Tekijä antaa muutamia tietoja itsestään ja perheestään. -- Ensimmäiset
matkustamisen aiheet. -- Hän joutuu haaksirikkoon, pääsee uimalla
Lilliputien maan rannalle. -- Vangitaan ja viedään sisämaahan.
Isälläni, pienen maatilan omistajalla Nottingham-shiressä, oli viisi
poikaa. Minut, järjestyksessä kolmannen, hän lähetti Cambridgeen,
Emanuel College nimiseen kouluun. Neljäntoista vanha olin sinne
mennessäni ja opiskelin siellä kolme vuotta. Olisin siellä opintoni
päättänytkin, mutta kun ei isän niukoista varoista riittänyt minulle
tarpeeksi eväsrahoja, vaikka kylläkin koetin elää säästäväisesti,
niin läksin Lontoosen ja menin siellä haavalääkärin oppiin mr
James Bates'ille. Hän oli siihen aikaan kuuluisa taidostaan, ja
hänen luonaan työskentelinkin neljä vuotta. Isä vainaja se silloin
tällöin lähetti minulle jonkun verran rahoja, ja ne minä käytin
tietojeni kartuttamiseen. Lueskelin merenkulkuoppia ja matemaatikaa,
tarpeellisia kyllä sille, ken aikoo lähteä kaukaisia maita katsomaan,
ja matkustelemaanhan minulla oli halu jo pienestä pitäin.
Palasin sitten mr Batesin luota kotia, jossa isältäni ja John enoltani
sekä joiltakuilta ystäviltä sain neljäkymmentä puntaa. Luvattiinpa
minulle sitä paitsi vielä 30 puntaa opintojen jatkamista varten
Leydenin yliopistossa. Siellä minä sitten tutkin lääketiedettä kaksi
vuotta ja seitsemän kuukautta, hyvin tietäen, kuinka paljo hyötyä
lääkärintaidosta on oleva pitkillä matkoilla.
Leydenistä palattuani, pääsin hyvän ystäväni mr Batesin suosituksesta
välskäriksi _Swallow_ nimiseen laivaan, kapteenina Abraham Pannell.
Seilailin sitten _Swallowilla_ kolme ajastaikaa valtameriä ristiin
rastiin. Kotimaahan palattuani, asetuin Lontoosen, jossa entinen
opettajani ja ystäväni Bates suositti minua potilaillensa. Siellä
minun kävi varsin hyvin, meninpä naimisiinkin. Vaimoni, Mary Barton,
sukkatehtailijan tytär, toi myötäjäisinä mukanaan 400 puntaa.
Mutta parin vuoden perästä hyvä opettajani kuoli, ja siitä pitäin alkoi
ammattini käydä yhä huonommin ja huonommin. Keskusteltuani vaimoni
ja muutamain tuttujeni kanssa, päätin jälleen lähteä merille. Niin
teinkin. Olin välskärinä kahdellakin laivalla peräkkäin, yhteensä
kuusi vuotta, ja ennätin käydä Itä- sekä Länsi-Indiat ja sain
koonneeksi hiukan varoja. Joutoaikoina lueskelin vanhoja ja uusia
kirjailijoita, minulla kun oli runsaanlainen kirjasto mukanani. Maissa
käytäessä, tarkastelin kansain tapoja ja elämänlaatua ja opiskelin
maankieltä, eikä se minulle vaikeata ollutkaan, minulla kun on muisti
hyvänpuoleinen.
Viimeinen näistä matkoista kun ei ottanut oikein onnistuakseen,
kyllästyin merielämään ja päätin jälleen asettua maalle
lääkärin-ammattia harjoittamaan. Kolme vuotta ponnistelin useammissa
paikoin, mutta -- ei vaan vedellyt. Silloin tarjosi minulle _Antelope_
nimisen laivan kapteeni, William Prichard, edullisen paikan laivallaan,
joka oli lähtemässä Etelä-Valtamerelle. Minä suostuin, ja niin
lähdettiin kuin lähdettiinkin ulapalle Bristolin satamasta 4:nä
toukokuuta 1699.
