Kaikenlaisia seikkailuja. -- Oma pursi. -- Sammakko. -- Apina. --
Onneton hyppäys.
Onnellista minun elämäni olisi tässä maassa ollutkin, ellei minun
varteni vähyys olisi saattanut minua kaikenlaisiin sekä naurettaviin
että harmillisiin puliin. Kerron tässä muutamia.
Glumdalclitch vei minua usein pienemmässä lippaassa hovin puutarhoihin,
piteli minua siellä välisti kämmenellään, vuoroin taas laski maahan.
Muistan, kuinka kerran kuningattaren kääpiö, ennenkuin joutui hovista
pois, kulki meidän perässämme pitkin puutarhaa. Pikku-muori oli
laskenut minut maahan, ja siinä me, kääpiö ja minä, satuimme yhdessä
erään hyvin pienen omenapuun, tuommoisen kääpiöpuun, alle. Siinä pääsi
minulta väkistenkin semmoinen sanasutkaus, jolla letkautin sekä kääpiön
että puun vaivaiskokoa. Sellaisia sanoja näet löytyy heidän kielessään
yhtä hyvin kuin meidänkin. Silloin tuo hirtehinen, käyttäen hyödykseen
sitä silmänräpäystä, jolloin parhaillani astuskelin omenapuun alla,
puistalti äkkiä puuta. Samassa humahti korvieni ohitse kymmenkunta
omenaa, suuria kuin oluttynnyri. Minä kyykistyin, mutta samalla iski
omena minua niskaan, niin että menin nenälleni. Muuta vahinkoa ei
tuosta sentään tullut, ja anteeksi suotiin kepponen kääpiöllekin minun
pyynnöstäni, varsinkin kun itse olin antanut kinastukseen aihetta.
Kerran taas oli Glumdalclitch pannut minut nurmikolle ja lähtenyt
kotiopettajattarensa kanssa kävelemään kauemmas. Äkkiä tuli raesade,
niin ankara, että paiskasi minut maahan, ja siinä nyt rakeet pieksivät
minua yli koko ruumiin, niinkuin olisi minua tennis-palloilla
pommitettu. Nelin ryömin pääsin vihdoin pensaan alle suojaan, mutta
ruumis oli minulla niin ylt'yleensä täynnä pahkoja ja kuhmuja,
ett'en kymmeneen päivään kyennyt lähtemään ulos. Eikä tämä ole kumma
eikä mikään, sillä koska luonto on laittanut siellä kaikki samassa
suhteessa, ovat rakeetkin siellä 1800 kertaa suuremmat kuin Europassa.
Ihan minä ne punnitsin ja mittasin.
Oli minulle sattua pahempikin seikka samassa puutarhassa. Pikku-muori
oli pannut minut tavalliseen paikkaan, niinkuin välisti pyysin,
saadakseni rauhassa mietiskellä kohtaloani. Lipas oli jätetty kotia.
Itse hän oli opettajattarensa ja tuttavainsa kanssa mennyt kävelemään
puutarhan toiseen päähän, niinkin kauas, ett'ei voinut enää minua nähdä
eikä kuulla. Tuleepa tuosta äkkiä puutarhurin valkoinen lintukoira
puutarhaan, vainuaa jotain outoa ja rientää suoraa päätä minua kohti.
Muitta mutkitta se sieppaa minut niskasta hampaisinsa, kantaa retuuttaa
minut isäntänsä luo ja laskee, häntäänsä heilutellen, maahan. Kaikeksi
onneksi oli koira niin hyvin opetettu, ett'ei se tehnyt minulle mitään
vahinkoa, ei edes repinyt vaatteitakaan. Mutta puutarhuri, joka tunsi
minut varsin hyvin ja oli sangen ystävällinen minulle, säikähti
pahanpäiväiseksi, otti minut molempiin käsiinsä ja kysyi, kuinka minä
jaksan. Minä olin niin hämmästynyt ja hengästyksissäni, ett'en ensi
alussa kyennyt sanaakaan sanomaan. Muutaman minutin perästä minä
toinnuin taas, ja puutarhuri vei minut Pikku-muorille. Tämä oli sillä
välin tullut siihen paikkaan, mihin minä olin jäänyt yksikseni, ja oli
hirveästi säikähtänyt, kun ei minua näkynyt eikä kuulunut. Hän antoi
puutarhurille ankarat nuhteet koiran tähden, mutta koko asia jätettiin
sikseen, eikä hovi saanut koko tapauksesta mitään tietoa. Tyttö pelkäsi
näet kuningattaren suuttuvan, enkä minäkään pitänyt mointa sattumaa
oikein edullisena maineelleni.
