Grazia Deledda syntyi sardinialaisessa pikkukaupungissa, Nuorossa,
vuonna 1872. Elämäkerralliset tiedot hänestä ovat viime aikoihin asti
olleet niukat ja epämääräiset. Vasta Nobel-palkinnon saannin yhteydessä
hän itse on niitä jonkinverran täydentänyt. Isästään hän mainitsee,
että hän oli hyväsydäminen ja lahjakas mies, joka joutohetkinään
kirjoitti runoja. Aluksi isä opiskeli retoriikkaa Cagliarissa, harrasti
sitten maanviljelystä, mutta siirtyi vähitellen teollisuuden alalle,
siten hankkien itselleen toimeentulonsa. Vasta ikämiehenä hän meni
naimisiin.
Kirjailijattaren lapsuus ja nuoruus kului Nuorossa, mutta hän tutustui
myöskin syntymäsaarensa muihin seutuihin, niiden suurpiirteiseen
luontoon, eläimistöön, etelämaisen uhkuvaan kasvistoon, kansantarustoon
ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen, osaksi vilkasluontoiseen, osaksi
jäyhään kansaan, joka, pysyen syrjässä mannermaisesta kulttuurista, on
säilyttänyt koko joukon ikivanhoja tapoja, katsomuksia ja uskonnollisia
menoja. Verikosto — _vendetta_ — oli ainakin kirjailijattaren
nuoruudessa, huolimatta hallituksen ehkäisytoimenpiteistä, yleinen,
ja rosvous lienee meidän päivinämmekin esiintyvä ilmiö. Saaren
rahvaan tietoisuudessa se ei ole niin paheksuttava »ammatti» kuin
kulttuurimaailman silmissä. Sardinian rosvolla saattaa olla eräitä
ritarillisuuteen vivahtavia ominaisuuksia: kunnioitus turvatonta naista
kohtaan, köyhien omaisten ja paimenten auttaminen, y.m. Eräs Grazia
Deleddan romaanihenkilöistä sanoo _bandito’sta_ — rosvosta — seuraavaa:
»Ennen muinoin miehet läksivät sotaretkille. Nyt ei täällä enää sodita.
Mutta miehillä on edelleen taistelemistarve, he eivät pane toimeen
ryöstöretkiään pahanteon halusta, vaan saadakseen tilaisuutta kehittää
voimiaan».
Nuorella Grazialla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, kaikki
näkemykset ja elämykset painuivat syvälle hänen vastaanottavaan
mieleensä, ja jo varsin nuorena hän tunsi vastustamatonta halua
havainnollistaa niitä kirjallisten taideteosten muodossa.
Neljätoistavuotiaana hän synnyinseutunsa murteella kirjoitti
ensimmäisen novellinsa, jonka sai julkaistuksi roomalaisessa lehdessä.
Vanhemmat ja Nuoron väestö eivät katsoneet tytön kirjallista menestystä
suopein silmin. Tuon pikkukaupungin vanhoillisen katsantokannan
mukaisesti nainen ei saanut puuttua kirjailemiseen, vaan oli hänen
tyytyminen askartelemaan kodin hyväksi. Tämä ei säikyttänyt tarmokasta
ja itsenäistä kirjailijattaren-alkua, joka rohkeasti astui edelleen
valitsemallaan uralla.
Hänen koulusivistyksensä oli alkeellista laatua. Hän kävi Nuoron
kansakoulua — muuta kouluopetusta hän ei koskaan ole saanut. Ominpäin
opiskelijana hän myöhemmin hankki itselleen tietoperäisen ja
kirjallisen sivistyksensä, mikä on sitä kunnioitettavampaa, kun ottaa
huomioon, että hän uupumattomalla työllään, ponnistaen vaatimattomalta
pohjalta, murteella kirjoittavasta kansankirjailijasta on kohonnut
yleiseurooppalaiseksi kirjailijaksi. Hänen älynsä joustavuutta
todistaa, että hän on oppinut käyttämään sujuvasti italian kirjakieltä,
asettaen itselleen taiteelliseen kielenkäyttöön nähden suuret
vaatimukset.
Kodissa oli italialaisia kaunokirjallisia teoksia ja italiaksi
käännettyjä romaaneja, joita Grazia Deledda ahkerasti lueskeli.
Hänen ensimmäinen romaaninsa, »Fior di Sardegna», ilmestyi painosta
1892, mutta oli jo aikaisemmin kirjoitettu. Se teki hänen nimensä
tunnetuksi Italiassa, jopa osaksi sen rajojen ulkopuolellakin. Ennen
vuosisadan vaihdetta hän julkaisi neljä muuta romaania, joista
mainittavin on »La via del male». Vuoden 1900:n vaiheilla hän siirtyi
asumaan Roomaan ja meni naimisiin signor Palmerino Madesanin,
puolustusministeriön ensimmäisen sihteerin, kanssa. Nyt alkaa hänen
varsinainen kehittynyt tuotantonsa. Kirjallisesti huomattavimmat
hänen lukuisista romaaneistaan ovat: »Elias Portolu» (1903), »Cenere»
(1904), »Nostalgie» (1905), »L’edera» (1908), »Sino ai confine» (1910),
»Colombi e sparvieri» (1912), »Marianna Sirca» (1915), »Il dio dei
viventi» (1919), »La Madre» (1920), »Il segreto del uomo solitario»
(1921), »La fuga in Egitto» (1926) ja »Anna Lena Bilsini» (1927), —
Viimemainittu romaani on trilogian ensimmäinen osa. Kuluneen vuoden
lopulla sai Grazia Deledda vuoden 1926:n kirjallisen Nobel-palkinnon.
Hän on itse huomauttanut, ettei suinkaan aio siirtyä eläkkeensaaneen
toimettomuuteen, vaan että edelleen tuntee taiteellista luomisintoa,
suunnitellen uusia kirjallisia yrityksiä.
Rooman laidalla, syrjässä maailmankaupungin levottomasta hyörinästä,
kohoaa Grazia Deleddan kaksikerroksinen talo, ryytimaan ja tuuhean
puiston ympäröimänä. Siinä on hänen rauhaisa työpajansa, hänen kaunis
kotinsa, jota hän taitavana perheenemäntänä hoitaa, omistaen hellää
huolenpitoaan miehelleen ja kahdelle pojalleen, joista vanhempi,
filosofian tohtori, tutkii kirjallisuutta ja nuorempi harjoittaa kemian
opintoja Rooman yliopistossa. Kirjailijatar omistaa aamupäivän kodin
ja — lämpimänä vuodenaikana — ryytimaansa hoitoon, pitäen molempia
mallikelpoisessa kunnossa. Iltapäivä kuluu kirjallisessa työssä,
illalla hän lukee kirjallisuutta. Eräiden haastattelijain levittämä
tieto, että hän muka ei lue mitään, tuntuu olevan tuulesta temmattu.
Etupäässä hän tutkii kriitillisiä, psykologisia, historiallisia ja
filosofisia teoksia.