Matka kävi ensi alussa varsin onnellisesti.
En nyt rupea väsyttämään lukijaa kertomuksilla kaikista
matkanvaiheitten yksityiskohdista. Riittänee mainita, että Itä-Indian
kohdalla nousi ankara myrsky, joka kiidätti meidät Van Diemenin maan
pohjoisrannalle. Ylenmääräisen työn ja huonon ruuan näännyttäminä oli
meiltä kuollut kaksitoista laivamiestä, ja hyvin olivat jo heikkoja
muutkin. Marraskuun 9:nä -- niinä aikoina siis, jolloin sillä puolen
maailmaa kesä alkaa tuloansa tehdä -- oli tavattoman kova sää. Ei
aikaakaan, niin huomattiin puolen kaabelin matkan päässä laivasta
kallio, jota kohti kova tuuli meitä ajoi. Tuokion perästä laiva törmäsi
kalliota vasten ja särkyi säpäleiksi. Laskettiin vene vesille -- meitä
oli kuusi miestä -- ja koetettiin päästä irti laivasta sekä kalliosta.
Soudettiin tuosta minun laskuni mukaan kolme meripeninkulmaa [1 Engl.
penink. = 1,6 kilometriä; 1 meri-penink. = 1,85 km], mutta pian olimme
liiallisista ponnistuksista niin nääntyneet, ett'emme enää jaksaneet
airojakaan liikutella. Jouduimme aaltojen ajeltaviksi, kunnes puolen
tunnin perästä äkillinen tuulenpuuska pohjoisesta paiskasi veneen
kumoon. Miten toverieni lienee käynyt, en tiedä. Luultavasti he
hukkuivat joka mies. Minä puolestani läksin uimaan: viekööt tuuli ja
aallot minne vienevätkään. Pohjailin tuon tuostakin, mutta ylen oli
vesi syvää. Luulin jo olevani mennyttä miestä, kun äkkiä jalka tapasi
pohjan. Samaan aikaan myrskykin koko lailla laimeni. Ranta oli niin
laaka, että sain kahlata lähes peninkulman, ennenkuin pääsin kuivalle
maalle. Kello oli silloin kahdeksan maissa illalla.
Astuin tuosta sisämaahan päin puolen peninkulman verran, mutta en
nähnyt missään asuntoja enkä ihmisiäkään. Lienenkö ollut niin heikko,
ett'en niitä huomannut. Väsynyt olin peräti, ja kun ilmakin oli
helteinen, alkoi minua kovasti painostaa. Panin pitkäkseni pehmoiselle
nurmelle ja nukuin niin sikeään uneen, ett'en muista elämäpäivinäni
niin raskaasti maanneeni. Unta vedin luullakseni yhdeksän tuntia
yhtämittaa. Herätessäni oli jo täysi päivä. Yritin nousta, mutta eipä
onnistunutkaan. Seljälläni siinä loioin ja tunsin, että minulta ovat
niin kädet kuin jalatkin kahdelta puolen sidottuina maahan kiinni,
pitkä ja paksu tukkani samalla muotoa. Tunsin niinikään, että poikki
koko ruumiin, kainalokuopista vyötäisiin saakka, kulkee hienoja lankoja
puolelta toiselle. Nähdä en voinut muuta kuin suoraan ylös, ja päivä se
alkoi paahtaa ja polttaa silmiä, niin että vihaksi pisti. Ympärilläni
kuului sekavaa suhinaa, mutta tukalassa asemassani en voinut nähdä
muuta kuin pilvet taivaalla.
