Luettuaan kirjeen hän suuteli sitä pitkään ja hartaasti. Hän tunsi sen
tuoksusta henkivän vastaansa Olgan rakkauden hyväilevänä ja lämpimänä.
Tuntui aivan siltä, kuin Olga itse olisi huomaamatta hiipinyt hänen
huoneeseensa ja täyttänyt sen olennollaan. Hänen tuli hyvä olla.
Hän syventyi uudestaan sana sanalta läpikäymään kirjettä hitaasti ja
suurella hartaudella. Se oli lyhyt, ja kuitenkin se sisälsi hänen
mielestään niin paljon.
Olga valitti, että hänen oli hyvän vaikea ja ikävä olla, ettei
hän ollut vielä tottunut. No sen hän uskoi. Tuskin Olga ensinkään
tottuisi, hänestä itsestäänkin se tuntui mahdottomalta, vaikk'ei häntä
kiduttamassa ollut Loginov niinkuin Olgaa. Se hassu luuli tuottavansa
iloa Olgalle yhtenään jaarittelemalla Pietarissa saamastaan suosiosta!
Ja siihen tulivat ne urakoitsijat vielä juhlineen. Oli hänkin niihin
jo eilen kutsun saanut, mutta unohti koko asian, ei välittänyt. Mutta
Olgan piti sinne mennä välttääkseen kiusallista huomiota, ja Olga
pelkäsi mennä yksinään, hän ei ollut entisensä.
Se oli totta, Olga oli paljon muuttunut siitä, kun hän tapasi hänet
ensi kerran Porokoskella. Silloin oli Olgan käytös ollut vallatonta,
se oli melkein vivahtanut ylimieliseen uhmailuun. Nyt oli ylimielisyys
hävinnyt, Olga oli tullut hiljaisemmaksi. Reipas hän kyllä oli, mutta
ei teeskennellyt enää, ei tahtonut teeskennellä. Olga oli luopunut
entisistä aseistaan. Olgan katse välistä aivan kuin aneli suojaa ja
pakeni hänen turviinsa. Hänen sydämensä valtasi rajaton hellyys: hän
kyllä suojelee Olgaa, suojelee ikuisesti!
Hän tunsi verensä kuumenevan, kun tulivat mieleen urakoitsijani juhlat.
Aikoivatko ne siellä ehkä Olgaa loukata, kun Olga pelkäsi yksin mennä?
— Hyvä, minä tulen sinne, tulen, Olga! puheli hän itsekseen.
— Koettakootpas vain loukata ainoallakaan sanalla, ainoalla
katseellakaan, silloin joutuvat tekemisiin minun kanssani! En olisi
välittänyt heidän juhlistaan, mutta nyt tulen, matka jääköön.
Ovelle koputettiin taas, ja ovenvartija tiedusti syvään kumartaen,
saisiko hän jo lähettää viemään matkatavaroita laivalle.
— Ei vielä tänään, matka jää huomiseen, ilmotti hän lyhyesti.
Ovenvartija katsahti kummissaan, mutta sitten vilahti jälleen hänen
naamallaan merkitsevä hymy. Hän peitti sen nopealla kumarruksella ja
peräytyi luokkina ovesta. Mennessä loisti koko hänen naamansa; hän
mutisi:
— Olga Nikolajevna suvaitsivat pidättää. Tunsin hajusta kirjeen, vaikka
tuoja oli outo.
Ali Martikainen alkoi hätäilemättä aukoa yhtä sulkemistaan
matkalaukuista. Sieltä hän veti esiin hännystakin ja muut siihen
kuuluvat pukineet. Hän oli tilannut sen parhaan petroskoilaisen
muotiliikkeen välityksellä Pietarista, mutta ei kertaakaan ollut
sitä käyttänyt. Nyt hän päätti sen pukea ylleen. Hän naurahti
uhkamielisesti:
— Mennään sitten heidän juhliinsa oikein herroiksi eikä nurkkia nuohoen!
Hän alkoi tuntea hyväntuulista uteliaisuutta, kun tiesi näkevänsä
siellä kaikki ne urakoitsijapukarit, Shirnikovit ja muut, joista oli
kuullut Olgalta ja joista hän paria itse keväällä oli nöyryyttänyt
Soimijoella. Taisi olla niillä vielä vähän hampaankolossa hänen
varalleen, mutta sai olla.
— Ei paeta, kun kerran niiksi tuli! hymyili hän. — Katsellaan nyt ihan
silmästä silmään, että toistekin tunnetaan.
* * * * *
Urakoitsijain juhlat olivat vanhastaan kuuluisat Petroskoin
kaupungissa. Joka syksy he sellaiset viettivät, ja sillä kertaa ei
kauppaseuran komealla klubilla ollut muilla kuolevaisilla sananvaltaa.
He maksoivat tinkimättä, ja niinpä heidän ja heidän vieraittensa
piti myös saada elää tinkimättä, syödä tinkimättä ja ennen kaikkea
juoda tinkimättä. Välistä saattoivat nämä juhlat venyä kokonaisen
viikkokauden kestäviksi juomingeiksi.
Tällä kertaa oli vielä aivan erikoinen syy juhlimiseen. Kesä oli ollut
runsasvetinen, ja sellaisina kesinä tukkiurakoitsijat ansaitsivat
hyvin. Silloin muuttuivat huonotkin uittoväylät hyviksi, ja runsas
toinen puoli urakkasummasta voi jäädä urakoitsijan taskuihin.
Tämä kaikki oli asianmukaisella pontevuudella selvitetty tehtävänsä
tasalla olevalle klubin hoitajalle, ja hän oli ottanut sen huomioon
juhlavarusteluissa. Klubin ison juhlasalin pitopöytä aivan notkui
yltäkylläisyydestä, ja keittiössä valmisti Pietarista tilaisuutta
varten hankittu ylikokki herkkuja sellaisia, joiden vertaa ei joka
päivä tarjota Aunuksen mailla.
Erikoisesti pisti silmään juomatavarojen runsaus. Niitä varten oli
ruokasalin seinustalle varustettu oma pitkä pöytänsä. Sillä pöydällä
oli ämpärittäin viinaa, kaikenlajista ja kaikenväristä, alkaen
lauhkeista ja huokeasti alas soluvista pöytäviinoista ja päättyen
voimallisesti maustettuihin ryytiviinoihin, joilla nirsot herkuttelijat
koettavat ruokahaluansa ärsyttää.