Luonteeltaan on Grazia Deledda syvästi uskonnollinen, hiljainen,
hillitty. Kuullessaan, että hänelle oli annettu Nobel-palkinto, hän
oli liikutettu osakseen tulleesta tunnustuksesta ja kunniasta. Mutta
kotvan kuluttua hän tyynesti huomautti: »Elämä on aina jakanut minulle
riittävästi antimiaan. Nobel-palkinto ei muuta elämäntapojani. Ehkä
varallisuus ei ole mikään siunaus taiteilijalle. Luomisiin vähenee ja
hän rupeaa haluamaan enemmän sensatioita. Minä kaikesta huolimatta
jatkan työtäni entiseen tapaan».
Viime vuoden lopulla tulvi haastattelijoita yhtenään hänen hiljaiseen
tyyssijaansa. Herttaisena ja auliina hän vastaanotti nämä rauhansa
häiritsijät. Mutta hiukan hän hermostui huomattuaan, että hänen talonsa
oli valokuvaajien ja filmaajien saartama. Tuskin hän oli astunut paria
askelta ulkopuolelle kotiaan, kun nämä eri tahoilta, väijyksistä,
karkasivat esiin vangitsemaan kameroihinsa ja filmauskoneisiinsa hänen
hahmonsa ja liikkeensä. Alistuvana hän kuitenkin lohdutti itseään sillä
toivolla, että tämä kuuluisuuden aiheuttama epäkohta oli ohimenevää
laatua.
* * * * *
Vaikka Grazia Deledda on omalaatuinen kirjailija, hän varsinkin
aikaisempaan tuotantoonsa on saanut vaikutusta toisista, ennenkaikkea
Vergasta, italialaisen uudenaikaisen _regionalismin ja verismin_
isästä. Ja kuuluisimpien regionalistien, Vergan, Sisilian kansanelämän
kuvaajan, ja Abruzzon rahvaanelämän esittäjän, D’Annunzion, rinnalla
on Grazia Deleddalla kunniasija Sardinian luonnon ja kansansielun
tulkitsijana. Ulkomaalaisista kirjailijoista tuntuu Dostojevskij
kaikkein syvimmin vaikuttaneen häneen. Kohtaammehan sardinialaisen
kirjailijattaren romaaneissa samanlaista ihmissielun uumeniin
tunkeutuvaa analyysia ja ääretöntä ymmärtämystä kärsiviä ihmisiä ja
rikollisiakin kohtaan, kuin suuren venäläisen kirjailijan teoksissa.
Vaikutusta Selma Lagerlöfistä saattaa tosin huomata. Grazia Deledda
ihailee hänen kirjojaan, varsinkin romaaneja »Gösta Berlings saga» ja
»Jerusalem». Mutta italialainen ja ruotsalainen kirjailijatar eroavat
monessa suhteessa toisistaan.
Grazia Deleddan aikaisempien romaanien aiheilla on vahvat juurensa
Sardinian maaperässä. Hänen nuoruudessaan synnyinsaarellaan saamansa
vaikutelmat luonnosta, ihmisistä ja kansantarustosta näyttävät
muodostuneen hänelle tyhjentymättömäksi varastoksi, josta hän täysin
käsin ammentaa. Olennaisia puolia hänen kirjallisessa tuotannossaan
on henkilöiden ja tapausten likeinen liittyminen luonnonkuvauksiin.
Nämä muodostavat preludion, säestyksen tai loppusoiton voimakkaalle
tunneväreilylle ja toiminnan nousu- ja huippukohdille — juonen
kehittelyn ja kertojalahjan ohella hänessä näet pulppuilee raikas
lyyrillinen suoni. Nuo luonnonkuvaukset, jotka lukijalle tarjoavat
ikäänkuin valaisevan filmisarjan Sardinian maisemista, meren ja taivaan
vaihtelevista häiveistä, vuorien jylhästä ylevyydestä, ovat piirretyt
muutamin varmoin viivoin, ja usein ihmeteltävän kauniisti väritetyt.
Sellaiset luonnonkuvaukset kuin ne, jotka romaanissa »Marianna»
liittyvät tekijättären hahmoittelemaan Simone Solen vuoristorotkoon,
ja hänen tulkintansa karjatalon, sen laidunmaiden ja metsien
salaperäisestä runoudesta, ovat suuren kirjailijan käsialaa.
Hänen henkilögalleriansa on mitä vaihtelevin. Sardinialainen väestö
on tarjonnut hänelle runsaasti erilaisia tyyppejä, joista useissa on
alkuperäistä, melkein raamatullisen yksinkertaista suurpiirteisyyttä.
Ja useimmat hänen kuvaamistaan tyypeistä painuvat todellisten elämysten
tavoin mieleen.
Kirjailijatar eläytyy täydellisesti kuvaamiensa henkilöiden
sielunelämään, ajatustapaan ja toimintaan, omistaen hahmoittelussaan
sivuhenkilöillekin samaa huolellisuutta kuin päähenkilöille.
Myöhäisemmissä romaaneissaan, varsinkin kaikkein viimeksi
julkaisemissaan, hän luopuu syntymäsaarensa ja sen kansan
erikoiskuvauksesta ja kiintyy yleisinhimillisiin sielullisiin
probleemeihin, astuen nykyisen Italian huomattavimpien psykologisen
romaanin edustajien piiriin.
Silmäänpistävä puoli Grazia Deleddan aiheissa on henkilöiden
rikollisuus. Näistä vain muutama esimerkki. Romaanissa »L’edera»
sankaritar tekee murhan. »Il dio dei viventi» romaanin miehinen
päähenkilö väärentää jälkisäädöksen; Elias Portolu, samannimisen
romaanin päähenkilö, joutuu luvattomaan suhteeseen veljensä
morsiameen, »Marianna» romaanin sankari rupeaa rosvoksi, »La Madre»
romaanissa on papilla katolilaisen kirkon kieltämä suhde naiseen,
j.n.e. Tämä rikosaiheiden käsittely ei tavoittele mielenkiihoituksen
aikaansaamista. Deledda ei kuvaa rikosta rikoksen vuoksi. Hänen
romaaniensa rikolliset sankarit eivät ole paatuneita pahantekijöitä.
Paatuneitakin rikollisia esiintyy hänen romaaneissaan, mutta nämä
eivät saa osakseen hänen myötätuntoaan, ja niiden tehtävänä on
usein vastakohtaisvaikutuksen aikaansaaminen. Ne rikolliset, joihin
Grazia Deleddan myötätuntoisuus kohdistuu, ovat tulleet syyllisiksi
ristiriitaisten olosuhteiden vaikutuksesta. »L’edera» romaanin
sankaritar tekee murhan melkein kuin unissakävijä, pelastaakseen
ahdingosta miehen, jota rakastaa. Simone Sole — romaanissa Marianna —
rupeaa rosvoksi auttaakseen köyhiä vanhempiaan. Elias Portolu päättää
sovittaa rikoksensa rupeamalla papiksi, ja »La Madre» romaanin pappi
katkaisee välinsä naiseen, jonka kostoaikeiden seurauksista papin äiti
kuolee.
Kärsimys, jota Grazia Deledda katsoo elämän järkähtämättömäksi
laiksi, herättää hänessä mitä syvintä mielenkiintoa ja sääliä. Hän
valitsee siis kernaasti traagillisia aiheita ja antaa etusijan sille
traagillisuuden lajille, johon liittyy syyllisyys. Millainen on ihminen
syyllisyyden raskauttaman kärsimyksen painamana? — siinä ongelma, jota
hän usein pohtii.