Hetken perästä tunsin jonkun elävän olennon liikkuvan nopeasti säärtäni
myöten yhä ylemmäs, astuvan rintani päälle ja nousevan vihdoin ihan
leukaan saakka. Käänsin silmiäni alaspäin, mikäli laatuun kävi, ja
-- siinä seisoo rintani päällä ihmis-olento, ei täyttä kuuttakaan
tuumaa pitkä, jousi ja nuoli kädessä ja viine seljässä. Kohta senjälkeen
tuntui koko joukko muitakin samallaisia olentoja, arviolta noin
neljäkymmentä henkeä seuraavan tuota ensimmäistä. Hämmästyksissäni
tuosta minä parkasin niin kovaa, että olennot säikähtivät ja juoksivat
pakoon jok'ainoa. Muutamat, kuten sittemmin sain kuulla, loukkasivat
itsensä pahasti, hypätessään kupeiltani suoraan maahan. Mutta pian he
palasivat jälleen, ja muutamat tulivat niinkin lähelle, että näkivät
kasvoni kokonaan, ja silloin ne ihmeissään nostivat kätensä ja silmänsä
ylös ja huusivat kimakalla, mutta selvällä äänellä: _Hekinah degul_.
Muut toistivat moneen kertaan samat sanat. Silloin en vielä niitten
merkitystä ymmärtänyt. Asemani oli ylen hankala, arvaahan sen. Minä
rupesin riuhtomaan itseäni irti, ja sain viimein vapaaksi vasemman
käteni, nostin sen ylös ja huomasin nyt, millä tavoin minut oli
kytketty: maahan oli lyöty paaluja, joihin raajojeni ja ruumiini ympäri
kiedotut köydet oli kiinnitetty. Samassa nykäisin lujasti päätäni
oikealle ja, vaikka se teki hyvinkin kipeätä, sain sen verran tukkaani
irti maasta, että pääsin kääntämään päätäni edes paria tuumaa. Koetin
siepata jonkun noita olennoita käteeni, mutta ne juoksivat minun
päältäni vielä kerran tiehensä. Silloin he päästivät hirmuisen kimakan
piipityksen, ja sen perästä kuulin jonkun heistä huutavan lujaa:
_Tolgo phonac_, ja samassa tunsin satakunnan nuolta sattuvan vasempaan
käteeni, ja nekös pistivät kuin neulat. Senjälkeen ammuttiin toinen
laukaus ilmaan, siihen tapaan kuin meillä Europassa ammutaan pommeja.
Muutamat nuolista putosivat kaiketikin ruumiilleni, vaikk'en sitä
tuntenutkaan, muutamat tulivat kasvoilleni, joitten suojaksi minä olin
nostanut vasemman käteni.
Tämän nuolisateen mentyä ohitse, pääsi minulta harmin ja tuskan huuto.
Koetin taas riuhtaista itseäni irti, mutta silloin tuiskahti ilmaan
uusi, entistä taajempi laukaus. Muutamat koettivat keihäillään pistää
minua kylkeen, mutta minulla oli kaikeksi onneksi ylläni paksusta
puhvelinnahasta tehty jakku, jota keihäs ei pystynyt lävistämään.
Huomasin nyt viisaimmaksi olla ihan hiljaa hamaan yöhön asti. Vasen
käteni kun on jo vapaa, näin arvelin itsekseni, niin saanhan yön aikana
itseni ihan irti. Mitä taas asukkaisin tulee, niin tottahan minussa
on miestä käymään kaikkia heidän armeijoitansa vastaan, jos heillä
sotaväki on samaa mittaa ja kuosia kuin nämä tässä.
Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.
Huomattuaan minun pysyvän aivan asemillani, eivät pikku miehet enää
lauaisseetkaan nuoliaan minuun. Mutta hälinästä päättäen heidän lukunsa
kasvamistaan kasvoi. Parin sylen päässä minusta, oikean korvani
kohdalla, kuulin tunnin verran omituista nakutusta ja kalkutusta.