Viinan lisäksi oli runsaasti ulkolaisia viinejä ja samppanjaa
palanpainikkeeksi. Niinikään oli konjakkia ja liköörejä ladattu
valmiiksi suuriin jäähdytysastioihin niiden varalta, jotka joskus sinne
saakka ennättäisivät.
Kutsuvieraina saapui juhliin sahojen herroja ja kaupungin liikemaailman
parhaimmistoa. Oli siellä ukko Baronin perheineen, olivat kaikki Ali
Martikaisen klubituttavat ja paljon muita.
Oli myös kaupungin virka-aateli edustettu. Mahtavimpana miehenä siinä
joukossa komeili poliisipäällikkö Rybinskij uudenuutukaisessa everstin
univormussa ja kaksi tähteä rinnassa. Hänen rinnallaan näyttivät aivan
arkalaisilta notaari Harpunov ja piirioikeuden sekä kuvernementin
kanslian virkailijat, vaikka monella niistäkin oli tähdentapainen
rinnassaan.
Kirjavia olivat juhlavierasten pukimet, sekaisin univormuja,
hännystakkeja ja aitovenäläisiä kauhtanoita, joihin rasva näytti ihan
päälle kihonneen.
Mutta vasta naisten pukimissa tämä kirjavuus korkeimmilleen
kohosi. Rybinskaja ja muutamat muut upeilivat pietarilaisissa
salonkivarusteissa yllään jalokiviä, enimmäkseen kai väärennettyjä.
Siitä sitten alkoi asteikko, lennokkaan mielikuvituksen luoma, päättyen
kirjaviin, helakanvärisiin kansallispukuihin, joissa yksinkertaisemman
kauppiasluokan naisedustajat vaatimattomina esiintyivät. Hajuvesien
tuoksu naisvierasten parvessa oli niin sekava ja voimallinen, että
ankarat ryypyt aistien katkaisemiseksi olivat tosiaan paikallaan.
Itse pitojen isännistä oli runsaampi osa venäläisiä tai
puolivenäläisiä. Kaikki he olivat päivettyneitä, enimmäkseen
paksuniskaisia ja takkupartaisia, silmät kiiluen ahnaina ja himokkaina.
Rohkeina ja häikäilemättöminä he rasvaisissa kauhtanoissaan
vieraittensa keskellä liikkuivat, täysin tuntien oman asemansa ja
merkityksensä illan rajattomina valtiaina.
Hyvin kunnianarvoisen vaikutuksen teki urakoitsijain vanhin Makari,
tanakka, reheväpartainen, kuusissakymmenissä oleva mies. Hänen
piirteistään loisti hyväntahtoisuus ja rehellisyys, hänen silmänsä
vilkkuivat melkein lapsekkaan avomielisinä ja hilpeinä.
Hänen jyrkkä vastakohtansa oli toinen kuuluisuus, Shirnikov, kookas
ja pelottavan paksu julmuri. Hänen punaiselle naamalleen näytti ihan
olennoituneen urakoitsijain perustyyppi: häikäilemätön ja ahnas peto,
joka ei valikoi keinoja saalista tavottaessaan.
Melkein hänen veroisiaan olivat Ali Martikaisen keväälliset kilpailijat
Timoshkin ja Mauronen. Edellinen oli pitkä kuin hongankolistaja,
naama rokonarpinen, pienet silmät kiiluen syvällä kuopissaan kuin
villikissalla. Mauronen oli syntyjään Repolan puolesta, mutta
enimmäkseen elänyt Äänisen itäpuolisilla alueilla ja tekeytyi
venäläiseksi, raapustaen nimensä komeasti Mauronoviksi. Hän oli
keskikokoinen, luisuotsainen ja luihusilmäinen, tehden sen vaikutuksen,
ettei juuri mielikseen olisi jättänyt häntä selkänsä taakse
yksinäiselle metsätielle kahden kesken satuttaessa.
Oli joukossa myös suomalaisia urakoitsijoita, osaksi Suomen puolelta,
osaksi Repolasta ja Aunuksen länsialueilta. Suurinta arvonantoa nautti
heidän keskuudessaan vanha rehti Repolan mies Konsta Kyöttinen. Hän oli
tyypillinen vanhan laulajasuvun jälkeläinen: tukka harmahtava, samoin
pitkä parta, silmissä syvämietteinen, välistä poikamaisen leikillisenä
vilkkuva ilme.
Sellainen oli päältäpäin vilkaisten juhlaseura, joka vähitellen täytti
kauppaseuran klubin avarat suojat. Ruokasalin ovet olivat vielä
suletut, ja vieraat olivat koolla parhaasta päästä isossa juhlasalissa.
Siellä puhua poristiin sekaisin suomen- ja venäjänkielillä sekä
nakeltiin noin ohimennen välistä hyvin sattuvia arvostelmia uusista
naistulokkaista ja heidän juhlavaatetuksestaan.
Olga saapui miehensä kera viimeisten vierasten joukossa.
Loginovilla oli molemmat Olgan hankkimat tähdet rinnassaan, ja hänen
naamaltaan ihan säteili mielistelevä, iankaikkinen hymy. Pietarissa
saavuttamansa suosio näytti kohonneen hänelle päähän.
Olgalla ei ollut yllään niin upeaa juhlapukua kuin muilla
säätyläissisarillaan. Hänen suora, sileä hameensa oli hopeanharmaa,
hartioilla tummempi, sinivivahteinen harsovaippa. Hänen tervehipiäiset
kasvonsa olivat huomattavan kalvakat, silmien ilme hieman väsynyt,
kärsivän näköinen. Ei yhtään hohtokiveä eikä muuta korua näkynyt
hänen yllään, mutta se teki hänen häikäisevän kauneutensa vain
sitä puhtaammaksi, silmäänpistävämmäksi, erotti hänet jyrkästi
kaikista muista, kohotti saavuttamattomiin. Muutenkin hän näytti
saavuttamattomalta, miettivältä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat
askarrelleet kaukana, kiintymättä ympärillä kuhisevaan juhlahumuun.
Olgan saapuminen herätti summatonta huomiota. Puheenporina lakkasi
paikalla, ja kaikki silmät alkoivat salavihkaa pälyä häntä kiihkeän
uteliaina. Kuului vain siellä täällä hiljaisia supatuksia.
Yllätettyjä olivat kaikki, Olga oli kerrassaan toisennäköinen kuin
ennen. Monen mieleen vilahti ajatus:
— Hän näyttää tosiaan rasittuneelta, mutta kaunis hän on, vielä
kauniimpi kuin ennen.