Voisi siis helposti luulla, että Grazia Deledda on synkkä pessimisti.
Niin ei kuitenkaan ole laita. Tosin elämän usein sovittamattomilta
näyttävät ristiriidat ja synkeät varjopuolet eivät jää häneltä
huomaamatta, päinvastoin hän kuvaa niitä järkyttävästi. Eikä ihmisten
pahuus ja rikollisuus aina ilmene hänelle sovitukseen johtavana. Tämän
käsityksen hän on pukenut m.m. seuraavaan huudahdukseen: »Elämä olisi
kaunis, ellei olisi olemassa ihmisten pahuutta!» Mutta sisimmässään hän
uskoo hyvien voimien lopulliseen voittoon elämän kamppailussa. Kauniina
ja vakuuttavana hänen valoisa ja sovinnollinen elämänkäsityksensä
ilmenee »Cenere» romaanin lopulla. Sen sankarin, Ananiaksen, äiti,
langennut nainen, on itse päättänyt päivänsä, jotta ei olisi poikansa
onnen tiellä. Äiti on pojalleen, hänen ollessaan lapsi, antanut
taikaesineen, jonka poika avaa äidin paarien ääressä. Se sisältää
tuhkaa. »Niin, kaikki oli pelkkää tomua ja tuhkaa. Elämä, kuolema,
ihminen, itse kohtalo, joka hänet siitti. Mutta kun hän seisoi tämän
kaikkein poloisimman ihmisolennon maallisten jäännösten edessä, joka
tehtyään niin paljon pahaa ja niin paljon kärsittyään oli syöksynyt
kuolemaan tehdäkseen toiselle hyvää, heräsi hänen mielessään se ajatus,
että tuhassa usein kytee kipinä, loistavan, puhdistavan liekin siemen.
Ja hän alkoi uudelleen toivoa ja rakastaa elämää».
Grazia Deledda ei yksipuolisesti kiinny elämän vakaviin ja
traagillisiin ilmiöihin. Hänen uskonnollisuutensa on vapaa
dogmaattisuudesta, ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Hänen
vakaumuksensa on, että hilpeydellä ja elämänilolla on oikeutensa.
Lisäksi hänellä on huumorinaistia, silmää näkemään koomillisuutta.
Perin huvittavia ovat sellaiset henkilöt kuin esim. suurkerskuri Berte
Portolu ja pappi Jacu Maria Porcu, joka tulkitsee elämänhaluista
filosofiaansa seuraavasti: »Palvele Jumalaa ilomielin. — Tanssikaamme,
laulakaamme, nauttikaamme. Herra on antanut meille elämän, jotta siitä
vähän nauttisimmekin. En silti kehoita syntiä tekemään. Pois se! Synti
näet jättää meihin tunnonvaivan... Mutta huvitelkaamme kunniallisella
tavalla...»
* * * * *
Vuosien kuluessa Grazia Deledda väsymättömällä taiteellisella
uurastuksella on kehittänyt tyyliänsä yhä suurempaan eheyteen ja
valmiuteen. Hänen kertojataitonsa on kuulakan selkeä, eepillisen
asiallinen; tarvittaessa hänen sanontansa käy miehekkään karskeaksi.
Hänen viime teoksissaan se kantaa maailmankirjallisuuden suurten
kertojain leimaa. Se saa paikoittain ajattelemaan Etelän vuorien
taivaantaustasta eroavia selväpiirteisiä ääriviivoja.
Naturalismiin vivahtavat toisinaan liiaksi venytetyt laatukuvat,
viivähtäminen jokapäiväisten seikkojen yksityiskohdissa. Mutta
niissäkin huomaa joskus piilevän teknillisen tarkoituksen: motivoimisen
ja valmistelun. Grazia Deleddalla juonen valmistelu ja eteenpäin
vieminen on kehittynyt varmaksi ja dramaattisen tehoisaksi, johtaen
suuriin kohtauksiin, joissa värähtelevät voimakkaat inhimilliset
tunteet ja intohimot, ja jotka heijastajan tavoin valaisevat
siihenastista toiminnan taipaletta.
_J. H—l_.
I
Marianna Sirca oli rikkaalta sedältään, papilta, perinyt hänen
omaisuutensa ja läksi hänen kuoltuaan muutamaksi päiväksi pieneen
karjataloon, joka oli joutunut hänelle muun perinnön mukana ja joka
piili keskellä korkkitammimetsää Nuoron vuoristossa.
Oli kesäkuu. Marianna oli uupunut pitkäaikaisena sairaanhoitajattarena
vaaliessaan setäänsä, joka oli kuollut kaksi vuotta kestäneen
halvaustaan jälkeen, ja näytti vallan vankilasta päässeeltä — niin
kalpea, heikko ja lamaantunut hän oli. Omasta aloitteestaan hän ei
olisi lähtenyt liikkeelle, eikä olisi seurannut lääkärin kehoitusta
lähteä hengittämään hiukan raitista ilmaa. Mutta hänen isänsä, joka
hoiteli karjaa ja joka aina oli ollut melkein pappi-veljensä palvelija,
poistui vuoristosta vartavasten tytärtään noutamaan ja kehoitteli häntä
kunnioittava sävy äänessään:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Palvelijatar, karkeahko barbagialainen nainen, joka ammoisista ajoista
oli ollut papin talossa ja joka oli nähnyt Mariannan kasvavan isoksi,
valmisti matkaa varten hänen tavaransa ja pisti ne sikin sokin
kaksipäiseen pussiin kuin paimenen kampeet ikään, ja toisti:
— Marianna, noudata isäsi tahtoa, joka tarkoittaa parastasi; tottele.
Ja Marianna oli totellut. Olihan hän aina totellut, siitä alkaen, kuin
hänet pikkutyttönä suljettiin, kuin lintu häkkiin, pappi-setänsä taloon
levittämään iloa ja valoa tuon alakuloisen miehen ympärille, saattaen
palkinnokseen odottaa hänen mahdollisesti jättämäänsä perintöä.
Vaieten Marianna siis nousi istumaan isänsä satulan taakse ja piti
kädellään kiinni hänen vyöstään, vastaten ainoastaan päännyökkäyksillä
huolelliselle palvelijattarelle, joka järjesti hänen hameensa säärien
ympärille ja kehoitti häntä välttämään viileätä yöilmaa.
— Ja älkää antako hänen rasittaa itseään, Berte Sirca!
Vanhus painoi sormeaan huulta vasten ja nykäisi suitsista. Hänkin oli
harvapuheinen, eikä isällä ja tyttärellä muuten ollut paljoa toisilleen
sanottavaa.
Heidän ratsastaessaan edelleen vanhus vain osoitti sormellaan eri
tiluksia, mainiten niiden omistajat. Tunsihan hän nämä seudut, kun
hän joka vuosi keväällä — lukuunottamatta viime vuosia, jolloin pappi
oli ollut sairas — tämän veljensä ja sukulaisten kanssa oli lähtenyt
viettämään useita päiviä karjatalolle, johon kuului runsaasti karjaa ja
joka uutistalona oli rakennettu alkuperäisen sardinialaisen paimenmökin
sijalle.