Käänsin, päätäni sinne käsin, mikäli nuorilta ja paaluilta laatuun
kävi, ja huomasin noin puolitoista jalkaa korkean lavan, johon johtivat
kahdet kolmet tikapuut, ja jossa seisoi neljä henkeä. Tältä lavalta
muuan mies, nähtävästi ylhäinen henkilö, piti minulle pitkän puheen,
josta en ymmärtänyt sanaakaan. Niin, jäi sanomatta, että ennenkuin
tämä korkea virkamies aloitti puheensa, hän huusi kovalla äänellä
kolmeen kertaan: _Langro dehul san_. (Nämä sanat, niinkuin entisetkin,
tulkittiin minulle myöhemmin.) Puheen jälkeen keräytyi heti puolisataa
miestä minun ympärilleni leikkaamaan poikki siteitä vasemmalta puolen
päätäni. Siten pääsin vapaasti katselemaan kummallekin puolen ja sain
nähdä puhujan. Mies näkyi olevan keski-ijissä ja solakampi kolmea
seuralaistaan. Yksi niistä oli paashi, joka kantoi puhujan lievettä ja
oli hiukan pitempi minun keskisormeani. Toiset kaksi seisoivat kahden
puolen puhujaa, tuota korkeata herraa, tukien häntä. Hän esiintyi kuin
tottunut puhuja konsanaankin, ja äänenpainosta sekä käsien liikkeistä
minä arvasin, milloin hän uhkaili, milloin lupaili, milloin lausui
sääliä, milloin suosiota. Minä vastasin moniaalla sanalla, mutta täynnä
nöyryyttä, sekä vasen käsi että silmät ylös aurinkoa kohti, ikäänkuin
kutsuen sitä vieraaksi mieheksi.
Koska nyt nälkäkin alkoi vaivata minua aika lailla -- viimeksihän minä
olin maistanut muutaman murenan pari tuntia ennen laivasta lähtöä, --
niin kävi luonnon vaatimus minussa niin valtavaksi, ett'en malttanut
olla sitä osoittamatta. Arvatenkin vastoin kaikkea säädyllisyyttä
minä pistin monta kertaa sormen suuhuni, tietää antaakseni hänelle,
että minä tahdon ruokaa. _Hurgo_ (se oli tuon korkean herran nimi,
niinkuin sittemmin sain tietää,) käsitti minun merkkini vallan hyvin.
Hän astui lavalta alas ja käski nostaa useampia tikapuita kummallekin
puolen minua. Satakunta miestä nousi niitä myöten minun päälleni,
astuen minun suuni eteen, käsissään korit täynnä lihaa, jotka keisari
oli lähettänyt, heti ensimmäiset viestit minusta saatuansa. Siinä oli
monenkin eläimen lihaa, sen huomasin, mutta en osannut niitä mausta
erottaa. Hyvin ne oli keitetty ja paistettu ne palaset, mutta pieniä
olivat kuin sirkan siivet. Pistin niitä suuhuni pari kolme yht'aikaa
ja samoin kolme pyssynluodin kokoista leipää kerrassaan. Lisää he
kantoivat, minkä ennättivät, kummastellen ja ihmetellen senkin
tuhannella tavalla minun kokoani ja ruokahaluani. Ilmoitin heille
sitten muilla merkeillä, että minua janottaa. Ruuan menekistä päättäen
he arvasivat, ett'ei minulle vähät juomatkaan riitä, ja niinpä he,
älykästä väkeä kun olivat, toivat varsin vikkelään kaikkein suurimman
viinitynnyrinsä, vierittivät sen kämmenelleni ja puhkaisivat pohjan.
Minä join sen yhdellä kulauksella, eikä kummakaan, siinä kun ei ollut
kuin puoli pinttiä [1/4 litraa]. Se oli kuin hienoa burgundilaista,
mutta paljoa miellyttävämpää. Tuotiin tuosta toinenkin tynnyri,
jonka minä tyhjensin samalla tapaa ja viittasin, että sopisi tuoda
enemmänkin, mutta, ei ollut enää.
