Tekijä puolustaa kuninkaan edessä maansa kunniata ja arvoa. --
Kuningattaren kääpiön vehkeet. -- Kärpäset ja ampiaiset.
Tapa oli hovissa sellainen, että joka keskiviikko (sabatti, kuten
ennen jo olen maininnut,) kuningas ja kuningatar korkeine lapsineen
olivat yhteisillä päivällisillä kuninkaan huoneissa. Minusta kun
oli tullut kuninkaan suosikki, niin nostettiin minun pöytäni ja
tuolini hänen vasemmalle puolelleen suola-astian kohdalle. Kuningasta
huvitti haastella minun kanssani. Hän tiedusteli minulta, millaiset
ovat Europassa tavat, millainen uskonto, millaiset lait, hallitus
ja sivistyskanta, ja minä puolestani tein selkoa mikäli osasin.
Selväjärkisenä ja terävä-älyisenä miehenä hän teki varsin viisaita
johtopäätöksiä ja huomautuksia kaiken sen johdosta, mitä minä olin
kertonut. Tunnustanpa, että kerran olin liiankin suulaasti laverrellut
armaasta kotimaastani, meidän kaupasta ja teollisuudesta, maa- ja
merisodista, uskonnollisista riidoista, valtiopuolueista. Kuningas,
joka oli tietysti saanut sellaisen kasvatuksen kuin siinä maassa
mahdollista on, meni silloin ennakkoluuloissaan niin pitkälle, ett'ei
malttanut olla ottamatta minua oikeaan käteensä ja hiljalleen lyödä
lopsauttamatta minua vasemmallaan. Sydämellisesti naurahtaen hän
kysäisi, olenko minä Whig'eja vai Tory'ja. [Valtiolliset pääpuolueet
Englannissa.] Kääntyen sitten pääministeriinsä, joka seisoi hänen
takanaan, kädessä valkoinen sauva, niin pitkä kuin hyvänkin linjalaivan
suurmasto, hän lausui, kuinka vähäpätöistä sentään maailmassa
inhimillinen suuruus on, koskapa tällaisetkin turilaanpahaiset kuin
tämä (minä nimittäin) saattavat sitä matkia. Niinpä vainenkin,
sanoi hän; noilla olennoilla on omat kunnianimensä ja arvoasteensa,
he rakentelevat pesiä ja koloja, joita he sanovat taloiksi ja
kaupungeiksi; he keikailevat pulskissa puvuissa ja ajelevat upeissa
vaunuissa; hekin rakastavat, taistelevat, riitelevät, pettävät ja
kettävät. Tuohon tapaan hän puheli, mutta minä vuoroin vaalenin,
vuoroin punastuin, harmikseni kuullessani, kuinka hän halveksimalla
haastelee minun jalosta isänmaastani, taiteitten ja sotakunnon
emämaasta, Franskan vitsauksesta, Europan riidanratkaisijasta, kaiken
kunnon, hurskauden ja totuuden kotimaasta, koko maailman kateuden ja
ylpeyden esineestä.
Ei minua sentään mikään niin paljoa harmittanut ja loukannut kuin
kuningattaren kääpiö. Hän kun oli varttansa vähäisempi kuin yksikään
muu maan-asukkaita (hän ei todellakaan ollut täyttä kolmeakymmentä
jalkaa pitkä), niin menetteli hän peräti hävyttömästi vielä
pienempäänsä olentoa kohtaan. Joka kerta kuin hän kulki kuningattaren
odotushuoneen läpi, missä minä pöydällä haastelin hovin lordien ja
ladyjen kanssa, hän ylvästeli ja pöyhisteli suuresta koostansa ja tuon
tuostakin sutkautti minulle sanan ja toisen minun pienuudestani muka.
Min'en osannut kostoksi muuta kuin sanoa häntä veljekseni ja vaatia
häntä voittosille ja paiskata hänelle kaikenlaisia pistopuheita,
hovin paashien suussa niin tavallisia. Päivällisillä kerran minä
olin sanonut hänelle jotain peräti purevaa. Siitä tuo pahan-ilkinen
junkkari sydämistyi niin, että nousi kuningattaren istuimen sivun
ojalle, sieppasi minut joka en osannut mitään pahaa varoakaan,
vyötäisistä ja paiskasi minut suureen kultaiseen kerma-astiaan ja
juoksi tiehensä. Minä putosin päistikkaa astian pohjalle, ja ellen minä
olisi ollut hyvä uimari, niin ties, mitenkä minun olisi käynytkään.
Pikku-muori oli sillä hetkellä toisessa päässä huonetta, ja kuningatar
oli niin hämmästynyt, ett'ei kyennyt sanomaan eikä tekemään mitään.
