III

Simone astui päivänkoitteeseen asti Gonare vuorta kohti, joka selvästi

pyramiidin-muotoisena ja sinisenä erosi muista kuutamossa harmailta

näyttävistä vuorista.

Hän astui notkeasti ja kevyesti, pyssynpiipun suu pistäen esiin

olkapään takaa ja välkkyen kuin hopearengas.

Nyt hän mielestään oli tarpeeksi ylhäällä, koskettaakseen kuuta,

— niinkuin hän pikkupoikana haaveili, kuumeisena ja nälissään

kaitsiessaan toisten karjaa. Olihan kaikki hänen saavutettavissaan,

hän saattoi käydä käsiksi kaikkeen ja kaataa kaiken tuohon jalkojensa

juureen yhdellä sormen tempauksella.

Nyt hänestä oli tullut oma isäntänsä, niinkuin hän orjuutensa aikana

oli kiihkeästi toivonut. Marianna, hänen käskijättärensä tuona aikana,

hän, joka silloin ei edes katsonut häntä silmiin, Marianna rakasti

häntä ja oli luvannut odottaa häntä. Miten kaikki tämä oli tapahtunut?

Tuskin hän oli nähnyt jälleen Mariannan karjatalon edessä samoilla

paikoilla, missä oli ollut isojen palvelijoiden tylysti kohtelemana

käskyläisenä, kun häneen olivat palanneet kaikki hänen senaikaiset

rajut pyyteensä, kaikki ruumiillistuneina Mariannassa. Omistaa hänet

oli samaa kuin omistaa kaikki se, mitä hän edusti. Sentähden Simone

oli pysytellyt väijyksissä metsikössä, hänen läheisyydessään, vaanien

tilaisuutta saadakseen hänet valtoihinsa. Ja väijyksissä ollessaan hän

oli ajatellut keinoa, miten parhaiten hänet saavuttaisi; elävänä, eikä

kuolleena Simonen oli saatava hänet, jotta voisi omistaa hänet aina,

eikä vain yhden hetken.

Senvuoksi Simone oli langennut hänen jalkojensa juureen, sensijaan

että olisi ahdistanut häntä, ja nyt hän oli tyytyväinen, että niin oli

tehnyt, että oli saavuttanut hänet niinkuin kuvan kaivon pohjassa.

Saavuttanut? Äkkiä hän pysähtyi, kääntyi, katsoi kauas mustana täplänä

näkyvää karjataloa kohti.

Ja ahdistus paisutti hänen sydäntään.

Ensin hänet valtasi pyyde omistaa tuo nainen, sitten hän katui,

ettei ollut häntä ottanut. Saavuttanut? Mutta jos hän olikin

saavuttamattomissa kaivon pohjassa? Ja hän tunsi itsessään heräävän

villipedon, joka oli uinaillut hänen sisimmässään; nyt äkkiä

havahtuessaan se järkytti hänet kokonaan ja sai hänet vavahtelemaan:

himon ja tuskan huuto ulvoi hänen sisällään, täyttäen hänen korvansa

pauhinalla ja hänen silmänsä verellä.

Hän paiskautui alas maahan rajun kouristuksen väänteissä, painaen maata

vasten sydäntään ja ruumistaan karkoittaakseen pedon, estääkseen sen

pakoittamasta häntä palaamaan ja anastamaan Mariannan vaikka veren ja

kuoleman kautta.

Kun kouristus oli ohi, hän nousi pystyyn; hän hikoili ja vapisi vielä,

mutta seisoi ruohikossa, pyyhkien voimakkaasti kämmenellään hiuksiaan;

sitten hän tunnusteli käsiään ja oli tuntevinaan Mariannan käden

kosketuksen. Hän alkoi itsekseen puhua Mariannalle, nöyrällä äänellä,

sydän värähdellen vielä äskeisestä kamppailusta itsensä kanssa.

— Näethän, etten tee sinulle pahaa, Marianna. Ole huoleti ja

levollinen. Minä lähden pois, minne kohtaloni minua ajaa, minne Jumala

käskee, ja löydän omaisuutta mistä tahansa, vaikkapa minun täytyisi

mennä sinne asti, missä sateenkaari päättyy.