Nämä ihmeet suoritettuani, he ihan riemusta ulvahtivat ja rupesivat
tanssimaan minun rintani päällä, toistaen tuon tuostakin noita
ensimmäisiä sanojansa: _Hekinah degul_. Sitten he antoivat minulle
merkkejä, että viskaisin viinitynnyrit maahan, huudettuaan sitä ennen
kumminkin: _Borak mivola_, siten varoittaen lähellä olevia väistymään
kauemmas. Ja kun tynnyrit lensivät ilmaan, silloinkos he yhdestä suusta
taas huutamaan; _Hekinah degul!_
Täytyy tunnustaani, että peukalomiesten marssiessa milloin puolelta,
milloin toiselta minun rintani päällä ja vatsallani, minun kovasti
teki mieleni siepata heitä neljä, viisikymmentä kappaletta kouraani
ja paiskata ne maahan. Mutta kun ajattelin, mitä kaikkea jo olin
saanut kärsiä, ja että heissä on miestä tekemään minulle paljoa
enemmänkin pahaa, ja kun otin lukuun, että olin antanut heille
kunniasanani, sillä semmoiseksihan olin käsittänyt alistuvaisen
käytökseni, niin luovuin moisista aikeista. Ja, sitä paitsi, olihan
minulla jo vieraanvaraisuudenkin lakien nojalla velvollisuuksia tätä
kansaa kohtaan, joka oli osoittanut minulle niin paljon auliutta. Ja
ihmeellistä kerrassaan oli näitten peukalomiesten rohkeus: tuossa he
kävellä tepastelevat minun päälläni, vaikka toinen käsi minulla on
ihan vapaana, eivätkä edes vavahtelekaan, nähdessään minunmoistani
jättiläistä. Jonkun ajan perästä, kun huomasivat, ett'en minä enää
pyydä mitään lisää, ilmestyi eteeni eräs korkean-arvoinen henkilö
hänen keisarillisen majesteetinsa nimessä. Hänen ylhäisyytensä kiipesi
oikealle polvelleni ja astui reittä myöten ylös aivan kasvojeni
kohdalle, kymmenkunta seuralaista mukanaan. Hän näytti minulle
keisarillisella sinetillä varustetun valtakirjansa ja puhui minulle
kymmenisen minuttia vakavalla arvokkaisuudella, mutta ilman kiivautta.
Puhuessaan hän tuon tuostakin viittasi eteenpäin, missä, kuten
sittemmin huomasin, oli pääkaupunki noin puolen peninkulman päässä.
Hänen majesteetinsa oli neuvoskuntansa kanssa päättänyt kuljetuttaa
minut sinne. Minä vastasin ensin moniaalla sanalla, mutta kun ei
siitä ollut tolkkua, panin oikean käden vasempaani -- sitä tehdessä
piti varoa, ett'ei loukkaisi hänen ylhäisyyttänsä seuralaisineen --
ja sitten päähäni ja ruumiilleni. Se oli niin paljo kuin: päästäkäät
minut irti. Hän näytti ymmärtävän minun tarkoitukseni, sillä hän
puisteli epäävästi päätään ja viittasi minulle, että minut viedään
vankina kaupunkiin. Samalla hän kumminkin osoitti, ett'ei minulta pidä
puuttuman ruokaa eikä juomaa eikä hyvää kohtelua.
Vielä kerran koetin riuhtaista itseni irti, mutta samassa tunsin
taas heidän nuoltensa pistoksia kasvoissani ja käsissäni. Kädet
olivat jo ennestäänkin rakkoja täynnä, muutamissa niistä nuoletkin
vielä jäljellä. Huomatessani vihollisteni luvunkin yhä kasvamistaan
kasvaneen, viittasin heille vihdoin: tehkäät muka minun kanssani,
minkä hyväksi näette. Hänen ylhäisyytensä meni silloin seuralaisineen
tiehensä, kumarrettuaan vallan kohteliaasti, kasvoilla tyytyväisyys
ja mielihyvä. Samassa kajahti yleinen huuto, jossa taaskin usein
toistettiin sanoja _Peplom selan_, ja kohta tuli suuri väenpaljous
päästämään siteitä irti vasemmalta puolelta, niin että pääsin
kääntymään oikealle kyljelleni. Sitä ennen he olivat voidelleet kasvoni
ja käteni jollain hyvänhajuisella voiteella, joka vähässä ajassa poisti
nuolenhaavain kirvellyksen. Tuntui taas varsin hyvältä olla, ja koska
olin kyllikseni syönyt ja juonut, niin alkoi unikin painostaa. Pian
nukuin ja makasin, kuten minulle perästä kerrottiin, kahdeksan tuntia
yhtäpäätä. Eikä se kumma ollutkaan, sillä lääkärit olivat, hänen
majesteetinsa käskystä, sekottaneet unijuomaa viiniini.
