikkein

parhaan. Annat ajan mennä menojaan. Mitä teetkään täällä yksin kuin

lumikko pesässään?

— Mitä se sinua koskee? Vai onko sinulla jokin ehdotus?

— Saattaapa ollakin! Mutta antakaa minulle ensin jotakin juotavaa,

naiset. Ja antakaakin hyvää viiniä, jumaliste.

Palvelijatar läksi noutamaan viiniä.

— Oletko käynyt karjatalossa? — kysyi Marianna, hiljentäen ääntään.

Ja hän luuli huomaavansa, miten miehen silmät säihkyivät, ja melkein

pelkäsi vastausta.

Niin, hän oli todella käynyt karjatalossa. Hän oli nähnyt Mariannan

isän, hänen palvelijansa, karjan ja miehet, jotka irroittivat

puista Ozieren liikemiesten tilaamaa korkkiainetta. Siinä kaikki.

Mutta pelkästään niiden paikkojen mainitseminen, jonne Marianna oli

jättänyt sydämensä, aiheutti hänessä sisäisen väristyksen ja herätti

valonaistimuksen pimeässä. Ja hän odotti, että Sebastiano kertoisi

lisää. Mutta tämä lasketteli leikkiä palvelijattarelle, ojentaen

hänelle lasin täytettäväksi ja nykäisten häntä esiliinasta.

— Istuutukaa tähän viereeni ja kaatakaa minulle viiniä. Ei tässä

tarvitse kitsastella, eihän se ole vertanne. Ja sanokaapa, minne

piilottaudutte tällä kertaa, jos nuo ystävänne tulevat?... Yksi heistä

oli nuori ja kaunis kuin nainen. Eikö niin? Ja kirves oli teroitettu?

Hänen intonsa palauttamaan mieleen tuota hirvittävää tapausta alkoi

herättää Mariannassa epäluuloa. Hän vetäytyi taapäin, ja palvelijatar,

joka ei pitänyt siitä, että tästä aiheesta laskettiin leikkiä, kaatoi

viiniä vastaamatta. Sebastiano asetti lasin maahan ja jatkoi:

— Nähkääs, täti Fide, jos tämä Marianna ei tule järkeväksi niin nuo

rosvoystävänne eräänä kauniina iltana ovat täällä. Valvokaa, täti Fide,

pitäkää silmät auki. Toistaiseksi torkutte, ette näe ettekä kuule

mitään. Aion lahjoittaa teille koiran, koska teidän koiranne, niinkuin

kaikki pappien koirat, ei enää hauku. Se on liian lihava ja nukkuu

alati.

Todellakaan vanha koira, jota nuo molemmat naiset pitivät

pikkupuutarhassaan, ei koskaan haukkunut. Marianna älysi tai luuli

älyävänsä liian paljon ilkeitä salaviittauksia Sebastianon puheessa.

Hän alkoi ärtyä ja sanoi, ääni kuulostaen jäiseltä, osaavansa kyllä

pitää loitolla tungettelevat miehet:

— Sebastiano, on sopimatonta solvata ihmisiä.

Sebastiano tarttui lasiinsa ja ryyppäsi ääneti. Sitten hän vuorostaan

vastasi välinpitämättömänä muutamiin Mariannan kysymyksiin, hereten

leikkiä laskemasta.

He puhuivat laitumista ja elonkorjuusta, ohrasta ja lampaista ja

siitä, miten Marianna aikoi käyttää korkkiaineesta saamiaan rahoja:

hän tahtoi ostaa lähellä olevan karjatarhan, mutta siihen tarvittiin

lisää rahoja. Täytyi odottaa toiseen vuoteen ja myydä elukoita. Mutta

se oli vaikeata, kun isä Berte ei tahtonut suostua, ollen perin

kiintynyt lehmiinsä ja hiehoihinsa. Ei siis muu neuvona kuin odottaa,

tai saada naapuri-karjatarhan omistaja suostumaan lyhennysmaksuihin.

Mutta tämä oli vaikeata, melkeinpä mahdotonta, sillä tuo omistaja

tuskin suostuisi vähittäismaksuihin tai odottamaan seuraavaan vuoteen.

Ehkä hän jo hieroi kauppaa jonkun toisen ostajan kanssa. Mariannan

tuli ottaa lukuun se mahdollisuus, ettei saanut lunastetuksi tuota

karjatarhaa, ja että päällepäätteeksi hänen naapurikseen saattoi tulla

joku vastenmielinen henkilö. Hän puhui tästä tyynesti, ikäänkuin

asia ei olisi häntä koskenut. Eiväthän mitkään maalliset asiat häntä

syvemmin liikuttaneet, hän kun oli kokonaan tuon yhden ainoan ajatuksen

valtaama. Mutta äkkiä Sebastiano vilkastui, käänsi kasvonsa Mariannaan

päin, katsoi häneen terävästi hämärässä ja sanoi puoliääneen, ikäänkuin

he molemmat olisivat oivaltaneet hänen sanojensa oikean tarkoituksen:

— Lähettäkäämme Simone tuon karjatarhan omistajan luo _taivuttamaan_

häntä...