Tämän tapauksen johdosta Glumdalclitch päätti olla enää milloinkaan
jättämättä minua yksikseni ulos. Tuota minä olin peljännyt jo aikaa
sitten ja senvuoksi salannut häneltä muutamia kolttosia, mitä minulle
oli sattunut, yksin ollessani.
Kerran lentää liihoitteli iso haarahaukka puutarhan kohdalla ja iski
alas minua kohti. Ellen minä uljaasti olisi vetänyt miekkaani ja
lymynnyt tiheän pensas-aidan taakse, olisi se kaiketi lyönyt terävät
kyntensä minuun. Toisen kerran nousin vasta kaivetun myyränmäen
harjalle, mutta vajosin siihen kaulaa myöten. Vaatteet ryvetin
pahanpäiväisiksi, mutta sen seikan selvittämiseksi pistin hätävalheen.
Kerran taas loukkasin pahasti sääriluuni: kompastuin näet etanan
kuoreen, kävellessäni yksinäni ja muistellessani poloista Englantia.
En tiedä oikein, miellyttikö vai harmittiko minua enemmän se seikka,
ett'eivät pienemmät linnut näyttäneet ensinkään pelkäävän minua.
Ne lähestyivät minua kyynärän päähän kaikessa rauhassa noukkimaan
maasta matoja ja muuta suuhun pantavaa, niinkuin ei olisi ketään
likimaillakaan. Muistan, kuinka kerran muuan julkea rastas sieppasi
minulta kädestä palasen kakkua, jonka Pikku-muori vastikään oli
antanut minulle murkinaksi. Jos milloin yritin ottamaan tuommoista
lintua kiinni, niin lensi niitä uhkeasti minun ympärilleni koko
parvi, ja nekös koettivat pistää nokallaan minua sormiin, niin että
täytyi kätkeä kädet piiloon niiltä. Sitten ne taas kaikessa rauhassa
läksivät noukkimaan matoja kuin ennenkin. Mutta kerran heitin paksulla
karangolla niin ovelasti erästä hamppuvarpusta, että se tupertui
maahan. Minä tartuin siihen molemmin käsin ja läksin riemuissani
viemään sitä Pikku-muorin luokse. Mutta lintu, joka olikin vaan
pyörtynyt, toipui heti kohta ja rupesi siivillään pieksämään minua
ympäri korvia ja kupeita. Minä pitelin sitä niin kaukana luotani,
ett'ei se ulottunut minuun kynsillänsä, ja olin monasti jo päästää koko
otuksen tiehensä, mutta pian tuli avukseni muuan renki, joka väänsi
siltä niskat nurin. Huomenissa se laitettiin minulle päivällisiksi, ja
oli se muistaakseni tavallisen joutsenen kokoinen.
Kuningatar, joka usein oli kuullut minun kertovan merimatkoistani
ja tahtoi kaikin tavoin huvittaa minua, milloin olin alakuloinen,
kysäisi kerran, osaanko minä hoitaa purjetta ja käyttää airoja,
ja olisiko pieni souteleminen minulle terveellistä. Minä vastasin
osaavani kumpaakin ja selitin edelleen, että vaikka minä oikeastaan
olin laivan lääkäri, niin täytyi minun usein hätätilassa toimittaa
tavallisen matrossinkin tehtäviä. Mutta, sanoin, kuinkapas soutaminen
kävisi päinsä tässä maassa, missä pienimmät ruuhetkin ovat meidän
suurimpain sotalaivain kokoisia? Eihän tällaisilla vesillä ensinkään
pystyisi liikkumaan sellainen vene, jota minä voisin hoidella. Silloin
sanoi kuningatar, että jos minä otan tehdäkseni piirustukset, niin
kyllä hän panee oman puuseppänsä tekemään sellaisen veneen kuin
minulle sopii, hankkiipa minulle vielä paikankin, missä soudella.