Mutta lausuttiin myös toisenlaisia arvosteluja. Rybinskaja supatti
Harpunovan korvaan:
— Katsokaas miten hän tekeytyy. On olevinaan sairas ja pukeutuu kuin
pyhimys, ei helmiä edes kaulassaan, jonka kauneudella hän aina ylpeilee.
— Ettekö ymmärrä, miksi hän on jalokivensä pois jättänyt? kuiskutti
Harpunova silmissä häijy vilahdus. — Eihän niitä sovi näyttää uudelle
ihailijalle. Tulisi mustasukkaiseksi.
— Niin, siinä se on! kuiskasi Rybinskaja ihastuneena ystävättärensä
terävästä keksinnöstä.
Makari vastaanotti Olgan ja Loginovin syvään ja kunnioittavasti
kumartaen. Olga ojensi hänelle hymyillen kätensä suudeltavaksi. Toiset
Makarin takana piirissä seisovat pitojen isännät saivat tyytyä tuskin
huomattavaan nyökkäykseen ja hymähdykseen.
Loginov tervehti kaikkia iloisesti huudahdellen ja suuta paiskellen.
Sitten hän saattoi Olgan Baroninien seuraan, jonne Olga jäi puhelemaan
Marfan ja hänen tyttäriensä kanssa, välittämättä enää hitoistakaan
siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Vain kerran hän vilkaisi oveen
päin katseessaan oudoksuva odotus.
Ali Martikainen ei ollut vielä saapunut.
Mutta hän saapui, tuli kaikkein viimeisenä. Hän oli tahallaan
viivytellyt. Hän tahtoi alusta alkaen vetää huomion puoleensa, kerätä
aivan kuin ukkosen johdatin kaikki ne tungettelevat ja loukkaavat
katseet, jotka muuten ehkä suuntautuisivat Olgaan. Ja hän onnistui
täydellisesti.
Kun hänen kaikkia muita päätään pitempi vartalonsa ilmestyä
juhlasaliin, kuului siellä oudoksuttava kohahdus ja sitten seurasi
haudanhiljaisuus. Kaikki silmäparit tähystivät kuin naulitut häneen, ja
häntä kannatti katsella.
Muodinmukainen hännystakki sopi kuin valettu hänen voimakkaalle,
sopusuhtaiselle varrelleen, tuoden sen notkean joustavuuden joka
liikahduksella näkyviin. Pois häviävä päivettymä antoi kasvojen
alaosalle vielä kupariin vivahtavan, mutta samalla terveyttä ja
elinvoimaa uhkuvan heijastuksen. Komea otsa oli jo aivan puhdas ja
teki ylpeästi liki toisiaan kaartuvine kulmakarvoineen hänen rohkeat,
päättäväiset piirteensä ylimysmäisiksi. Kasvojen ilme oli huoleton,
melkein hyväntuulinen, mutta samalla asui niillä taistohaaste, jyrkkä
ja uhmaileva.
Ali Martikainen ei ollut näkevinään venäläisten ammattiveljiensä
seivästeleviä katseita. Hän tervehti ovelle sattunutta Konsta Kyöttistä
ja paria muuta maanmiestään ja käveli sitten varmoin askelin, tungoksen
hänen edestään auetessa, salin perälle, jossa Baronin ja hänen
klubituttavansa ottivat hänet riemukkaasti vastaan.
Ohimennen hän kumarsi Rybinskajalle ja parille muulle naiselle sekä
käännähti sitten tervehtimään Loginovia, joka hyökkäsi häntä kohti
kädet levällään, puskien suoraa päätä häntä syleilemään.
Naisia tervehtiessään satutti Ali Martikainen tahallaan niin, että
joutui ensin puristamaan Baroninin vaimon ja tämän tyttärien käsiä.
Vasta sitten hän tervehti Olgaa, vilkaisten häntä samalla nopeasti,
rohkaisevasti silmiin.
Hänen sydäntään viilsi Olgan kärsivä, kalvakka ulkonäkö, ja hän oli
huomaavinaan Olgan silmissä saman rukoilevan katseen, joka oli jäänyt
hänen sieluunsa lähtemättömäksi perjantai-iltana. Myös tunsi hän Olgan
käden vapisevan, vaikka Olga uljaasti taisteli mielenliikutustaan
vastaan ja pysyi näköjään rauhallisena.
Loginov kumarteli ja puhua pajatti koko ajan vieressä, valitellen
haikeasti ja anteeksipyydellen, että vaimonsa oli hänen poissa
ollessaan sattunut sairastumaan, joten kaikki vieraat olivat saaneet
heidän kotinsa tykkänään unohtaa. Sitä tervetulleemmaksi hän nyt
toivotti Ali Martikaista jo huomispäivästä lähtien.
Loginov puhui kovalla äänellä, ja hänen sanansa aiheuttivat ympärillä
merkitseviä silmäniskuja ja hymähdyksiä. Ali Martikainen tunsi
ne vaistomaisesti, mutta ei ainoakaan värähdys hänen ajatuksiaan
ilmaissut. Hän vain kohteliaasti selitti jo huomispäivänä lähtevänsä
pois kaupungista, joten hän tuskin enää voi heidän rakastettavaa
kutsuaan noudattaa.
Tätä sanoessaan hän vilkaisi syrjäsilmällä Olgaan ja sai vastaan
hyväksyvän katseen.
— Niinkö, sepä vahinko! päivitteli Loginov tullen alakuloiseksi. —
Olisimme niin mielellämme nähneet teidät kattomme alla. Ihan tulemme
teitä haikeasti kaipaamaan.
Ties miten kauan Loginov vielä olisi kieppunut Ali Martikaisen
kimpussa, jollei olisi tullut aivan odottamaton pelastus.
Saliin purjehti omassa korkeassa persoonassaan kaupungin pääseurakunnan
esipappi parin alemman virkaveljensä seuraamana. He tulivat vartavasten
kutsuttuina pitämään lyhyen kiitoshartauden suitsutuksineen. Sellainen
seremonia on Petroskoin kaupungissa tapana paljon vähäpätöisemmissäkin
juhlissa, saati sitten urakoitsijani syyskemuissa.