Marianna kauhistui. Hänestä tuntui kuin kamala musta siipi olisi

kosketellut häntä, ja ensi kerran hän vaistosi koko sen kauhean seikan,

koko sen etäisyyden, joka eroitti hänet, rehellisen, tunnollisen ja

puhtaan naisen, rosvosta, jommoinen Simone oli.

Seuraavassa tuokiossa hornamaiset aaveet vilahtivat esiin hänen

mielikuvituksestaan: portti ponnahti auki ja Simone tuli, lupauksensa

mukaisesti, mutta auttamaan häntä pahanteossa, tai tekemään pahaa

hänelle itselleen, ryöstämään hänen tavaroitaan, tekemään hänelle

väkivaltaa, kiristämään...

Mutta hetken kuluttua, kun Sebastiano ei vielä ollut noussut, vaan

yhä istui ivahymy huulilla, mielissään siitä, että oli voinut ilkkua

ja nöyryyttää häntä, Marianna sydämessään pani vastalauseen enemmän

itseään kuin häntä vastaan. Tuntui kuin hän olisi kammoksunut sitä

mahdollisuutta, että kykenisi puuttumaan paheksuttaviin tekoihin.

— Sebastiano, — hän virkkoi vakavana, ja samalla viha väristen

kurkussa, — sinä alat puhua yhä mielettömämmin.

* * * * *

Kauan senjälkeen kuin Sebastiano oli lähtenyt ja palvelijatar oli

käynyt tarkasti sulkemassa portin säppiin ja poikkipönkällä, istuutuen

ikkunan viereiseen kulmaukseen odottamaan emännän sisällepaluuta,

Marianna istui paikoilleen vaieten, liikkumattomana.

Hän ajatteli vielä Sebastianon puheita; ei enää voinut epäilläkään,

ettei hän arvannut Mariannan salaisuutta. Mutta hän tunsi itsensä

voimakkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi Sebastianoon nähden; eihän

tarvinnut muuta kuin puhua tuimasti hillitäkseen häntä. Marianna

ajattelikin nyt etupäässä, miten vapautuisi palvelijattarensa

valvonnasta, jos Simone tulisi.

Se oli ylen vaikeata, mutta välttämätöntä.

Jäätyään yksin hän kuuli kiusakseen nukahtaneen Fidelan hiljaista

kuorsausta, joka muistutti viilan nirhaamista. Mutta siitä huolimatta

hänen ajatuksensa palasivat hänen ja Simonen väliseen kohtaamiseen,

hän kuvitteli yhä vielä puhuvansa Simonen kanssa, jonka pää lepäsi

hänen polvillaan, ja jolle hän uskoi kaiken tuskansa, kaiken

ahdistuksensa. Ja hän muodosti mielessään kuvan kahdesta jyrkästi

erilaisesta Mariannasta, joista toinen puhui Simonen kanssa, kumartuen

hänen ylitseen kuin lähteen veden yli, johon turhaan koetti kastella

huuliaan, ja toinen oli valpas, välinpitämättömänä kuunteleva, valmis

puolustautumaan ja puolustamaan varomatonta kaksoissisartaan. Mutta kun

miehen askelet kaikuivat tiellä, selvinä ja yhä lähestyvinä, pysähtyen

portille, hän tunsi uudelleen sydämessään haikeata tuskaa. Hän kavahti

ylös henkeään pidättäen ja avasi. Tuo mies oli ohikulkija, joka

sattumalta oli pysähtynyt ja nyt nopeasti poistui.

Marianna palasi sisälle, vielä värähdellen mielenliikutuksesta. Hän

näki palvelijattaren heräävän ja nousevan jäykkänä. Mutta hän oli

tietoinen siitä, että kaikki valvonta oli turhaa, että hän hetken

tultua osaisi murtaa kaikki esteet. Ja hän meni huoneeseensa,

laskeutuen vuoteeseensa väsyneenä, mutta yhä odotellen.

V

Muutamaan päivään Simone ja Costantino eivät liikkuneet

turvapaikastaan, edellinen, koska odotti kolmea rosvoa palaaviksi,

siitä mitään puhumatta, jälkimmäinen, koska ei tietänyt minne mennä

ilman toveria. Mutta Costantino vaistosi, että Simone luisui häneltä

pois. Ja vaikka hän nukkui hänen vieressään, hän tunsi olevansa yksin

ja hylätty, ja kateus kalvoi häntä. Hän ei tajunnut mitä hyötyä olisi

ollut liittymisestä toisiin rosvoihin. Olihan heidän kahden niin

hyvä olla. Kerran Simone oli hankkinut itselleen koiran, yhden noita

kuuluisia Barbagian koiria, jotka ovat valppaita ja julmia; sitä hän

aina piti lähellään ja makuutti öisin itsensä ja toverinsa välissä.

Costantinoa tämä suuresti vaivasi ja hän vihasi tuota koiraa kuin

häiritsevää ihmistä. Ja kun koira sai taudin ja kuoli, Simone syytti

toveriaan, että hän muka oli sen tappanut.

