Lilliputin keisari hovinsa kanssa tulee katsomaan tekijää. -- Keisarin
puku ja persona. -- Oppineet miehet kielimestareina. -- Vanki saavuttaa
lempeydellänsä suosiota. -- Taskujen tarkastus.
Pystyyn päästyäni katsahdin ympärilleni, ja se täytyy tunnustaani:
en ole koskaan niin miellyttävää kuvaa edessäni nähnyt. Ympäristö
näytti yhdeltä ainoalta puutarhalta. Pienet aidatut vainiot, tasan
neljä neliöjalkaa kukin, olivat kuin kukkatarhoja. Niitten välillä
kasvoi metsiä, kahdeksan jalkaa ympäri mitaten, pisimmät puut niistä
arvatakseni seitsemän jalkaa korkeita. Kaupunki vasemmallani oli kuin
maalattu kuva teatterin näyttämöllä.
Keisari astui alas lavalta ja ratsasti minun luokseni. Tämä ratsastus
oli vähällä käydä hänelle liian kalliiksi, sillä hänen hevosensa, hyvin
opetettu kyllä, ei ollut tottunut näkemään minunmoistani olentoa:
olinhan minä sen mielestä kaiketi kuin mikä liikkuva vuori. Ja niinpä
ratsu nousikin takajaloilleen, mutta keisari, kelpo ratsastaja, pysyi
kuitenkin satulassa, kunnes saattomiehet ennättivät tarttua suitsiin,
ja majesteeti astui maahan. Hän katseli ja tarkasteli minua joka
puolelta, suuresti ihmetellen, mutta yhä pysyen ulkopuolella minun
kahleitteni piiriä. Sitten hän käski kokkiensa ja juomanlaskijainsa
kantamaan minulle ruokia ja juomia. Nämä oli jo ennakolta varustettu
valmiiksi ja lykättiin nyt useammilla rattaantapaisilla neuvoilla
niin lähelle minua, että yletyin niihin. Minä sieppasin nuo ajopelit
ja tyhjensin yks kaks kaikki, mitä niissä oli. Kahdetkymmenet rattaat
oli täytetty lihalla; itsekukin niistä riitti minulle pariksi kolmeksi
suupalaksi. Kymmenillä rattailla oli kullakin saviastiallinen viiniä;
ne minä kaasin kaikki yksille rattaille ja join tuon kaiken yhdellä
hengenvedolla. Keisarinna ja nuoret prinssit ja prinsessat, ympärillään
hoviherrat ja hovineitseet, istuivat vaunuissansa jonkun matkan päässä
minusta. Keisarin ratsun pillastuessa he kaikki astuivat maahan ja
lähenivät hänen majesteetiansa. Tästä ruhtinaasta nyt mielin antaa
tarkemman kuvauksen.
Hän oli melkein minun kynteni leveyttä pitempi kuin kukaan hänen
hoviväkeänsä, ja tämä seikka jo yksistään on omiansa herättämään
kunnioittavaa pelkoa häntä kohtaan. Kasvonpiirteet olivat hänellä
säännölliset, lujat ja miehekkäät, huulet ohuet, nenä könkö, kasvojen
väri kellahtava, ruumis ja jäsenet sopusuhtaiset, liikkeet täynnä
suloa, ryhti majesteetillinen. Hän oli jo jättänyt taakseen elämänsä
keväimen, ollen nyt kahdeksankolmatta vuoden ja kolmen neljänneksen
iässä. Lähes seitsemän ajast'aikaa hän oli valtakuntaansa hallinnut
hyvin onnellisesti ja varsin voitokkaana. Paremmin häntä nähdäkseni,
minä kumarruin alas, niin että kasvot meillä tulivat toistensa tasalle,
hän noin kolmen yardin päässä minusta. Myöhemmin minä monta kertaa
pitelin häntä kämmenelläni, ja senvuoksi on kuvaukseni ihan tarkka.
Hänen pukunsa oli vaatimaton, yksinkertainen, puoleksi aasialainen,
puoleksi europpalainen, mutta päässä oli hänellä keveä kultainen
kypärä, juveleilla koristettu, ylimmäisenä siinä höyhensulka. Miekka
oli hänellä paljaana kädessä, valmiina puolustukseen, jos minä
sattuisin pääsemään irti; se oli lähes kolme tuumaa pitkä, kahva
ja tuppi kultaiset, timanteilla kaunistetut. Hänen äänensä oli
tosin kimeä, mutta selvä silti ja niin kova, että minä kuulin sen
seisaallanikin.
