Kapteenin epäluulot, jotka kumminkin haihtuvat. -- Kotimatka. -- Tulo
kotiin.
Makasin muutamia tunteja, mutta yhtämittaa näin unta siitä seudusta,
missä olin ollut, ja niistä vaaroista, joista olin päässyt. Herättyäni
tunsin olevani virkistynyt. Kello oli silloin kahdeksan maissa
iltaa. Kapteeni arvasi minun jo liiankin kauan paastonneen ja käski
panna illallista pöytään. Hän kohteli minua varsin ystävällisesti,
huomattuaan, ett'ei katseessani ole mitään outoa eikä puheessanikaan
mitään nurinpäistä. Jäätyämme kahden kesken, hän tiedusteli, missä
kaikissa paikoin minä olin matkustellut, ja millä tapaa joutunut
tuuliajolle tuossa suunnattomassa arkussa. Itse hän kertoi minulle
seuraavaa:
Kello kahdentoista paikoilla päivällä hän oli huomannut arkun
kiikarillansa ja luullut sitä ensin alukseksi. Silloin hän päätti
laskea sitä kohti, se kun ei ollut kovinkaan syrjässä hänen
kurssistaan, toivoen samalla saavansa ostaa laivakorppuja, omat
kun jo alkoivat olla vähissä. Lähemmäs tultuaan ja huomattuaan
erehtyneensä, hän lähetti miehiä sluupissa katsomaan, mikä esine se
siinä merenpinnalla kelluu, mutta miehet palasivat säikäyksissään
takaisin, kertoen nähneensä tuvan uiskentelevan vedessä. Kapteeni
nauroi miestensä mielettömyyttä ja astui itse sluupiin, käskien
miesten ottamaan mukaansa lujan köyden. Ilma kun oli tyyni, soutivat
he useampia kertoja arkun ympäri ja huomasivat akkunat ristikoineen
ja sitten kaksi ripaa ehjässä seinässä. Kapteenin käskystä solmittiin
köysi toiseen ripaan ja lähdettiin hinaamaan arkkua laivalle päin.
(Arkuksi hän vaan yhä sanoi minun tupaani.) Sinne tultua kiinnitettiin
toinen köysi lippaan katossa olevaan renkaasen ja ruvettiin
väkipyörillä hinaamaan lipasta ylös, mutta vaikka kaikki miehet olivat
työssä, ei sitä sittenkään saatu nousemaan kuin pari kolme jalkaa.
Silloin he näkivät nenäliinan pistävän aukosta esille ja päättivät
jonkun poloisen olevan arkun sisässä.
Minä kysäisin kapteenilta, oliko hän tai hänen väkensä huomannut mitään
suunnattoman suuria lintuja ilmassa siihen aikaan kuin lipas oli
tullut näkyviin. Hän vastasi keskustelleensa minun maatessani tästä
omituisesta löydöstä laivaväkensä kanssa, ja silloin joku matrosseista
oli kertonut nähneensä kolme kotkaa pohjoisessa, mainitsematta niitten
olleen tavallista suurempaa kokoa. Mitäpäs se matrossi niin pitkältä
matkalta osasi erottaa, kuinka suuria linnut todellakin olivat! Siksipä
ei kapteenikaan minun kysymystäni oikein ymmärtänyt. Kysyin sitten,
kuinka kaukana kapteeni luulee meidän nyt olevan rannasta. Tarkkain
laskujen mukaan, vastasi hän, vähintäkin sata meripeninkulmaa. Minä
sanoin tuohon, että kapteeni on erehtynyt ainakin toisen puolen, sillä
minähän olin pudonnut mereen korkeintaan kaksi tuntia senjälkeen, kuin
olin lähtenyt rannasta.
Kapteeni luuli minulta pään menneen taaskin pyörälle. Sinnepäin hän
ainakin viittasi, käskien minun mennä minulle varustettuun kajuttaan ja
panna maata. Minä sen sijaan sanoin päässeeni hänen hyvän kohtelunsa ja
kestityksensä kautta jälleen entisiin voimiini ja olevani niin täydessä
järjessä kuin koskaan. Silloin hän kävi vakavaksi ja kysyi minulta
suoraan, eiköhän vaan asianlaita ole niin, että minä olen tehnyt
jonkun julman rikoksen, josta maan ruhtinas on tuominnut minut arkkuun
pantavaksi ja mereen heitettäväksi, nälkään ja janoon kuolemaan,
niinkuin suurille pahantekijöille välisti on tehty, ja eiköhän vaan
tieto tuosta kauheasta rikoksesta ole järkeäni himmentänyt. Paha hänen
on mielensä, sanoi hän, että on tullut ottaneeksi laivaansa sellaisen
miehen, mutta kunniasanallaan hän kumminkin vakuutti laskevansa minut
maihin ensimmäisessä satamassa. Hänen epäluulonsa, lisäsi hän, ovat
saaneet vahvistusta muutamista sekavista sanoista, joita olin ensi
alussa puhunut merimiehille ja sittemmin hänelle itselleen, kuin myös
oudoista katseistani ja käytöksestäni illallisella.