Senjälkeen he olivat eläneet täydelleen yksin, senkin vuoksi, että

muut rosvot eivät pitäneet heitä suuresti arvossa. He tulivat vähällä

toimeen, ollen vailla suuria vaatimuksia, tarkoin huolehtien siitä,

että välttivät carabinierien väijytykset. Muuten ei heitä edes

haeskeltu, kun heidän päästään ei oltu määrätty mitään hintaa. Tämä

pahoitti Simonea, ikäänkuin se olisi ollut vääryyttä, ja joskus

tahtoessaan häntä kiusoittaa, Costantino, joka tunsi hänet perinpohjin,

laski muiden rosvojen vangitsemisesta määrättyjä rahapalkintoja.

— Corrainesta kaksituhatta scudoa, Pittanusta ainoastaan tuhat scudoa,

mikä on suorastaan siivotonta; Battista Mossasta, — ohoh! tuhat liiraa;

Bantine Ferasta sata scudoa. Mutta tuo nuori rosvo kehuu saavuttavansa

kaksituhatta, niinkuin Corraine, jahka tekee jonkin mielettömän

uhkarohkean tempun.

Simone sylkäisi ylenkatseellisesti, mutta tunsi itsensä nöyryytetyksi.

He elivät aivan pienistä ryöstöistä, ja vain kerran yhdessäolonsa

aikana he olivat karanneet erään vuohikauppiaan kimppuun ja vieneet

häneltä rahat. Jäljestäpäin he häpesivät tätä maantierosvon-tekoaan,

puhuen siitä kuin paheksuttavasta konnamaisuudesta ainakin.

He matkivat suuria rosvoja ainoastaan siinä, että tavoittelivat

paimenten ja karjanomistajien suosiota ja apua, joille

vastapalveluksena tarjosivat suorasti tai epäsuorasti suojelustaan

tavallisilta varkailta ja pahantekijöiltä. Kun Simone tarvitsi jonkun

satasen rahaa, hän meni karjanomistajan luo ja pyysi niitä velaksi.

Ja omistaja antoi ne hänelle, odottamatta takaisinmaksamista. Tai hän

pyysi ostaa hevosen, hiehon tai lampaan, sillä ehdolla, että myöhemmin

maksaisi, milloin saisi rahaa; mutta rahaa hänellä ei ollut milloinkaan.

Paimenet eivät muuten heitä pelänneet. Ovathan paimenet voimakkaampia

kuin rosvot, ja ikäänkuin heidän isäntiään, tuntien heidän tiensä ja

yrityksensä ja ollen usein heidän vierainaan ja suojelijoinaan. He

saattavat turvallisesta asemastaan pitää heitä silmällä, ottaa heidät

kiinni ja helposti kostaa heille, jos ovat heidän puoleltaan kokeneet

jotakin vääryyttä.

Costantino lisäksi sai rahoja äidiltään, ja hänen laitumensa tuottivat

kolminkertaisesti siitä perin kun hän vietti tätä elämää, sillä

paimenet pyrkivät kilvan hänen arentilaisikseen. Hän ja Simone eivät

kumpikaan tahtoneet vuodattaa kristityn verta, mutta olivat silti

valmiit puolustamaan vapauttaan mistä hinnasta tahansa.

Näinä päivinä he elivät erakkojen tavoin, elättäen itseään

metsästyksellä ja metsän kasveilla. He puhuivat vähänlaisesti,

kantaen toisilleen salaista kaunaa. Costantinossa herätti kateutta

se ajatus, että toveri alati muisteli Mariannaa, ja hänen ivahymynsä

muuttui melkein irvistykseksi, kun keskustelu kohdistui Mariannaan.

Sisimmässään hän piti mahdottomana, että sellainen nainen, joksi Simone

häntä kuvaili, voisi olla kyllin mieletön rakastamaan ja odottamaan

rosvoa. Jos hän olisi ollut viisitoistavuotias tytönletukka, niin

siinä iässä kaikki naiset ovat lapsellisen ajattelemattomia. Mutta

kolmikymmenvuotias nainen, sellaisen kasvatuksen saanut, ja niin monen

kosijan ympäröimä. Ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että kaikki

oli hänen toverinsa itserakkauden aiheuttamaa harhaluuloa.

Nuo kolme rosvoa eivät vain palanneet. Simone alkoi tästä ärtyä, ja

usein hän oli synkkä, silmät täynnä varjoja. Hänen sisällään liikkui

peto. Eräänä päivänä hän palasi luolaan rauhallisena, kasvot ankaran

jäykistyneinä tekemästään järkähtämättömästä päätöksestä.

Kun he istuivat rotkon edessä ja Costantino selaili »Sardinialaisten

laulujen» käsikirjoitusta, Simone paikkasi nahkatakkinsa reikää ja

kysyi toveriltaan tarkoin papin lammastarhaan johtavaa tietä. Eikä hän

enää kiroillut niinkuin edellisinä päivinä, eikä ollut vihainen tai

ylenkatseellinen toverinsa mielettömästä käynnistä siellä. Tämä loi

vuoroin ylös ja maahan katseensa runokokoelman ääressä, arvaten Simonen

salaisen ajatuksen. Lopulta hän sanoi, purren huultaan:

— Simone, pahahenki viettelee sinua. Minä varastaisin ennemmin omasta

kodistani kuin papin talosta.