Hän jatkoi vaellustaan. Hän ei kuitenkaan itse tietänyt, mitä hänen

oli tehtävä, missä piili se omaisuus, jota hän etsi. Ensi työkseen hän

suuntasi kulkunsa siihen tyyssijaan, minne oli jättänyt toverinsa, ja

ennen kaikkea hän tahtoi vetäytyä pesäänsä miettimään ja harkitsemaan

asemaansa.

Hän astuu, astuu. Tunteehan hän paikat, tiet, polut kuin oman

kämmenensä. Ennen sarastusta hän saapui turvapaikkaansa, joka

sijaitsi Gonare vuoren keskikaltaalla, Olzai laakson puolella. Se

oli jylhän kaunis paikka; luolassa oli kaksi aukkoa, joista toinen

vei porrasmaisesti ryhmittyneille kallionlohkareille, mitä tietä

oli helppo päästä pakoon jonkun ajaessa taikaa. Saapuakseen rotkoon

täytyi Simonen kulkea sokkelon läpi, jonka muodostivat kalliot, kivet,

tiheä metsikkö ja jylhät puut. Mustat tammet olivat tuhansia vuosia

puhaltaneiden tuulenpyörteiden vääntelemiä, ja niiden lomista pistivät

siellä täällä esiin kivilohkareet kuin manalan olentojen päät; lopuksi

kääpiötammilehto ympäröi rotkon. Mutta kun näin oli päässyt sisälle

tuohon kallioseinään muodostuneeseen syvennykseen, avautui sieltä

yleisnäköala laaksoon.

Tutkisteltuaan kotkankatseellaan yksinäistä ympäristöä Simone meni

luolaan. Tuhalla peitetty tuli, komeroon kätketty raaka lihapala ja

luolan seinänastaan merkiksi kiinnitetty nuoranpätkä ilmoittivat

hänelle, että poissa oleva toveri oli pian palaava. Luolan edessä

kasvavista tallatuista pensaista, vielä rasvasta höyryävästä tuhasta

ja ympärille siroitetuista luista hän päätti, että muitakin miehiä oli

ollut siellä aterioimassa ja ehkä salajuonia punomassa, ja tämä sai

hänet levottomaksi. Toveriinsa hän luotti kuin omaan veljeensä, mutta

pelkäsi hänen yksinkertaisuuttaan.

Hän palasi sentähden kallionhuipulla olevaan syvennykseen, pyssy

kupeellaan ja tarkkaan tähystellen. Hän näki taivaan kirkastuvan ja

pensaiden lomitse välkkyvän kallio-altaan, mihin virtasi lähteen vesi,

joka ryöpyttyään hurjasti alas kalliolta, näytti pysähtyvän kukkivien

köynnösten keskelle lepäämään, samoin kuin Simone teki, ennenkuin

riensi eteenpäin polkuansa pitkin.

Kuu kurkisti altaaseen, ikäänkuin sen olisi tehnyt mieli sukeltaa sen

veteen, omien viehkeiden säteidensä houkuttelemana.

Ja se näytti leikittelevän häipyvässä yössä, vapaana ja yksin taivaan

autiossa hämärä-erämaassa, halliten ylhäältä vielä nukkuvaa maata. Ja

se piilottautui, pilkoitti taas esille lehtien lomista ja kuvasteli

vedessä, herättäen siinä tuhansia hymyilyjä, onnellisena nähdessään

itsensä alastomana, vapaana ja yksinäisenä.

Mutta jokin vastustamaton seikka veti kuutakin kauas kohti kohtaloansa;

sen huomatessaan se kalpeni, kävi alakuloiseksi ja kylmäksi, ja sen

hymykin sammui vesipeilissä. Se yritti viivähtää rautatammen lehdissä

kuin turvapaikassa ainakin; mutta heti sen täytyi ruveta laskeutumaan

alemmaksi; se tarrautui kiinni pensaaseen ja pysyi siinä hetken, mutta

jo lopen heikkona ja kalpeana. Mutta äkkiä se irtaantui siitäkin,

näytti syöksyvän alas ja lopulta katoavan kuin kukka, jonka terälehdet

varisevat.

