Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa
täyttämistä.
Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä
oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin
katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne
olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt
hievahtamatta huoneestansa mihinkään.
Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut
Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai
oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen
vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen
sydäntään viilsi ajatus:
— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?
Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen
poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen
täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin,
hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.
— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti
hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.
Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja
autioksi käyneessä huoneessaan.
Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä.
Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä
hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla
vilahti ajatus:
— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.
Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin
nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken
särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn
haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja
itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana
onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.
Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin
ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi
ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän
koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.
Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä
elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja
muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa,
jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän
tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän
näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen
suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden
edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä
hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman
Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen
iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua.
Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä
aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen
katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.
Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen
mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö,
jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?
Hän havahtui ja muisti, että hänen piti lähteä Olgan luo jäähyväisille.
Kiduttavaa se oli Loginovin läsnäollessa. Hän oli ensin aikonut sanoa
Olgalle, ettei voinut tulla, että hänestä oli liian nöyryyttävää nähdä
Loginovia, katsella hänen hymyään ja kuunnella hänen vastenmielisiä
kohteliaisuuksiaan. Hän oli ollut ehdottamaisillaan, että Olga tulisi
häntä laivalle saattamaan, mutta samassa oli hänelle jylähtänyt mieleen:
— Olgan täytyy jäädä Loginovin seuraan kenties kokonaiseksi kuukaudeksi
ja sinä tahdot paeta häntä näkemättä!
Silloin hän oli syvästi hävennyt ja luvannut tulla.
— Ehkäpä, ehkäpä saamme edes hetkisen olla kahden kesken! kuiski hänen
mielessään toivo, ja hän alkoi kiireellä hankkiutua lähtöön.
Silloin kuului koputusta ja ovenvartija toi kirjelipun, ojentaen sen
hänelle syvään kumartaen. Hän oli huomaavinaan ovenvartijan kasvoilla
merkitsevän hymynvilahduksen.
Hän tunsi tuoksusta ja hienosta, rohkeasta käsialasta kirjeen Olgan
lähettämäksi. Vapisevin käsin hän repäisi kuoren auki heti kun tuoja
oli hävinnyt ovesta. Kirje oli lyhyt, se kuului:
»Rakas Ali!
Jätä lähtösi huomiseen. Minun pitää tänä iltana mennä urakoitsijani
juhlaan kauppaseuran klubille, itse Makari kävi eilen pyytämässä.
Nousisi myrsky, jos jäisin pois, ja ehkä myös Loginov alkaisi jotakin
aavistaa. Hartaasti pyydän, tule minun tähteni sinäkin sinne. En
yksin enää voi niiden katseita kestää, en ole entiseni. Loginov on
onnellinen Pietarissa saamastaan huomiosta, ei voi tehdä muuta kuin
hokee siitä, antamatta hetken rauhaa. Minun on vaikea olla, hyvän
vaikea ja ikävä, en ole vielä tottunut. Eilispäivä melkein näännytti,
yöllä valvoin ja muistelin sinua. Tulethan, Ali! Siellä sitten sovimme
huomisesta.