Simone painoi neulaa lujasti nahkaan, kumartuen syvään, ja punoi

itsekseen juontansa, enempää välittämättä toveristaan.

— Ja tämän aiot tehdä tuon naisen tähden, Simone!

Marianna oli heidän välillään, hän ei hetkeksikään siitä väistynyt.

Simone punastui. Hän kohotti kasvojaan ja aikoi vastata kiivaasti.

Mutta hän sai itsensä sentään hillityksi ja alkoi neulalla piirrellä

nahkaan viivoja, ikäänkuin karttaan teitä ja polkuja.

Seuraavana yönä hän oli levoton. Costantino kuuli hänen kääntyvän

leposijalla, poistuvan luolasta ja jälleen palaavan. Ei hän itsekään

saanut unta, mutta ei rohjennut puhua, nähdessään toverinsa olevan

tässä mielentilassa ja tuntiessaan, että hän oli erilainen kuin

muulloin, ei enää tuo hyvä Simone kuin ennen, vaan kuin sisällään

riehuvan pahanhengen valtaama ja riivaama. Silloin oli parasta jättää

hänet rauhaan, jättää hänet oman onnensa ja kärsimyksensä nojaan:

Jumala ei varmaankaan hylkäisi häntä.

Ja Costantino rukoili, painaen kämmentään pyhäinjäännöksiä vasten,

jotka raapivat hänen sydänalaansa kuin katumuksentekijän karkea paita.

Aamun koittaessa hän huomasi toverinsa tyyntyvän, ja hänkin vaipui

uneen. Mutta ennen pitkää hänet herätti ukkosen kaukainen, kumea ja yhä

kiihtyvä jyrinä, joka äkkiä puhkesi esiin synkän päivän sarastaessa.

Ei vielä satanut, mutta rotkon aukosta näki, että pilvet riippuivat

matalalla lyijynharmaina, ikäänkuin kuuman ilman painamina, joka lemusi

rikille. Ukkonen jyrisi heidän tyyssijansa yläpuolella, lakkaamatta

pamahdellen. Tuntui siltä kuin jättiläiset olisivat louhineet vuorta,

vierittäen kallionlohkareita alas laaksoon.

Simone nousi leposijaltaan ja katseli hetken ulos. Hänen silmistään

kuvastui rajuilma, ja viettelys työskenteli edelleen hänen sisällään

kuin pyörremyrsky.

Costantino istui jo laulukirja kädessä luolan kynnyksellä, katsellen

mustaa taivasta, jonka taustaan länsituulen rajusti heiluttamat

puunlatvat kuvastuivat. Mutta silloin tällöin hän vilkaisi Simoneen,

joka huolellisesti puhdisti pyssyään, sitoi lujasti kengännauhansa ja

lopuksi haki jotain salakomerosta, kohottaen ja venyttäen ruumistaan

kuin kissa ylettyäkseen siihen. Se oli vara-ammuksien säilytyspaikka.

— Simone, — sanoi Costantino sulkien polvillaan olevan kirjan ja

nojaten siihen kyynärpäitään, — aiotko lähteä ulos tällä säällä?

Simone kääntyi, poistumatta kallioseinän komeron äärestä. Hänen

kasvonsa olivat ärtyneen vihaiset. Hän katsoi ulos kiiluvin silmin ja

irvisteli rumasti. Hän tuntui luovan ukonilmaan uhmakatseen. Sitten hän

jatkoi etsimistään ja veti esiin komerosta patruunavyön, jonka sitoi

lujasti vyötäisilleen. Ja saatuaan sen hyvin paikoilleen hän pyyhkäisi

siitä pölyn nahkatakkina liepeellä ja hymyili kolminkertaiselle

kukkarolle, joka oli siihen kiinnitetty, ja johon oli kirjailtu

silkillä vanhankuosisia punaisia ja keltaisia ruusuja. Lopulta hän

ripusti pyssyn selkäänsä, sovitti sen hihnan huolellisesti olalleen ja

jäi hetkeksi kynnykselle katselemaan taivaanrantaa ja välkkyvää vettä

alhaalla tuulen pieksämien kivien ja kallioiden lomissa. Hän näytti

lähtöön valmiilta sotilaalta.

Costantinon kasvot olivat käyneet kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottivat

lakkaamatta toveriin ja niihin syttyi synkkä ja surumielinen kiilto.

— Milloin palaat? — hän kysyi hiljaa. Hitto vieköön, milloin palaat? —

hän toisti kiivastuen.