Nikkari, näppärä mies, sai minun johdollani kymmenessä päivässä
valmiiksi huvipurren, jossa oli purje ja muut tarpeet. Kuningatar,
sen nähtyään, ihastui siihen niin, että sieppasi sen syliinsä ja
juoksi näyttämään kuninkaalle. Kuningas käski koetteeksi panna minut
pursineni vesisaaviin, mutta siinä oli niin ahdasta, ett'en päässyt
pieniä airojani eli huopureitani liikuttamaankaan. Mutta kuningatarpa
oli jo sitä ennen keksinyt paremman keinon. Hän käski puuseppänsä
rakentaa puusta 100 jalkaa pitkän, 50 jalkaa leveän ja 8 jalkaa syvän
puisen altaan. Se tilkittiin ja tervattiin vedenpitäväksi ja pantiin
lattialle erääsen palatsin ulommaisia huoneita. Pohjassa oli hana,
josta vesi päästettiin ulos, niin kohta kuin oli alkanut pilaantua.
Puolessa tunnissa sai kaksi palvelijaa sen jälleen täyteen. Siinä
minä sitten useasti soutelin ratokseni sekä kuningattarenkin ja
hänen seuralaistensa huviksi, ja mielikseen he katselivatkin minun
taitavuuttani ja sukkelia liikkeitäni. Väliin vedin purjeen ylös ja
asetuin perään: tuulta minulle löyhyttivät hovinaiset viuhkoillansa.
Heidän väsyttyänsä, pantiin palvelijat puhaltamaan tuulta purjeesen,
ja siinäkös minä ohjasin purttani, milloin laitaiseen, milloin
hankavastaiseen! Leikin loputtua nosti Glumdalclitch purteni ylös ja
ripusti huoneesensa naulaan kuivamaan.
Tällaisessa tilaisuudessa olin kerran vähällä menettää henkeni. Muuan
hovipoika oli nostanut purteni altaasen. Kotiopettajatar, joka oli
tullut Glumdalclitchin kanssa saapuville, yritti nostaa minua purteen,
mutta minä luiskahdin hänen hyppysistään ja olisin ehdottomasti
pudonnut 40 jalkaa korkealta lattialle, ellen olisi onnen sattumasta
tarttunut nuppineulaan, joka pisti esille tuon arvoisan mamselin
puserosta. Neulan pää pisti housujeni kauluksen läpi paitaan ja siten
jäin roikkumaan ilmaan, kunnes Glumdalclitch tuli pelastamaan minut.
Kerran taas muuan palvelija, jonka tehtävänä oli panna joka kolmas
päivä uutta vettä altaasen, oli epähuomiosta nostanut siihen sangon
vedessä suuren sammakon. Sammakko oli pohjassa, kunnes minut pantiin
purteeni. Silloin sen teki mieli päästä kuivalle maalle ja nousi purren
laidalle, jolloin pursi kallistui niin pahasti, että minun täytyi
hypätä toiselle laidalle tasapainoksi. Sisäänpäästyään se loikkasi
yhdellä harppauksella puolet veneen pituutta ja alkoi sitten hyppiä
minun pääni ylitse edestakaisin, tahraten minun kasvoni ja vaatteeni
pahanpäiväisiksi ilkeällä limalla. Se oli inhottavin eläin, mitä ikinä
olin nähnyt. Pyysin kumminkin Pikku-muoria jättämään minut kahden
kesken tuon konnikan kanssa, kolhin sitä sitten airollani, kunnes se
loikkasi ulos veneestä.
Suurin vaara, mikä minua tässä maassa uhkasi, on vielä kertomatta.
