Kuninkaan ja kuningattaren mukana valtakunnan rajamaihin. -- Lähtö
maasta varsin merkillisellä tavalla.
Alati asui minun sisimmissäni se varma tieto, että vielä minä täältä
kerran pääsen pois, vaikk'en ensinkään tiennyt, miten, enkä osannut
rakentaa suunnitelmaa, jolla olisi edes hiukankaan onnistumisen
mahdollisuutta. Laiva, jossa olin tullut Brobdingnagin läheisyyteen,
oli ensimmäinen, mikä milloinkaan oli näitä rantoja lähestynyt, ja
nyt oli kuninkaalta käynyt käsky sellainen, että jos milloin vielä
toinen laiva näihin seutuihin saapuu, on se vedettävä rantaan ja
laivaväki kannettava koreissa Lorbrulgrudiin. Hyvinhän minua täällä
kohdeltiin, olinhan kuninkaan sekä kuningattaren suosikki ja koko hovin
ihastuksen esine, mutta sittenkin oli minun asemani sellainen, että se
loukkasi ihmis-arvoa. En saattanut milloinkaan unohtaa kotiin jääneitä
omaisiani. Mieleni paloi päästä samankaltaisteni pariin, kävellä
kaduilla ja kedoilla, tarvitsematta peljätä, että joku tallaa minut
kuolijaksi kuin minkä sammakon tai koiranpennun.
Mutta vapauteni hetki löi pikemmin kuin olin luullunkaan ja varsin
omituisella tavalla. Kerron tässä koko jutun juurta jaksain.
Olin nyt ollut kaksi vuotta tässä maassa. Kolmatta alkaessani läksin
Glumdalclitchin kanssa seuraamaan kuningasta ja kuningatarta matkalle
valtakunnan eteläosiin. Minua kuljetettiin matkalippaassa, joka, kuten
jo olen kertonut, oli 12 jalkaa avara. Minun määräyksestäni oli lakeen
neljästä kolkasta kiinnitetty rippumatto, jott'ei tärinä tuntuisi niin
kovalta, ollessani palvelijan edessä hevosen seljässä. Tässä matossa
minä usein nukuinkin matkalla. Kattoon olin puusepällä teettänyt
tuulottamista varten neliöjalan suuruisen aukon, hiukan syrjään
rippumaton keskikohdasta. Aukon sulkuna oli raiteissa liikkuva kansi.
Matkan perille päästyämme, suvaitsi kuningas viipyä muutamia päiviä
kuninkaallisessa palatsissa Flanflasnicin kaupungissa, joka oli
18 peninkulman päässä merenrannasta. Glumdalclitch ja minä olimme
kovin väsyneitä, minä hiukan vilustunutkin, mutta tyttö parka niin
huonovointinen, ett'ei päässyt ulos ensinkään. Kovin teki mieleni
nähdä valtamerta: siinähän minun pelastukseni tie, jos se milloinkaan
minulle auennee. Olin voivinani huonommin kuin voinkaan ja pyysin
päästä rannalle hengittämään meren raitista ilmaa. Seurakseni ehdotin
erään hovipojan, johon olin kiintynyt ja johon osasin luottaa. En
unohda milloinkaan, kuinka vastenmielisesti Pikku-muori suostui tuohon
matkaan, ja kuinka tarkasti hän neuvoi hovipoikaa pitämään minusta
hellää huolta. Ja itkuun tillahti kuin tillahtikin tyttö raukka,
ikäänkuin aavistaen, mitä tapahtuva oli.
Hovipoika vei minut lippaassani puolen tunnin matkan päähän kalliolle
meren rannalla. Siellä käskin hänen laskemaan minut maahan, avasin
akkunan ja katselin kaihomielin merelle. Minua rupesi taas panemaan
pahasti, jonka vuoksi sanoin hovipojalle aikovani hiukan nukahtaa
rippumatossa, se kun kaiketi tekee minun hyvää. Menin sitten sisään, ja
poika sulki akkunan, jott'ei tulisi vetoa. Pian olinkin vaipunut uneen.