Hovinaiset ja hoviherrat olivat kaikki erittäin komeissa puvuissa, niin
että se paikka, missä he seisoivat, näytti yhdeltä ainoalta kulta- ja
hopeakirjaiselta hameelta.
Hänen majesteetinsa puhui monta kertaa minulle, ja minä vastasin
kanssa, vaikk'emme ymmärtäneet toisiamme kumpikaan. Oli siellä
seurueessa koko joukko pappeja ja lain-oppineita (puvusta minä heidän
ammattinsa arvasin), ja ne käskettiin haastamaan minun kanssani. Minä
puhuttelin heitä kaikilla kielillä, joista minulla edes aavistustakaan
oli, panin liikkeelle yläsaksat ja alasaksat, latinat, franskat,
espanjat, italiat ja lingva francat, mutta turhaan. [Lingva franca oli
tärveltyä italiankieltä, joka ennen oli yleisenä liikekielenä Välimeren
rannoilla. _Suom. muist._]
Kahden tunnin perästä vetäytyi hovi pois, ja minun luokseni jätettiin
vahva vartiosto, suojelemaan minua roskakansan liialliselta
uteliaisuudelta, jopa ilkeydeltäkin. Väkijoukko se pyrkikin
tunkeutumaan lähemmäksi minua kuin oli luvallistakaan. Muutamat olivat
niin varomattomia, että laukaisivat jousensa minuun, istuessani
temppelin ovella. Yksi nuoli oli vähällä sattua minua vasempaan
silmään. Silloin käski päällikkö ottaa kiinni kuusi pahinta yllyttäjää
ja katsoi kaikkein sopivimmaksi rangaistukseksi jättää ne sidottuina
minun valtaani. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä ja ajoivat
pahantekijät keihäillään minun luokseni. Minä otin ne kaikki oikeaan
käteeni, työnsin viisi niistä taskuuni ja olin pistävinäni kuudennen
suuhuni, syödäkseni muka hänen. Miesparka huusi kauheasti, ja kuumaksi
siinä löi päällikön ja upseeritkin, kun näkivät minun ottavan esille
linkkuveitseni. Mutta pian he rauhoittuivat, nähdessään, kuinka minä,
lempeästi vankiani katsellen, katkaisin hänen siteensä ja laskin hänet
maahan. Mies pötki tietysti hetimmiten tiehensä. Samoin tein minä
muittenkin: otin heidät yksitellen taskustani, leikkasin nuorat poikki
ja laskin maahan. Sotaväki sekä kansa näkyi olevan erittäin kiitollinen
tästä laupeuteni osoituksesta. Asiasta annettiin sittemmin raportti, ja
hovin silmissä minä kohosin koko lailla.
Yöksi minä konttasin huoneeseni -- vaikeuksiansa vailla se ei suinkaan
ollut -- ja panin maata lattialle, ja samoin kävi seuraavinakin
neljänätoista yönä. Sen ajan kuluttua piti, keisarin käskyn mukaan,
vuode olla valmiina minua varten. Kuusisataa tavallista patjaa tuotiin
minun asuntooni ja laitettiin siellä kuntoon. Sataviisikymmentä
neulottiin yhdeksi patjaksi, ja tällaisia kerroksia pantiin neljä
päällekkäin, vaikkei tuostakaan vielä kovin mukavaa leposijaa tullut
kovalla, sileäkivisellä lattialla. Samaan tapaan varustivat minut
pieluksilla, hursteilla ja peitteillä ja kävihän tuo kaikki laatuun
minulle, monet kovat kokeneelle miehelle.
Kun tieto minun tulostani oli levinnyt ympäri valtakunnan, alkoi
rikasta, laiskaa ja uteliasta väkeä saapua suunnattomin joukoin minua
katsomaan. Kylät jäivät melkein kylmille, ja ihan olisi maanviljelys
ja kotiaskareet joutuneet hunningolle, ellei majesteeti erityisillä
proklamationeilla ja valtiokäskyillä olisi ehkäissyt tällaista
vahinkoa. Käsky kävi sellainen, että ken minut kerran nähnyt on, hän
kotiansa jälleen palaitkoon älköönkä ilman erityistä, hovista annettua
lupakirjaa astuko minun asuntoani lähemmäksi kuin viidenkymmenen
yardin päähän. Tällaisista lupakirjoista oli hovin sihteereillä hyvät
sivutulot.
