II

Koettaessaan vaipua uneen pikkuhuoneensa pimeässä Marianna näki

mielikuvituksessaan Simonen kouristamassa permantoa ja karkaamassa

pystyyn, ikäänkuin hallitakseen häntä ja kaikkea muuta, samoin kuin

hän paljaasta maankamarasta ponnistaen oli kohonnut huomaamattomasta

palvelijanasemastaan tuoksi vieraaksi, joka herätti pelkoa entisessä

isäntäväessään. Ja Marianna näki Simonen tuijottavan häneen lempein ja

samalla hirvittävin silmin; jos he olisivat olleet kahdenkesken, hän

olisi voinut kouristaa Mariannaakin kuin saalista.

Mutta olipa tuo nuori mies kuinka raju tahansa, ja vaikka Mariannan

ranne vielä hehkui hänen puristuksestaan, hän tunsi itsensä alati

valtijattareksi; hän oli varma siitä, että hän yhdellä ainoalla

katseella aina olisi saanut Simonen lankeamaan jalkojensa juureen.

Hän muisteli Simonea poikana, kun tämä palveli paimenena tässä samassa

karjatalossa Mariannan sedän isompien palvelijoiden avustajana.

Silloin hän oli laiha, pitkä, iho oliiviin vivahtava, alati hiljainen,

pää vähän oikealle kallellaan, ikäänkuin vakavat ajatukset olisivat

askarruttaneet häntä, silloin tällöin pudistaen päätään ja katsellen

ympärilleen kirkkain silmin. Joka sunnuntai hänen äitinsä kävi täällä

isäntäväeltä kysymässä, miten poika menestyi, aivan kuin hän olisi

ollut koululainen. Ja poika käyttäytyi hyvin, oli luotettava, harras

ja työteliäs. Pääsiäisjuhlaa hän kävi tavanmukaisesti viettämässä

kotonaan, ja jouluna hän isännän kanssa oli läsnä yöllisessä

jumalanpalveluksessa. Hän ei katsellut naisia, ei ryypännyt, oli

vapaa paheista. Marianna ei muistanut, että Simone koskaan olisi

kohdellut häntä muutoin kuin kunnioittavasti. Ja sitten hän eräänä

päivänä katosi karjatalosta eikä enää palannut. Hänen omaisensa

itkivät useita kuukausia häntä kuin kuollutta. Alussa luultiin

hänen olleen läsnä jotakin rikosta tehtäessä ja että pahantekijät,

välttääkseen hänen heille vaarallista todistustaan, olivat tappaneet

hänet ja piilottaneet ruumiin. Äiti vain väsymättä aika-ajoin palasi

karjatalolle tiedustelemaan Mariannalta, ikäänkuin poika edelleen

olisi ollut siellä. Joskus äidillä oli kasvoissaan omituinen ilme,

hän näytti ikäänkuin pyytävän isäntäväkeä, jonka hoivaan oli uskonut

poikansa melkein lapsena, antamaan hänet takaisin. Myöhemmin oli Simone

omaisilleen lähettänyt tietoja itsestään, ja Marianna oli sulkeutunut

majaansa, päättäen iäkseen jäädä sinne. Hän oli tyytyväinen, ettei

enää nähnyt edessään noita suuria silmiä, jotka olivat täynnä tuskaa

ja pyyteitä, hän oli unhoittanut nuoren palvelijan, aivan kuin tämä

olisi muuttanut manalle. Ja nyt Simone äkkiä ilmestyi hänen eteensä,

nousi esiin kurjuutensa alhosta ja anasti kaiken, mikä joutui hänen

lähettyvilleen.

— Mikä on minun, on minun, ja varokoot muut siihen kajoamasta!

Kaikki Simonen sanat olivat painuneet hänen mieleensä; ajatuksissaan

hän vielä koetti vastustaa niitä, mutta tuo Simonen huomautus painoi

hänen sydäntään. Hän kääntyi vuoteellaan ja koetti nukkua, hiukan

hymyillen itselleen. Mutta uni ei tullut. Jokin seikka laskeutui unen

ja hänen väliin. Se oli yhä vain tuo nuori mies, joka puristi Mariannan

rannetta, katsoen häneen uhaten ja samalla rukoillen. Ja tässä

horroksessakin he katselivat toisiaan kuin olisivat tunteneet toisensa

jo vuosikausia ja kuin toinen olisi tietänyt toisen sielun syvimmät

sopukat. Marianna sanoi hänelle: — Tiedän miellyttäväni sinua, ja että

sinä tahdot kostaa sen, että olet ollut minun palvelijani; — ja nuori

mies vastasi: — Tässä olen, annan sinulle kaiken olemukseni, sekä hyvän

että pahan, mutta otan myös sinut kaikkinesi, hyvinesi ja pahoinesi.

Marianna kääntyi taas, vaivautuneena, kuumuuden ahdistamana. Hän tunsi

hyvin, että kaikki tämä oli hänen mielikuvituksensa haaveilua, joka

oli aiheutunut Simonen tulosta yksinäiseen karjataloon; se oli häipyvä

laulu, kuin metsän humu, joka syntyy yöllä länsituulen henkäyksestä.

Ehkä Simone ei enää ilmestyisikään hänen elämäänsä, — ja kuitenkin...

sisimmässään hän tiesi, ettei kävisi niin. Varmaankin hän vielä

palaisi. Olihan hän laskenut hänen ranteeseensa renkaan, josta ei

olisi helppo vapautua. Ja taas hän näki tuon nuoren miehen katsomassa

häneen intomieltä uhkuvin silmin, mikä vaikutti kuin rakastuneen käden

hyväily; ja avatessaan silmänsä pimeässä, hänen poskensa punoittivat

pieluksella, ikäänkuin Simonen kasvot, vain todellisuutta vailla

olevassa haaveilussa nähtyinä, olisivat painautuneet vasten hänen

kasvojaan, ja kuin heidän ohimojensa verensykintä olisi sulautunut

yhdeksi ainoaksi tykytykseksi.

