Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden
viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali
Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän
tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan
viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali
sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.
Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä,
jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen
luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin
mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen
elämänsä.
Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle
elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät
oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo
edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin
paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin
tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.
Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti.
Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin
lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.
— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan
syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.
Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan,
vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt,
miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.
Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt,
että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui
niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä.
Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne
unohtaisi.
Hän ajatteli:
— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali
milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa,
siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin.
Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.
Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa
siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan,
huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä
niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä
yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta
hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.
Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä
käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään
oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se
oli siellä kaukana.
Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli
Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin
äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli.
Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin
hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen
ystävikseen siellä.
Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se
maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä
elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa
ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli
alusta pitäen ollut.
Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä
tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi
aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä
sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen
täytyi odottaa.
Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi
arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut
hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän
sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli
myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli
palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän
oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain
ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa
painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.
Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä
vastaan rappusissa.
Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut
olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi
Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä
melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen
Loginovin katsetta.
Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin
vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen
verran itsensä hillityksi, että ilmotti:
— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja
vähän muuallakin.
Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:
— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee
ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla
sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei
mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.
Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.
Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.
Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen,
ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee
lämpimät peitteet kärryihin.
Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle
jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen
sisässään huusi raju ääni:
— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton
enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!
Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien
Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä
ovat häneltä suletut.
Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin
jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä
niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi
tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät
vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:
— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän
päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on,
miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi
hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana
rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.
Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen
mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa
turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella
loppuun asti ja kestää.
Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen,
kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:
— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että
minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä
hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!
Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta
soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden
sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi
valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä.
Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:
— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!
Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä
huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana,
häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen
sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi
valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja
putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan
kuin tuskallisen voihkaisun.
Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti
pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön
ajatellen:
— Siitä sitten löytävät, ettei lukkoa särkeä tarvitse.
Hän käveli hitaasti ikkunan luo ja katseli puistoon. Aurinko oli
peittynyt alhaalla raskaina ajelehtiviin pilviin. Tuulen mukana
lensi ilmassa sakeanaan varisevia haavanlehtiä. Ne muistuttivat
hänestä keveinä häilyviä käärinliinoja; ne laskeutuivat, laskeutuivat
vähitellen, kerroksittain. Tuntui niin kolkolta.
* * * * *
Hän saapui kaupunkiin paria tuntia ennen laivan lähtöä. Hän ajoi
suoraan Ali Martikaisen hotelliin, jätti hevosen tallipojalle ja meni
sisään.
Siellä hän ilmotti ovenvartijalle lyhyesti, ketä tahtoi tavata, ja
läksi sitten vastausta odottamatta Ali Martikaisen huoneeseen. Hän ei
enää välittänyt siitä, mitä hänen käynnistään ajateltiin, hän tahtoi
mennä Alin luo, olla siellä viimeiset hetket kenenkään häiritsemättä.
Hän oli koko tulomatkan ajatellut, että pysyisi tyynenä, kyyneltymättä
ja hymyilisi rohkeasti Alille.
Mutta kun Ali Martikainen avasi hänelle oven ja veti hänet, onnesta
väräjävällä äänellä tervehtien, sisään, pettivät siinä paikassa kaikki
ennakkolaskelmat. Hänen toivottoman sydäntuskansa sulut murtuivat Alin
ensimäisestä hyväilevästä kosketuksesta; hän vaipui hervottomana Alin
syliin, kietoi kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen rintaansa
vasten ja puhkesi rajuun, hillittömään nyyhkytykseen.
Ali Martikainen kiersi oven lukkoon, riisui, koko ajan häntä tukien,
hänen päällysvaatteensa ja hattunsa sekä kantoi hänet sitten kuin
pienen avuttoman lapsen sohvalle.