Luultavasti kävi nyt niin, että poika, huomattuaan minun nukkuneen
ja ajatellen, ett'eihän tässä mitään vaaraa ole peljättävissä, läksi
hakemaan kallioitten koloista linnunmunia. Ennen nukkumistani huomasin
näet hänen samoilevan rantoja pitkin ja kumartuvan pari kertaa jotain
ottamaan.
Oli miten oli, äkkiä minä heräsin siihen, että lipasta kovasti
nyäistiin ylöspäin katon harjassa olevasta renkaasta. Tunsin lippaani
kohoavan ylä-ilmoihin ja äkkiä lähtevän kiitämään hirveätä vauhtia
eteenpäin. Ensi nykäys oli vähällä viskata minut rippumatosta
lattialle, mutta sitten tuntui liike varsin mukavalta. Huusin monta
kertaa minkä suinkin jaksoin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Vilkaisin ulos akkunoista, mutta ei näkynyt muuta kuin pilviä ja
niitten välissä taivaan kantta. Pääni päältä kuulin ääntä, niinkuin
siipien suhinaa, ja silloin vasta alkoi tilani minulle selvitä: kotka
oli nokallaan tarttunut renkaasen ja kiidättää nyt lipasta korkeuteen.
Sieltä se sen pian pudottaa kallioihin, niinkuin kilpikonnan
kuorinensa, ja syödä raastaa suuhunsa minun ruumiini. Kotkalla on
näet niin tarkka hajuaisti, että se vainuaa saaliinsa pitkäin matkain
päästä, vaikka se olisi paremmassakin piilossa kuin minä parin tuuman
paksuisten lautain takana.
Tuokion perästä kasvoi pauhina ja siipien humina entistä kovemmaksi,
lipastani alkoi heitellä puoleen ja toiseen, niinkuin tuuliviiriä
rajusäällä. Samalla kuului kotka saavan iskuja ja läimäyksiä (kotka
se näet ihan varmaan oli, joka piteli lipastani nokassaan), ja kohta
sen jälkeen minä äkkiä tunsin lähteväni putoamaan pystysuoraan alas.
Sitä menoa kesti noin minutin verran, mutta vauhti oli niin huimaa,
että oli vähällä salvata minulta hengen. Putoaminen päättyi hirmuiseen
loiskaukseen, joka kajahti korvissani ankarammalta kuin Niagaran
pauhina. Seuraavan minutin ajan olin pilkko pimeässä, mutta sitten
kohosi lipas niin korkealle, että akkunoista alkoi näkyä valoa.
Huomasin pudonneeni mereen.
Ruumiini paino, lippaan sisältämät tavarat ja leveät raudat kaikissa
neljässä nurkassa sekä pohjalla tekivät sen, että lipas istui vedessä
neljä jalkaa. Luulin silloin, niinkuin nytkin, että pari kolme muuta
kotkaa oli hyökännyt sen linnun kimppuun, jolla oli lipas nokassa,
ja koettanut päästä saaliista osallisiksi. Silloin oli ensimmäisen
linnun täytynyt ruveta puolustamaan itseänsä, ja siinä mellakassa
oli lipas kirvonnut nokasta irti. Raudoitetun pohjan vaikutuksesta
oli lipas pudonnut ylössuin eikä mennyt halki, paiskautuessaan vettä
vastaan. Kaikki liitteet olivat hyvin lujat, ja kun ei ovikaan ollut
saranoilla liikkuva, vaan raiteissa kulkeva, kuten akkunatkin, niin
ei vettä tullut huoneeseni kuin peräti vähän. Suurella vaivalla
pääsin alas rippumatosta, vedettyäni katossa ensin syrjään jo ennen
mainitun siirrettävän luukun, sillä ilma lippaassa alkoi jo käydä niin
ummehtuneeksi, että olin vähällä tukehtua.