Onkohan hän tuolla ulkona ja survaiseeko hän ovea? — Minussa on

kuumetta, — hän ajatteli, tunnustellen valtimoaan. — Marianna, miten

onkaan laitasi?

Metsän humina vastasi hänelle, lievän viihdyttävästi tuuditellen

häntä. Hän muisteli Nuorossa olevaa kotiaan, lämpöistä, varjoisaa,

rauhallista, täynnä kallisarvoisia esineitä; hänen mieleensä muistui

Fidela, vanha palvelijatar, joka valvoi öisin häätääkseen rosvoja, ja

hän hymyili itselleen. Marianna, miten onkaan laitasi?

— Ja hän luuli kuulevansa oman hitaan ja rauhallisen äänensä, — onko

tänä yönä mato alkanut kalvaa aivojasi? Oletko saanut kuumetta, kun

hiukan humaltunut nuori mies on puristanut rannettasi? Vai riivaako

sinua paholainen? Tämä vielä puuttuu.

Ja ajatus, että pahahenki todella oli tunkeutunut hänen sieluunsa

ja ruumiiseensa Simonen hahmossa, herätti hänessä ahdistuksen- ja

häpeäntunteen.

— Marianna, miten on laitasi? Etkö muista, kuka olet? Sinä valtijatar,

hän palvelija, sinä vanhempi, hän nuorempi, sinä rikas, hän kurja,

vailla kotia ja vailla vapautta!

— Mutta juuri sen vuoksi elämä on kaunis »vastakohtineen ja

vaaroineen», niinkuin vanhassa laulussa sanotaan.

— Voi sinua poloista, Marianna? Hän on totisesti syöpynyt olemukseesi.

Kiusaus on tullut.

— Herra Jumala, vapauta minut, — mutisi hän vetäen huivin kasvoilleen.

Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut lintu, joka kätkee päänsä

siipensä alle.

* * * * *

Simone poistui karjatalolta yöllä, eikä häntä enää näkynyt seuraavina

päivinä. Marianna ei häntä odottanut; hän kuvitteli nähneensä unta,

eikä edes tahtonut muistella untaan. Tämäntästä hän kuitenkin nosti

päätään, luullen kuulevansa kaukaisia askelia ja lumoutui tuijottamaan

metsään.

Vastakkaisella niityn liepeellä kukki rautatammiryhmä; lakastuneet

lehdet varisivat uusien tieltä ja kukat puhkesivat ja aukenivat

samanaikuisesti lehtien kera, hohtaen, niin toiset kuin toisetkin,

kuin vaalea kulta, joka päivänlaskun jälkeenkin loi niihin

auringonpaisteelta näyttävän kiillon.

Päivän kallistuessa iltaan Marianna unhoittui istumaan keittiön

pieneni kkunan ääreen, katsellen tuota tummasta metsäntaustasta eroavaa

valoisaa puuryhmää. Hän ei tietänyt miksi hän tunsi epämääräistä

iloa nähdessään vanhojen rautatammien äkkiä nuortuvan ja säteilevän

sisäistä valoa. Siinä hänet näki istumassa kalpeana, mutta silmät

täynnä loistoa, Sebastiano, joka eräänä päivänä palasi tuomaan hänelle

käsirahat korkkiaineesta. Sebastiano oli iloinen, niinkuin aina, kun

hänellä oli tilaisuus lähestyä serkkuaan; mutta mustasukkaisuuden varjo

laskeutui hänen kasvoilleen, hänen yllättäessään Mariannan sellaisen

tunnelman vallassa.

— Kas tässä, — hän virkkoi, laskien rahat pienelle ikkunalaudalle, —

voit säilyttää niitä vaikka tässä; eipä kukaan rohkene lähestyä niitä

varastamaan, niin kauan kuin sinulla on niin hyvä vartija.

Marianna tunsi sydämensä sykkivän vilkkaammin kuin linnulla, joka herää

häkissään. Hän oli ymmärtänyt, mutta tahtoi saada tarkempaa selvyyttä.

— Kenestä puhut? Simonestako? Hän voi kyllä vielä näyttäytyä — vai

olemmeko kohdelleet häntä pahoin?

— Pahoin? Olette kohdelleet häntä kuin kuningasta, serkku rakas! Mutta

pidä varasi, älä suo hänelle liian suuria vapauksia.

— En ole koskaan suonut vapauksia kenellekään, enkä kaipaa ketään, —

hän vastasi joutuin, ylenkatseellisesti, — muuten juuri sinä kehoitit

minua kohtelemaan häntä hyvin.

Sebastiano poistui rauhoittuneena, mutta Marianna oli levoton ja

loukkautunut hänen salaviittauksistaan, ollen sisimmässään kuitenkin

onnellinen tietäessään Simonen olevan lähiseuduilla.

Illan suussa Marianna käyskenteli niityllä, avustaen lehmien ajamista

laitumella kotia. Rauhallisella karja-alueella äsken niitetty heinä soi

sirkkojen sirinästä, ja pienimmätkin hälyäänet kaikuivat kauas.

Mariannasta tuntui yhä, kuin hän olisi kuullut askelia kaukaa. Hän

eteni hiukan tuonnemmaksi rautatammilehtoa, nousten polun vieressä

kohoavalle kummulle; hän ei ollut koskaan iltaisin liikkunut niin

etäällä yksin. Hän ihmetteli, mistä häneen oli tullut tällainen

uskallus. Vastaus tuli suoraan sydämen pohjasta. Hän toivoi kohtaavansa

Simonen. Ja hän häpesi ja kääntyi takaisin.

Ilta-aterian jälkeen hän tapansa mukaan istui pikkuhuoneensa ulko-oven

edessä. Isä ja palvelija olivat jo menneet levolle, ympärillä vallitsi

hiljainen rauha, keskeytyen ainoastaan tähtien tulkinnasta ja sirkkojen

sirinästä. Kuun noustuakin hän jäi paikalleen istumaan.