Minä pyysin häntä kuuntelemaan kärsivällisesti minun historiaani ja
kerroinkin sen hänelle totuuden mukaan siitä hetkestä ruveten kuin
Englannista läksin, siihen saakka kuin he olivat minut löytäneet. Ja
koska totuus aina vaikuttaa järkeviin ihmisiin, niin tämäkin kunnon
mies, älykäs ja hiukan oppinutkin, oli ennen pitkää vakuutettu minun
vilpittömyydestäni ja sanojeni totuudesta. Varmemmaksi vakuudeksi
puheitteni todenperäisyydestä minä käskin tuoda sisään kaappini,
jonka avain oli minulla taskussa. Avasin sen ja rupesin näyttelemään
hänelle kaikellaisia merkillisiä esineitä siitä maasta, josta niin
omituisella tavalla olin päässyt pakoon. Siinä oli ensinnäkin kampa,
jonka olin tehnyt kuninkaan partakarvoista, ja toinen kampa samasta
aineesta, mutta selkänä leikkele kuninkaan peukalon kynnestä. Edelleen
oli siinä nuppi- ja silmineuloja, pienimmät jalan, pisimmät puolen
yardin pituisia; neljä ampiaisen pistintä, pituudelleen kuin parin
tuuman naulat; muutama sykermä kuningattaren hivuksia; kultasormus,
jonka kuningatar eräänä päivänä mitä suloisimmalla ystävällisyydellä
oli ottanut sakarisormestaan ja pannut minulle pään ylitse kaulaan.
Minä pyysin saada tarjota tämän sormuksen kapteenille, kiitollisuuden
osoitukseksi hänen ystävällisyydestään, mutta hän kieltäytyi
vastaan-ottamasta sitä. Pyysin hänen vihdoin katsomaan housujani, jotka
oli tehty hiirennahoista.
En saanut kapteenia vastaan-ottamaan mitään muuta esinettä kuin erään
hampaan, jota hän oli suurella uteliaisuudella katsellut, ja johon hän
näkyi kovasti mieltyneen. Se oli Glumdalclitchin palvelijan hammas,
jonka muuan kömpelö välskäri oli erehdyksessä kiskaissut kipeän hampaan
asemasta. Se oli aivan ehjä ja terve. Minä olin puhdistanut sen ja
pannut kaappiini talteen. Se oli noin jalkaa pitkä ja neljä tuumaa
läpimitassa. Tämän hampaan otti kapteeni vastaan niin ylenpalttisilla
kiitoksilla, ett'ei moinen kapine sellaista olisi likimainkaan
ansainnut.
Kapteeni oli kovin tyytyväinen minun suoravaiseen kertomukseeni ja
toivoi, että minä, Englantiin tultuani, panisin muistelmani paperille
ja julkaisisin eri kirjana. Maailma on oleva siitä minulle hyvin
kiitollinen, arveli hän. Minä vastasin, että minun mielestäni meillä
on matkakirjallisuutta jo liiaksikin. Nykyjään ei kelpaa enää mikään
kirja, jossa ei ole jotain aivan erinomaista. Monellekin kirjailijalle
on nykyjään totuus vähemmän-arvoista kuin oma turhamaisuus ja omat edut
sekä typeräin lukijain huvittaminen. Minun kertomuksessani olisi varsin
vähän todellisuudesta poikkeavaa, eikä siinä tulisi oleman koreita
kuvauksia harvinaisista kasveista, linnuista ja muista eläimistä eikä
villien kansain julmista tavoista ja epäjumalan-palveluksista, sanalla
sanoen semmoista, mitä monen muun tekijän kirjoissa uhkuaa. Kiitin
häntä kumminkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin harkita asiaa.
Yhtä seikkaa sanoi kapteeni kummastelevansa, sitä nimittäin, että
minä puhun niin kovalla äänellä. Hän kysyi, olivatko kuningas tai
kuningatar siinä maassa huonokuuloisia. Minä selitin, että minä olen
jo kolmatta vuotta tottunut puhumaan näin kovaa. Ilmankos minä ensi
alussa kummastelinkin sitä seikkaa, että vaikka kapteeni ja laivaväki
puhuivat mielestäni kuiskimalla, heidän puheensa kumminkin kuului
varsin selvästi. Siinä maassa sitä vastoin minun oli täytynyt huutaa,
niinkuin puhuteltava olisi kirkontornissa, paitsi silloin kuin minut
oli nostettu pöydälle tahi pantu kämmenelle. Kummakseni oli täällä
ensin käynyt muuan toinenkin seikka. Noustuani laivan kannelle ja
nähdessäni laivaväen ympärilläni, olivat miehet minun silmissäni
olleet pienimpiä ja mitättömimpiä olentoja, mitä milloinkaan olin
nähnyt. Tuolla jättiläisten maassa ollessani en totisesti uskaltanut
milloinkaan katsahtaa peiliin, sillä silmäni kun myötäänsä olivat
tottuneet näkemään suunnattoman suurta, olisi vertaus omaan itseeni
ollut peräti masentavaa laatua. Kapteeni sanoi kyllä huomanneensa,
kuinka minä illallispöydässä kummastellen olin katsellut esineitä
ympärilläni ja näyttänyt siltä kuin olisin nauruun purskahtamaisillani.