Glumdalclitch oli kerran telkinnyt minut huoneesensa ja itse mennyt
ulos asialle tai vieraisin. Ilma kun oli lämmin, oli akkuna jäänyt
auki, samoin ovet ja akkunat minunkin suuremmassa lippaassani, jossa
useimmiten asuin, se kun oli avarampi ja mukavampi. Istuin tuossa
pöytäni ääressä hiljaisissa miettein, kun äkkiä kuulin jonkun tulla
tuhahtavan huoneesen ja loikkivan laidasta toiseen. Säikähtäen
kurkistin ulos, tuoliltani kumminkaan nousematta, ja huomasin silloin,
että huoneesen oli tullut erään keittiön virkamiehen kesy apina. Siinä
tuo lystikäs eläin nyt keikkui ja kuperkeikkojaan heitteli, kunnes
saapui minun lippaani ääreen. Sitä se näkyi katselevan peräti suurella
uteliaisuudella ja mielihyvällä, pilkistellen sisään joka akkunasta
ja ovesta. Minä menin huoneen eli lippaan perimmäiseen nurkkaan,
mutta kun apina joka puolelta oli aina näkyvissä, niin valtasi minut
sellainen pelko, ett'en hoksannut edes mennä vuoteenkaan alle piiloon,
vaikka se olisi ollut niin helppo tehdä. Hetken aikaa kurkisteltuaan
ja irvisteltyään ja ulistuaan se vihdoin huomasi minut ja kurotti
kätensä ovesta sisään niinkuin kissa, hiiren kanssa leikkiessään.
Minä koetin väistää sitä, minkä suinkin osasin, mutta kiinni se
minut sai kuin saikin takin rintamuksesta ja veti ulos. Nyt se otti
minut oikeaan etukäteensä ja piteli kuin amma, joka viihdytellen
tuudittaa lasta. Kun yritin päästä irti, silloin se puristi minua
niin lujasti, että näin parhaaksi pysyä asemillani. Kaiketi se luuli
minua pieneksi apinanpojaksi, sillä usein se varsin hellästi silitteli
toisella kädellään minun kasvojani. Tässä mieluisassa toimessaan
se äkkiä keskeytyi, kuultuaan ulkoa kolinaa, hyppäsi sitten samaan
akkunaan, mistä oli tullutkin, ja nousi vesitorvia ja räystäitä
myöten läheisen rakennuksen katolle, yhä kulkien kolmella raajalla,
neljännessä pidellen minua. Kuulin Glumdalclitchin parkaisevan samassa
silmänräpäyksessä kuin apina vei minut ulos akkunasta. Tyttö parka
oli vähällä pyörtyä. Hälinä syntyi koko tässä palatsin korttelissa;
palvelijat kantamaan tikapuita. Sadat ihmiset näkivät apinan istuvan
rakennuksen katonharjalla, pidellen minua kuin vakaista lasta
toisessa etukädessään ja toisella syöttäen minua: pistellen suuhuni
ruokapalasia, joita sillä oli tallella poskessaan. Roskaväen joukossa
oli sellaisiakin, jotka eivät saattaneet olla purskahtamatta nauruun.
Eikä heitä siitä kovin käy moittiminenkaan, sillä näyttihän tila
kieltämättä hassunkuriselta kaikkien muitten silmissä, paitsi minun.
Muutamat rupesivat viskomaan apinaa kivillä, pakottaakseen sen tulemaan
alas, mutta se kiellettiin ankarasti, muutoinhan olisivat saattaneet
musertaa minulta pään.
Nyt nostettiin tikapuita, joita myöten muutamia miehiä alkoi kiivetä
katolle. Apina kun näki olevansa melkein joka puolelta saarroksissa ja
huomaten vaikeaksi liikkua kyllin nopeasti kolmella raajalla, laski
minut kattotiilen päälle ja puikki tiehensä. Siellä minä nyt istua
kökötin jonkun aikaa 300 jalkaa korkealla maasta, peljäten joka hetki,
että tuuli paiskaa minut alas tahi että minua rupee pyörryttämään, ja
minä putoan päistikkaa räystään yli maahan. Mutta ennen pitkää muuan
urhea poika, Pikku-muorin palvelijoita, kiipesi katolle, pisti minut
housuntaskuunsa ja toi alas.