Ollessaan siinä vallan omissa hoteissaan hän luuli voittaneensa

haaveilunsa, jopa häpeävänsä vähäistä kävelyään iltahämärässä; ja hän

kosketteli hiljaa kylmiä sormiaan, laskien päiviä, jotka vielä olivat

jäljellä hänen paluuseensa Nuoroon. Mutta tämä ajatus jääti häntä, ja

hän tuli ajatelleeksi vankilaa.

Äkkiä hän jälleen alkoi kuunnella, tuntien outoa levottomuutta. Hän

kuuli taas askelia, ja vaikka luulikin erehtyvänsä, hän kuitenkin

kuunteli, sydän kiivaasti sykkien. Eikä hänen sydämensä erehtynyt: mies

lähestyi taloa ja astui suoraan häntä kohti. Marianna tunsi hänet heti

ja peitti kädellä kasvonsa, ikäänkuin salatakseen mielensä hämmingin.

Hän ei noussut eikä liikahtanut.

Hämmästyen tulija pani merkille, että tammeen kahlehditut koirat,

vaikka hän kulki aivan läheltä niiden ohi, eivät alkaneet haukkua; hän

poikkesi katsomaan sisään keittiön raollaan olevasta ovesta, huomasi

miesten nukkuvan ja astui sitten Mariannan luo.

— Hyvää iltaa, Marianna; oletpa vielä valveilla.

— Hyvää iltaa, Simone; olet vielä näillä seuduin.

— Niin olen. Kävin uudelleen katsomassa äitiäni; hän voi paremmin.

— Tahdotko käydä sisälle? -— kysyi Marianna nousten, mutta nuori mies

tarttui hänen käsivarteensa ja pakoitti hänet jälleen istuutumaan.

Ja ottamatta pyssyä olaitaan hän istahti samalle portaalle hänen

viereensä, hiukan huohottaen, kuin olisi juossut.

Hetkisen Marianna odotti mieli hämmentyneenä, että Simone tempaisi

hänet syliinsä tai ainakin tarttuisi hänen käteensä. Mutta seuraavassa

tuokiossa hän rauhoittui. He eivät puhuneet. Vähitellen Simonenkin

hengitys kävi säännölliseksi, rauhalliseksi. Muutaman hetken kuluttua

hän nousi, käänsi pyssyn selkäänsä ja poistui kuin vaeltaja, joka

levähdettyään hetken tienvieressä jälleen jatkaa matkaansa.

Hän palasi toiste, mutta päivällä, jutellen paimenten kanssa, jotka

hoitivat askareitaan, ja tuskin tervehtien Mariannaa, joka istui ääneti

työskennellen talon siimeksessä.

Mariannasta hän tuntui toiselta, tuntui muistuttavan entistä

palvelijapoikaa, mutta näytti jäykemmältä, vieraalta. Marianna huomasi,

että Simone salavihkaa katsoi häneen ikäänkuin vielä ujostellen ja

muistellen orjuutensa aikaa, mutta kuitenkin vaanien elettä tai

katsetta, joka olisi kehoittanut häntä olemaan rohkeampi. Sentähden

hän, Marianna, katsoi häntä suoraan silmiin, päättäväisenä, näyttäen

pelottomalta, mutta silti tuntien sydämessään tuskallisen odotuksen

väristystä.

Simone ei viipynyt pitkään talossa, ei koskaan noudattanut paimenten

kutsua jäädä ruoalle tai yöpyä karjataloon, ja tämä tarjous näytti

ensimmäisen illan jälkeen pikemmin hermostuttavan häntä. Ainoastaan

Mariannan Nuoroon paluun aattoiltana Simone vastoin tavallisuutta

viipyi kauemmin hänen luonaan aukion keskellä kasvavan tammen juurella.

Tuntui siltä, kuin nuori mies olisi tahtonut lopultakin sanoa hänelle

jotakin, mutta kuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja. Istuen

kivellä, pää käsien varassa, hän tämäntästä kohotti silmänsä, joissa

varjot ja nopeasti välkkyvät valot vaihtelivat, katsoi kauas, ja

sulkeutui sitten itseensä, hautoen mielessään jotakin.

Lopuksi hän kysyi:

— Tiedätkö, Marianna, miksi tuona iltana pakenin talostasi?

Marianna pudisti päätään. Hän ei tietänyt sitä; eihän kukaan muukaan,

ei edes hänen oma äitinsä, tietänyt sitä.

— No niin, tahdonpa sanoa sen sinulle, Marianna.

Ja hän alkoi kertoa elämänsä vaiheita lapsuudesta alkaen. Hän puhui

puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, nojaten päätään käteensä, kasvot

kääntyneinä Mariannaan. Hän tuntui puhuvan aivan kuin rippi-isälle ja

välistä hänen sanansa häipyivät melkein kuulumattomiin kuin huokaus.

Marianna katseli häntä, ja nuo kalpeat kasvot näyttivät varjosta

huolimatta olevan etäisen valon kirkastamat. Tunsihan Marianna

nuo hänen kertomansa seikat tapahtumina, joihin hän itse puoleksi

oli ottanut osaa. Kuitenkin ne tuntuivat hänestä salaperäisiltä,

seikkailunomaisilta.

Simonen vanhemmat olivat köyhiä — näin kertoi Simone — isä alati

kivulloinen — hänellä oli parantumaton sisäinen vamma; nuoret sisaret

eivät tietysti voineet lähteä vieraisiin palvelemaan, he kun olivat

hyvästä perheestä, ja lisäksi niin kauniita, että he poissa kotoa

helposti olisivat voineet joutua jonkun irstailijan saaliiksi. Äiti

kulutti itseään työllä pitääkseen perhettä pystyssä, niin ettei, talon

sisäinen kurjuus päässyt näkymään ulospäin, ja hänkin oli sairas, mutta

salasi sairautensa, jotta ei lisäisi miehensä huolia. Simone oli nuorin

perheen jäsen. Sisaret olivat aina hänen pienenä ollessaan retustelleet

häntä ympäri taloa ja ilakoineet hänen kanssaan. Ja hän kasvoi, mutta

sisaret kasvoivat vielä isommiksi, ja isoimmat alkoivat hiukan vanheta,

eikä kukaan huolinut heistä vaimokseen, he kun olivat liian kauniita ja

liian köyhiä. Ja vuotuiset sadot olivat huonot; väsähtäneen isän kotia

tuoma vilja oli niukka; niinikään pieni oliivilehto tuotti niukasti

oliiveja; kaikkea oli niukanlaisesti tuossa perheessä, joka oli

sulkeutunut ahtaaseen asuntoonsa ikäänkuin pakoon maailman iloilta.