Tällä välin oli keisari neuvoskuntansa kanssa usein harkinnut, mitenkä
minuun nähden olisi meneteltävä. Hovi oli helisemässä minun kanssani,
sen minulle kertoi perästäpäin muuan yksityinen ystävä, korkea-arvoinen
mies, joka tunsi hovin kaikki pienimmätkin salaisuudet. Muutamat
pelkäsivät minun pääsevän irti ja elantoni käyvän niin kalliiksi, että
yleinen nälänhätä on pelättävissä. Ehdotettiin sellaistakin, että
minut pitäisi tappaa nälkään tai ampua minun käsiini ja kasvoihini
myrkytettyjä nuolia, jotenka minusta pian päästäisiin. Mutta,
arveltiin toiselta puolen, niin suunnattoman ruumiin hajuhan synnyttää
pääkaupunkiin ruttotaudin, joka saattaa levitä yli koko valtakunnan.
Kesken näitä harkintoja saapui muutamia upseereita suuren neuvoskunnan
huoneen ovelle. Kaksi heistä päästettiin sisään, ja nämä kertoivat,
mitenkä minä olin kohdellut noita kuutta ennenmainittua pahantekijää.
Tämä teki niin edullisen vaikutuksen hänen majesteetinsa ja koko
neuvoskunnan sydämeen, että heti julaistiin keisarillinen käsky,
jonka mukaan kaikki kylät yhdeksänsadan yardin päässä pääkaupungista
velvoitetaan joka aamu tuomaan kuusi härkää, neljäkymmentä lammasta
ja muitakin ruokatarpeita minun elannokseni sekä sitä mukaa myös
leipää, viiniä ja muita juomia. Kaikesta tästä annetaan hankkijoille
valtiovarastoon osoitettuja maksulippuja. Keisari itse näet suorittaa
omat menonsa pääasiallisesti keisarillisten tiluksiensa tuloilla.
Joskus vain, erityisten asianhaarain vaatiessa, hän verottaa
alamaisiansa. Sotapalvelusta he ovat velvolliset tekemään omalla
kulungillaan.
Niinikään pestattiin minulle kuusisataa henkeä palvelusväeksi, ja
heille laitettiin teltat kummallekin puolen asuntoni ovea. Kolmesataa
räätäliä pantiin neulomaan minulle pukukerrosta maan kuosin mukaan.
Kuusi hänen majesteetinsa kuuluisinta kirjan-oppinutta määrättiin
opettamaan minulle maan kieltä. Ja vihdoin säädettiin, että keisarin ja
aateliston ja kaartin hevosia harjoitettaisiin usein minun ääressäni,
jotta tottuisivat minuun.
Kaikki nämä käskyt täytettiin visusti, ja kolmen viikon perästä
minä puolestani olin jo koko lailla oppinut heidän kieltään. Hänen
majesteetinsa kunnioitti minua tuon tuostakin käynnillänsä ja suvaitsi
auttaa kirjanoppineita heidän opetustyössään. Ei aikaakaan, niin jo
rupesimme haastelemaan keskenämme. Ensi työkseni minä olin opetellut
lausumaan sen hartaan toivomuksen, että hänen majesteetinsa suvaitsisi
päästää minut vapaaksi. Hänen vastauksensa, mikäli minä siitä selvää
sain, kävi siihen suuntaan, että aikaa voittain tämä kysymys otetaan
harkinnan alaiseksi, vaan ett'ei se ole ajateltavissakaan ilman
neuvoskunnan suostumusta. Joka tapauksessa minun pitää ensin _Lumos
kelmin pesso desmar lon empaso_, s.o.: vannoa pitäväni rauhaa hänen
ja hänen valtakuntansa kanssa. Minua, niin hän lupasi, kohdellaan
kumminkin ystävällisesti, kunhan vaan pysyn maltillisena ja
käyttäydyn säädyllisesti, saavuttaakseni hänen ja hänen alamaistensa
kunnioituksen. Hän pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hän käskee
muutamain ylhäisten upseeriensa tarkastaa onko minulla aseita, sillä
nehän saattaisivat olla hyvinkin tuhoisia kapineita, jos ovat kokonsa
puolesta samansuhteisia kuin minun kookas personanikin.