Kun seremonia oli ohi, suutelivat kaikki venäläiset urakoitsijat
prelaatin ojentamaa ristiä, sujauttaen samalla hänen kouraansa
sataruplasen kiitollisuuden osotukseksi kirkolle ja sen suojeluspyhille
kesällä saavutetusta menestyksestä. Sievoisen apajan veti sillä tavoin
esipappi, ja hänen naamansa säteili ilmeisestä tyytyväisyydestä.
Samassa kiskaisi jossakin piileskelevä soittokunta fanfaarin, ja Makari
julisti, ruokasalin ovet selkoselälleen leväyttäen, että vieraat
mahtoivat käydä sisälle maistelemaan vaatimattoman pöydän antimia.
Kahta kehotusta ei tarvittu. Koko kirjava seura tulvi toisiaan sysien
ruokasaliin, niinkuin kosken niskalle patoutunut tukkisuma sulkupuomin
auettua tulvii sekavana, mylleröivänä joukkueena vetävän kosken
kurimukseen.
Viinapöydällä oli kolmenlaisia laseja: kohtalaisen isoja, isompia ja
täysikasvuisia elikkä moukareja. Makari tyytyi vain ääneti kohottamaan
lasinsa vierasten tervehdykseksi, mutta Shirnikovin mielestä tämä ei
mitenkään riittänyt. Hän tempasi moukarin turpeaan kouraansa ja piti
jyrisevällä äänellä seuraa van puheen:
— Hyvät herrasväet, jalosukuisuudet ja muu kauppiassääty!
Suvaitkaa ottaa huomioonne, mitä meidän urakoitsijain asema ja sääty
niin sanoakseni meiltä oikeauskoisilta vaatii ja velvottaa. Me olemme
kansanmiehiä, ja maku meillä on myös niin sanoakseni kansasta peräisin.
Me otamme ryypyn, niin sanoakseni naukkaamme silloin kun kellot soivat
aamuhartauteen. — Tässä kohden hän huomasi erehtyneensä pitämään
torvien räminää kellojen soittona ja lopetti rutosti:
— Joka ei jaksa heiluttaa moukaria, lyököön vasaralla! Hurraa!
Moukarit heilahtivat rivakasti, ja jyrisevä hurraahuuto palkitsi
pontevan puheen.
Mutta kerran vauhtiin päästyä huiskautettiin vielä toinen kerta
moukareja, ja vasta tämän jälkeen hyökättiin hetkiseksi ruokapöydän
ääreen valikoimaan sieltä sopivaa särvinpalaa.
Aluksi vallitsi pöydän ympärillä ankara tungos ja sekasorto, mutta
vähitellen saatiin naisvieraat sijotetuiksi seinustalle asetettujen
pienempien pöytien ääreen, jonne vahtimestarit heille lennättivät
ruoka- ja juomapöydän antimia.
Olga oli asettunut aivan nurkkaan, ja seuranaan oli hänellä aluksi
ainoastaan Baroninin naisväki. Hän tunsi suurta helpotusta iloisen
Sofian yhtenään lörpötellessä; hän vain myhähteli ja vastaili silloin
tällöin.
Rybinskajan ja Harpunovin naisten pöytä oli hyvin näkyvällä paikalla,
ja siinä istui valikoitu seura heidän parhaita ystävättäriään. Tässä
pöydässä pohdittiin vilkkaasti puolikovalla äänellä Loginovien ja Ali
Martikaisen välistä kohtausta. Kovasti säälitettiin Loginov-raukkaa.
Hän näytti olevan koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ei tietänyt
millä kannalla asiat oikeastaan olivat.
— Kutsui oikein hartaasti vielä käymään! virnaili Rybinskaja. — Onko
hassumpaa kuultu!
— Ja valitti haikeasti, ettei Olga Nikolajevna hänen poissaollessaan
sairauden vuoksi ole voinut ketään vastaanottaa! säesti Harpunova.
— Eipä tietenkään ole voinut vastaanottaa. Kun oli sairas, niin oli
sairas! hihitti koko pöytäseura, vilkuillen Olgan pöytään päin.
Mutta keskustelussa tapahtui äkkiä yllättävä hyppäys. Harpunovan tytär
Natalia, haaveileva immyt, oli toisia kuulematta hyvän aikaa salavihkaa
ihaillut Ali Martikaista, joka sattui seisomaan siinä lähellä, syöden
ja jutellen muutamien herrasmiesten kera. Katseltuaan tarpeekseen
huudahti Natalia:
— Sanokaa mitä sanotte, mutta komea se on ja miellyttävä mies tuo
suomalainen, ihan kuin ilmeinen ylimys. Jos pantaisiin pari tähteä sen
rintaan, niin luulisi vaikka miksi!
Toiset olivat hämmästyvinään Natalian lennokasta päähänpistoa, mutta
yhtäkaikki kääntyivät kaikki silmät Ali Martikaiseen, ja sydämensä
syvyydessä he eivät voineet olla myöntämättä, että Natalia oli iskenyt
ihan kuin naulanpäähän. Vilkkaan mielikuvituksen silmillä he jo
näkivät Ali Martikaisen tähtirivi rinnassaan häikäisevän komeana ja
pyörryttävänä.
Näkivät ja huokasivat, ja kaksinkertaisella voimalla alkoi kateus
kalvaa heidän sydänpohjiaan, kun eivät he itse olleet Olgan sijassa.
Keskustelu ei enää oikein ottanut sujuakseen, tuntui suorastaan
tukalalta olo.
Naisten haaveet keskeytti äkkiä kova melu, joka syntyi viinapöydän
ääressä. Siellä oli laiha Harpunov kuikelo, mielestään kaunopuhuja ja
suuri näyttelijä, yrittänyt pitää puhetta illan sankareille, mutta
sotkeutui ensi sanoissaan, ja silloin ärjäisi jo vahvasti viinoissaan
oleva Shirnikov hänelle:
— Mitäs siinä rupeat haukottelemaan, kaada viinaa kurkkuusi ja anna
olla!
— Oikein! Nasevasti sanottu! ulvottiin ja hohotettiin kuorossa hänen
ympärillään.
Harpunov koetti vetäytyä nolona syrjään, mutta Shirnikov kerran
vauhtiin päästyään hyökkäsi hänen eteensä ja ärjyi nyrkkejään heristäen:
— Vai puhumaan tässä mokoma! Me urakoitsijat tarjoamme tänä iltana,
ymmärrätkös, senkin supliikkimaakari. Me tarjoamme ja meillä on rahaa
maksaa, ymmärrätkös. Syö ja juo niin paljon kuin maittaa, mutta suusi
pidä kiinni, ymmärrätkös.