Isot sisaret eivät enää nauraneet: he ompelivat huivi sidottuna

otsalle; he ompelivat nahasta päällystakkeja, kovia niinkuin heidän

kohtalonsakin, tai kirjailtuja paitoja tai liivejä sulhasmiehille,

eivät kuitenkaan omille sulhasilleen. He ansaitsivat silti varsin vähän

— olihan kaikki riittämätöntä heidän elämässään.

Eräs sukulainen oli ottanut Simonen poikana karjataloonsa; tuo

sukulainen kävi rikkaasta miehestä, mutta oli rikas ainoastaan päältä

nähden; hänellä oli velkoja ja paheita, ja koronkiskurit tärvelivät

hänen sielunsa. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen, mutta joskus

hän esiintyi raa’asti, kenenkään tietämättä miksi.

— Olin kymmenvuotias, mutta hän puhui kanssani, kuin olisin ollut

aikuinen. Hän sanoi minulle: Simone, täytyy olla mies, eikä jänis. —

Ja hän tuuppasi minut vierimään alas äkkijyrkänteen rinnettä pitkin,

niin että olin vähällä taittaa niskani; tämän hän teki, jotta olisin

oppinut hyppimään notkeasti ja pelastumaan takaa-ajajan käsistä.

Kerran hän vei minut muitta mutkitta syvään kuiluun ja jätti minut

sen pohjaan. Itse hän oli hevosen selässä ja oli kädenkäänteessä

kiitänyt ylös kuilusta. Ylhäältä hän huusi minulle: Opi nyt kiipeämään

ylös ja olemaan peloton. Ja minä ponnistelin kiiveten, ja kun olin

päässyt ylös kuilusta, en enää nähnyt häntä; minun täytyi omin päin

löytää tieni. En itkenyt, mutta tunsin sydämeni raskaaksi. Sitten

hän kuoli, ja velat nielivät kaiken hänen omaisuutensa. Turhaan

olivat omaiseni odottaneet perintöä. Sitten rupesin paimeneksi, ja

olin yksin, vuosikausia yksin, palvelijana. Taitavuuteni, notkeuteni

ei minua ollenkaan hyödyttänyt. Palasin kotia, isäni oli puilla

paljailla, äitini väsynyt ja sairas, sisareni kirjailivat toisten

kihlautuneiden vaatteita. Minun sisareni eivät itse koskaan joutuneet

kihloihin. Ja minä olin kahdeksantoistavuotias; vihasin miehiä,

he kun eivät huolineet sisaristani, ja vihasin naisia, niillä kun

enimmäkseen oli rakastajansa, eikä ollut ketään, joka olisi välittänyt

minun sisaristani. Tuohon aikaan olin täällä sinun karjatalossasi.

Niin, vihasin sinuakin, kun olit rikas ja saatoit mennä kihloihin,

mikä ei ollut sisarilleni mahdollista. Olin jo täyskasvuinen, mutta

tuumani olivat lapsellisia. Aioin sulkea sinut ja setäsi jonakin

yönä huoneeseen, sitoa jäsenenne ja pakottaa teidät antamaan minulle

kaikki rahanne. Mutta setäsi silmät, jumal'avita, peloittivat minua.

Näen ne yhä vielä hengessäni. Ja palvelijattaresi niinikään herätti

minussa epäröimistä, pelkoa, hän kun heräsi yöllä pienimmästäkin

melusta. Kerran lähetitte minut jotakin asiaa toimittamaan matkalle.

Kävin silloin kummini, rikkaan papin, luona, joka asuu naapurikylässä.

Poikkesin hänen taloonsa esittäen verukkeeksi pyyntöni, että hän

ottaisi minut palvelijakseen, mutta sisimmässäni toivoen, että

hän ottaisi minut kasvattipojakseen, ja että hän jättäisi minulle

omaisuutensa perinnöksi, niinkuin sinun setäsi jätti sinulle. Tuo

mies vastaanotti minut hyvin, mutta, pahus hänet vieköön, ei huolinut

minusta edes palvelijakseen. Ja näin kului lapsuuteni. Kerran pisti

päähäni ajatus lähteä varastamaan, tehdäkseni omaiseni rikkaiksi. Mutta

olisin tahtonut varastaa paljon, paljon, en tyytyä vain karitsaan tai

härkään. Tahdoin lähteä oikein aito ryöstöretkelle — lähteä suorastaan

kummini taloon ja ryöstää hänen aarteensa. Mutta mistä saada toverit

tätä ryöstöretkeä varten? Sellaiset ajat ovat olleet ja menneet,

Marianna! Pahinta oli, että kerroin kaikille nämä tuumani; pilasin

siten maineeni ja minua pidettiin silmällä ja vaanittiin, minua, joka

en tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ja kun palasin kotia, äiti katseli

minua surullisena ja isäni lasketteli minulle nuhdesaarnoja, jotka

tuntuivat tulevan maan alta. Sanoin isälleni: Olette valekuollut;

olette kuin haudattu ilman multaa, teillä ei koskaan ole ollut voimaa

eikä rohkeutta, sillä olette elänyt kuin jänis pesässään. Sisareni

hymyilivät huiviensa alta, ikäänkuin olisivat hyväksyneet puheeni.