Minä ilmoitin täyttäväni hänen majesteetinsa toivomuksen, jopa
olevani valmis itse riisumaan vaatteet päältäni ja kääntämään taskuni
nurin, mutta hän selitti, että valtakunnan lakien mukaan kahden
upseerin täytyy toimittaa puheenalainen tarkastus. Hän sanoi kyllä
tietävänsä, ett'ei se saata tapahtua ilman minun suostumustani ja
apuani, mutta ilmoitti samalla, että hän, täydelleen luottaen minun
ylevä- ja oikeamielisyyteeni, uskoo virkamiehensä minun käsiini. Mitä
ikinä minulta otetaan pois, sen olen saapa takaisin valtakunnasta
lähtiessäni, tahi suoritetaan minulle siitä kaikesta maksu itse
määräämäni hinnan mukaan.
Nyt otin nuo kaksi upseeria käteeni ja pistin ne vuorotellen ensin
nutun, sitten muihin taskuihini, paitsi kahteen pikku taskuun
housuissani ja erääsen salataskuun, joita en luullut heidän rupeavan
tarkastamaan, ja joissa oli muutamia pikku kapineita, minulle yksin
tärkeitä. Toisessa oli minulla hopeinen taskukello ja toisessa kukkaro,
jossa oli vähäsen kultarahoja. Arvoisilla tarkastajilla oli mukanaan
kynä, mustetta ja paperia, ja niinpä he tekivät tarkan luettelon
kaikesta, minkä nähneet olivat. Toimensa suoritettuaan he pyysivät,
että laskisin heidät jälleen maahan: heidän täytyy näyttää luettelo
keisarille.
Tämän luettelon minä jälkeenpäin käänsin omalle kielelleni. Se kuuluu
sanasta sanaan näin:
_Ensiksi_. Sittenkuin tarkat tutkimukset tehty oli, löysimme me tältä
isolta ihmisvuorelta (näin minä tulkitsen sanat _Quinbus Flestrin_)
hänen oikeasta taskustansa suuren palan karkeata kangasta, joka teidän
majesteetinne suurimpaan valtiosaliin kyllä lattiamatoksi riittäisi.
Vasemmasta taskusta löytyi sangen suuri hopeinen arkku, kansi samasta
metallista, jota kantta me, tarkastajat, emme jaksaneet auki saada,
vaan pyysimme, että se meille aukaistaisiin, jolloin toinen meistä sen
sisään astui, vajoten puoleen sääreen johonkin tomuun, josta osa meidän
kasvoillemme ylös pöllähti ja meidät monta kertaa peräkanaa aivastamaan
pani.
Hänen liiviensä oikeasta taskusta löysimme me paksun kimpun eli käärön
valkoista, ohutta ainetta, kerroksittain päälletysten kierrettynä,
paksuudeltaan kuin kolme ihmistä, ylt'ympärinsä lujasti köydellä
kierrettyjä mustia merkkejä päällänsä, jotka meidän alamaisimman
ajatuksemme mukaan pookstaveita olit, itsekukin kuin puoli meidän
kämmenemme leveyttä.
Oikeassa taskussa oli yksi kone, jonka seljästä kävi ulos kaksikymmentä
pitkää paalua, senkaltaisia kuin laipioriu'ut teidän majesteetinne
hovin ympärillä. Ihmisvuori mahtaa sillä päätänsä kammata, niin paljo
kuin me ymmärrämme. Emme nimittäin tahtoneet alati häntä meidän
kysymyksillämme häiritä, koska huomasimme vaikeaksi itseämme häneltä
ymmärretyksi tehdä.
Avarassa taskussa hänen keskimmäisen pukunsa oikealla puolen (näin minä
käännän sanat _ranfu-lo_, jolla kaiketi tarkoitetaan housuja) me näimme
ontelon rautaisen putken, melkein yhden miehen pituisen, joka oli
kiinni vielä isommassa, hirsistä raketussa varressa, ja sen rautaisen
putken kummaltakin puolen kävi edes suuria rautaisia esineitä,
kummallisen muotoisiksi kuvatuita, ja sen esineen merkitys on meille
yksi salaisuus.
Vasemmassa taskussa oli samankaltainen kone.
Pienessä taskussa oikealla puolen löysimme muutamia pyöreitä, eri
suuria ja litteitä esineitä, valkoisesta ja punaisesta metallista.
Muutamat niistä valkoisista, kaiketi hopeasta tehdyt, olit niin suuria
ja raskaita, että minä ja minun kumppalini sitä tuskin jaksoimme nostaa.