Jo siinä silloin yhdenkin kerran toivoin pääseväni jälleen rakkaan
Pikku-muorini luokse, josta yhden ainoan tunnin kuluessa olin joutunut
niin kauaksi! Täytyy sanoani, että kesken omaa kovaa kohtaloani
surkuttelin Pikku-muori raukkaa, hänen tuskaansa minun katoamiseni
tähden ja kuningattaren suuttumusta. Pikku-muori parka menettää nyt
kuningattaren suosion ja sen kautta onnensakin.
Tuskin on monikaan matkustaja ollut niin tukalassa tilassa kuin minä.
Odotin vaan, milloin lippaani särkyy palasiksi taikka ensimmäinen
tuulenpuuska tai aalto kaataa sen kumoon. Jos olisi yksikin ruutu
mennyt rikki, olisin ehdottomasti ollut kuoleman oma. Huomasin
kyllä vettä tirsuvan muutamista halkeamista, mutta ne kun eivät
olleet suuria, koetin ne täppiä niin hyvin kuin osasin. En jaksanut
nostaa irti lippaan kattoa, niinkuin muulloin, enkä päästä istumaan
ylälaidalle, missä olisi edes ollut helpompi tulla toimeen kuin tässä
-- en mä paremmin sano -- vankikopissa. Mutta -- ajattelin sitten, --
vaikka tässä vielä ehjänä säilyisikin päivän tai pari, niin vilu ja
nälkähän minusta sitten kumminkin lopun tekee! Neljä pitkää tuntia
kesti tätä tällaista tilaa, ja jo minä toivoin, että viimeinen hetkeni
pian löisi.
Olen jo ennen maininnut, että lippaan takaseinässä oli kaksi
ripaa, joitten läpi oli pujotettu nahkainen hihna palvelijan sitoa
vyötäisiinsä kiinni, noustessaan minun kanssani ratsaille. Nyt tässä
epätoivoisessa tilassani kuulin tai olin kuulevinani jotain kahinaa
ripain puolella, ja heti senjälkeen tuntui kuin lipasta vedettäisiin
tai hinattaisiin pitkin merenpintaa, sillä se heilahti silloin tällöin
niin, että vesi nousi aina akkunoihin asti, pimittäen koko tupani.
Rupesin jo hieman toivomaan pelastusta, vaikk'en osannut aavistaakaan,
mitenkä se olisi mahdollista. Rohkaisin mieleni, ruuvasin lattiasta
irti toisen tuolin ja kiinnitin sen niin hyvin kuin laatuun kävi
kattoluukun kohdalle, nousin sitten tuolille, kohotin pääni aukkoa
kohti ja aloin huutaa apua täyttä kulkkua ja kaikilla kielillä, mitä
suinkin osasin. Sidoin sitten nenäliinan kepin nenään, pistin sen
aukosta ulos ja heilutin jonkun aikaa, siinä toivossa, että, jos vene
tai laiva on lähellä, merimiehet huomaavat jonkun poloisen olevan
lippaan sisässä.
Turhia puuhia! Lipas tuntui yhä vaan liikkuvan eteenpäin. Kului tunti,
vieläpä toistakin, niin jo kolahti lippaan takasivu jotain kovaa
vasten, kallioon kaiketikin, sillä täräys oli tavallista ankarampi.