Niinkuin näkyy, oli keisari saanut sanan heti kuin minut oli löydetty
rannalta makaamasta. Hänen päätöksensä mukaan oli minut kytketty maahan
makaavassa asennossa yön aikana ja tuotu minulle ruokaa ja juomaa.
Hänen päätöksensä mukaan oli myös rakennettu erityinen kone, jolla
minut oli vietävä pääkaupunkiin.
Moinen päätös näyttänee kukaties uhkarohkealta ja vaaralliseltakin,
enkä luulisi europpalaisen ruhtinaan milloinkaan sellaisiin keinoihin
ryhtyvän. Minun mielestäni se kumminkin oli varsin älykäs ja
ylevämielinen päätös. Ajatellaanpas, että nuo peukalomiehet olisivat
päättäneet tappaa minut keihäillään ja nuolillaan minun maatessani,
-- minähän olisin herännyt ihan ensimmäisestä pistoksesta ja
raivoissani repinyt siteeni rikki. Silloin ei heistä olisi ollut minun
vastustajikseni; armotta olisin nutistanut heidät joka miehen.
Senpuoleinen kansa on erittäin taitava matemaatikassa ja varsin näppärä
koneita rakentamaan, ja siinä heitä kannattelee ja innostuttaa keisari,
kuuluisa opinmiesten suojelija. Tällä ruhtinaalla on monenlaisia,
pyörillä liikkuvia koneita, joilla hän kuljetuttaa rakennushirsiä
ja muita jykeviä esineitä. Suurimmat sotalaivansa hän rakennuttaa
saloilla ja tuottaa sitten nämä, usein yhdeksänkin jalkaa pitkät
alukset, mainituilla masinoilla mereen, jonne on kolme-, vieläpä
neljäsataa yardia [yardi = 91 centimetriä]. Viisisataa kirvesmiestä ja
insinööriä oli lähetetty nyt panemaan kuntoon kaikkein suurin kone.
Se oli puinen lava, kolmea tuumaa korkealla maasta, noin seitsemää
jalkaa pitkä ja neljää leveä, kaksikolmatta pyörää alla. Äsken
kuulemani riemuhuudot tulivat siitä, että kone oli saapunut paikalle.
Se kuului lähteneen liikkeelle jo neljä tuntia sen perästä kuin olin
maihin tullut ja sijoitettiin nyt minun viereeni. Pahin pula oli
saada minut kohotetuksi ylös ja lasketuksi näitten ajopelien päälle.
Sitä varten lyötiin kahdeksankymmentä jalan pituista paalua maahan.
Niitten yli kulki väkipyöriä myöten lujat, purjelangan paksuiset
köydet, joitten toinen pää sidottiin niskani, kätteni, jalkojeni ja
runkoni ympäri. Yhdeksänsataa lujinta miestä pantiin sitten vetämään
köysien irtonaisesta päästä, eikä kulunut täyttä kolmeakaan tuntia,
niin jo saivat minut nostetuksi lavalle ja sidotuksi siihen kiinni.
Kaikki tämä tapahtui minun maatessani. Perästäpäin vasta sain kuulla
nuo erikoisseikat. Sitten valjastettiin 1500 keisarin vahvinta hevosta
eteen, puoliviidettä tuumaa kukin sävän kohdalta, ja niin lähdettiin
viemään minua pääkaupunkiin.
