Somia näperrystöitä. -- Klaveerinsoitto. -- Mitenkä kuningas ei ymmärrä
omaa etuansa.
Aamutervehdyksillä oli minun tapani käydä kuninkaan luona kerran tai
kahdesti viikossa. Usein olin niissä tilaisuuksissa nähnyt hänet
parturin käsissä. Ensi kerralla tuo toimitus näytti varsin hirveältä,
sillä partaveitsen terä oli kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallinen
viikate. Kerran poimin saippuavaahdosta 40-50 partakarvaa ja tein
niistä varsin käytännöllisen kapineen. Vuolin näet hienosta puusta
kammanseljän kaltaisen laatan, kaivoin siihen reikiä yhtä pitkäin
matkain päähän peräkkäin hienoimmalla neulalla, mitä Pikku-muorilla
oli, ja pistin karvat näihin reikiin, yhden kuhunkin. Vuolin ne sitten
veitsellä ulkopäästä niin sileiksi ja tasaisiksi kuin mahdollista ja
sain siten varsin laatuun käyvän kamman. Hyvään aikaan se valmistuikin,
sillä entisestä oli jo niin monta piitä katkennut, että sitä tuskin
enää osasi käyttää, eikä ollut koko maassa niin hienohyppyistä
mestaria, joka olisi pystynyt toista tekemään.
Tästä muistuu mieleeni muuan toinen hauska toimi, johon käytin niin
monta lomahetkeä. Olin pyytänyt kuningattaren kamarineitsyen panemaan
minulle säästöön kuningattaren hivuksia, joita tarttuu kampaan hänen
majesteetiansa kammattaessa. Aikain kuluessa niitä oli karttunutkin
koko kimppu. Neuvoteltuani ystäväni hovinikkarin kanssa, jonka
oli määrä tehdä kaikellaisia pieniä kapineita minun huoneeseni,
pyysin hänen laittamaan minulle kaksi tuolia ja pistämään hienolla
parsinneulalla reikiä sekä selkämyksen että istuimen kehyksiin.
Näitten reikäin kautta minä sitten pujotin paksuimmat hivukset ja
kudoin kehyksiin verkot. Täten sain valmiiksi kaksi somaa tuolia
siihen kuosiin kuin Englannissa rottinkituolit ja lahjoitin ne hänen
majesteetillensa kuningattarelle. Hän pani ne omaan huoneesensa ja
tapasi näytellä niitä merkillisinä esineinä vierailleen, niinkuin ne
merkillisiä kyllä olivatkin. Kuningatar käski minua istumaan näille
tuoleille, mutta minä en suostunut; sanoin ennen tahtovani kuolla
tuhannen kuolemaa kuin ala-arvoisella osalla ruumistani asettua niitten
kalliitten hivusten päälle, jotka kerran olivat koristaneet hänen
majesteetinsa päätä.
Minulla kun on taipumusta kaikenlaiseen näperrykseen, niin laitoin
kuningattaren hivuksista vielä pienen soman kukkaron, noin neljä jalkaa
pitkän, johon kuningattaren nimi oli kudottu kultaisilla kirjaimilla.
Hänen majesteetinsa suostumuksella lahjoitin tämän kukkaron
Pikku-muorille. Enemmän siitä, totta puhuen, oli silmälle huvia kuin
elämässä hyötyä, se kun oli liian heikko senpuolisille raskaille
kultarahoille, eikä hän siinä muuta pitänytkään kuin pikkuruisia
esineitä, kuten tyttöjen on tapana.
Kuningas oli suuri musikin harrastaja, ja siksi hovissa usein
pidettiinkin konsertteja. Niihin vietiin minutkin ja pantiin lippaineni
pöydälle. Mutta melu ja pauhu oli niin hirveä, että läheltä oli
mahdoton erottaa melodioita. Minä olen varma siitä, että jos jonkun
kuninkaallisen armeijan kaikki torvet ja rummut pantaisiin yhtaikaa
toitottamaan ja pärisemään teidän korvanne juuressa, niin ei se olisi
mitään tämän pauhinan rinnalla. Siksipä toimitinkin, että minut pantiin
niin kauas soittoniekoista kuin mahdollista. Kun sitten vedin oven ja
akkunat kiinni ja laskin vielä akkunaverhotkin alas, niin ei soitto
kovin epämiellyttävältä kuulunutkaan.
Nuoruudessani olin hiukan oppinut rämpyttämään klaveeria.
Pikku-muorilla oli sellainen soittokone huoneessaan, ja kahdesti
viikossa kävi soiton-opettaja hänen luonaan. Iskipä kerran mieleeni
soittaa sillä kuninkaalle ja kuningattarelle joku englantilainen laulu.
Mutta kovin helppoa tuo ei ollut, sillä klaveri oli lähes 60 jalkaa
pitkä ja koskettimet jalkaa leveät, niin että minä kädet levällä
ulotuin parahiksi viiden koskettimen yli. Soittaminen oli työlästä
sekin, sillä minun piti kaikin voimini lyödä nyrkillä koskettimiin.