Läheltä piti, ettei hän alkanut takoa vapisevaa Harpunovia molemmilla
nyrkeillään saadakseen tämän ymmärtämään. Toiset kuitenkin kävivät
häneen takaapäin kiinni, ja Harpunov käytti vikkelästi tilaisuutta
luikertaen kuin ankerias väkijoukkoon.
Harpunova ja Natalia olivat valahtaneet ihan kalpeiksi perheensä päätä
kohdanneen loukkauksen vuoksi. Rybinskaja, joka myös tunsi ylemmyytensä
heidän rinnallaan, riemuitsi sydämensä syvyydessä, vaikka näön vuoksi
oli soimaavinaan Shirnikovin moukkamaisuutta.
Tuotiin samppanjaa. Makari ja muutamat muut herrat tulivat
kilistelemään naisten pöytiin. Ali Martikainen, joka sattui olemaan
lähinnä Rybinskajan seurueen pöytää, alotti siitä sen enempää
ajattelematta.
Kilistäessään iski Rybinskaja julkeasti häneen silmänsä ja kysyi:
— Tanssitteko te, Ali Pavlovitsh?
— Kyllä, vastasi Ali Martikainen. Samassa hänelle vilahti mieleen se
Rybinskajan hampaiden nyhtäminen. Hän ajatteli: Parempi myöhään kuin ei
milloinkaan! ja pyysi, saisiko viedä rouvan ensimäiseen tanssiin, kun
soitto alkaa.
Rybinskajan silmissä välähti autuaallisesti. Ali Martikainen katui
jo seuraavassa silmänräpäyksessä tarjoustaan, mutta myöhä oli enää
peräytyä. Hän kumarsi ääneti ja jatkoi matkaansa toisiin pöytiin.
Rybinskajan pöytätoverit olivat kateudesta pakahtua. Harpunova loi
ivallisen silmäyksen Ali Martikaisen jälkeen ja sanoi:
— On se olevinaan. Näittekös miten hän pyysi, aivan kuin armosta!
Rybinskajan silmäterät supistuivat ja hänen suupielensä vavahtivat. Hän
loi Harpunovaan katseen, joka oli jäätävän kylmä, pistävä, aivan kuin
olisi isketty jäätyneillä teräspuikoilla.
Ei puhuttu sanaakaan, mutta kumpikin tajusi, että siitä hetkestä he
olivat toistensa veriviholliset.
Ali Martikainen päätyi lopuksi Olgan pöytään, johon myös Loginov ja
Baronin olivat istahtaneet. Hänet vedettiin mukaan ja sullottiin
istumaan Olgan ja Marfa-rouvan väliin.
Baronin piti loistavalla tavalla keskustelusta huolta, mutta
vaikeaksi tunsi Ali Martikainen sittenkin olonsa Loginovin seurassa.
Loginovin mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy alkoi hänestä tuntua
suorastaan ivalliselta, pirulliselta ja kaiveli hänen sisuksiaan kuin
poltinraudalla.
Sen lisäksi hänelle tuotti tuskallisia ajatuksia Olgan nääntynyt
ulkonäkö. Olga näytti aivan kuin puoliunessa koettavan pysytellä mukana
keskustelussa, hymyili ja vastaili hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta
hänen ajatuksensa olivat nähtävästi kaukana. Ali Martikainen tunsi
sivullaan Olgan käsivarren ja olkapään kosketuksen, ja hänestä tuntui,
kuin ankarat vilunväreet olisivat tavantakaa puistattaneet Olgaa.
— Ei nukkunut viime yönä, huomenna makaa varmaan jo sairaana! ajatteli
hän kauhistuneena. Hän kirosi mielessään urakoitsijat, kun satuttivat
mässäyksensä juuri parahiksi rääkätäkseen Olgan loppuun, silloin kun
tämä jo muutenkin tarpeeksi kärsi.
Viinapöydän luona kasvoi melu kasvamistaan. Siellä syleiltiin ja
suudeltiin, vaimettiin kyynelsilmin ikuista ystävyyttä ja seuraavassa
tuokiossa riideltiin tappelun rajoilla. Muutamat vetelivät jo
lyhkäisiä, haikeita laulunpätkiä vedet silmistä valuen, toiset
säestivät huokauksin ja mukana hoilaten. Juotiin samppanjaa ja
likööriä, mutta pääasiallisesti juotiin viinaa.
Alussa niin houkuttelevan näköinen, mahtava pitopöytä oli nyt kurjassa
kunnossa. Näytti kuin sitä pitkin olisi moneen kertaan ajettu raskaalla
piikkiäkeellä. Vahtimestarit koettivat hikipäin parsia hävityksen
jälkiä, mutta työ ei kantanut siunauksellisia hedelmiä. Heillä oli
vastassaan liian suuri ylivoima.
Ilma ruokasalissa alkoi tulla sakeaksi ja tukahuttavaksi. Raskaat
kattoon keräytyneet savupilvet painuivat vähitellen yhä alemmaksi,
peittivät ja käärivät kaikki kitkerään vaippaansa. Vain hämärästi voi
huoneen perältä enää erottaa viinapöydän ja sen ympärillä teutaroivat
olennot, jotka näyttivät keskenään torailevilta ja rähiseviltä aaveilta.
Pelastuksen toi hetkiseksi tanssisoiton alkaminen. Tanssittiin isossa
juhlasalissa, jonka ovia vahtimestarit siihen saakka olivat koettaneet
pitää sulettuina.
Ali Martikainen tanssi hyvin, eivätkä hänen polvensa notkahdelleet,
kuten monien muiden jo tekivät. Hän oli kyllä tyhjentänyt ehkä yhtä
monta lasia kuin useimmat muut, mutta hänen ruumiinrakenteensa oli
teräksinen. Viina ei tehnyt siihen vähintäkään vaikutusta; hän voi
juoda kokonaisen yökauden yhteen menoon, tuntematta muuta kuin hieman
vilkkaampaa veren kuohahtelua suonissaan.
Niinpä hän sen puolesta tunsi olevansa nyt parhaassa tanssivauhdissa ja
tanssitti kerran alkuun päästyään kaikkia naisia järjestään, tanssitti
perinpohjaisesti, lennättäen heitä vuoron perään keveästi kuin höyhentä
käsivarrellaan. Hän ajatteli, että voi yksin tein nyhtää kaikkien
niiden juoruhampaat, saapihan sitten Olga ehkä muutaman päivän olla
rauhassa.