Neljä tuntia siitä lukien kuin matkalle oli lähdetty, minä heräsin
vallan hassunkuriseen kohtaukseen. Hevoset oli pysäytetty, sillä
koneessa oli jotain joutunut epäkuntoon, ja silloin oli pari kolme
uteliasta nuorta miestä tahtonut kurkistaa, miltä minä maatessani
näytän. He olivat kiivenneet lavalle ja siitä hiljalleen leukani alle.
Yksi heistä, muuan kaartin-upseeri, oli silloin pistänyt jousikeihäänsä
hyvän matkaa vasempaan sieraimeeni. Se kutkutti siellä kuin oljenkorsi,
ja seuraus oli se, että minä aivastin ankarasti. Silloin he tiehensä
joka mies, ja vasta kolme viikkoa jälkeenpäin minä sain tietää, mistä
syystä minä niin äkkiä olin herännyt.
Matkaa katkaistiin sitten jommoinenkin taival, kunnes pysäyttiin
yöksi. Viisisataa kaartilaista asetettiin kummallekin puolen minua
vartijoiksi. Toinen puoli piti tulisoihtuja kädessään, toinen oli
varustettu nuolilla ja jousilla, valmiina ampumaan, jos vaan yrittäisin
kohota. Aamulla, auringon noustua, jatkettiin matkaa jälleen ja oltiin
puolenpäivän tienoissa parinsadan yardin päässä kaupungin portista.
Keisari tuli koko hoviväkensä kanssa meitä vastaan, mutta korkeat
virkamiehet eivät kumminkaan millään muotoa sallineet hänen
majesteetinsa astua minun päälleni ja siten panna henkeänsä vaaroille
alttiiksi.
Ajopelit olivat pysähtyneet erään ikivanhan temppelin kohdalle, joka
oli suurin koko valtakunnassa. Muutamia vuosia sitten oli tässä
temppelissä tehty luonnoton murha, ja siitä syystä se oli kansan
mielestä kokonaan saastutettu. Kaikki pyhät kalut ja koristukset oli
viety siitä pois, ja itse temppeliä käytettiin nyt jokapäiväisen elämän
tarpeisin. Tässä temppelissä oli nyt minun määrä asua. Pohjoispuolinen
ovi oli neljää jalkaa korkea ja kahta leveä: siitähän minä mahdun
konttaamaan sisään ja ulos. Kahden puolen ovea oli ikkuna, ei täyttä
kuuttakaan tuumaa maasta. Vasemmanpuoliseen takoivat kuninkaan
sepät 91 kahletta, sellaisia kuin Europassa naisten kellonkäädyt,
ja ne kiinnitettiin minun vasempaan jalkaani 36 lukolla. Vastapäätä
temppeliä, kahdenkymmenen jalan päässä, toisella puolen vallantietä
oli torni, vähintänsä neljää jalkaa korkea. Sinne nyt nousi keisari
muutamain korkeitten hoviherrainsa kanssa katselemaan minua. Niin
minulle kerrottiin, sillä itsehän en voinut heitä nähdä. Samaa
tarkoitusta varten kuuluu kaupungista saapuneen noin satatuhatta
henkeä, ja luulenpa, että toistakymmentä tuhatta, vartijain
kiellosta huolimatta, kiipesi tikapuita myöten minun päälleni. Pian
kumminkin julistettiin proklamationi, joka moiset yritykset kielsi
hengenrangaistuksen uhalla.
Huomattuaan, että minun on mahdoton enää karata, leikkasivat työmiehet
kaikki siteeni poikki, ja minä nousin seisomaan, mieli apeampana kuin
milloinkaan ennen elämässäni. Sanomaton melu ja hämmästys syntyi
kansassa, kun näkivät minun nousevan ja astuvan. Kahleet vasemmassa
jalassani olivat kahta yardia pitkät, ja siten minä pääsin liikkumaan
sekä eteenpäin että taaksepäin puoliympyrässä. Ja koska ne oli lyöty
kiinni neljä tuumaa ovesta, niin pääsinhän konttaamaan temppeliin ja
oikaisemaan ihan pitkäkseni.