Luonto lepäsi silloin aamunkoitteen hopeaisessa hohteessa. Köynnösten

reunustaman veden henkäykseen vastasi lehtien huokailu. Päivä heräsi

erämaassa. Simone tunsi salaisen voiman vetävän häntä alas, niinkuin

äsken kuu oli tuntenut unelmien suloista voimaa. Ja hänkin taisteli;

hän uneksi, että Marianna oli hänen luonaan ja suuteli häntä, mutta

kallioiden välissä olivat viholliset väijyksissä, ja senpä vuoksi oli

viisainta karkoittaa haaveet ja rakkaus.

Sarastuksen hopeaa seurasi purppuranpuna, sitä kulta ja sini. Tuuli

heilutti puiden latvoja. Taivaan sinessä souteli valkoisia suvipilviä,

liiteli haukkoja ja kotkia. Aurinko oli kohonnut yli taivaanrannan, ja

kallioaltaan vesi heijasti jo täysin sen kuvan.

Tyyntyneenä Simone nyt havahtui haaveistaan ja palasi alas luolaan.

Hän sytytti valkean, ripusti lihan vartaaseen ja nosti sen paistumaan

liekin eteen. Sitten hän riisui vaatteensa ja astui alastomana

altaaseen, katsellen rintaansa, joka oli valkoinen kuin naisella.

Herkeämättä hän tähysteli ympärilleen, hieroen heinätukoilla jalkojaan,

joihin tarttui heinän vihreätä. Kun hän kohotti kasvonsa kuunnellakseen

etäisiä ääniä, heijastivat hänen kauniit silmänsä ympäristön

vihannuutta ja kultaa. Ja hänen valkoisessa selässään, jossa näkyi

virviläntapaisia syntymämerkkejä, liikkui väreitä ja köynnösten varjoja.

Hän nousi seisoalleen ja tunnusteli jalallaan altaan pohjaa. Sitten

hän hiljalleen meni etemmäksi ja sukelsi viimein kokonaan veteen,

painaen päänsäkin pinnan alle, mutta nosti sen oitis ylös, pirskottaen

hiuksista pisaroita ympärilleen.

Ja äkkiä hän muuttui iloiseksi, toiveikkaaksi. Olihan kaikki kaunista

hänen ympärillään; köynnösten välissä vilkkuivat liekkien tavoin

kultaliljat, kukasta kukkaan aallehtivat hämähäkkien kirjavat langat.

Satakieli lasketteli liverryksiään, ja sen laulusta tuntui pulppuilevan

lähteen vesi.

Kumartuneena veteen Simone hieroi huolellisesti ihoaan, mutta

tämäntästä hän oikaisi vartalonsa, katsellen rintaansa ja käsivarsiaan,

joiden hipiäkarvoissa kimalteli vesihelmiä. Sitten hän taas kyyristyi,

koettaen turhaan tavoitella käsiinsä pientä ruskeaa taimenta, joka

kiiti altaan poikki virtaavan veden mukana.

— Mutta otanpa sinut, Marianna! — hän huusi äkkiä. Ja kaiku toisti: —

Marianna, Marianna!

Ja kaiku tuntui hänestä todelliselta ääneltä, etäiseltä, rauhalliselta

ja verhotulta; se oli vallan kuin Mariannan ääni.

Silloin hän huusi oman nimensäkin.

— Simone! Simone! — ja kuvitteli lapsellisesti, että Marianna vastasi.

Näin kuluivat tunnit, ja ilta saapui. Taas ilmestyivät kuu ja ilman

syvät huokaukset, jotka saivat kaikki oliot salaperäisen levottomiksi.

Kallioiden ääriviivat vuoren huipulla näyttivät ihmiskasvoilta, jotka

katselivat kuuta. Tähdet olivat niitä lähellä, mutta eivät silti

koskettaneet niitä. Kaikki näytti pysähtyneeltä; liikkumattomuudessaan

luonto odotti, kaihosi jotakin, joka oli ilmestymäisillään, mutta joka

ei kuitenkaan näyttäytynyt.

Simone oli kauan levännyt kylvyn ja aterian jälkeen ja sitten

kiivennyt jälleen kalliosyvennykseen odottamaan toveriaan. Hän oli nyt

rauhallisempi, mutta samalla levottomampi, ajatellessaan Mariannaa.