Vastauksen asemesta Simone antoi hänelle muutamia ohjeita kuin

palvelijalle, joka jää vartioimaan taloa. Sitten hän työntyi ulos

luolasta, mutta jäi seisomaan hetkeksi vähän matkan päähän, sillä

isot sadepisarat, raskaat ja loistavat kuin helmet, valuivat alas

rajusti, ja salamanleimaukset, peloittavien jyrähdysten säestäminä,

hipaisivat pensaita ja näyttivät iskevän kalliolähteeseen, valaisten

sen häikäisevän kirkkaaksi. Tuokion kuluttua hän pudisti itseään, kuin

olisi itse rajuilman raivo tarttunut häneen, sydämessään mieletön

taistelukiihko. Hän tahtoi voittaa kaiken, tahtoi puhkaista sen

vankilan muurin, joka jo liian kauan oli pidättänyt häntä. Kuinka

olisivatkaan pari kolme sadepisaraa ja ukkosen jymy voineet pysähdyttää

hänet kuin pelokkaan naikkosen talon kynnykselle?

Ja hän alkoi pitkin askelin laskeutua kallion rinnettä. Sade ropisi

lopulta alas tuulen pieksämän verhon tavoin, johon on kudottu

terässäikeitä; se vääntelihe ja roiskui raivokkaasti puihin ja

pensaisiin, jotka vuorostaan kiemurtelivat tuskissaan. Aukiolla

satavuotistammet, takertuneina tähän vesiverkkoon, liikkuivat pyörien

kuin jättiläishämähäkit langoissaan. Taivasta viilsivät tulikäärmeet,

tuulen takaa-ajamat hirviöt kiitivät pilvissä, ja sadekin näytti

rientävän, pakenevan kauas, oman raivonsa peloittamana. Kaikki riensi

pakoon kauhunpuuskan säikyttämänä. Ja kaikki, mikä ei päässyt maasta

irti, kaamean hohteen valaisemat kivet, kalliot, rajusti aallehtiva

ruoho, kaikki, mikä ei voinut liittyä pakoon, näytti vääntyvän

epätoivoisessa kouristuksessa.

Simone joudutti yhä askeliaan. Saavuttuaan aukealla olevalle

vuoritasolle hän alkoi juosta kuin olisi hurjistunut sekaantumaan

luonnonvoimien riehuntaan. Hänen pyssynsä ja nahkatakkinsa kiilsivät

märkinä sateesta. Ennen pitkää hän tunsi lakkinsa raskaaksi ja

hiuksista valuvan vettä kuin niityn heinästä. Silti hän hengitti

vapautuneena ahdistuksentunteesta. Hänellä oli sama aistimus kuin tuona

aamuna kallioaltaassa kylpiessään, ja Mariannan nimi sukelsi esiin

hänen sydämestään, jylisten yhdessä ukkosen kanssa ja täyttäen maailman

jymyllään.

Kun jyrähdyksien raivo oli rauhoittunut, hän kuuli takanaan askelia.

Hän kääntyi ja pysähtyi silmänräpäykseksi, heti taas jatkaen matkaansa.

Se oli Costantino, joka seurasi häntä koiran tavoin ja saavutti hänet

pian, kävellen hänen vieressään ja katsoen järkähtämättä eteensä

ikäänkuin tuijottaen yhteen ainoaan kaukana olevaan pilkkuun. He eivät

virkkaneet toisilleen sanaakaan, yhä astuen eteenpäin.

Näin he kulkivat kauan alttiina sateelle, joka kävi tasaiseksi,

silti herkeämättä. Simone pudisti päätään ravistaakseen pois veden

lakistaan. Costantinon seura vaivasi häntä ja tuntui hänestä tavallista

painostavammalta.

Auringonlaskun aikaan sade taukosi ja aurinko pilkisti pilvien lomista,

jotka olivat ryhmittyneet taivaanrannalle. Ohrasänkipellot loistivat

kuin hopeanhohteiset lammikot kanervikon vihannuuden keskellä.

Kullankiiltoinen naarashirvi, karva kosteudesta välkkyen ja tummissa

kristallinkirkkaissa silmissä säikähtynyt ilme, kiiti salamana tien

poikki. Avaran vaipan verhoama nainen lähestyi ratsain, äkkiarvaamatta

hahmoittuen aavemaisesta usvamaisemasta. Tultuaan miesten kohdalle hän

katsahti heihin ratsun selästä, nyökäyttäen päätään vastaukseksi heidän

tervehdykseensä. Tämä nainen oli nuori ja kaunis, kannukset kantapäissä

kuin miehellä. Hänen suuret ruskeat silmänsä vaippahilkan varjostamina,

jolla hän oli peittänyt päänsä, vivahtivat äskeisen naarashirven

silmiin, mutta olivat kirkkaat ja levolliset. Simonen mieleen muistui

Mariannan karjatarhan palvelijan näkemä nainen, ja hän virkahti

pyörittäen päätään:

— Jos tuo toinen olisi yhtä rohkea kuin tämä.

— Kun naiset kohtaavat meidät, ei heidän tarvitse olla rohkeita! —

huomautti Costantino äreänä.

Silti hän seurasi hehkuvin katsein ratsastajatarta. Simone nauroi,

mutta hänen naurussaankin kuului väristys. Ja kaikki heidän ympärillään

vapisi, ikäänkuin tuon naisen ohikulku olisi järkyttänyt itse

luontoakin.