Vasemmalla puolen me löysimme kaksi mustaa, epäsäännöllistä pilaria.
Taskun pohjalla seisoissamme, meidän päämme tuskin ylettyivät niitten
ylimmäiseen huippuun. Toinen oli peitetty ja näkyi olevan yhdestä
kappaleesta. Toisen päässä oli joku valkoinen esine, kaksi kertaa niin
paksu kuin meidän päämme. Kumpaankin oli pistetty suuri teräslevy,
jotka hän näytti meille, koska me epäilimme näitten esineitten olevan
vaarallista laatua. Hän otti ne ulos kätköistä ja selitti, että hänen
kotimaassansa oli tapana toisella ajaa partaa ja toisella leikata
ruokia.
Oli myöskin kaksi senkaltaista taskua, joihin emme sisälle voineet
päästä. Hän kutsui niitä fobeiksi [kellotasku housujen kauluksessa]
ja olit ne kaksi leveätä rakoa hänen keskimmäisen pukunsa yläosassa,
mutta hänen ruumiinsa pingoituksesta aivan kiinnisuljetut. Vasemmasta
fobista riippui ulkona suuret hopeiset käädyt ja fobin pohjalla oli
yksi ihmeellinen kone. Me käskimme hänen vetämään ulos sen kuin
käätyjen päässä oli, mitä ikinänsä se olla mahtaakaan, ja silloin tuli
näkyviimme pallo, toinen puoli hopeata, toinen jotakin läpinäkyvää
metallia. Läpinäkyvällä puolella oli ylt'ympäri piirretty muutamia
kummallisia merkkejä, joita me luulimme voivamme meidän sormillamme
koskettaa, kunnes sormemme siltä läpinäkyvältä aineelta pidätetyksi
tuli. Hän asetti koneen meidän korvaamme, ja silloin kuului kovaa
kolinaa, niinkuin koska vesimylly käy. Ja itse tykönämme me silloin
päätimme, että se on joko tuntematon eläin tahi se jumala, jota hän
palvelee. Viimeksi edestuotu ajatus on luultavasti oikeampi, koskapa
hän meille selitti (jos häntä oikein ymmärsimme, sillä hänen puheensa
on peräti epäselvää), että hän harvoin mihinkään työhön ryhtyy, neuvoa
siltä ensin kysymättä. Hän kutsui sitä oraakeliksensa ja sanoi sen
osoittavan, millä hetkellä hän elämässänsä mitäkin tekee.
Vasemmasta fobistansa hän edesveti verkon, melkein niin suuren
kuin ne, joita kalamiehet käyttävät, mutta se oli aukiotettava ja
kiinnivedettävä, niinkuin rahakukkaro, jonka kaltaisena hän myös
sitä käytti. Sen sisässä me löysimme melkoisen paljouden keltaisia
metallipaloja, jotka, jos ne puhdasta kultaa olisi, sanomattoman
rikkauden sisällänsä pitäisit.
Sittenkuin me, teidän majesteetinne käskyä noudattaen, huolellisesti
kaikki hänen taskunsa tarkastaneet olimme, huomasimme me hänen
ruumiinsa ympärillä yhden vyön, joka jonkun ihmeellisen eläimen nahasta
tehty oli. Siitä riippui hänen vasemmalla puolellansa miekka, viisi
miehen vartta pitkä, ja hänen oikeallansa silkki eli pussi, kahteen
komeroon jaettu, kumpikin niin avara, että siihen olisi kolme teidän
majesteetinne alamaista kyllä mahtunut. Toisessa komerossa oli joukko
kuulia eli palloja sangen raskaasta metallista ja niin suuria kuin
meidän päämme. Luja käsi tarvitaan niitä nostamaan. Toinen komero
sisällänsä piti mustia jyviä, ei kumminkaan koollensa eikä painollensa
suuria, sillä me jaksoimme pidellä niitä noin viisikymmentä meidän
kämmenellämme.
Tämä on tarkka luettelo siitä kuin me löynneet olemme tämän ihmisvuoren
yltä, joka meitä kohtaan itsensä sangen suurella höyliydellä käytti
ja asianmukaista kunnioitusta teidän majesteetinne käskyjä kohtaan
osoitti. Allekirjoitettu ja sinetillä suljettu sinä neljäntenä päivänä
teidän majesteetinne onnellisen hallituksen yhdeksännessä kuukaudessa
yhdeksättäkymmentä.