Ensi päivästä alkaen Marianna siellä tunsi voivansa paremmin. Paikka
oli vuoristoseutua, Nuoron ja Orunen rajalla. Metsä kukki ja ääretön
kuulakkuus levisi yli tienoon.
Kolmantena päivänä hän jo näytti vallan toiselta. Tuo hento, hiukan
kumarassa liikkunut olento oli oikaissut vartalonsa suoraksi, paksujen
kiiltävien mustien palmikkojen reunustamat kalpeat kasvot olivat
käyneet tummemmiksi, ja levolliset suuret ruskeat silmät heijastivat
kuin nuoren hirven silmät metsän vihreätä hohdetta.
Kolmannen päivän iltahämyn laskeutuessa Marianna istui karjatalon
edustalla, joka oli rosoisista kivistä tehty rakennus ja sisälsi
navetan, keittiön ja makuuhuoneen. Hänen edessään levisi laaja
ruohokenttä, keskellä tuhatvuotinen tammi, jonka runkoon oli sidottu
koiria. Ja sen takana aukenivat vihreät niittymaat, kauempana häipyen
metsään ja puiden ja kallioiden syventyviin varjoihin. Oikealla näkyi
puuryhmän lomitse vuorijono, joka vielä sinervänä häämötti iltaruskon
purppuroiman taivaan taustalla.
Hän oli yksin, seuranaan koirat, jotka tämäntästä nousivat
tähystelemään, seuraavassa tuokiossa jälleen lyyhistyen alas puun
tyvimultaan. Hän odotti kotia palaaviksi isäänsä ja paimenta, ja
lisäksi eräs sukulainen oli luvannut käydä häntä tervehtimässä.
Hän oli yksin ja rauhallinen. Eihän häneltä puuttunut mitään; olihan
hänellä edessään perintötiluksensa, joita vartioi luotettava ja
mieleltään yhtä vilpitön palvelija kuin hänen isänsäkin. Ja kotona,
Nuorossa, vartioi hänen taloaan uskollinen palvelijatar, joka ei
malttanut nukkua öisin suojellakseen taloa varkailta.
Häneltä ei puuttunut mitään. Ja istuen näin ajatuksissaan hän varman
itsetietoisena katseli ympärilleen ja tuijotti kirkkaaseen iltaruskoon,
jossa vaihteli puna ja harmaa, ja joka lisäsi yksinäisyyden tunnetta,
niinkuin karjatalon hämäräkin.
Hän tunsi ikäänkuin vanhentuneensa. Hänen mieleensä muistui, miten hän
lapsena ensi kerran oli käynyt täällä ja miten joku oli kuiskannut
hänen korvaansa:
— Jos olet kiltti, saat kaiken tämän. Ja hän oli katsellut
ympärilleen levollisin silmin, ihmettelemättä ja haluamatta, vastaten
ainoastaan: Niin. Ja samoillessaan ympäristössä, kuitenkin pysytellen
lähellä, jotta ei olisi eksynyt, hän oli löytänyt piilopaikan,
kehtoa muistuttavan koveran kiven. Ja hän oli pujahtanut tuohon
komeroon, mielissään siitä, että oli yksin, halliten kaikkea, mutta
ollen piilossa kaikilta. Ja hän oli tuntenut olevansa ikäänkuin
pähkinänsiemen kuoressaan, kuin linnunpoika munan sisällä. Näin
kyyristyneenä hän itsekseen iloitsi, että ohikulkevat paimenet eivät
voineet nykäistä hänen hameensa helmaa. He vain virkahtivat silmää
vilkuttaen: »Annatko minulle paikkasi, Marianna?» Joskus hän oli siinä
nukahtanutkin.
Ja nyt hän heräsi niin monen vuoden kuluttua. Hän ei ollut täyttänyt
kolmeakymmentä, eikä vielä tuntenut rakkautta. Ilmeisesti hänet oli
kasvatettu kuin ylhäisen perheen lapsi, hänen kun oli määrä kerta saada
iso perintö. Oikeastaan hänen elämänsä oli vivahtanut palvelijattaren
asemaan, hän kun oli ollut riippuvainen sekä isännästä että
ylempiasteisista palvelijoista.
Samassa hänen isänsä palaa kotia, ja hänen ajatuksensa pakenevat
kaikkein salaisimpaan lymypaikkaansa: ei kukaan maailmassa saa
niitä tietää, eikä tämä johdu niinkään ylpeydestä, vaan siitä, että
hän rakastaa omaa sieluaan, samoin kuin taloansakin: kaiken tulee
olla siinä järjestettyä, puhdasta, kaikkien tavaroiden suljettuina
kirstuihin, jotka hän yksinään omistaa.
Hänen isänsä, vaikka ääneti ihaili tytärtään ja oli häneen kiintynyt
kuin uskollinen orja, ei silti kyennyt häntä ymmärtämään. Siinä hän nyt
lähestyy, lyhyenläntänä, kyyryselkäisenä, ristissä käsin ja iso kalju
pää vaipuneena rinnalle, ikäänkuin pitkän kiharaisen harmaan parran
painamana. Hän näytti paimeneksi puetulta munkilta, rauhalliselta
erakolta, jonka suuret ruskeat silmät vielä kuvastivat viattomuutta.
— No, rukoiletko? hän kysyi tultuaan tyttärensä kohdalle. Nyt sinun
pitää olla iloinen, tänä yönä valvotaan. Vieraita saapuu pian.
— Keitä? — Marianna kysyi, kavahtaen hereille ajatuksistaan.
— Sebastiano, toisen seurassa. Käynpä sytyttämässä tulen. Jos
Sebastiano kysyy sinulta, paljonko ovat tarjonneet sinulle korkki
aineesta, — hän lisäsi kääntyen taaksepäin — niin sano tuhat scudoa.
Vaiti! Tottele isääsi, joka tarkoittaa parastasi.
Marianna oli altis tottelemaan silloinkin, kun hänen isänsä viattomassa
kunnianhimossaan tahtoi kahdistaa hänen tulonsa, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun hänen sukulaisensa, Sebastiano, toimi eräiden Ozierin
liikemiesten asioitsijana, jotka tahtoivat ostaa Mariannan metsien
korkkiaineen. Ja nousematta hän tähysteli eteensä, ajatellen tuota
pikkuserkkuaan, leskimiestä ja yksineläjää, joka ei ollut vanha
eikä nuori. Olihan hän useista papin jättämää perintöä kadehtivista
varattomista sukulaisista ainoa, joka osoitti Mariannaa kohtaan vähän
epäitsekästä kiintymystä.