He ajattelivat, että jos he olisivat olleet kaksi tavallista kulkuria,

olisivat he luultavasti ahdistaneet tuota naista. Mutta he olivatkin

rosvoja, ja sentähden heidän tuli kunnioittaa itseään enemmän kuin

tuota naista. Ja lisäksi Costantino tunsi sydämellään pyhäinjäännökset

ja ajatteli, että Jumala lähettää kiusaukset, jotta ihminen voittaisi

ne.

Tämä kohtaus näytti lähentävän heitä toisiinsa kuin odottamaton sysäys.

Simone katsoi toveriinsa ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut hänet.

— No minne sinä tallustelet, veikkoseni? Tiedätkö edes, millä matkalla

tässä ollaan?

Costantino ei vastannut. Hän kumartui noukkimaan kiven ja viskasi sen

kauas. Se pulahti alas vesilätäkköön, joka näytti pirstoutuvan kuin

lasi.

— Ajattelehan, — jatkoi Simone, — olen matkalla papin lammastarhaan.

Siellä asuva vanha nainen ehkä tuntee sinut... —

—Tuntekoon vain. Jumalakin tuntee meidät.

Simone ei vastannut, häntä kun toverin huomautus kiukutti, mutta

itseluottamus, jota hän oli tuntenut retkelle lähtiessään, oli

kadonnut hänen sydämestään. Ilta laskeutui ja hämärä loi häneenkin

varjonsa. Todella hän tunsi, että Costantino häiritsi häntä kuin

vaarallinen todistaja ainakin. Sen lisäksi hän muisti luvanneensa

Mariannalle, ettei enää tekisi pahaa, ja ajatteli, että hän, vetämällä

yritykseensä vastahakoisen toverinsa ja ehkä pannen hänet alttiiksi

kiinnijoutumisen vaaralle, raskautti rikollisuuttaan. Tämäntästä hän

pudisti pois vaatteistaan kosteutta, joka tuntui tunkevan luihin

asti, ja koetti samalla tukahduttaa häiritseviä tunnontuskia. Ja

näin toverukset astuivat eteenpäin, molemmat rauhattomina, kiiveten

ylös laaksopolkua; heistä tuntui kuin he olisivat vaeltaneet vailla

päämäärää taivaanrannalle ryhmittyneitä pilviä kohti.

Tienmutkasta he näkivät keilakattoisen majan kohoavan laakson

vastakkaisella laidalla. Sen oviaukosta näkyi pesän valkea ja sen

ääressä paimenen tumma vartalo. Ja he suuntasivat askelensa sinne,

kuivaamaan vaatteitaan ja lämmittelemään. Mutta ennenkuin he saapuivat

perille, Simone sanoi toverilleen:

— Varo visusti ilmaisemasta, minne olemme menossa. Jos et malta pitää

suutasi kiinni, on parempi, ettet tule mukaani.

Costantino seisahtui ja kohotti paheksuvasti kasvonsa.

— Simone, puhut mahdottomia. En minä ole mikään Kain. Jos vielä

kolmannen kerran sanot minulle, että voin mennä matkoihini, teen sen

todella, mutta kuulehan, sitten et enää koskaan näe minua. Muista, että

vannoimme toisillemme uskollisuutta juhannusyönä, ja tällainen vala

merkitsee, että minä olen sinulle ja sinä minulle enemmän kuin morsian,

rakastajatar, enemmän kuin veli, vieläpä enemmän kuin oma poika. Ei ole

muita ylempänä tätä suhdetta kuin isä ja äiti. Sentähden olen tänään

tullut kanssasi, vastoin omantuntoni ääntä ja uhmaten hengenvaaraa. Ja

sinä kohtelet minua kuin koiraa! Tuon naisen muisteleminen tärvelee

aivosi ja sentähden minun tulee sinua surku.

Simone ei vastannut. Pää kumarassa hän astui edelleen lähestyen

paimenta, joka tervehti heitä.

He vaelsivat koko seuraavan päivänkin. Auringon laskettua he saapuivat

lähelle meren rantaa, aution vuoren kaltaalle, joka punaisen

iltataivaan alla näytti sammuneelta hiilikasalta. Pikkukylä, harmaat

mökit pistäen esiin pimeistä kuopista, jotka näyttivät hylätyiltä

kalliokomeroilta, ja keltaisen pölyn peittämät tiet, lisäsivät maiseman

toivotonta kolkkoutta. Kauempana koko seutu alkoi kiiltää hämyssä:

rannikon aution aron laidassa, keltaisten hiekkasärkkien ja sinisen

meren välissä, värähteli pitkiä rämeikkö-lätäköitä kuvastaen taivaan

hopea- ja punahohdetta, muistuttaen hietikolla ailahtavia suunnattoman

suuria kuloja.