Hän teki työtään kuin urakkalainen ja tunsi nopeasti pääsevänsä aseman
herraksi. Lukuisat ryypyt ja huumaava, jalat vievä samppanja alkoivat
naisissakin tehdä tehoansa. Useimmat heistä olivat jo puolijuovuksissa
ja antautuivat intohimoisesti, kiihkosta läähättäen voimakkaan
tanssitoverinsa valtaan. Häntä se rupesi pian tympäisemään, mutta hän
karkaisi luontonsa ja kesti.
Lupauksensa mukaan hän tanssitti ensimäisenä Rybinskajaa. Tämä
painautui kiihkeästi hänen käsivarttaan vasten, ja irstas himo
leimahteli hänen katseestaan. Hän kuiskaili huumautuneena:
— Ah, te olette väkevä, Ali Pavlovitsh! Viette ihan kerrassaan ja
pyörrytätte.
Ja kun Ali Martikainen aikoi jo lopettaa, imeytyi Rybinskaja aivan kuin
iilimato häneen kiinni ja läähätti:
— Vielä yksi kierros, rakas Ali Pavlovitsh, vain yksi ainoa vielä!
Rybinskajan jälkeen hän otti Natalian. Tämä tanssi kuin unessa, ummisti
silmänsä ja antautui kokonaan, raukeana, hervottomana tanssitoverinsa
valtaan. Vain joskus hän raotti hiukan silmiään ja suuntasi
autuaallisen katseen Ali Martikaiseen. Hänen huulensa vavahtelivat ja
rintansa kohoili kiihkeästi. Hän ei puhunut sanaakaan ja näytti sitten
vasta heräävän hurmiostaan, kun Ali Martikainen laski hänet varovasti
tuolille istumaan.
Olga tanssi ensimäisen tanssinsa Makarin kanssa. Urakoitsijain
juhlissa oli vanha tapa, että Aunuksen helmen ensimäinen tanssi kuului
urakoitsijain vanhimmalle.
Ensin aikoikin Olga lopettaa tanssinsa siihen. Hän tunsi olonsa niin
raskaaksi ja tympäiseväksi, että hänen teki mielensä paeta pois koko
juhlasta, sanoa salavihkaa Ali Martikaiselle hyvästit ja sopia hänen
kanssaan huomisesta kohtauksesta sekä lähteä kotiinsa.
Mutta sitten hänelle tuli mieleen edessä oleva uneton yö ja hän
kauhistui. Jollei hän saisi virkistävää unta, tunsi hän huomenna
olevansa lopussa, ja silloin hän tekisi erohetken Alille kaksin verroin
tuskalliseksi. Hän tahtoi Alille uskotella, että kestäisi hyvin, vaikka
tunsi yksin jäätyään menehtyvänsä.
— Huomiseen vain, tulkoon sitten mitä hyvänsä! kuiski hänen
sydämessään. Mutta sitä varten hänen piti saada unta.
Hän muisti joskus ennen löytäneensä tanssista unhotuksen. Kun oli
tanssinut itsensä aivan näännyksiin, oli huomaava, raukea väsymys
vallannut mielen; se oli aivan kuin uinahtanut pehmeälle vuoteelle,
hyväilevälle unhotuksen vuoteelle, jossa tuska lientyi eikä tarrannut
ajatella mitään. Ja silloin hän oli nukahtanut virkistävään uneen. Hän
päätti yrittää taasen samaa lääkettä.
Hän rupesi tanssimaan kiihkeästi, eikä häneltä viejiä puuttunut. Hän
oli aina menossa, hän näytti kilpailevan Ali Martikaisen kanssa. Ja
hän pääsi jonkinlaiseen huumaustilaan, hänen verensä kiersi kiivaasti
ja jyskytti ohimoissa. Ja raskas paino sydämeltä tuntui aivan kuin
keventyvän; sitä ei enää niin tukahuttavasti kouristanut.
Lopulta hän sai polttavan halun tanssia Ali Martikaisen kanssa. He
eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet yhdessä. Hän näki kyllä,
miten Ali vei muita naisia, mutta se ei ollut samaa kuin kokea itse.
Hän heitti ohikiitäessään Ali Martikaiselle silmäyksen ja jäi sitten
kiertonsa lopetettuaan odottamaan.
Ali Martikainen tuli, ja he läksivät. He olivat kumpikin hengästyneet.
Olga kuiskasi:
— Sinä olet paljon tanssinut, Ali, vieläkö jaksat?
Ali Martikainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmänsä nauroivat,
ja Olga tunsi hänen käsivartensa kiertyvän hiukan tiukemmalle. Se
kiertyi hyväilevästi, mutta voimakkaasti, se otti hänet kokonaan
valtoihinsa. Hänen ei enää tarvinnut itse ajatella mitään, hän tunsi
tulevansa keveäksi kuin höyhen eikä hän enää mitään väsymystä tuntenut.
Hän unohti muut, tanssijat ympäriltään, he hävisivät olemattomiin, he
erosivat niistä, liitelivät kaukana, korkealla. Soittokin kuulosti
tulevan hyvin kaukaa, se kuului vain heikkona huminana hänen korviinsa.
Hän tunsi vain käsivarren, joka häntä piteli, näki vain silmät, jotka
nauroivat, kuuli vain sydämen, joka joskus löi hänen sydäntään vasten.
Sen sydämen jokaisesta sylkähdyksestä virtasi uutta tulta hänen
suoniinsa; riemukas onnentunne värähteli läpi hänen olentonsa.
Hän kohensi kättään Alin olkapäälle ja sanoi:
— Tällä tavoin, Ali, tahtoisin tanssia kauan, hyvin kauan. Sinä viet
hyvin!
Taaskaan ei Ali Martikainen mitään vastannut. Hänen nauravat silmänsä
vastasivat, ja hänen käsivartensa kiertyi vielä tiukemmalle.
He tanssivat tosiaan kauan. Aluksi tanssi paljon muita pareja heidän
ympärillään, mutta vähitellen ne harvenivat ja lopulta he tanssivat
kahden. Kaikki muut katselivat heidän tanssiaan. Kuului ihastuneita
kuiskutuksia:
— Käykää kehälle, sivussa seiskaa! Aunuksen helmi ja Suomen pulska
petra karkelevat!
He lopettivat tanssinsa vasta soiton vaiettua. Olga oli unohtanut
sydäntänsä painavan tuskan, oli unohtanut huomisen erohetken.