Joskus hän luuli, että Sebastiano tunsi häntä kohtaan todellista
rakkautta. Mutta hän hylkäsi inhoten ajatuksen joutua vaimoksi
sukulaiselle, joka oli leskimies, eikä enää ollut nuori. Ja nyt saapui
Sebastianokin. Hän tuli ratsain, yllään leskimiesten käyttämä lyhyt
päällystakki, ja hänen mustasta sametti nutustaan pisti jo kaukaa
silmään laihojen kasvojen kellervä kalpeus, jota lisäksi kohotti
harvakarvainen, tumma suippoparta. Hänen suuret vilkkaat mustat
silmänsä, jotka levittivät hohdettaan alakuloisiin kasvoihin, hakivat
heti Mariannaa. Notkeana keikahdettuaan alas hevosen selästä hän riensi
Mariannan luo, joka nousi vaieten. Ja tulija kietoi käsivartensa hänen
hartioidensa ympäri, katsellen häntä tuttavallisesti mutta samalla
hiukan ivallisesti alempaa — hän oli Mariannaa lyhyempi. Mutta tämä
työnsi hänet luotaan, kääntäen huomionsa yksinomaan pitkään, kauniiseen
nuoreen mieheen, joka lähestyi hymyillen hänelle. Mariannasta tuntui
kuin olisi hän tuntenut tuon miehen, mutta hän ei ollut siitä aivan
varma. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo hampaat, jotka kiilsivät
valkoisina raikkaiden ohuen haivenen varjostamien huulien välissä,
ja nuo pitkänsoikeat silmät, joiden sini näytti pohjattoman tummalta
kuulakan silmänvalkuaisen pohjalla.
Tultuaan nuoren naisen eteen hän pysähtyi, selkä suorana kuin
sotilaalla kunnia-asennossa.
Marianna punastui, mutta seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja ojensi
hänelle kätensä.
— Simone Sole!
Nuori mies nyökäytti päätään ja tarttui neitosen käteen sitä
puristamatta. Todella se oli hän, Simone Sole, rosvo.
* * * * *
Muutama vuosi aikaisemmin Simone oli nuorukaisena palvellut
Mariannan kodissa. Marianna tunsi hänen perheensäkin, joka oli
köyhä, mutta arvossa pidetty ja hyvää rotua. Isä ja äiti olivat
molemmat kivulloisia, sisaret erittäin kauniita ja ylpeitä, käyden
kirkossa yksin, missä polvistuivat varjoon ehtoollisalttarin eteen,
mihin Mariannakin tavallisesti asettui. Muuten nämä nuoret naiset
elivät syrjässä Santu Nofre mäen juurella olevassa talopahaisessaan,
hiljaisina ja surren, ikäänkuin veli olisi ollut kuollut.
— Simone — toisti Marianna, ääni rauhallisena, luotuaan alas katseensa,
ja kohdistaen sen häneen uudelleen hillittynä. — No mitä kuuluu?
— Eihän erityisiä, olemme tulleet tervehtimään teitä.
Ja nuori mies hymyili edelleen näyttäen kaikki kauniit vahvat hampaansa
kuin poikanen, joka koettaa pidättää nauruntirskahdusta. Hän näytti
olevan mielissään siitä, että oli tuottanut Mariannalle yllätyksen,
mutta enimmän häntä ilahdutti ystävällinen vastaanotto.
— No, Marianna, oletko sinäkin lähtenyt rosvoretkelle?
Molemmat nauroivat kuin yksituumaisina. Seuraavassa silmänräpäyksessä
Marianna huomasi nuoren miehen silmien hakevan hänen silmiään katsein,
jotka saivat hänet levottomaksi. Ja kun Simone tuli niin lähelle, että
hiipaisi hänen polviaan, hän peräytyi ylpeänä.
Tällävälin isä oli ilmestynyt keittiön ovelle, pyyhkien housuihin
veren peittämää kättään ja kehoitti päännyökkäyksellä vieraita
käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja istuutuivat kuumuudesta
huolimatta lieden ääreen.
Simone katseli ympärilleen tervehtien hänelle hyvin tuttuja esineitä:
savusta mustia seiniä, matalaa kattoa, olkimattoja, joilla oli nukkunut
nuorukaisen sikeää unta, karkeatekoisia penkkejä, korkkitammesta
tehtyjä astioita, vuotia, kiviä ja muita karjatuvan esineitä, jotka
kajahtivat juustolta ja vahalta ja loivat yksinkertaiseen tupaan
raamatun paimenten telttaleiman. Vastapäätä pientä ikkunaa, jonka
taustana oli vihanta metsä, näkyi avoimesta ovesta viereinen pieni
huone, josta ovi johti suoraan ruohoaukiolle. Sen siisti sisusta,
johon kuului Mariannan valkoinen vuode, pöytä, maalaus ja pieni peili
seinällä, muodosti vastakohdan yksinkertaiselle keittiölle.
Marianna sulki välioven ja asettui Sebastianon taakse, hän kun oli
huomannut, että tuo sukulaisensa, vaikka ei suorastaan näyttänyt
epäluuloiselta, silti viekkaana tähysteli hänen liikkeitään. Mutta
Sebastiano kääntyi sivulle ja piti edelleen häntä silmällä.
— Marianna! — sanoi Simone. — Minusta tuntuu unelmalta, että jälleen
näen sinut.
— Samoin minusta, Simone!
— Jo aikoja sitten olisin tahtonut käydä sinua tervehtimässä! Mutta en
tietänyt, olisiko se sinua miellyttänyt...
Marianne teki kädenliikkeen, kehoittaen häntä lopettamaan ja jättämään
tämän arkaluontoisen aiheen. Ja Simone punastui, ylpeänä hänen
luottamuksestaan.
— Miksi liikut näillä seuduilla? Eipä sinua kotvan aikaan ole täällä
näkynyt — sanoi isä. Sillä aikaa Sebastiano tarttui Mariannan
esiliinaan ja nykäisi siitä, antaen hänelle päännyökkäyksellä merkin
kumartua, hänellä kun oli jotain salaa sanottavana. Marianna istui
jäykkänä; hänestä näytti siltä, kuin Simone vuorostaan olisi tarkannut
häntä, ja sentähden hän tahtoi esiintyä hänen silmissään kaikin puolin
nykyisen asemansa mukaisena vakavana naisena, joka omisti suuren
omaisuuden. Todella Simone katseli häntä, samalla vastaten isälle, joka
ennen oli ollut enemmän hänen orjamaisen palvelusaikansa toveri kuin
isäntä:
— Niin, siitä on enemmän kuin vuosi, kun viimeksi kävin täällä, setä
Berte! Enkä viiteen vuoteen ole nähnyt Marianna tytärtänne. Kaniikki
siis kuoli. Olipa hän omituinen mies! Marianna, muistatko, että hän
laski ikäänsä useampia vuosia lisää, kuin niitä todellisuudessa oli?
Ainakin kymmenen vuotta hän laski lisää, ehkä sentähden, että elämä
tuntui hänestä liian lyhyeltä. Ja kerran hän suuresti raivostui
palvelijattarelleen Fidelalle — vieläkö sekin Jumalan luoma elää? — joka
meni kirkkoon ja pyysi kirjoista katsomaan isäntänsä oikean iän.
— Niinpä tosiaankin; kaiketi hän siten luuli elävänsä kauemmin, —
arveli Sebastiano, — ja olihan hänen mukava elää, niin että syystä
pidensi ikäänsä.
— Ja toiset taas sanovat ikäänsä vähemmäksi, esimerkiksi naiset.