Kohta senjälkeen kuului katon puolelta sellaista kitinää, mikä syntyy
köyden kulkiessa renkaan läpi. Tunsin samalla kohoavani neljättä
jalkaa entistä korkeammalle. Pistin jälleen nenäliinan ulos aukosta
ja huusin, kunnes minulta ääni meni melkein käheäksi. Vastaukseksi
siihen kajahti kolme halloota, ja tämä synnytti minussa sellaisen
riemun, ett'ei sitä voi käsittää muu kuin se, ken itse on sellaista
kokenut. Senjälkeen kuului askeleita katolla, ja joku huusi aukosta
sisään selvällä englannin kielellä: "jos siellä ketä on, niin
vastatkoon!" Minä vastasin, että täällä on Englantilainen, jonka kova
onni on pannut sellaiseen pulmaan, ett'ei ihminen moisessa vielä
milloinkaan ole ollut, ja pyysin mitä hartaimmin ja hellimmin päästä
tästä vankikopista ulos. Ääni vastasi, että minä olen pelastettu,
sillä lipas on nyt laivassa kiinni; kirvesmies tulee pian sahaamaan
katon-aukkoa suuremmaksi, jotta pääsen ulos. Minä sanoin, että sehän
on tarpeetonta ja turhaa ajanhukkaa vaan; eihän tässä muuta tarvitse.
kuin että joku merimiehistä pistää sormen renkaasen ja nostaa lippaan
laivan kannelle ja siitä kapteenin kajuttaan. Tuollaista kummallista
puhetta kuullessaan, muutamat kaiketi luulivat minua hulluksi, toiset
nauroivat; ei näet vielä ollut iskenyt mieleenikään, että olin joutunut
samallaisteni ja yhdenkokoisteni seuraan. Kirvesmies tuli, sahasi aukon
noin neljää jalkaa avaraksi ja laski lippaasen tikapuut, joita myöten
minä nousin ulos. Siitä minut sitten peräti voipuneena nostettiin
laivan kannelle.
Merimiehet olivat hämmästyksissään, ja siinäkös minulle nyt sateli
kysymyksiä! Mutta ei ollut minulla halua ruveta vastailemaan. Minäkin
olin hämmästynyt, nähdessäni edessäni niin monta kääpiötä, sillä
sellaisilta he minusta näyttivät, minusta, jonka silmät niin kauan
aikaa olivat tottuneet katselemaan pelkkiä jättiläisiä. Mutta kapteeni,
mr Thomas Wilcocks, Shropshiren uljaita miehiä, huomasi minun olevan
pyörtymäisilläni ja vei minut kajuttaansa. Siellä hän antoi minulle
vahvistavaa ja pani minut omaan vuoteesensa lepäämään. Ja hyvin minä jo
levon tarpeessa olinkin.
Ennenkuin nukuin, huomautin kapteenille, että minulla on lippaassa yhtä
ja toista arvokasta, jota ei pitäisi hukata: siellä soma riippumatto,
hyvä telttavuode, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi; sitä paitsi on lipas
sisästä ylt'yleensä verhottu pumpulilla ja silkkikankaalla. Jos
kapteeni, sanoin minä, käskee jonkun matrossin kantamaan sen tänne
kajuttaan, niin minä kapteenin nähden avaan lippaan ja näytän tavarani.
Näitä mielettömiä puheita kuullessaan, kapteeni tietenkin piti minua
rutihulluna, mutta lupasi -- minua rauhoittaakseen kaiketi -- täyttää
minun pyyntöni. Hän meni kannelle ja lähetti muutamia merimiehiä
minun lippaaseni, josta he, kuten perästäpäin sain tietää, ottivat
kaikki tavarani ja irroittivat seinäverhot. Merimiehet kun eivät
huomanneet huonekalujen olevan kiinniruuvatuita lattiaan, kiskoivat
ne väkivoimalla irti ja siten tärvelivät ne koko lailla. Muutamia
lautoja he niinikään irroittivat seinistä laivan tarpeiksi ja vihdoin,
otettuaan kaikki, mikä heitä miellytti, upottivat lippaan rungon
mereen. Pian se upposikin, siihen kun oli lyöty jo niin monta aukkoa.
Hyvä oli, ett'ei minun tarvinnut olla näkemässä tuota hävitystä.