Näin ollen, Marianna, päätin eräänä päivänä muuttaa elämäni. Muistan

sen aina: se oli talvella, eräänä karnevaalisunnuntaina. Olin

sekaantunut kansanjoukkoon, keskelle naamioituja, mutta sillä aikaa

kuin kaikki muut pitivät hauskaa, minä ajattelin siskojani, jotka

istuivat surullisina lieden ääressä, ja isääni, joka nojasi seinään

ulkona yksinäisellä kylätiellä. Olinhan tuiki kelvoton, ellen kyennyt

huojentamaan omaisteni kurjaa elämää. Tuona yönä minun oli määrä palata

tänne karjatalolle, mutta sensijaan läksin Orgosolon vuoristoon. Aluksi

ei minulla ollut mitään selvää suunnitelmaa; mutta ajattelin, että

ehkä liittyisin johonkin rosvoon ja koettelisin kohtaloa yhdessä hänen

kanssaan. Olihan se kuitenkin parempaa, kuin raataa orjana viikon

alusta loppuun ja sitten kotona käydessä kuulla isän nuhdesaarnoja.

Tapasin sattumalta Costantino Moron, toverini, joka seisoi katuojassa

lämmitellen itseään tulen ääressä kuin kerjäläinen. Kun hän kertoi

minulle vastoinkäymisistään, nauroin, ja samalla kristittynä säälin

häntä, ja jotta en jäisi yksin elelemään, liityin häneen. Ja näin,

Marianna, minua syytettiin tuhansista rikoksista, joita en milloinkaan

ole tehnyt. Ja saisin tuomarin nauramaan, jos sanoisin sen hänelle.

Kuitenkin nyt... nyt...

Hän vaikeni ja painoi päänsä alas. — Nyt, — hän jatkoi hetken

vaiettuaan, — tahtoisin uudelleen muuttaa elämäni; mutta kuinka,

Marianna, kuinka?

— Olisihan yksi keino... — vastasi Marianna, ääni koristen ja kaikuen

hänen omissa korvissaan epävarmalta ja ahdistuneelta; eikä hänellä

ollut rohkeutta jatkaa.

Mutta Simone oivalsi heti, mitä toinen aikoi hänelle neuvoa; ja hän

näytti kuin heräävän, asettuvan vastustamaan. Hän katsoi Mariannaan

kulmien alta, melkein vihaisesti, sitten hän nousi, suoristausi, sitoi

patruunalaukun lujasti vyötäisilleen ja tarttui pyssyynsä. Seisoessaan

siinä hän vielä katseillaan haki Mariannan silmiä, joka ei kuitenkaan

enää katsonut häneen. Näytti siltä, kuin kumpikin olisi virittänyt

toiselle ansan ja kuin kumpikin olisi varonut siihen joutumasta.

— Muuten kaikki on hyvin, kunhan vain ei menetä vapauttaan, — sanoi

Simone äänekkäästi. Mikä muu tahansa, kuin jälleen joutua orjaksi.

Anteeksi, että olen lasketellut sinulle niin paljon tarinoita. Hyvästi,

Marianna; annat kai minulle kättä.

Marianna ojensi hänelle kätensä ja kohotti katseensa; mutta nyt

Simone vuorostaan oli häneen katsomatta; tuskin puristettuaan hänen

sormiaan mies poistui taaksensa katsomatta. Paikaltaan Marianna katseli

poistujaa, tuntien vapautusta ja samalla karvasta mielipahaa, ylpeyden

ja nöyryytyksen tunnetta, ikäänkuin hänen entinen palvelijansa olisi

loukannut häntä, onnistumatta kuitenkaan riistämään häneltä hänen

valtijattaren arvokkuuttaan.

— Onnea matkalle, — näin hän toivotti itsekseen, — emmehän enää koskaan

näe toisiamme.

Mutta sisimmässään hän sentään tunsi, että nuori mies oli palaava.

Illallisen jälkeen hän kokosi tavaroitaan paluuta varten Nuoroon. Hän

aikoi lähteä matkaan aamun sarastaessa, mutta vielä myöhään yöllä hän

hääri matkavalmistuksissaan eikä malttanut mennä levolle. Hän loi

katseen ympärilleen yksinäisessä huoneessa; se oli kuin linnunpesä,

jonka ympärillä metsän kumea henkäys humisi! Ja hänen mieleensä palasi

hänen Nuorossa oleva iso talonsa, tuo kostea ja pimeä, rautaporttineen

ja vahvoine ikkunoineen, ja taas se muistutti vankilaa. Siitä ei

puuttunut edes armotonta vartijaa, palvelijatar Fidelaa, avaimet

vyötäisillä, ja silmät valppaina tähystellen. Ovathan ihmiset muuten

kaikki tavallaan elämässä vankeina, hyvittäen sitä syyllisyyttään, että

ovat olemassa. Joko täytyy alistua kohtaloonsa tai puhkaista seinät

niinkuin Simone. Jokaiselle on tuleva vapautuksen ja palkinnon päivä.

Marianna istui itään päin olevalla kynnyksellä, ajatellen kaikkia näitä

syvällisiä asioita, ja tuntien itsensä levottomaksi. Hän arveli, että

vielä oli jäänyt tekemättä eräitä matkavalmistuksia, ja että hän oli

unhoittanut jotakin tärkeätä, ehkä kaikkein tärkeimmän, mutta hän ei

tietänyt, mikä se oli.

Miehet nukkuivat keittiössä, kaikki oli rauhallista, tähdet tuikkivat,

sirkat sirisivät niinkuin tuona iltana Simonen toista kertaa käydessä

talossa. Marianna olisi tahtonut nukahtaa siihen kynnykselle. Hän oli

mielestään kuin päihtynyt, juopunut kaikesta näinä päivinä imemästään

ilmasta, kaikesta suven tuoksusta.

Hän näki puun kohoavan hopeanhohtoisena keskellä aukiota ja koirat

nukkumassa sen varjossa; ja kauempana nuo kaksi metsän sivustaa:

kirkkaan kukkivan rautatammilehdon, ja tumman korkkitammikorven, ja

näiden molempien välillä etäisyydessä kuun valaisemat vuoret, joiden

ääriviivat hahmoittuivat taivaalle värähtelevän valoharson lomitse.