— Viime yönä tähän aikaan olimme yhdessä... — ja hänestä tuntui kuin

hän vielä olisi painanut päätään hänen polvilleen ja tunsi halua purra

niitä. — Mikä houkkio olinkaan! Mutta Costantinolle tietysti sanon,

että suutelin häntä. Tuossa se pahuksen kuhnustelija viimeinkin saapuu.

Hän tunsi tulijan hänen askelistaan, jotka olivat varovaiset, eivät

niin notkeat ja varmat kuin hänen; ne harmittivat häntä joka kerta kun

hän näki toverinsa astuvan. Muuten kaikki Costantinossa herätti hänen

paheksumistaan, milloin oli kysymys liikkumisesta ja toimimisesta

yhdessä. He olivat kuin kaksi veljestä poikaiässä, jotka pitävät

toisistaan, mutta riitelevät lakkaamatta, ja suurempi on tyranni,

mutta samalla suojelija. Siinähän nyt lähestyy, Costantino, tuo

pieni rauhallinen mies, kuin jäniksen metsästäjä, pyssy poikittain

vihreäsamettisella takillaan. Mustavillainen lakki ympäröi hänen

punervia kasvojaan, joiden poskipäät pistävät esiin. Puoleksi avoin

suu, joka paljastaa isot hampaat, näyttää alinomaa hymyilevän, mutta

vinot silmät ovat surulliset ja synkät otsalle vedetyn lakin mustien

kiharoiden varjossa.

Costantino istuutui luolaan tultuaan ja alkoi irroittaa kengännauhojaan

kuun valossa, vastaamatta niihin ivallisiin kysymyksiin, joita Simone

keikahdettuaan alas hänen luokseen lasketteli.

— Costanti! Terve tuloa! Olitko juomingeissa? Kävitkö pikku ystävätärtä

tapaamassa?

Costantino heittäytyi pitkäkseen maahan, vastaamatta. Hän huokaili

syvään. Simone tunnusteli hänen kättään ja tunsi, että se oli kuuma.

Silloin hän vaihtoi äänilajia.

— Mikä sinun on? Onko sinussa kuumetta? Missä olet ollut, ja keitä on

käynyt täällä?

Costantino koppasi kiinni hänen kädestään, eikä hellittänyt, ja rupesi

valittelemaan:

— Miksi jätit minut yksikseni, miksi?

— Olenko minä äitisi, ja pitääkö minun sinua imettää?

— Täällä kävi kolme miestä hakemassa sinua, kaksi vanhempaa ja yksi

nuori. He tahtoivat kaikin mokomin tavata sinua. Hakekaa häntä — sanoin

minä — enhän voi polkea häntä esille, maan alta. Hän on ollut poissa

viime perjantaista alkaen, enkä tiedä, missä hän oleskelee. He menivät

tiehensä, mutta palasivat tuoden mukanaan lampaan ja viiniä. Yhä he

vain odottivat sinua. Heidän puheistaan ja varsinkin nuorimman jutuista

ymmärsin, että he tahtoivat sinua mukaansa lähteäkseen ryöstämään

lammastarhan omistajaa, rikasta pappia, jolla on suunnattomasti

hopea- ja kultaesineitä. Tuo pappi on erään kylän sielunpaimen, mutta

kalleutensa hän säilyttää piilotettuina lammastarhaan, missä hänen

äitinsä elää, vanha nainen, jota pappi tuontuostakin käy tervehtimässä,

viipyen siellä jonkin aikaa. — No niin, Simone, kun nuo kolme miestä

eivät nähneet sinun palaavan, he rupesivat ahdistelemaan minua.

Mitä sinä teet täällä, jumalinen mies? he sanoivat minulle. — Se on

minun asiani — vastasin minä. Silloin he rupesivat minua ilkkumaan

ja virkkoivat: — Emme käsitä, kuinka Simone Sole voi sietää sinun

seuraasi. Mene, ota säkki selkääsi ja rupea mierolaisten kanssa

kerjäämään almua maalaisjuhlissa. Lopulta he saivat minut raivoihini.

Tiedät, Simone, että en helposti raivostu, mutta kun kerran raivostun,

niin siitä on leikki kaukana. He säikähtivät ja poistuivat; mutta

päähäni pälkähti, että he vielä palaisivat ja tappaisivat minut.