Isoilla mustilla kallioilla — ehkä luotoja, jotka pakovesi oli jättänyt

paljaina törröttämään, kirkuivat merikotkat. Simonen mielestä oli

viisainta yöpyä johonkin näistä autioista linnakkeista, joista näki

laajalti sekä maalle että merelle. Nojaten miettiväisenä kallion

kielekkeeseen hän tähysteli eteensä kuin perämies. Hiljaisuus vallitsi.

Vuoren juurella kyhjöttävässä kylässä tuikkivat harvat valot, sammuen

ja jälleen syttyen kuin kipinät kylmenneessä pesässä. Aika ajoin lievä

tuulahdus hipaisi kallioita ja toi mukanaan meren tuoksua. Ja tähtien

kultaverkko laskeutui yhä alemmaksi äänettömyyteen vaipuneen maan yli.

Costantino, joka oli väsynyt, mutta jälleen alistunut tottelemaan

Simonen käskyjä, toivoi voivansa viettää täällä yönsä. Hän oli jo

kyyristynyt alas, käsivarret polvien ympäri, joihin nojasi kuin

pielukseen, kun toveri kääntyi ankarana, taipumattomana, niinkuin

kapteeni sotilaihinsa päin:

— Costantino, nouse! Sinun tulee lähteä hankkimaan kaksi pitkää

vaippaa, toinen sinulle ja toinen minulle.

Ja Costantino nousi ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Silloin Simone, nähdessään hänen katoavan pimeään, heltyi, kuin olisi

hän ollut hänen nuori veljensä, joka läksi vaeltamaan kaukaiseen ja

tuntemattomaan paikkaan. Ja hän oli tietoinen siitä, että menetteli

halpamaisesti, väärinkäytti hänen nöyryyttään ja kohteli häntä

väkivaltaisesti.

Nämä olivat hänen omantuntonsa heikkoja valonvälkähdyksiä, niiden

heijastusten kaltaisia, jotka leimahtelivat taivaalla yläpuolella

rannikkovuorten harjuja, mutta jotka eivät olleet salamoita. Tunnit

kuluivat, taivas alkoi eroittautua merestä ja kotkat kirkuivat

herätessään. Mitähän lienee tapahtunut Costantino paralle? Tähän aikaan

ketterä mies jo olisi monta kertaa palannut. On päivänselvää, ettei

hänen ole onnistunut varastaa vaippoja. Hän ei kykene edes siihen.

Ja taivas hulmahti punaiseksi ja meri näytti olevan täyteen siroitettu

kullalle kiiltäviä veritäpliä.

Costantinoa vain ei näkynyt. Simone ensin kiukustui, mutta kävi

sitten levottomaksi. Nähdessään auringon nousevan merestä hän päätti

yksin jatkaa matkaansa. Ehkä lopulta oli parasta, että kohtalo oli

vapauttanut hänet tuosta toverista. Mutta tuossa hän sentään tulee,

tumma mytty kainalossa, levollisena kuin palvelija, joka on ollut

ostoksilla.

Simone kääri auki vaipat, ravisti niitä, tutki niitä joka taholta ja

koetti ylleen toista. Se sopi hänelle hyvin, oli avara, peitti hänen

takkinsa, ja vaippaan kiinnitetty suippo päähine valui alas nenään asti.

— Tämän alle sopii kokonainen kirkko pyhimyksineen päivineen, — hän

virkkoi, ja Costantino katsoi häneen surullisena, vaikka huulet

näyttivät heikosti hymyilevän. — Koeta sinä omaa vaippaasi.

— Olen jo koettanut.

Simone riisui päähineen ja kääri sen kokoon. Ja linnut lehahtivat

lentoon läheisiltä kallioilta, höyhenet kiiltäen seesteisessä ilmassa.

* * * * *

He astuivat edelleen kulkien kanervakankaan polkua pitkin, joka

laskeusi alas merenrantaan.

— Kerro nyt minulle, miten sait vaipat, Costanti. Kyllähän sinä

viivyit, mutta olit silti aika taitava.

Costantino katseli merta, ja hänen esiinpistävät poski päänsä

korottivat hänen kasvojensa surumielisen ivallista ilmettä.

— Mitenkä ne sain? Yksinkertaisesti siten, että ostin ne.

— Kuulehan nyt, Costantino. Vaara on suuri ja voitto ehkä vähäpätöinen.

Kuka sen tietää? Katso, edessämme on tuo lammastarha. Siellä näyttää

kaikki rauhalliselta, mutta voimmeko olla siitä varmat? Jos vanha

nainen luotti puheeseesi, eikä pitänyt sinua typeränä kulkurina,

hän on varmaankin ryhtynyt varokeinoihin ja on epäilemättä kutsunut

talopahaiseensa väkeä valvomaan ja odottamaan pahantekijöitä. Meidän

on ensin saatava varmuus siitä, onko lammastarha vailla puolustajia,

ja meidän on tehtävä hyökkäys keskellä kirkasta päivää. Luota minuun.

Sidon huivin vanhuksen silmille, niin ettei hän tunne sinua. Ja vannon

sinulle kautta äitini nimen, etten tee tuolle naiselle pahaa. Ja kuule

nyt; jää sinä tähän. Minä lähden tiedusteluretkelle.