Ensi alussa hän ei tiennyt, mitä tuosta ajatellakaan, mutta luuli
sitä vain mielenhäiriöni syyksi. Minä sanoin, ett'en minä todellakaan
ymmärrä, mitenkä minä saatoin olla nauramatta, nähdessäni kolmen
pennyn kokoisia lautasia ja sianpöystin, josta ei tulisi kunnon
suupalaakaan, ja pähkinänkuoren kokoisia pikareita. Vaikka kuningatar
olikin teettänyt minulle pienet huone- ja talouskapineet, niin oli
mielikuvitukseni muodostunut yksinomaa kaiken sen suuren mukaan, mitä
alinomaa ympärilläni näin. Omaa pienuuttani minä katselin samoilla
silmin kuin ihmiset tavallisesti katselevat omia vikojansa. Kapteeni
rupesi laskemaan leikkiä hänkin ja arveli vanhan englantilaisen
sananlaskun mukaan, että minulla on suuremmat silmät kuin vatsa, sillä
ruokahaluni näytti pienemmältä kuin olisi luullutkaan koko päivän
kestäneen paaston perästä.
Kapteeni oli matkalla Tonkinista Englantiin. Laiva oli syrjäytynyt
kurssistaan 44:nelle leveys ja 143:nelle pituus-asteelle. Mutta
kaksi päivää senjälkeen kuin minä olin tullut laivaan, kohdattiin
passadituuli, käännyttiin etelää kohti, sitten pitkin Uuden Hollanin
rannikkoa länsilounaasen ja vihdoin etelälounaasen, kunnes kierrettiin
Hyvän Toivon niemi. Matka sujui yleensä varsin hyvin, enkä minä rupea
lukijaa väsyttämään pitkillä kertomuksilla siitä. Pari kolme kertaa
poikettiin välillä oleviin satamiin ottamaan muonavaroja ja vettä.
Minä en astunut laivasta maihin koko matkalla ennenkuin vasta Downsin
satamassa 3 p:nä kesäkuuta 1706, noin yhdeksin kuukautta siitä kuin
olin Brobdingnagista lähtenyt. Tarjosin tavarani laivamaksuni pantiksi,
mutta kapteeni ei tahtonut äyriäkään. Sanoimme toisillemme hellät
jäähyväiset, ja minä sain kapteenin lupaamaan, että hän joskus poikkeaa
Redriffiin, meidän taloon. Lainasin häneltä sitten viisi shillingiä ja
vuokrasin itselleni kyytihevosen.
Katsellessani tuossa sitten matkan varrella, kuinka pieniä talot ja
puut ja elukat ja ihmiset ovat, rupesin luulemaan olevani Lilliputien
maassa. Pelkäsin tallaavani mäsäksi jokaisen, ken vastaan tuli. Monasti
minä huusin täyttä kulkkua heille, jotta menisivät tieltä pois, ja
monasti olin saada selkääni moisesta hävyttömyydestä.
Tulin tuosta vihdoin kotia. Tuskin oli palvelija avannut oven, niin jo
kyyristyin kuin hanhi, portin kautta kulkiessaan, peljäten kolauttavani
pääni kamanaan. Vaimoni juoksi minua suutelemaan, mutta minä kumarruin
hänen polviansakin alemmas, sillä, ajattelin minä, eihän hän muutoin
minua suuhun asti ulotu. Tyttäreni laskeutui polvilleen minun eteeni,
pyytäen isältä siunausta, mutta min'en nähnyt häntä, ennenkuin hän
oli noussut seisomaan, sillä minähän olin tottunut katsomaan noin
60:n jalan korkeuteen. Sittenkin nostin hänet toisella kädellä
vyötäisistä ylös. Palvelijoita ja paria kolmea ystävätä, joita meillä
sattui silloin olemaan, minä katselin kuin olisivat kääpiöitä ja minä
jättiläinen. Vaimolleni minä sanoin, että kovinhan hän on käpertyneen
näköinen: on kai nälästä mennyt noin huononpäiväiseksi, hän sekä tytär.
Sanalla sanoen, minä käytin itseäni niin kummallisesti, että kaikki
olivat alussa samaa mieltä kuin kapteenikin ensi hetkinä: luulivat
minua vähämiehiseksi. Siinä se nyt taas on se tottumuksen ja
ennakkoluulojen valtava voima!
Tuokion kuluttua haihtuivat kumminkin kaikki harhaluulot molemmin
puolin. Vaimoni vaati vaan, ett'en minä enää milloinkaan lähtisi
merille, mutta kova onni oli niin säätänyt, ett'ei hänen vaatimuksensa
ajan pitkään kumminkaan tullut täytetyksi.
Tähän toki tällä kertaa jutelmani päättyköön.