Silloin minäkin poistuin täältä.

Liikkumattomana, kumarassa kuunnellen, Simone oli vaiti, tuijottaen

toveriinsa, jonka kertomus tuntui hänestä omituiselta ja

epätäydelliseltä.

— Ei toki, — hän lopulta virkkoi, — nyt petät minua, Costanti. Avaa

silmäsi ja katso minuun: missä olet ollut?

Costantino kohosi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mitä se sinuun kuuluu? Entä sinä, missä sinä olet ollut?

— Costantino paneutui taas pitkäkseen, pää leväten käsivarrella ja

silmät suljettuina.

Silloin Simone, joka tiesi, että Costantino oli kateellinen ja

herkkätunteinen, minkä vuoksi hänet oli taltutettava joko väkipakolla

tai lempeydellä, lähestyi häntä ja survaisi jalallaan lievästi hänen

säärtään.

— Kuulehan, kerronpa sinulle totisesti, missä olen käynyt. Miksi en

sitä sinulle kertoisi? Mutta puhu sinä ensiksi. Millaisia olivat nuo

kolme miestä?

Ja kun Costantino oli tarkoin kuvannut heidät, hän hymyili tyytyväisenä.

— Nyt tiedän, keitä he ovat: nuorin heistä on Bantine Fera. Tiesin,

että hän lopulta tulisi hakemaan minua.

Costantino aukaisi silmänsä kateellisena. Hän tiesi kuka tuo Bantine

Fera oli, nimittäin aivan nuori rosvo, Simonea nuorempi ja uskaliaampi,

häikäilemätön, riippumaton. Olihan Simone puhunut hänestä niin paljon,

ja nytkin hän alkoi ylistää häntä, ei vallan vapaana kateudesta.

— Kas siinä mies, joka on löytävä onnensa. Olen kuullut, että

Corraine-joukkue on pyytänyt häntä liittymään heihin, hän kun on

taitava ampuja, taitava kaikessa: hän osuu lentävään lintuun. Hän ei

pelkää mitään; eihän hän pane alttiiksi muuta kuin oman nahkansa,

hänellä kun ei ole äitiä eikä sisaria, niinkuin meillä; hän on äpärä.

Kaikki häntä suosii. Jumal’avita, olenpa kovin tyytyväinen, että hän on

tullut minua hakemaan.

— Mutta sanoithan, että hän puhui pahaa sinusta, ilkkui sinua.

— Minua? Minua ei kukaan vielä ole ilkkunut, Costanti. Hillitse

kieltäsi. Ei riitä, että joku on hyvä ampumaan ja tappamaan ihmisiä

rohjetakseen ilkkua Simone Solea! Vai ilkkuiko hän minua sinun

läsnäollessasi?

— Ei, — sanoi Costantino, joka oli rehellinen eikä koskaan valehdellut.

Ei hän ilkkunut sinua. Mutta ehkäpä minä ilkuin häntä. No niin, kun

nuo kolme olivat poistuneet, läksin minä vaeltamaan omille teilleni,

ja menin sinne lammastarhaan asti, varoittamaan tuota pappia, — sillä

varastettakoon muilta, mutta papilta ei saa varastaa. No niin, — hän

jatkoi silmät ummessa, väsyneenä, mutta lopulta tyyntyneenä, — astuin

juoksujalkaa kaksi päivää ja kaksi yötä: lammastarhassa oli ainoastaan

tuo vanha nainen, valkoinen kuin kyyhky. Antakaa minun juoda, — sanoin

hänelle, — olen janoinen matkamies. Ja kun hän oli antanut minun juoda,

ilmoitin hänelle vaaran, joka uhkasi hänen lammastarhaansa, ja läksin

tieheni. Tulkoon hän vain nyt ahdistamaan minua, tuo sinun Bantinesi,

tai ampukoon minut kaukaa, kunhan omatuntoni on puhdas, ei muulla ole

väliä. Sillä papilta ei saa varastaa.

— Costantino Moro, kuulehan, mitä sinulle sanon. Nimittäin, että sinä

ja minä emme kumpikaan sovellu rosvoiksi. Olemme syntyneet uskovaisina,

ja sellaisina kuolemme.