Lähimpänä oli Oliena vuori, valkoinen, valokylläinen; siitä kauempana

oikealla Dorgali vuoret, ja vasemmalla Nuoron siniset ja mustat

vuoriharjut. Ja äkkiä näytti koko taivaanranta puhkeavan kultakukkiin:

kuu kohosi taivaalle.

Ja sitten näytti sille kultaharsolle, joka ylettyi vuorilta

karjatarhaan, leviävän toinen harso: helmiverkko, joka värähdellen

peitti esineet, loihtien ne kauniimmiksi, unelmoivinakin vilkkaiksi.

Metsä hymyili yössä, vaikka rautatammista putoavat lehdet näyttivät

kyyneliltä. Satakielet lauloivat. Yksi niistä istui aukion keskellä

olevassa puussa, joka oksien välistä välkkyvien kuunsäteiden

kirkastamana lumoten veti puoleensa.

Marianna muisti epämääräisesti, että hän lapsena, juhannusyönä, oli

kokenut samanlaista tunnelmaa; hän oli seisonut pihalla odottaen,

että taivas keskiyön aikaan aukenisi ja Herra Jumala näkyisi keskellä

loistavaa puutarhaa.

Äkkiä hän pelästyneenä kavahti pystyyn. Taas hän kuuli kaukaa askelia,

näki miehen lähestyvän aukiolta päin. Ensin hän näytti pieneltä, mutta

sitten vähitellen yhä kookkaammalta, kunnes pää kosketti taivaan lakea.

Nyt Marianna tunsi tulijan Simoneksi. Hän istuutui silloin, jäykkänä

pelokkaasta odotuksesta.

Olihan hän tietänyt, että Simone palaisi; ja nyt vasta hän huomasi

jääneensä siihen kynnykselle häntä odottamaan. Hän olisi tahtonut

vetäytyä sisään, mutta se oli nyt myöhäistä. Marianna näki Simonen

silmien säihkyvän kuun hohtavassa valossa ja tuijottavan häneen

katsein, jotka jähmetyttivät hänet; ja hän luuli Simonen käsien

kurottautuvan häntä kohti, kouristaakseen häntä samoin kuin hän tuona

ensimmäisenä iltana oli koettanut kouristaa permantoa.

Marianna nousi taas. Hänet valtasi pelko; tosin hän muisti, että kaksi

miestä oli aivan lähellä, valmiina suojelemaan häntä; silti hänellä

oli tunne, että hän oli yksin maailmassa, yksin tuon suloisen ja

hirvittävän olennon edessä, joka lähestyi vaieten kuin unissakävijä. Ja

sisimmässään hän tunsi, ettei kukaan voinut häntä pelastaa uhkaavasta

vaarasta, ellei hän itse osannut puolustautua.

Mikäli nuori mies läheni, Marianna menetti itseluottamuksensa viimeisen

jäännöksen. Hänen polvensa notkuivat. Ja kun Simone tarttui hänen

käsiinsä ja painoi hänet alas istumaan, itse istuutuen maahan hänen

eteensä jalat ristissä, hellittämättä hänen ranteitaan, hän tunsi

itsensä toiseksi, Simonen hallitsemaksi.

— Isäni on tuolla sisällä — mutisi Marianna.

Sanaakaan sanomatta Simone heitti päännyökkäyksellä lakin maahan ja

laski päänsä väsyneenä ja lapsen tavoin hänen syliinsä. Hänen tiheä,

lyhyt, mustakutrinen tukkansa tuoksui ruoholle, pölylle ja hielle

— metsäinen ja samalla miellyttävä tuoksu, joka enemmän kuin hänen

elkeensä teki Mariannan levottomaksi. Hän tunsi sydämensä heltyvän;

hän ajatteli, että Simone oli laskenut päänsä hänen syliinsä ikäänkuin

panttina itsestään, ja rakasti häntä kuin nukkuvaa lasta; hän arveli

voivansa suojella häntä, pelastaa hänet ja kiintyä häneen likeisesti

kuin omaan lapseensa.

Marianna vapautti toisen kätensä hänen otteestaan ja hyväili hänen

otsaansa; huomaamattaan hän itki. Ja kyynelet putoilivat Simonen

hiuksille ja kimmeltivät kuin kastehelmet ruohikossa.

Mutta Simone näytti äkkiä heräävän tuosta horrokseen vivahtavasta

tilastaan; ojentaen kaulaansa hän koetti painaa päätään syvemmälle

hänen syliinsä, ja kun ei onnistunut, nosti päätään, ojentaen

eteenpäin kasvojaan, silmät suljettuina ja huulet erillään toisistaan,

himokkaina. Ja kun Marianna yritti vapautua, hän tarttui jälleen hänen

käsiinsä, puristaen niitä lujasti.

— Marianna, — hän virkkoi melkein kuiskaten, mutta silti uhaten ja

rukoillen; ja sitten hän lempeästi ja alistuen toisti: — Marianna!

Hän tunsi, miten nainen hetken kuluttua rauhoittui ja luottavaisena

jätti kätensä hänen käsiinsä. Nyt Simonekin tyyntyi. Hän ei enää

yrittänyt häntä suudella ja alkoi puhua hänelle hiljaa, kuiskien,

kasvot ojennettuina lähelle hänen kasvojaan, joka kumartui kuuntelemaan

häntä.

Kumpi tuo onkaan? Simonen vai karjatarhan ääni, jota satakielien laulu

säestää ja johon yhtyy hiljainen tuuli, kuun nousuaikana, kun joka

lehti värähtelee valittaen, epätietoista mistä syystä, ehkä siitä,

että ei voi irtaantua ja liidellä, ehkä siitä, että sen eräänä päivänä

täytyy irtaantua ja varista. Ja tuulen ja metsän värähtely ja humu

muistuttaa valtameren aaltoilua ja pauhua, valtameren, joka huolimatta

äärettömästä tasostaan on ahdettu rannikkojensa rajoihin, ajettuna ja

ahdistettuna hyödyttömästi toisesta maan äärestä toiseen.