Ja muutamat miehetkin. Se meidän Cristoru väittää aina olevansa
kakskymmentäkaksi-vuotias!
Kaikki nauroivat ja huomasivat samassa ulkona jättiläismäisen,
tumman palvelijan, joka lähestyi jäykkänä kuin pökkelö. Saavuttuaan
ulko-ovelle hän pysähtyi, oudoksumatta, että Simone, hänen entinen
palvelija-toverinsa, oli siellä. Ja kahden vieraan kutsuessa häntä ja
kysyessä hänen vointiaan ja karjan ja läheisen karjatalon paimenten
tilaa, hän ei liikkunut askeltakaan kynnykseltä.
Hän halusi puhutella Mariannaa, joka läksi tuvasta kuulemaan, mitä
hänellä oli sanottavaa.
— Isäsi käski minun teurastaa lampaan; sanopa, millaista ruokaa minun
tulee valmistaa, ja onko minun tehtävä veripaistostakin. Sen sanon
sinulle oitis, ettei minulla ole höysteeksi mintturuohoja; tässä on
ainoastaan muutama laakerinlehti.
Hän näytti ne, pidellen niitä verisillä sormillaan, ja Marianna läksi
noutamaan suoloja, juustoa ja murennettua ohraleipää. Kaikki tämä
sekoitettiin vereen ja seos kaadettiin lampaan vatsaan, joka oli
puhdistettu siistiksi kuin samettikukkaro. Vatsa ommeltiin sitten
kiinni parsinneulalla ja asetettiin paistumaan hehkuvan hiilloksen alle.
Tällä aikaa miehet puhuivat korkkitammen hinnasta, ja isä sanoi, luoden
katseensa alas, hänen kun oli vaikea valehdella, että Ozierin kauppiaat
olivat tarjonneet tuhat scudoa. Mutta Sebastiano nauroi, mustat silmät
kiiluen kellervistä kasvoista, ja katsoi Mariannaan silmää iskien.
— Setä Berte, osaattepa kehua tavaraanne!
— Eihän se ole minun, vaan tyttäreni tavaraa!
— Se on teidänkin, koska se on minun, — huomautti Marianna, ja isä oli
siitä kovin mielissään, sillä hänestä tuntui kuin Sebastiano olisi
ilkkunut häntä.
Tällöin Marianna lieden ääressä avusti palvelijaa iltaruuan
valmistamisessa. Hän oli nostanut mustan huivinsa nipukat ylös
päälaelle, niin että valkoinen kaula ja punerva kurkku jäivät
paljaiksi. Tulenhohteessa hänen paitansa kultanapit, joiden väliin oli
pujotettu ohut vihreä nauha, loistivat punervina kuin kaksi puolikypsää
mansikkaa. Ja tämäntästä hän katsahti niihin, ikäänkuin peläten, että
ne irtaantuisivat nauhasta, mutta oikeastaan hän tarkkasi Simonen
häneen kohdistamaa katsetta, joka hänessä herätti outoa levottomuutta.
Melkein kainostellen hän puhutteli tuota nuorta miestä, joka kuitenkin
oli ollut hänen palvelijansa. Mariannasta tuntui kuin olisi tämä
palannut matkalta muista maista, missä oli varttunut isoksi ja
kehittynyt mieheksi, tullen tuntemaan kaikki elämän huonot, mutta myös
sen hyvät puolet, vallan kuin siirtolaiset, jotka palaavat Amerikasta.
Ja kuitenkin hän juuri tämän vuoksi oli mielissään siitä, että nuori
mies katseli häntä. Olihan se miehen katse, joka ihaili hänessä
ainoastaan naista, muistamatta, että hän oli rikas.
Kun ilta-ateria oli valmis, Marianna istuutui miesten keskelle
juhlallisesti katetun pöydän ääreen, joka oli asetettu avatun ulko-oven
eteen. Pöytä oli tehty yhdestä ainoasta korkkitammen kaarnapalasta,
joka oli hakattu ja höylätty levyksi. Tarjottimet ja vaditkin olivat
korkkitammea, ja paimenten kaivertamat pikarit tehdyt sarvista. Iso
järkähtämättömän tyyni palvelija toimi lihanleikkaajana, taittaen
paistin luut vahvoilla sormillaan. Leikattuaan annokset valmiiksi, hän
siirsi hakkuulaudan Mariannan eteen, sanoen vakavalla äänellä:
— Suolaa sinä liha-annokset.
Ja Marianna otti suolaa hyppysiinsä, ja yhtä sirosti kuin oli
sekoittanut laakerinlehdet vereen hän siroitti suolaa tuoksuville
paistipaloille.
He söivät vaieten. Punerva kuu nousi hiljaisen leimun tavoin aukion
taustalla kohoavien korkkitammien takaa, luoden niityille hohdettaan.
Seuran ainoa nainen, yllään helakanpunainen röijy, jonka väri pesän
liekkivalossa näytti vielä koreammalta, säteili tummien mieshahmojen
keskellä kuin kuu puunrunkojen lomassa.
Paistin jälkeen palvelija otti veripaistoksen esille tuhasta, puhdisti
sitä hiukan, leikkeli sitä ja ojensi tarjottimen uudestaan Mariannalle.
— Pane sinä suolaa.
Tuntui kuin olisivat he suorittaneet uskonnollisia menoja, tuo
jäykkä palvelija, jonka musta parta oli leikattu kulmikkaaksi
kuin egyptiläisellä papilla, ja nainen kalpeana ja viehättävänä
granaatinkukka-kuvioisessa puvussaan.
Simonelle tarjottiin ensiksi hänen annoksensa.
— Etpä taida joka ilta aterioida naisen seurassa, — sanoi setä Berte
hänelle, kaataen viiniä hänen sarvipikariinsa.
— En ainakaan tällaisen naisen seurassa! — vastasi Simone juoden ja
katsoen Mariannaan, joka kuvitteli näkevänsä viinin kimmeltävän himmeän
juomamaljan laitojen läpi.
— Ja kuitenkin Simone viime yönäkin söi naisten seurassa, ja kauniiden
lisäksi — sanoi Sebastiano.
Marianna kohotti katseensa.
— Niin, sisarteni seurassa, — selitti Simone. Kävin kotona sairasta
äitiäni tervehtimässä.
Seurasi vakava ja alakuloinen vaitiolo. Sitten Marianna kysyi
rauhallisena:
— Kuinka äitisi nyt voi?
— Se on sitä hänen tavallista sydänkipuaan. Sisareni ovat omasta
puolestaan pelottomia, mutta käyvät helposti levottomiksi muiden
tähden. Nytkin he lähettivät minulle sanan, että tulisin äitiä
katsomaan. Pahinta on, että kun minä lähden häntä tervehtimään, joudun
vaaralle alttiiksi: ja äiti tietää sen hyvin! Viime yönä en ensin
rohjennut astua hänen huoneeseensa; mutta hän sanoi:
— Simone poikani on läheisyydessä, tunnen sen, pyytäkää hänet sisälle.
— Silloin astuin sisään; hän laski kätensä päälaelleni ja sitten käski
minun nopeasti poistua. Mutta tämä on kaikki joutavaa! — näin hän
päätti, hiukan pudistaen päätään, minkä liikkeen Marianna tunsi jo
hänen poika-ajoiltaan.