— Mene helvettiin, mene hirteen, — tiuskaisi puoliääneen Costantino;

mutta tämä ankara puhe tuntui enemmän kohdistuvan poissaolijoihin, kuin

toveriin, ehkä noihin kolmeen pahantekijään, jotka olivat ahdistaneet

häntä.

Simone puolestaan ei tietänyt, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön

siihen, mitä oli tapahtunut. Häntä harmitti, että näytti Bantine Feraa

huonommalta, ja samalla hän hyväksyi Costantinon menettelyn, joka

huolimatta heikkoudestaan oli osoittanut, ettei välittänyt nuoren

rosvon ylimielisyydestä.

Toiselta puolen kolmen pahantekijän suunnittelema ryöstöyritys oli

hänen mielestään hyvä, eikä ainoastaan hyvä, vaan myös helppo, ja

hän ymmärsi hyvin Bantine Feran tarkoituksen, kun tämä ehdotti

yhteistoimintaa Simonen kanssa. Tarjosihan nuori rosvo hänelle liittoa,

joka hetki hetkeltä viekoitti häntä yhä enemmän.

Äkkiä turhamaisuus täytti hänen sydämensä ilolla ja ylpeydellä.

— Enpä totisesti lähde häntä etsimään, jollei hän itse palaa, — Simone

sanoi kuin itsekseen, — mutta täytyy... täytyy...

— Mitä täytyy?

— Costantino, sano minulle, missä tuon papin lammastarha on.

Costantino ei enää sanonut mitään: hän oivalsi hyvin toverinsa

ajatukset. Eikä hän katunut, mitä oli kertonut. Mutta hän oli hyvin

surullinen. Ja suurempi kuin suru siitä tuumasta, jota arvasi Simonen

hautovan mielessään, oli Bantine Feran vaikutusvallan nostama kateus,

ja ennen kaikkea täytti hänet yksinäisyyden tunne; hän tiesi, miten

kaukana hän oli kaikista, sekä etäällä että lähempänä olevista.

Simone puolestaan tunsi toverinsa täysin oivaltaneen hänen sisimmät

aikeensa. Tämä hermostutti häntä ja hän koetti peittää ajatuksiaan

puhumalla. Ja puhuessaan hän innostui niin, että lopulta kuunteli omia

sanojaan ja luuli niitä tosiksi.

— Costanti! Niin, tahdon yksin lähteä tuohon lammastarhaan, senkin

tähden, että haluan näyttää, etten minä ole sinua lähettänyt. Tarvitsen

rahoja, kuuletko? Miksi päästäisin käsistäni tämän tilaisuuden?

Tarvitsen rahoja, Costanti. Minulle on tapahtunut jotakin. Kohtasin

naisen ja tarvitsen rahoja... Etkö usko? hän kysyi hetken miettiväisenä

vaiettuaan. — Yhtä kaikki, jos et uskokaan. Asia on tosi, ja sillä

hyvä. Tuo nainen on rikas ja kaunis, — niin kaunis kuin nainen ikinä

voi olla, — ja hän on kaiken omaisuutensa haltija. Hän on yhtä

rikas kuin kaikki sinun sukulaisesi yhteensä, — hän vakuutti yhä

enemmän kiivastuen Costantinon välinpitämättömyydestä: — yksistään

metsänsä korkkiaineesta hän ansaitsee vuosittain tuhat scudoa. Hänen

karjatalonsa on saanut palkinnon. Niin, hän on Marianna Sirca,

entinen emäntäni. Hän on ollut minulle ystävällinen siitä asti kun

palvelin hänen talossaan. Mutta siihen aikaan hänellä ei vielä

ollut määräämisvaltaa, ja minä olin ylpeä häntä kohtaan. Nyt olemme

ymmärtäneet toisemme. Jumala on niin tahtonut. Toissapäivänä olimme

yhdessä hänen karjatalossaan, olimme yhdessä, vaikka hänen isänsäkin

oli siellä. Olimme yhdessä, — hän toisti, ummistaen silmänsä vuorostaan

ja käyden levottomaksi, — ja minä suutelin häntä.

Costantino ei heti vastannut; hän tunsi sydämensä tykkivän kovaa

maankamaraa vasten. Lopuksi, kun Simone vaikeni, ikäänkuin vaipuen

muistoonsa, hän kysyi ilkkuen:

— Ja sitäkö varten tarvitset rahoja? Aiotko naida hänet?