— Mitä pelkäät, Marianna? Olenhan tässä jalkojesi juuressa kuin kipeä

koira. Älä pelkää. Jos tahtoisin tehdä sinulle pahaa, en tulisi

näin, tähän aikaan, yksin, aseettomana. Etkö näe, että olen aseeton?

Eihän minulla ole edes kääntöpääveistä, joka minulla oli mukana

lapsena mennessäni metsästämään sisiliskoja. Jätin tuonne lähteen

partaalle aseeni; ruostukoot vain, en siitä välitä. Mitä pelkäät?

Isääsikö? Jos hän näkisi meidät tässä, niin hän siunaisi meidät,

jos hän meitä rakastaa. Palvelijaasiko? Häneltä kuulin tänään, että

olet matkahankkeissa. Senpä vuoksi palasin tänään ja tulin nyt. Jos

tarkoitukseni olisi tehdä sinulle pahaa, olisin tullut toverieni

kanssa, olisin sitonut sinut kuin lampaan, olisin kantanut sinut

hartioillani ja olisin tuhonnut kaiken ympärilläni, jos minua olisi

yritetty estää poistumasta. Marianna! Olen tässä, olen yhä vielä

palvelijasi, painan pääni syliisi, ja sinä voit tarttua siihen käsin

kuin kastanjan hedelmään, joka ulkoa on rosoinen, mutta sisältä pehmeä

kuin leipä.

Marianna kuunteli kumartuen yhä syvemmälle; hänestä tuntui kuin hän

olisi hengittänyt alkuperäistä voimaa hänen lämmöstään ja tukkansa

tuoksusta. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että moinen mies rakasti

häntä ja oli tuossa hänen jalkojensa juuressa. Mutta mitä olikaan

hyvä, mitä paha? Mikä ero oli hänen ja Simonen välillä. Mikä saattoi

heitä eroittaa? Molemmat olivat kauan olleet palvelijoina; ja nyt he

olivat vapaat, itsensä valtijaita, he kohtasivat toisensa ja rakastivat

toisiaan kostaakseen entistä orjuuttaan.

— Marianna, kuulehan; olen näinä päivinä usein ajatellut sinua.

Olet ikäänkuin kahlehtinut minut katseellasi. Älä luule, että

tämä on hyvin vanha tunne; kun olin palvelijasi, en rakastanut

sinua; päinvastoin vihasin sinua, niinkuin vihasin kaikkia muita.

Vihasin sinua, mutta samalla ujostelin sinua, pelkäsin setääsi,

hänen puupyhimyksen-silmiään, jotka seurasivat minua minne tahansa

käännyinkin, jotka näin aina mielikuvituksessani, ja jotka näen

vieläkin. Te olitte isäntäväkeä, ja minähän vihasin isäntiä. Joskus

ajattelin kuitenkin: Tahtoisinpa naida Mariannan, mutta en hänen

rikkauksiensa tähden, niinkuin muut. Toiste taas sanoin itsekseni: —

Jos Marianna rakastuisi minuun ja ilmaisisi minulle tunteensa, niin

enpä huolisi hänestä; hylkäisin hänet saadakseni hänet kärsimään!

Kaikesta tästä huolimatta sinä ehkä sentään miellytit minua. Muistanpa

miten me molemmat eräänä päivänä yhdessä katsoimme alas kaivoon,

johon oli pudonnut jokin esine; tunsin sinun olevan aivan lähellä ja

näin meidän molempien kasvot kaivon pohjassa. Ja minusta näytti kuin

olisimme olleet yhdessä kaukaisessa paikassa, ulkopuolella maailmaa; ja

niin on käynytkin. Jumal'avita, tunsinpa väristystä ruumiissani; nytkin

on mieleni liikutettu, kun sitä muistelen. Muistatko sinäkin?

— Muistan, — virkkoi Marianna, jonka mieleen tämä tapaus äkkiä palasi;

hänkin tunsi väristystä.

Simone piteli lujemmin hänen käsistään, hiukan pudistaen häntä,

palauttaakseen hänet jälleen nykyhetkeen.

— Minä en voi koskaan saada sinua vaimokseni, Marianna; sentähden

olen täällä; älä siis luule, että minä olen samanlainen kuin muut.

Tiedän tekeväni väärin siinä, että olen tullut, mutta en ole voinut

olla tulematta; olen kuin noiduttu, Marianna, Jumala olkoon minulle

armollinen. Etkö usko, että olen koettanut paeta, ensimmäisenä ja

toisena iltana, ja kaikkina muinakin päivinä ja tänään, kun sanoin

sinulle hyvästi? Olen koettanut, mutta turhaan. Ensi öinä kiertelin

karjatarhasi ympärillä, ikäänkuin se olisi ollut korkean muurin

ympäröimä, josta en löytänyt aukkoa. Moneen kertaan tulin tähän vallan

lähelle ja luulin tuntevani sinun henkäyksesi, ja se jo riitti minulle.

Huomasitko, että koirat eivät tullessani liikahtaneetkaan? Ne tuntevat

minut ja tietävät, että tahdon parastasi. Sinä vaikenet, Marianna, ja

siinä teet oikein. Mitä voisitkaan sanoa minulle? Et mitään. Ja minä

olen täällä, minä, sinun orjasi eikä sinun enää pidä pelätä mitään.

Jos isäsi sattuisi tulemaan tähän ja yllättäisi minut, antaisin

hänen surmata itseni, antaisin vereni vuotaa kuiviin sinun syliisi,

päästämättä valitusta. Mutta mitä teet nyt, Marianna? Sinä itket,

itket? Naisen, joka on minuun kiintynyt, ei pidä itkeä.