— Niin, niin! — huokasi setä Berte Siroa; ja Sebastiano herkesi
hetkeksi ivapuheistaan.
Ainoastaan palvelija pysyi jäykkänä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin ei
mikään muu kuin hänen palvelijatehtävänsä olisi koskenut häntä. Silti
hän juuri karkoitti seuran yli laskeutuneen varjon, kysyen Simonelta:
— Sinulla oli toveri: miten on hänen laitansa? Onko hän telkien takana?
— Telkien takana! — huudahti Simone, pannen melkein loukkautuneena
vastalauseensa. — Niin kauan kuin hän on minun toverini, ei hän koskaan
joudu telkien taakse.
Sitten hän alkoi itsekseen nauraa, muistellessaan toveriaan.
— Onpa hän vallan kuin pappismies, jumal’avita. Ja kuinka hän
uskoo Jumalaan, tuo nuorukainen! Alati hän rukoilee ja pitää
pyhäinjäännöskimppua povellaan. Nähdessään kaukaa kirkon hän polvistuu,
ja parasta tässä kaikessa, veikkoset, on, että hän rukoilee minun
puolestani, eikä itsensä puolesta! Huomatkaa, että hän on varakas,
ainoa poika: äiti on Ottanan rikkaimpia naisia ja antaa pojalleen
kaiken, mitä tämä ikinä haluaa. Mutta poika elää köyhän tavoin ja
paastoaa niin, että saa kuumetta.
— Totisesti tuo toverisi, puheestasi päättäen, on jumalinen mies, eikä
mikään rosvo, — sanoi Sebastiano, yhä katsellen Mariannaa ja tehden
merkkejä, että tämä yhtyisi hänen pilantekoonsa; — ja mitä, hiisi
vieköön, hän sitten on tehnyt, vetäytyäkseen metsään? Onko hän tappanut
kissan?
Mutta Simone ei kärsinyt, että hänen toveristaan tehtiin pilaa. Hän
mulkoili silmillään, jotka olivat saaneet metallihohteen, ja kertoi
vakavana:
— Hänen äidillään oli riita-asia; hänen olisi pitänyt voittaa, mutta
hän hävisikin. Hänen vastustajansa, jotka eivät tyytyneet tähän,
tulivat joka yö hänen ikkunansa alle laulamaan rivoja lauluja, jotka
loukkasivat hänen kunniaansa. Tuo nainen oli leski, eikä hänellä ollut
ketään, joka olisi puolustanut häntä, paitsi toverini Costantino,
joka silloin vielä oli poikaiässä, lisäksi uskonnollinen ja kiintynyt
äitiinsä kuin tytär. Ja eräänä yönä hän nousi ja ampui pyssyllä
äitinsä solvaajia kohti: yksi heistä kaatui kuolleena maahan. Toverini
Costantino olisi tahtonut mennä ilmoittautumaan oikeudelle, mutta äiti
neuvoi häntä pakenemaan, jotta hän säilyttäisi vapautensa. Ja hän
pakeni, ja siinä hän, jumaliste, teki oikein!
Hänen näin puhuessaan hänen rintansa paisui ja hänen kasvoihinsa tuli
petoon vivahtava ilme, joka teki hänet entistään kauniimmaksi.
Toiset miehet tuijottivat häneen, nyökäyttäen hyväksyen päätään.
Marianna uskalsi olla eri mieltä.
— Jumalalla yksin on oikeus ottaa ihmiseltä henki. Palvelija taas heti
johti keskustelun toiselle tolalle.
— Tänä aamuna, ehkä noin viiden korvilla, näin _Funtana ’e litun_
tienoilla ratsun selässä naisen: hänellä oli yllään pitkä miehen
viitta, hän oli kookas ja kaunis. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hän oli
aseistettu, ja nähdessään minut hän kannusti hevosta ja piiloittautui.
Luuletko, Simone, että se oli Paola Devaddis, tuo nainen joka liikkuu
Orgosolon rosvojoukon mukana? Tunnetko hänet?
Simone ei tuntenut häntä. Hän ei ollut koskaan kuulunut Orgosolon
Corraine-joukkoon, kernaasti eläen vapaana, yksin nuoren toverinsa
kanssa, joka oli kiintynyt häneen kuin uskollinen koira. Silti hän
oli ystävällisissä väleissä Corraine-rosvojoukkoon ja ihaili sen
jäseniä. Ja nyt syntyi vakava keskustelu tämän vihan raateleman perheen
traagillisesta kohtalosta: sukulaiset sukulaisia vastaan, vanhukset,
eläen yksinäisyydessä yksinomaan kostoa hautoen, naiset ja lapset tuon
kohtalokkaan pyörteen tempaamina, äidit valvomassa tulipesän ääressä,
odottaen jonkun lapsensa kuoloa ilmoittavaa huutoa; kukonlaulu uutta
veristä päivää alkavan aamun sarastaessa.
— Ja mitä kaikki tämä hyödyttää? — sanoi Marianna rauhallisella
äänellään; — muutamien halpojen kolikkojen vuoksi! Tuon suvun
vihamielisyyden alkusyynä ovat huonosti jaetut niukat varat,
vääryydellä ositettu perintö. Ja kuitenkaan eivät rahat tee ihmisiä
onnellisiksi.
Simone huudahti kiivastuneena:
— Sinä puhut noin, kun asut mukavasti kodissasi ja sinulla on yllin
kyllin tämän maailman hyvää. Jättihän setäsi sinulle ruusuilla
siroitellun vuoteen! Mutta koetapa ymmärtää, mitä puute merkitsee,
koeta käsittää, mitä on vääryys. Marianna, ihmisellä on oikeus omistaa
toimeentulonsa välineet ja sanoa: Mikä on minun, on minun; varokoot
muut siihen kajoamasta!
— Emme oikeastaan omista mitään täällä matoisessa maailmassa, sillä
olemmehan täällä vain matkamiehiä.
Silloin Sebastiano taas tarttui hänen esiliinansa helmaan, nyki ja
pudisti sitä ja huudahti:
— Saarnaatpa vallan kuin kaniikkivainaja eläessään, Marianna serkku!
No, kun siis olemme täällä vain matkamiehiä, niin anna minulle
ilmaiseksi metsiesi korkkiaine! Kas vain, tälle puheelle et kallista
korvaasi, lemmikkini!
— Kaniikkivainaja saarnasi tosin hyvin, mutta avaimia hän piteli
lujasti kourassaan — huomautti Simone. — — Niin, niin, te rikkaat,
tiemmä, olette kaikki tyyni kuin juhlatilaisuudessa kauppiaat, jotka
levittävät maahan tavaransa, muka niitä ylenkatsoen, mutta jotka sitten
myyvät ne tavallista korkeammasta hinnasta.