— Voin naida hänet, jos tahdon! Ja sitä hänkin tahtoo, sillä hän ei ole

toisten naisten kaltainen.

— Millainen hän sitten on? Jos hän olisi säädyllinen nainen, ei hän

välittäisi sinusta.

Silloin Simone kohosi ryntäilleen, rajuna vihasta.

— Jos julkeat puhua hänestä halveksivasti, murskaan pääsi. Ymmärrätkö?

Costantino ei pelännyt: hänkin kohottautui, istuutui kyynärpää polviin

nojaten, kasvot käden varassa ja tuijotti tuleen. Nähdessään Simonen

taas painautuvan maahan hän sanoi tälle miettiväisenä:

— Simone, et puhu enää kuin mies. Kuinka voisit ottaa vaimoksesi

sellaisen naisen, sinä?

— Kuinka! Papin avulla, Jumalan nimessä, salaa. Eikä ole sanottu, että

minun aina pitää harhailla metsissä kuin villipeto. Voin tästä minäkin

palata vapaan ihmisen elintapoihin.

— Oh, oletpa jälleen tullut lapselliseksi. Tuo nainen on jo tehnyt

sinut samanlaiseksi kuin hän itse on. Ja lisäksi hän on lumonnut sinut.

Hyvä, pidä varasi, ettet joudu hunningolle!

— Sinä puhut vain kateudesta ja mustasukkaisuudesta: pelkäät jääväsi

yksin!

— Minä? — sanoi Costantino kohottaen surullisen katseensa. Mutta

seuraavassa tuokiossa hän ravisti päätään Simonelta opittuun tapaan. —

Saattaapa niin olla. Mutta voisinhan ehkä tulla sinun kanssasi istumaan

syytettyjen penkille.

— Hitto vieköön; sinä kaikkine synteinesi. Ei tässä ole kysymys

lähtemisestä istumaan syytettyjen penkille.

— Entä kuinka luulet palaavasi vapaisiin oloihin ilman oikeudenkäyntiä

ja kuulustelua? Jos menet ilmoittautumaan tuomarille, sinut

kahlehditaan, etkä enää saa jalkojasi irti ansasta. Tunnusta. Eikö tuo

nainen jo ole kehoittanut sinua näin menettelemään?

— Se on totta, — sanoi Simone tuntien epämääräistä kauhua.

Se oli totta, kaikki oli totta. Ja oli hetkiä, jolloin hän tunsi

olevansa lumottu. Marianna hallitsi häntä, painoi hänen hartioitaan. Ja

hän häpesi huomattuaan, että Costantinokin oivalsi sen. Hän ponnahti

ylös kuin tahtoen vapautua tuon naisen lumoista, ja heilutti lakkiaan

nuotion yli, koska sen räiskyvä valkeakin tuntui vastustavan häntä.

Ja liekki lyyhistyi ja näytti tahtovan peloissaan paeta, mutta kohosi

sitten taas, räiskyen entistään kovemmin.

— Emme vältä kohtaloamme, — sanoi Costantino. — Sinä olet toinen mies

kuin kolme päivää sitten. Kohtalosi on määrätty.

— Ei, Costantino. Ennemmin Jumala katkaiskoon jalkani. Vannon sinulle

kautta tämän liekin, kautta äitini sydämen, etten koskaan ilmesty

tuomarin eteen. En aio edes solmia aviota, en julkisesti enkä salaa.

Sanoin sen äsken vain piloillani. Jos tuo nainen tahtoo minut, ottakoon

minut tällaisena!

— Tällaisena hän ei sinua ota!

— Siinä tapauksessa minä otan hänet! — sanoi Simone mahtipontisesti.

Mutta sitten hänkin laski kyynärpään polvelleen ja päänsä käden

varaan. Ja näin he pitkäksi aikaa jäivät siihen istumaan, pysähtyen

kuuntelemaan heidän kallioluolansa ympärillä leviävän yön hiljaisia

kuiskeita, suurina ja julmina kuin väijyksissä olevat pedot, pieninä ja

värähtelevinä kuin linnunpoikaset pesässä.