* * * * *

— Ja nyt ehkä ajattelet: Miksi muutuin äkkiä hänelle suopeaksi? —

Se johtuu siitä, että olet nähnyt minun silmäni ja niiden pohjalla

sieluni. Samaa olen minä nähnyt sinussa. Emmehän koskaan ennen ole

katsoneet toisiamme suoraan silmiin, sentähden olemme aina kohdanneet

toisemme vieraina. Mutta nyt tunnemme toisemme. Ja ajattelet ehkä näin:

Teen väärin rakastaessani häntä, hän kun on anastanut toisen tavaraa ja

vuodattanut kristityn verta; on suorastaan synti suoda hänelle hyvää.

Ehkä voit ajatella näin, mutta et usko, mitä ajattelet. Sillä sielusi

sanoo sinulle: Ei ole totta tuo, että hän olisi tehnyt niin paljon

pahaa.

— Se on totta! — sanoi Marianna intohimoisesti.

— Näethän minut? Olenhan polvillani edessäsi kuin Pyhän Neitsyen kuvan

edessä. Katsohan minuun. En valehtele. En ole arvoton: en ole koskaan

tehnyt niin paljon pahaa, että sinä et voisi minua rakastaa.

Ja vaikka heidän kasvonsa hipaisivat toisiaan, Simone ei häntä

suudellut. Hän kumartui vielä syvemmälle, tuli tyttöä vielä lähemmäksi

ja jäi hetkiseksi huokaillen ihailemaan häntä.

— Ja kuulehan minua vielä, — Simone jatkoi hetken kuluttua. — Toivon

voivani pistää vihkisormuksen sormeesi. Jos odotat minua, olen kerran

sinun ylkäsi, Marianna Sirca, paina se mieleesi. Tämän vuoksi olen

tehnyt sen lupauksen, etten edes suutele sinua, koska kunnioitan sinua

naisena, jonka pitää tulla omakseni — neitseellisenä ja puhtaana. Lupaa

edottavasi minua; mutta punnitse ensin tarkoin, mitä lupaat, Marianna!

— Minkä lupaan, sen pidän, Marianna virkkoi, jälleen tyynenä ja

vakavana. — Et vielä tunne minua, Simone!

— Tunnen sinut, Marianna, — väitti Simone. — Olen tuntenut sinut jo

kauan, siitä asti kuin laskin jalkani tähän taloon. Siinä luulit minua

pojaksi! Ja minä olin kuin satavuotias ja luin ihmisten ajatukset

heidän silmistään. Johan sanoin, että herätit minussa sääliä ja raivoa;

vihasin sinua, mutta tunsin sinut; sinä olit sama kuin minäkin, orja,

etkä mikään muu. Ja sinäkin kannoit orjuuden taakkaa omaisiasi säälien,

jotta et olisi ollut rasituksena vanhemmillesi, eikä ympärilläsi oleva

tavara ollut sinun enempää kuin minunkaan. Näin on laita, Marianna.

Kauan aikaa olemme olleet typeriä, olemme olleet lapsia, jotka eivät

saa kajota mihinkään. Mutta nyt olemme isäntiä ja teemme mitä tahdomme.

Marianna hymyili, hiukan epäilevästi. Peittääkseen hymynsä hän kumartui

niin syvälle, että hänen huulensa koskettelivat nuoren miehen hiuksia.

Tämä kosketus synnytti Simonessa uudelleen väristyksen, joka tuntui

kiireestä kantapäähän, mutta vielä hän hillitsi itsensä.

— Kuule minua, Marianna. En voi tarkalleen sanoa sinulle, miten aion

tehdä, mutta sinun tulee luottaa minuun. Tulen jonakin yönä luoksesi

Nuoroon, en vielä voi sanoa täsmälleen milloin, mutta varmasti ennen

joulua. Odota sinä minua. Jos et silloin näe minua, se merkitsee, että

olen kuollut. Mutta jos tulen, tuon sinulle hyvän uutisen. Älä väsy

odottamasta, ja jos ihmiset puhuvat sinulle pahaa minusta, älä usko

sitä. Ennen kaikkea: Älä pelkää. Ja anna minun nyt mennä.

Hän hellitti Mariannan kädet, mutta jäi kumaraan, kasvot hänen

polvillaan ja näytti tahtovan vielä hetken levähtää, ennenkuin läksi

tuolle salaperäiselle taipaleelle etsimään sitä hyvää, jota hän

tavoitteli.

— Mitä hän aikoo tehdä? — ajatteli Marianna.

Ja vaikka Mariannan sydän oli täynnä luottamusta, ei hän nähnyt muuta

kuin yhden varman keinon päästä suoraan unelmasta todellisuuteen. Ja

nyt hänellä oli voimaa sanoa ajatuksensa täydellisesti:

— Kuulehan, Simone, jos et ole tehnyt rikoksia, niinkuin vakuutat

ja minä uskon, niin. Simone, miksi et mene tuomarin eteen? Sinut

julistetaan vapaaksi tai tuomitaan vähäiseen rangaistukseen. Sitten

seuraa onnemme. Niin, ja varmasti odotan sinua.

Tämän rajun voimanponnistuksen jälkeen Marianna tunsi polviensa

vapisevan. Hän pelkäsi lupaustaan, mutta ei sitä katunut. Suloiset

ja ahdistuksensekaiset kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Ja niiden

verhon läpi hän luuli näkevänsä taivaankaaren päänsä päällä, ulottuvan

hänen tilustensa toisesta äärestä toiseen, ja hän muisti lapsena

lähteneensä etsimään sormusta, onnen sormusta — joka piili siellä,

mistä sadekaari alkoi tai mihin se päättyi.

Samoin oli sen sormuksen laita, jonka Simone lupasi tuoda hänelle.

Mutta nuori mies heräsi haaveistaan, tarttui neidon käteen ja teki

sillä kasvojensa edessä ristinmerkin.

— Marianna, — hän virkkoi nousten pystyyn ja vastaamatta hänen

kysymykseensä — älä itke. Olethan luvannut olla itkemättä. Hyvästi, ja

odota minua.