Säikäyksestä, apinan inhottavasta syöttämisestä ja lujista
puristuksista minä olin käynyt niin heikoksi, ett'en kahteen viikkoon
päässyt vuoteeltani nousemaan. Kuningas, kuningatar ja koko hovi
panivat joka päivä tiedustelemaan minun tilaani. Kuningatar omassa
personassaan kävi monta kertaa minua katsomassa sairauteni aikana.
Apina tapettiin, ja sellainen julistus annettiin, ett'ei palatsin
läheisyydessä saa pitää elukoita minkäänlaisia.
Kun terveeksi tultuani kävin kuninkaan luona kiittämässä minulle
osoitetusta suosiosta, suvaitsi kuningas armollisesti laskea leikkiä
minun seikkailuni johdosta. Hän kysyi, mitä kaikkea minä lienen
mietiskellytkään apinan käsissä, mitä minä pidin apinan antamasta
ruuasta ja ruokintatavasta, ja mahtoiko raitis ilma siellä korkeuksissa
lisätä minulle ruokahalua. -- Hän tahtoi tietää, mitä minä olisin
sellaisessa tapauksessa tehnyt kotipuolellani. Minä kerroin hänen
majesteetillensa, ett'ei meillä Europassa ole apinoita, paitsi
muutamia, joita sinne tuodaan nähtäviksi muista maista, nekin
niin pieniä, että kymmenkunnan minä niitä ainakin korjaisin, jos
uskaltaisivat kimppuuni käydä. Mitä taas tähän hirvittävään eläimeen
tulee, jonka kanssa täällä olin tekemisissä (sehän oli suuri kuin
hyväkin norsu), jos vaan säikäykseltäni olisin hoksannut vetäistä
miekkani, niin (ja tätä sanoessani minä katsahdin uljaasti ja lyödä
lapautin kahvaa) kyllä minä olisin pannut semmoisen merkin sen
käpälään, että suuremmalla kiireellä se olisi kamaristani lähtenyt kuin
oli sinne tullut. Tämän kaiken minä sanoin niin vakavalla äänellä kuin
konsanaankin mies, joka luulee rohkeuttansa epäiltävän. Puheestani
ei kumminkaan ollut sen valtavampaa vaikutusta kuin että läsnäolijat
purskahtivat nauramaan, mikäli nimittäin kunnioituksesta majesteetia
kohtaan uskalsivat.
Joka päivä minusta aina joku hassu juttu hovissa kerrottiin.
Glumdalclitch rakasti minua kyllä aivan sanomattomasti, mutta
hänessäkin oli niin paljo veitikkaa, että aina kertoi kuningattarelle
minun pienimmätkin hupsutukseni, jos vaan luuli niitten huvittavan
hänen majesteetiansa. Kerran oli Pikku-muori hiukan huonovointinen ja
läksi kotiopettajattarensa kanssa maalle tunnin matkan päähän, noin
30 peninkulmaa kaupungista. He astuivat vaunuistansa erään kapean
polun kohdalla ja läksivät kedolle. Minun matkalippaani Glumdalclitch
laski maahan, ja minäkin läksin jaloittelemaan. Polulla sattui olemaan
lehmänkasa, ja minun piti malttamattomasti päästä näyttämään, kuinka
notkeasti minä hyppään sen yli. Otin vauhtia, mutta hyppäsin liian
lyhyeen ja olin yks kaks polvia myöten keskellä kasaa. Pääsinhän minä
siitä miten kuten kaalaamalla ulos, jonka jälkeen palvelija pyhki minut
nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin osasi, sillä kauheassa siivossa minä
vaan olin. Pikku-muori pisti minut lippaasen, kunnes päästiin kotia.
Siellä kerrottiin asia heti kohta kuningattarelle, ja palvelija levitti
siitä hoviinkin tiedon, ja niinpä ei muutamaan päivään muusta lystistä
puhuttukaan kuin minulle sattuneesta kolttosesta.