Mutta minäpä keksin erityisen soittometodin: laitoin kaksi tavallisen
pattisauvan kokoista keppiä ja käärin paksumman pään ympärille
hiirennahkoja, niin ett'ei lyödessä päällysluut halkeaisi eikä äänikään
tulisi häirityksi. Klaveerin eteen, noin neljä jalkaa kosketinten
alapuolelle, pantiin lavitsa, ja minut nostettiin siihen. Siinä
minä sitten juoksin edestakaisin, lyöden kurikoillani koskettimia,
mitä milloinkin piti, ja näin soitin englantilaista polskaa heidän
majesteetiensa iloksi ja mielihyviksi. Tuo oli ankarinta ponnistusta,
mitä milloinkaan olen kestänyt: enhän minä ulottunut juostenkaan
soittamaan enempää kuin kuudentoista koskettimen alalla yhtaikaa, niin
ett'ei basso ja diskantto sattuneetkaan kohdakkain, niinkuin muilla
musikanteilla, ja se se oli peräti haitallista minun soitolleni.
Välisti kuningas tiedusteli minulta valtiollisia ja yhteiskunnallisia
asioita minun kotimaassani. Minä kerroin ja selitin. Varsin kummalliset
käsitykset hänellä vaan näkyivät olevan tällaisista seikoista. Eikä
kummakaan. Paljonhan pitää ottaa lieventäviä asianhaaroja lukuun.
sellaista kuningasta arvosteltaessa, joka elää kokonaan erillänsä
muusta maailmasta. Sellaisissa syntyy kaikenlaisia ennakkoluuloja
ja ahdasmielisyyttä, joita meissä ja muissa Europan sivistyneissä
kansoissa ei ensinkään ole. Todisteeksi tästä kerron erään keskustelun,
mikä minulla kerran oli hänen majesteetinsa kanssa. Herättääkseni
yhä suuremmaksi hänen uteliaisuuttansa minä kerroin hänelle, kuinka
Europassa kolme neljä sataa vuotta sitten oli keksitty muuan
merkillinen jauho eli pulveri. Siihen jos sattuu yksikin ainoa
tulenkipinä, niin se syttyy silmänräpäyksessä, olkoon sitä vaikka
vuoren korkuiset kasat, ja lentää ilmaan ukkostakin kovemmalla
pauhinalla ja rymyllä. Jos nyt tätä pulveria panee sopivan määrän
vaski- tai rautaputkeen, ja pistää sen päälle rauta- tahi lyijypallon
ja sytyttää, niin pallo lentää sellaisella voimalla ja nopeudella,
ett'ei sitä pidätä mikään. Suurimmat tällaiset pallot saattavat yhdellä
iskulla kaataa maahan kokonaisen armeijan rintaman, kukistaa kivimuurit
perustuksia myöten ja tuhota suuria sotalaivoja, niin että ne uppoavat
meren pohjaan tuhansine miehineen. Jos kaksi tuommoista palloa yhdistää
kahleilla ja sitten lähettää lentämään, niin katkaisevat ne mastot ja
muut taklaukset poikki, leikkaavat satoja ihmisiä keskeltä kahtia ja
tuhoavat kaikki kuin eteen sattuu. Sellaista pulveria -- näin minä
edelleen selittelin -- meillä usein pannaan onttoihin rautapalloihin
ja lennätetään piiritettyyn kaupunkiin, jossa ne särkevät kivityksen,
kukistavat talot, räjähtävät sitten rikki ja singottavat sirpaleita
joka haaralle tuhoksi ja turmioksi kaikelle, mitä lähellä on. Sanoin
tietäväni, mistä ja miten tuota pulveria tehdään, ja että aineksia on
täälläkin helposti saatavissa; sanoin osaavani myös opettaa tekemään
näitä rautatorvia niin suuria kuin hänen majesteetinsa valtakunnalle
soveliasta olisi. Suurimmat tulisivat korkeintaan sata jalkaa pitkiä.
Kun pariinkymmeneen tuollaiseen torveen panisi tarpeellisen määrän
puheena-olevaa pulveria, niin jo saisi moniaassa tunnissa lujimmankin
linnan muurit murretuiksi, jopa koko pääkaupunginkin hävitetyksi,
jos tämä joskus uskaltaisi ruveta vastustamaan hänen majesteetinsa
itsevaltiaita käskyjä. Kaiken tämän minä nyt sanoin olevani valmis
alamaisuudessa tarjoamaan hänen majesteetillensa vähäiseksi
kiitollisuuden osoitukseksi kaikesta suosiosta ja suojeluksesta, mitä
minun osakseni täällä on tullut.
Kuningas kauhistui, kuullessaan minun kuvaustani noista hirvittävistä
koneista ja samoin minun ehdotustani. Hän sanoi olevansa hämmästynyt
siitä, kuinka niin mitättömässä ja matelevassa maanmadossa kuin minä
(nämä olivat hänen omat sanansa) saattaa olla moisia epäinhimillisiä
ajatuksia, ja kuinka minä niin tyynellä mielin saatan kuvailla
hänelle kaikkia noita verisiä hävityksen töitä, joita moiset koneet
aikaansaavat. Kaiken tuon, arveli hän, on keksinyt häijy henki,
ihmiskunnan vihollinen. Hän puolestaan -- lausui majesteeti -- ei
iloitse mistään niin paljoa kuin uusista keksinnöistä taiteen ja
luonnon alalla, mutta mieluummin hän menettäisi puolet valtakuntaansa
kuin pääsisi moisen salaisuuden perille. Minut hän kielsi henkeni
uhalla puhumasta tästä asiasta enää sanaakaan.