He olivat tulleet omituiseen, kolkkoon paikkaan. Meri oli kadonnut

näköpiiristä, ja toisella puolen kanervikkoa kohosi jono tummia vuoria,

joiden harjat olivat sahalaitaisia, mutta hampaiden lomista haamoitti

etäisiä sinerviä vuoria, jotka saivat aavistamaan, että tuon synkän

muurin takana oli kauniimpi ja iloisempi seutu.

Mutta täällä oli kaikki toivottoman kolkkoa autiossa kanervikossa,

joka kiipesi ylös ruskeiden kumpujen rinteille asti. Kaltailla

kohosi muutama lammastarha: harmaita tai valkeiksi kalkittuja

majoja, mastiksi- ja intialaisviikuna-puuryhmien keskellä. Yksi

niistä, sijaiten kahden pienen kivikkolaakson välissä, tienaukeaman

yläpuolella, jota rappaamattomat muurit suojaten ympäröivät, kohosi

valkeana ja suorapiirteisenä kuin pieni linnake. Se oli papin

lammastarhan talo.

Simone läksi siis matkaan jättäen Costantinon odottamaan laakson

pohjukassa vasemmalla olevaan pensastoon. Kapea polku vei kivikaltaiden

heleän ruohiston läpi. Ja yltympäri vallitsi täydellinen yksinäisyys,

joka sai mielen vakavaksi keskipäivän surunomaisessa valaistuksessa.

Lammastalon muurin luo Simone pysähtyi. Hänessä liikkui pelonsekainen

tunne. Hän ajatteli, että suljetun talon sisällä varmaankin piili joku

väijymässä ja valmiina puolustautumaan. Mutta hänen mieleensä muistui

Bantine Fera, ja hän ponnisti eteenpäin.

Talon pikkupihan edessä kasvoi korkeata ruohoa, ja punervalehtisiin

viikunapuihin puhkesi jo kullankeltaisia kukkia. Talon takana

oleva lammasnavetta, kuivista oksista kyhätyt ulkohuoneet,

kuistikko kiviseimineen, jotka vivahtivat paalurakennukseen, ja

hevosenkengityspaja — kaikki tämä synnytti mielikuvan jostakin

ikivanhasta rakennustavasta, joka aikoja sitten oli joutunut

unhoituksiin. Oliko mahdollista, että siellä sisällä piili aarteita?

Kaikki on mahdollista tässä maailmassa, ja sen Simone nyt tiesi

paremmin kuin muut. Hän kiersi pari kertaa lammastarhan ympäri,

yhä ahtaammaksi käyvässä piirissä, ketun tavoin peittäen jälkensä.

Maakerroksessa olevat ikkunat, jotka olivat korkealla ja suojatut

rautaristikoilla, — hyvä enne aarteen olemassaolosta, — pienet

puukuistit, melkein kiinni katossa, ovi ja portti, olivat suljetut.

Silloin hän palasi laaksoon tyytymättömänä.

Yritys tuntui hänestä liian helpolta.

— Lähde liikkeelle, — hän sanoi Costantinolle, joka odotti istuen

lehdikön takana, katsellen vaippamyttyä kuin aarretta. — Mokomakin

köhnöjen yritys! Siellä ei ole sisällä kärpästäkään.

Siitä huolimatta Costantino aukaisi mytyn, puki ylleen vaipan ja

veti sen päähineen silmille asti. Simone nauroi, mutta puoleksi

pilalla, puoleksi tosissaan hänkin naamioi itsensä. Ja he lähestyivät

lammastarhaa hyvin hiljaa, hikoillen auringonpaahteessa. Heidän

omituiset varjonsa herättivät heissä hilpeyttä.

— Totisesti tuntuu siltä kuin olisin naamioitu ja kuin menisin

tanssiaisiin, — sanoi Simone. Mutta hänen hyväntuulisuutensa kuulosti

ontolta.

Saavuttuaan lammastarhan majalle he kolkuttivat ovelle. Kukaan ei

vastannut, kukaan ei avannut. Vain laakson toisessa päässä koira alkoi

haukkua, ja toiset koirat vastasivat. Ja toverukset katsoivat toisiinsa

ajatellen, että koirat ilkkuivat heitä.

Simone tuuppasi voimakkaasti ovea, joka avautui. Näkyviin tuli eteinen,

sen oikealla puolella keittiö, vasemmalla pieni huone, ja perällä

kapeat kiviportaat, joita valaisi rautaristikkoinen ikkuna.

Ei näkynyt ketään. He kävivät sisälle ja Simone huusi:

— Hoi, isäntäväki!

Tähän vastasi ainoastaan hiljaisuus.

Talo oli autio, tyhjä ihmisistä. Huonekalutkin oli viety pois, ja

ainoastaan keittiössä kivisen tulipesän ääressä, jolla tuhkakasa

oli vaalennut, pari mustaa jakkaraa näytti surullisina, mutta

järkähtämättöminä odottavan sitä hirvittävää tapahtumaa, jonka pelko

oli pakoittanut isäntäväen lähtemään karkuun.