Niin juuri. Ennen piijat ja rengit tekivät puhretöitä, mutta mitä ne
nyt tekee — ajeleevat resiinalla ja sitä konettaan korjailevat ja
palkkansa siihen kuluttavat, jottei vaatteita yllä.
KAISA. Siihen aikaan kun minäkin olin vielä piikana, oli piijoilla
tavaraa, jotta kun piikaa taloohin sai kahrella hevosella olla
hakemassa — mutta nyt tuo isäntä piijan vaikka seljässään. Vaikka
silloin oli palkat niin monta kertaa pienemmät.
SANNA. Nyt ostetaan puorista kirvesvarret ja perunatikutkin. Ei ennen
miehinen mies juljennut sitä tehrä.
MAIJA. Ja kun tuo Mäkelän piika koetti täs talvella vähä kutoa
puumullihurstia, niin oli se nähtävää — kuin kalaverkkoa.
KAISA. Ja sitte ne lähtee kaupunkiin paremman päälle — jotta sen hatun
saisivat, joka niiltä vielä puuttuu.
SANNA. Ja sitten kun ne tulevat kaupungista maalle, niin ei enää tierä
ketä lypsetään, lehmääkö vai härkää.
MAIJA. Ja fiiniä kun ne ovat ja hoikkia piukkaliiveillä kiristettyjä.
jotta keskeltä kouraansa puristaisi.
KAISA. Ja puhuvat jotta »va saadu — saru hauraru kaurako». No mutta
juokaa, kuppinne jäähtyy. (Koettelee kuppien kylkiä.)
SANNA. Niin, eihän niitä enää puheesta tunne. Ja eihän ne osaa oikein
puhuakaan, huulensakin ne panevat kuin tuohen käiväriksi ja haisevat
hyvältä, jotta mitä lienevät syöneetkään.
MATTI (on nuukahtanut sänkyyn ja nyt kuorsaa erittäin kovaäänisesti).
KAISA. Mitä sinä hörnäät siellä! (Kääntyen akkoihin.) Se vetää nyt
pappilan metsästä hirsiä.
MAIJA. Ja sitten ne ovat, nuo piijat ja rengit, tarkoitan, tulleet niin
sosialistisiksi jotta: maa meirän on ja olla täytyy — eikä laiskain
lurjusten! Kyllähän niiren vanhempain sosialistien kanssa aina paremmin
tulee toimeen, mutta nuo justiin alkaneet, ne ovat niitä riivattuja.
SANNA. Ja sitten kun ne meinaa kaikki akat ja tavarat tasata ja kaikki
herrat ja hallitukset lopettaa.
MAIJA. Jos minä olisin valtiopäivillä ja vallan päällä, niin kyllä
höökerini heille näyttäisin.
KAISA. Mutta mikä se hallitus sitten oikein on?
MAIJA. No tuo Tynjälän äijä ja kissit tietää. (Katsoo lasista ulos.)
Ka, no, eikö tuolla tule niinkuin Salon Jussin Fiija. (Kaikki
tirkistävät). No sehän se on ja aivan omassa hahmossaan.
KAISA. Hei, vielä menen siihen. Eihän ne sosialistit usko elämää eikä
kuolemaa, ei tain taivaallista.
SANNA. Niin, raakuuressahan ne ihan kilpailevat. Täs tuonnoin tuli
meirän renki Kallen kanssa puhe siitä uskosta. Kalle kun sanoi, että
miksei uskovaiset käytännössä nourata opinkappaleitaan. Niin minä
sanoin, ettei oma hyvä kelpaa herralle.
KAISA. No mitäs Kalle sullen sanoi?
SANNA. Jotta, tuon lauseen taakse ne aina syntiä harjoittavan kruppinsa
vetävät. Jos omatunto jostakin soimata tahtoisi.
KAISA. No mitäs sinä sille sanoit?
SANNA. Minä sanoin, jotta ei lintukaan vaivu oksalta ilman herran
tierotta ja tahrotta, sanotaan sanassa.
KAISA. No mitäs Kalle sanoi?
SANNA. Kysyi vain, etteikö siellä mitään muuta sanota, ja lähti pihalle.
FIIJA (astuu tupaan).
KAISA. No, päivää, päivää! Nakkaa kinttusi ylös, niin ‘kyllä
takapuolesi istuimen löytää. Minä vähän kiehahutan tätä. (Asettaa
kahvipannun takalle.) Pian tämä tästä tulee, ja aikaa on enin
maailmassa.
MAIJA. No mitä Jussilta kuuluu? Terve on ja työssä saa olla kai?
FIIJA. Hyvää sieltä kuuluu, — sain eilen kirjeen ja viisikymmentä
taalaa rahaa.