Hän muisti sen vasta poistuessaan Ali Martikaisen käsipuolessa
tanssisalista hiukan vilvottelemaan. Silloin hän kuiskasi:
— Ali, minä tulen huomenna sinua laivalle saattamaan.
Ali Martikaisen sydän vavahti riemusta, hän puristi voimakkaasti Olgan
kättä ja sanoi:
— Kiitos, Olga, minä odotan sinua ajoissa.
— Minä tulen hyvissä ajoin. Meillä on vielä paljon puhumista, ja kotona
on niin vaikeata. Elä suostu tulemaan, vaikka Loginov vielä pyytäisi.
— En suostu, sinä kärsit siitä liiaksi, Olga, ja minuakin se kiduttaa.
Olga nyökkäsi, Loginov tuli heitä vastaan, ja he erosivat.
Tanssin loma-ajoilla jatkettiin samppanjan juomista, ja naiset
päihtyivät yhä enemmän. Toiset alkoivat itkeä juopuneen onnesta,
heittäytyivät tanssin keskellä miestoveriensa kaulaan ja kuiskailivat
julkeita lemmentarjouksia. Toiset tulivat avuttoman raukeiksi,
kompastelivat ja olivat viedä tanssitoverinsa kumoon.
Lisäksi alkoi ruokasalista ilmestyä tanssivien keskelle juopuneita
urakoitsijoita, jotka ryhtyivät täysinäiset lasit kourassa tanssimaan
venäläistä kansallistanssia. He kiljuivat soittokunnalle, että sen piti
soittaa heille, ja sitten he tanssivat kyykkysillään, näyttäen taitoaan
sillä, että säilyttivät koko ajan täysinäiset lasinsa läikkymättä
kädessään. Välistä he hyppäsivät korkealle ilmaan, löivät näppiä,
hihkuivat villisti ja syöksähtelivät ohimennessään halailemaan ketä
sattui.
Jo ryntäsi itse Shirnikov saliin, puhisten kuin villihärkä, tukka
likomärkänä. Hän oli humalaansa haihdutellakseen uittanut päätään
jäävedessä ja tahtoi sen päälle tanssia. Hän tarttui ensimäisen eteensä
sattuvan naisen vyötäröihin ja alkoi pyöriä hänen kanssaan lattialla
tahdista välittämättä. Nainen, joka myös oli juovuksissa, tarttui
häneen molemmin käsin kiinni, ja niin he tanssivat rivosti jalkojaan
heitellen ja nauraa hohottaen, toisten osottaessa meluisasti suosiotaan.
Ilmestyivät lopuksi saliin myös Ali Martikaisen vanhat kilpailijat
Mauronen ja Timoshkin. Kun Timoshkin äkkäsi Ali Martikaisen, hyppäsi
hän hänen eteensä ja täysinäisellä lasillaan heristellen ärjyi:
— Tule tanssimaan, Suomen ylimys! Näytä pystytkö kyykkysillä rehellisen
venäläisen rinnalle.
Ali Martikainen naurahti halveksivasti, mutta huusi sitten:
— Soittakaa!
Soittokunta puhalsi venäläisen kansallistanssin. Ali Martikainen
sivalsi yltään hännystakkinsa ja viskasi sen lähinnä seisovalle,
kehottaen kilpailijaansa tekemään samoin. Timoshkin nauroi
ylimielisesti:
— Elä opasta vanhempaasi! Tanssin vaikka turkki päällä sinun rinnallasi!
He alottivat, Timoshkin vähän horjahdellen, mutta rivakasti jalkojansa
viskellen, Ali Martikainen varmana kuin teräsjousilla notkuen.
Tanssivien ympärille muodostui siinä tuokiossa tyhjä piiri ja kaksi
puoluetta, jotka kumpikin huutelivat kehotuksiaan suosikilleen. Ali
Martikaisen puolella tepasteli kaikkein innostuneimpana ukko Baronin
huudahdellen:
— Hei, Ali Pavlovitsh, näyttäkää sille pitkätukkaiselle, ettei ne ole
meidänkään miehillä niinestä jäntereet. Hypittäkää sitä tarpeekseen!
Konsta Kyöttinen hoki myös tuohtuneena:
— Ei perään, Ali, ei saakeli vieköön! Tässä on koko Karjalan ja lisäksi
vielä Repolan ja Aunuksen kunnia kyseessä!
Venäläiset urakoitsijat piirittivät rähisevänä joukkona Timoshkinin ja
kirkuivat minkä kurkusta läksi hyviä neuvoja ja kehotuksia:
— Elä reuhdo, Matvei Petrovitsh!
— Elä heitä liian paljon sorkkiasi, lennät pakaroillesi!
— Pidä lasisi läikkymättä, elä hellitä!
Hetkisen näytti tanssi ratkaisemattomalta, mutta vain hetkisen. Ennen
pitkää alkoi liiaksi viinoissaan oleva Timoshkin väsyä ja horjahdella.
Kehotukset eivät auttaneet, hänen viinalasinsa läikähteli ja lopuksi
hän viskasi sen tykkänään kädestään.
Mutta soitto kiihtyi kiihtymistään, ja hänen liikkeensä tulivat yhä
epävarmemmiksi. Hän huitoi käsillään pitääkseen tasapainoa yllä, hän
läähätti pahasti, ja hiki virtaili noroina hänen kasvoiltaan, hänen
pitkä tukkansa leiskui ja hyppi vimmatusti. Lopuksi hän sivalsi
nopealla liikkeellä kauhtanan yltään ja heitti sen suosijainsa
jalkoihin, jatkaen tämän tempun jälkeen hetkisen tanssiaan notkeammin
ja pyyhiskellen kirjavan paitansa hihoilla yhtenään likomärkiä
kasvojaan.
Mutta Ali Martikainen jatkoi tanssiaan kuin leikillä. Ei ainoakaan
horjahdus tai käsien huitova liike ilmaissut väsymystä. Äkkiä hän
ärjäisi:
— Nopeampi tahti!
Kaikki hätkähtivät, soittajat alkoivat puhaltaa kuin vimmatut. Oli enää
vaikea kunnolleen erottaa tanssivien jalkojen liikkeitä. Pian sotkeutui
Timoshkin kerrassaan, hyppi ja huitoi kuin mieletön, vain silloin
tällöin tahtia tavotellen.
— Ei sillä tavalla! huudettiin hänelle kuorossa Ali Martikaisen
puolelta.