Mitä Mariannan olisi pitänyt tähän vastata? Hän antoi miesten puhua,
mutta katsoi välistä Simoneen ja huomasi että nuoren miehen silmät aina
ikäänkuin odottivat hänen katsettaan. Nyt Simone alkoi kertoa käyneensä
äskettäin neuvottelemassa juuri Orgosolon rosvojen kanssa asiasta,
jota ei maininnut; mutta se olikin sivuseikka. Mielenkiintoisinta oli
kuvaus käynnistä Santu Jannen vuorella, sen rinteillä, rotkoissa,
maanalaisissa käytävissä ja salaperäisissä piilopaikoissa:
— Toverini Costantino seurasi minua läähättäen kuin koira. Äkkiä
jouduimme rotkoon, jonka seinät olivat ihka valkeat kuin marmori.
Holvi oli täynnä reikiä ja auringonvalo tunki sisälle kuin seulasta.
Ihmeellisintä oli kuitenkin rotkon perällä oleva alttari, jota koristi
risti ja kiveen hakattu Kristuskuva, niin hyvin tehty, että näytti
elävältä. Costantino tietysti polvistui; ja minä, totta puhuakseni,
tunsin selässäni kylmiä väreitä. Ylempänä kuljimme onkalon poikki,
missä ryöppypuro äkkiä katosi kuiluun kuin kaadettu vesi lasiin. Siellä
pohjukassa odotimme Corrainea. Kiireissään hän saapui ja oli janoinen;
hän kumartui juomaan ja näytti tahtovan juoda kuiviin veden tuosta
syvästä pikarista.
— Sanotaan kovin kauniiksi mieheksi tuota Corrainea, onko se totta? —
kysyi Marianna, ja Simone näytti vuorostaan hiukan mustasukkaiselta.
— Kaunis? ... Hän on kookas ja totinen. Sellainen miellyttäisi sinua,
Marianna.
— Kuinka niin? Eihän kauneus ole miehellä välttämätön ominaisuus.
Sebastiano rupesi laskemaan sormillaan:
— Rikkaus, — joutavia, kauneus, — joutavia, ylpeys, — hui hai! Mitä
sinä oikeastaan tahdot, serkku? Niin annat päiviesi paeta kuin tuo
ryöppypuro, tietämättä, mihin ne päätyvät.
— Ja mitä se sinua koskee? — Jatkahan kertomustasi, Simone: Kun
Corraine joi...
— Kun Corraine joi, hän pyyhkäisi suutaan!
— Ja Costantinon valtasi pelko.
— Kaikkea muuta. Mitä hän olisikaan pelännyt? — sanoi Simone
vilkastuen, ollen aina valmis ivaamaan toveriaan, mutta vielä
ketterämpi puolustamaan häntä toisten ivalta.
— Juohan toki. Näyttää siltä, kuin pelkäisit enemmän tätä pientä lasia
vielä kuin tuota isoa, — sanoi hyvänsävyisesti setä Sirca.
Näyttääkseen, ettei edes viini, joka on rosvon pahin vihollinen,
Simonea peloittanut, hän joi. Ja yhä edelleen hän lasinsa yli katseli
Mariannaa.
— Marianna, millainen on elämäsi ollut koko tänä aikana? Etkö ole
ajatellut ottaa itsellesi aviopuolisoa?
— Hän valikoitsee, vastasi Mariannan puolesta Sebastiano, — hän
valitsee, kuin etsiessään metsäpäärynöistä kypsää!
Marianna ei virkkanut mitään, vaan alkoi koota koriin leipää, ruoan
jätteitä, lautaset, hakkuulaudan ja antoi kaiken palvelijalle, jotta
hän korjaisi ne. Sitten hän nousi järjestämään esineitä paikoilleen.
Ja kun Sebastiano leikkisästi huomautti, että setä Berte Sircan olisi
pitänyt naida kaniikin palvelijatar Fidela, tämän antama esimerkki kun
oli omansa estämään Mariannaa menemästä naimisiin, neitonen läksi ulos
nurmikolle kävelemään.
Yö oli kuuma ja kirkas; puiden latvojen tasalla, aivan kuin niissä
kiinni tuikkivat tähdet näyttivät olevan niin likellä, että luuli
voivansa käsin koskettaa niitä, ja kaikki, ruoho, lehdet, kukat,
levittivät suloista tuoksua. Marianna tosin ei ollut loukkautunut
serkkunsa pilasta, mutta paheksui, että hän puhui sillä tavoin Simonen
kuullen.
Sebastiano poistui ulos hakemaan Mariannaa, ja isä ja palvelija menivät
navettaan karjaa katsomaan. Sebastiano sanoi Mariannalle lähentäen
kasvojaan hänen kasvoihinsa:
— Älä näytä hapanta naamaa Simonelle, kohtele häntä ystävänä, Marianna.
— Minä en kaipaa ystäviä, — vastasi Marianna tiukasti. Silti hän palasi
sisälle ja jäi muutamaksi hetkeksi yksikseen Simonen seuraan; ja hän
huomasi hänen kasvoissaan ja vartalossaan, joka oli hiukan kumarassa,
jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Juohan viiniä, Simone!
Hänen ojentaessaan pikaria nuori mies tarttui hänen ranteeseensa.
— Marianna, oletpa jumaliste tullut kauniiksi! — hän mutisi, ja hänen
silmänsä säkenöivät rajusti, mutta samalla surullisesti, melkein
rukoilevasti. — Marianna, muistatko, miten ennen tarjosit minulle
viiniä, kun vilusta värjöttäen palasin navetasta?
— Ajattelin juuri sitä, Simone.
— Mitä olet ajatellut minusta tänä kuluneena aikana? Monesti teki
mieleni käydä sinua tervehtimässä; mutta sanonpa sinulle suoraan, että
ujostelin.
— Ujostelit minua?
— Niin, sinua, sillä olet ylpeä. Silloinkin olit ylpeä. Et tosin minua
kohtaan silloin, niinkuin et nytkään.
— Ei minulla silloin ollut, eikä nytkään ole syytä ylpeillä. Juo siis!
— Marianna, — hän virkkoi, tarttuen pikariin toisella kädellä,
hellittämättä hänen rannettaan; — niin, kun minulle sanottiin, että
Marianna on karjamajassa, ajattelin heti: Tahdon lähteä tervehtimään
häntä. Onkohan sinusta hauskaa, että tulin?
Marianna purskahti nauruun, mutta kävi heti taas vakavaksi, kun nuori
mies, yhä jatkaen juomistaan, ei päästänyt irti hänen rannettaan. Ja
hennoilla sormillaan hän yksitellen irroitti hänen vahvat sormensa,
päästäkseen vapaaksi hänen otteestaan.
— Päästä minut, — hän sanoi käskevästi, rypistäen kulmakarvojaan.
Simone totteli kuten ennen ollessaan talossa palvelijana.
Mutta äkkiä Marianna näki hänen painavan sormiaan kynsien tavoin
permantoon, ikäänkuin olisi tahtonut kouristaa sitä, sitten tarkkaavan
ulkoa kuuluvaa melua ja kavahtavan pystyyn, kuin olisi tahtonut
vapautua jostakin raskaasta taakasta. Nyt hän näytti taas toiselta
— vapautuneelta palvelijalta, joka vertaisena katseli Mariannaa,
ravistettuaan itsestään entisen orjuuden.
Mutta toiset miehet palasivat sisään, eikä Simone enää virkkanut
hänelle sanaakaan.