_Clefren Frelock. Marsi Frelock_.
Sittenkuin tämä oli hänen majesteetillensa julki luettu, käski hän
minun, tosin ystävällisin sanoin, jättää esille kaikki eri esineet.
Ensinnäkin hän vaati käyrän miekkani, jonka minä toin saapuville
tuppineen päivineen. Sillä välin hän oli käskenyt kolmetuhatta
miestä valioväkeänsä asettumaan jonkun matkan päähän ympärilleni,
valmiina laukaisemaan nuolensa minä hetkenä hyvänsä. Tuota minä en
huomannut lainkaan, silmäni kun koko ajan olivat kiintyneinä hänen
majesteetiinsa. Sitten hän vaati minua vetämään miekkani ulos.
Muutamista merenveden syömistä ruostepilkuista huolimatta se oli
yhä vieläkin kirkas ja välkkyvä. Minä vedin säiläni ulos, niinkuin
keisari oli käskenyt, heilutin sitä puoleen ja toiseen, ja kun aurinko
heiastui sen kirkkaasta pinnasta, sokaisten sotajoukkojen silmät, niin
pääsi valloille yleinen hämmästyksen ja kauhistuksen huuto. Hänen
majesteetinsa oli urheamielinen mies ja säikähti vähemmin kuin olisin
luullutkaan. Hän käski minun sitten pistämään miekkani tuppeen ja,
heittämään sen maahan niin hiljaa kuin suinkin kuuden jalan päähän
kahleistani.
Senjälkeen hän vaati näkyville toisen onton rautatorveni, joksi he
minun taskupistolejani sanoivat. Minä otin sen esille ja selitin,
niin hyvin kuin osasin, mitenkä sitä käytetään. Latasin sen pelkällä
kruudilla, joka laukussani oli säilynyt kostumatta (taitavat merimiehet
pitävät aina huolen siitä). Pyysin sitten, ett'ei hänen majesteetinsa
kovin säikähtäisi ja laukaisin ilmaan. Tämä pamaus synnytti paljoa
suuremman hämmästyksen kuin äskeinen säiläni. Sadottain kaatui miehiä
maahan. Itse keisarikaan, urhea mies, ei hetkeen aikaan päässyt
entiselleen, vaikka olikin pysynyt pystyssä. Pistolit minä sitten
jätin maahan, kuten miekkanikin. Samalla muotoa luovutin kruuti- ja
haulipussinikin, pyytäen, että edellistä suojeltaisiin valkealta,
koskapa se saattaa syttyä pienimmästäkin kipinästä ja poroksi polttaa
koko keisarillisen palatsin.
Annoin pois taskukellonikin. Keisari oli kovin utelias näkemään sitä ja
käski kahden rotevimman kaartilaisensa tuomaan sen luokseen. Korennolla
he sen kantoivat majesteetin eteen siihen tapaan kuin Englannissa
olutkuskit kantavat tynnyreitä. Hän ihmetteli sen yhtämittaista
kolinaa ja minuttiviisarin kulkua, jonka hän helposti erotti, heillä
kun on paljoa tarkempi näkö kuin meillä. Hän kysyi sitten oppineilta
miehiltänsä, mikä se sellainen esine on, mutta siitä oli noilla
herroilla kovin monta eri mieltä, niinkuin lukija sanomattanikin arvaa.
Enkä minä kaikista heidän arveluistaan saanut selvääkään.
Senjälkeen annoin pois hopea- ja vaskirahani sekä kukkaroni, jossa oli
yhdeksän suurta kultarahaa ja muutamia pienempiä. Luovutin niinikään
linkkuveitseni ja partaveitsen, kamman ja hopeisen nuuskarasian,
nenäliinan ja taskukirjan. Miekka, pistolit ja kruutipussi vietiin
rattailla hänen majesteetinsa varastoihin; muut tavarat sain takaisin.
Kuten jo edellä olen maininnut, oli takissani erityinen tasku, jota
tarkastajat eivät huomanneet. Siinä oli minulla silmälasit, joita minun
välisti täytyy käyttää heikon näköni vuoksi, ja samoin taskukiikari
sekä muutamia pikku esineitä. Niistä ei olisi keisarille ollut
mitään hyötyä, jonka vuoksi en katsonut kunniani vaativan niitten
esilleottamista. Pelkäsinpä niitten särkyvänkin ja pilaantuvan, jos
luovuttaisin ne heille.