Vihdoin joutui Pikku-muori hätään ja veti minut ulos, sittenkuin
minä pakostakin olin nielaissut neljännen-osan kermaa suuhun. Minut
pantiin vuoteesen, vaikk'ei minulle muuta vahinkoa tullut kuin että
yksi vaatekerros meni pilalle. Kääpiö sai aika lailla selkäänsä ja
pakotettiin päälle päätteeksi juomaan kerman, johon hän oli minut
viskannut. Eikä hän sen koommin enää suosiossa pysynytkään. Kuningatar
lahjoitti hänet eräälle korkealle rouvalle, niin ett'en minä häntä
senjälkeen koskaan enää nähnyt. Siitä minulle suuri mielihyvä, sillä ei
sitä osaa niin sanoa, mitä kaikkia koukkuja tuommoinen häijy hirtehinen
saattaa keksiäkään.
Oli hän jo kerran ennenkin tehnyt minulle aika kepposen, joka pani
kuningattaren väkistenkin nauramaan, mutta suututti häntä samalla niin,
että hän jo sillä kertaa olisi karkoittanut kääpiön pois hovista, ellen
minä jalomielisenä miehenä olisi pelastanut häntä. Kuningatar oli näet
ottanut lautaselleen paistista luun, kovertanut siitä ytimen ulos ja
asettanut luun jälleen pystyyn vadille. Kääpiö käytti hyödykseen sitä
silmänräpäystä, jolloin Glumdalclitch oli askaroimassa toisen pöydän
ääressä ja hyppäsi jakkaralle. Siitä hän sieppasi minut molempiin
käsiinsä, puristi minulta jalat yhteen ja pisti minut onton luun sisään
vyötäisiä myöten jalat edeltä.
Ja siinä minä nyt olin kiinni ja mahdoin näyttää peräti naurettavalta.
Kului luullakseni kokonainen minutti, eikä kukaan huomannut, mitä
tapahtunut oli, sillä huutamaan minä en ruvennut; se ei olisi ollut
lainkaan arvoni mukaista. Koska kumminkin ruhtinaitten ruuat harvoin
kannetaan kuumina pöytään, niin eivät minun raajani tuossa sentään
sen pahempaa vammaa saaneet. Sukat ja housut ne vaan tulivat sen
siivoiseksi. Minun pyynnöstäni ei kääpiö saanut muuta rangaistusta kuin
kelpo selkäsaunan.
Kuningatar ivaili usein minun arkain viisauttani ja tiedusti minulta
kerran, ovatko kaikki ihmiset minun kotimaassani sellaisia pelkureita
kuin minä. Syy oli seuraava. Kesäiseen aikaan on tässä maassa
paljo kärpäsiä, kooltaan niin suuria kuin leivoset meillä. Näiltä
pahan-ilkisiltä hyönteisiltä en tahtonut ateriain aikana saada rauhaa
ensinkään, ne kun myötäänsä hörisivät ja pörisivät korvissa, pyrkivätpä
lautasellenikin ja väliin lensivät nenälle tai otsalle, pistellen
kipeästi ja levittäen ympärilleen varsin ilkeätä löyhkää. Minulla
oli koko työ ja tekeminen, huiskiessani niitä pois, enkä saattanut
olla hätkähtämättä joka kerta kuin ne lensivät kasvoilleni. Kääpiön
tavallisia koiruuksia oli se, että hän otti kouraansa koko joukon
kärpäsiä -- aivan niinkuin koulupojat meillä -- ja päästi ne äkkiä
lentoon minun nenäni alla, säikyttääkseen minua kuningattaren suureksi
huviksi. Kostoksi minä silvoin niitä veitselläni lennosta, ja siinä
toimessa minä pian totuinkin sangen näppäräksi.
Muistuu tässä mieleeni, että Glumdalclitch asetti minut kerran taas
tapansa mukaan lippailleni akkunalaudalle, raitista ilmaa hengittämään.
(Minä näet en uskaltanut sallia ripustaa lipasta naulasta akkunan
ulkopuolelle, niinkuin meillä Englannissa ripustetaan linnunhäkkejä.)
Olin lykännyt toisen akkunani syrjään ja söin parhaillani makeata
kakkua murkinaksi. Silloin hyökkäsi, makean tuoksun tuomina,
parikymmentä ampiaista lippaasen, ja siinäkös ne surisemaan ja
pörisemään kuin yhtä monta säkkipilliä. Muutamat hyökkäsivät kakkuni
kimppuun ja veivät sen murena murenelta ulos, toiset lentelivät pääni
ympäri ja kasvojeni kohdalla. Humina oli huumata minut kokonaan, ja
kauheasti minä pelkäsin niiden pistoja. Rohkaisin kumminkin mieleni,
sieppasin miekan ja rupesin huitomaan niitä ilmaan. Neljä sain
tapetuiksi, muut lensivät tiehensä, jonka jälkeen minä vedin akkunan
kiinni. Peltokanan kokoisia nuo herhiläiset olivat; pistimet, jotka
kiskaisin ulos, olivat puolentoista tuuman pituisia ja teräviä kuin
neulat. Kätkin ne sitten visusti talteen ja myöhemmin näyttelin niitä
ynnä muita merkillisiä esineitä useissa paikoin Europassa. Englantiin
tultuani lahjoitin niistä kolme Greshamin Collegeen; neljännen pidin
itse.