— Jo häviää, jo häviää se vintiö! hihkui ukko Baronin.
Venäläiset näkivät myös miehensä olevan lopussa. Vielä koettivat he
epätoivon vimmalla kiihottaa häntä, sadatellen ja uhkaillen, että hän
pani koko heidän maineensa menemään, jos kesken kellistyisi.
Mutta uhkaukset eivät auttaneet. Yht'äkkiä Timoshkin viskasi molemmat
kätensä ylös, horjahti pahasti ilmaa haukkoen ja kaatua retkahti sitten
lattialle pitkin pituuttaan, jääden siihen liikkumattomaksi, joka jäsen
vapisten kuin horkassa.
Toisten täytyi raahata hänet pois, ja vasta pitkällisen virvottelun
perästä saatiin häneen, uudelleen elonmerkkejä.
Kilpailijansa sorruttua tanssi AH Martikainen vuoronsa loppuun ja
päätti sitten tanssinsa kauniilla loppuhyppäyksellä suosionosotusten
jyristessä.
Venäläiset olivat raivoissaan, ja läheltä piti, ettei tullut
täydellinen käsikähmä eri puolueiden kesken.
Tanssin jatkamisesta ei ollut enää puhettakaan. Naiset alkoivat
vähitellen poistua, ken vielä siihen kykeni.
Olga hommautui lähtöön Loginovin kanssa; lähtiessään hän kuiskasi Ali
Martikaiselle:
— Niillä on sinulle kaunaa, olisi parasta poistua, jos voit.
— Minä en voi, luulisivat minun paenneen! sanoi Ali Martikainen silmät
leimahtaen. Hän puristi rohkaisevasti Olgan kättä ja poistui nopeasti
ruokasaliin.
Siellä rähistiin ja vaadittiin kiihkeästi rehellisen venäläisen
juomakilpailun alottamista. Kun Shirnikov näki Ali Martikaisen tulevan,
huusi hän:
— Siinä tulee se, jota etsin. Tanssissa voititte, koetetaankos
juomisessa!
Ali Martikainen suostui empimättä. Täytettiin pitkä rivi laseja.
Shirnikov, joka oli jo melkein täydelleen humalastaan selvinnyt, kysyi:
— Koko- vai puoliarssinoittainko?
— Niin paljon kuin uppoaa!
He alkoivat heittäen yht'aikaa ryypyt kurkkuunsa ja haukaten välistä
jotakin palaa päälle. Toiset seurasivat toimitusta juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa.
Makari täytteli uusia laseja, kun entiset alkoivat harventua, täytteli
huolellisesti, toinen silmä melkein kiinni tarkaten, että kaikkiin tuli
tipalleen saman verran.
Juotuaan he heittivät tyhjät lasit menemään; se kuului kilpailun
sääntöihin. Vahtimestarit saivat sitä mukaa lakaista niiden sirpaleita
lattialta.
Hetkisen jatkui kilpailu sanaa vaihtamatta. Shirnikov oli paksu kuin
tynnyri, ja voitonvarmana hän nakkeli moukareja kurkkuunsa, leveästi
irvistellen, kuten näytti, paljaasta mielihyvästä. Ali Martikainen joi
silmää räväyttämättä; ei ainoakaan lihas hänen kasvoillaan liikahtanut.
Oli juotu jo pitkä rivi laseja hengähtämättä. Shirnikovin punainen
naama alkoi muuttua, tummanpuhuvaksi, hänen nokkansa rupesi tohisemaan
kuin palje. Hän vilkaisi Ali Martikaiseen ja huomasi häviävänsä. Häijy
ilme vilahti hänen pienistä tihrusilmistään, hän sanoi:
— Teillä on sisua, Ali Pavlovitsh. On tainnut kaunis nainen teitä
taikoa!
Hän virnisti merkitsevästi; ympäriltä kuului pidätettyä naurua.
Ali Martikainen kalpeni.
— Mitä tarkotatte? kysyi hän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
— Mitäkö tarkotan? kertasi Shirnikov venyttäen ja päästi leveän
ivallisen naurunremahduksen. — Sitä minä vain tarkotan, että on tainnut
juottaa teitä Olga Nikolajevna omalla — — —
Enempää hän ei ennättänyt, hän sai Ali Martikaiselta iskun suoraan
vasten kasvojaan.
Hän oli ollut varuillaan, ja siksi isku ei tavannut täydellä voimalla.
Hän vain hiukan horjahti ja sylkäisi verta suustaan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän päästi villin karjunnan ja hyökkäsi Ali
Martikaisen kimppuun.
Muut peräytyivät. Kuului yhteeniskevien jäsenten rasahduksia, Ali
Martikaisen notkea vartalo teki pari nopeaa liikettä. Sitten keikahti
Shirnikovin jättiläisruho ilmaan, hänen paksut koipensa tekivät suuren
kaaren, ja hän lensi pää edellä suoraan ikkunasta kadulle, vieden
puitteet mennessään.
Ali Martikainen käännähti salamoivin silmin venäläisten urakoitsijain
puoleen ja kysyi matalalla, uhkaavalla äänellä:
— Vieläkö on ketä, joka uskaltaa häväistä sen naisen nimeä?
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Kaikki seisoivat kalvenneina ja
liikkumattomina. Särkyneen ikkunan verhot lepattivat, sakea, höyryävä
ilmavirta imeytyi sen kautta ahnaasti ulos.
Silloin astui venäläisten puolelta esiin Makari, tuli kättään ojentaen
Ali Martikaista kohti ja puhui liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Kiitän teitä, Ali Pavlovitsh, teitte oikein! Sen naisen nimi on
meille pyhä, sitä ei saa loukata!
Hän syleili heltyneenä, kyyneltynein silmin Ali Martikaista.
Jännitys laukesi, suomalaiset urakoitsijat ja sahojen herrat alkoivat
tungeskella AH Martikaisen ympärille puristaen kilvan hänen kättään ja
kehuen yhteen ääneen hänen verratonta voimannäytettään. Mutta Makari
huusi maanmiehilleen:
— Kiittäkää tekin Ali Pavlovitshia, hän on paras, jaloin meistä
kaikista! Ja minä sanon, pojat, että itse omilla käsilläni heitän
samasta reiästä kadulle sen, joka uskaltaa vielä sanalla tai
katseellakaan häntä loukata.
Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali
Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja
lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.
Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen
kunniakseen.
Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka
kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.
Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.