Kauan hän itki, mutta Ali hyväili häntä koko ajan hellittämättä,
puristi häntä rintaansa vasten, piteli hänen päätään käsiensä
välissä, kuivasi välillä hänen kyyneliään, suuteli häntä pitkään ja
polttavasti ja puhui hänelle helliä, rohkaisevia sanoja. Hän kuiski,
ettei heillä ollut monta hetkeä jälellä. Ne lyhyet hetket heidän piti
tehdä unohtumattomiksi, ikuisiksi, niistä piti tulla heidän elämänsä
kaunein satu, jota he vielä vanhoina, harmaapäinä voisivat onnellisina
muistella.
Kauan Olga itki, mutta vähitellen hänen sydänalaansa ahdistava tuska
lientyi ja suli, hänen hervonneet jäsenensä lämpenivät, niihin
virtasi uusi elämä Alin hyväilyistä, ja hänen kyyneleensä lakkasivat
vuotamasta. Hän alkoi hymyillä ja vastata Alin hyväilyihin, ensin
raukeasti, sitten yhä tulisemmin. Hän kietoi kätensä lujemmin Alin
kaulaan, painoi päänsä hänen kasvojaan vasten. Kammat irtautuivat hänen
tukastaan, se hulvahti Alin käsivarrelle, se valui pehmeänä, tiheänä
huntuna heidän päittensä yli, kääri ne yhteen, vihki heidät siunaavasti
toisilleen.
He elivät kauniin, onnellisen sadun.
Huoneessa oli jo vahvasti hämärä, kun he läksivät. Olga kiinnitti ennen
lähtöä yhden tuomistaan ruusuista Ali Martikaisen rintaan, toiset hän
otti käteensä ja lupasi antaa ne vasta laivarannassa.
He kävelivät rinnatusten hämärää käytävää pitkin, he tuskin huomasivat
ovelle hyvästelemään kokoontunutta hotelliväkeä. Ali Martikainen oli jo
aikaisemmin jakanut niille juomarahat, runsaat juomarahat, ja kaikki
hänen tavaransa olivat jo laivassa.
Kadulla oli myös jo hämärä. Tuuli oli tyyntynyt, oli raskas, pilvinen
syysilma. Parhaillaan sytytettiin katulyhtyjä, mutta ne valaisivat
heikosti. Ihmisiä oli liikkeellä hyvin vähän. He pysyttelivät
laudotuksilla, uskaltautuen vain siellä täällä katulyhdyn valaisemassa
piirissä harppaamaan kuraisen keskikadun yli. Laudotuksetkin olivat
liukkaat kosteudesta.
Ali Martikainen otti Olgan käden kainaloonsa ja kuletti häntä varovasti
jyrkästi rantaan viettävien katujen laudotuksia pitkin. He kulkivat
koko matkan ääneti. Heidän olennoissaan värähteli vielä äsken eletyn
onnen tunnelma; sanat sitä tunnelmaa olisivat vain häirinneet.
Laivarannassa ei näkynyt ketään muita matkustajia, ne olivat jo
aikoja tulleet ja painuneet alas laivan lämpimiin suojiin. Laivaväki
hääräili kannella, sytytteli valoja ja valmisteli lähtöä. Viimeisiä
rahtitavaroita nosteltiin juuri kannelle, höyrypannu pihisi jo aivan
lähtövalmiina. Aikaa oli enää muutamia minuutteja, mutta laiva seisoi
ne rauhallisesti. Saattoihan tapahtua, että aivan viime tingassa tulisi
vielä joku uusi matkustaja, ei sopinut sitä ylenkatsoa.
Komealta näytti lähdössä oleva suuri Syvärin laiva, kun kaikki valot
sen kannella oli saatu palamaan. Se oli kuin kirkkaasti valaistu,
aalloilla uiva satulinna, joka valmistausi viemään sen mukaan päässeitä
onnellisia uusille, luvatuille maille.
Ali Martikainen ja Olga seisoivat laskuportaiden vieressä laiturilla.
He puhelivat hiljaisella äänellä ja katselivat koko ajan toisiaan
silmiin saadakseen rohkeutta viimeisen hetken varalta.
Silloin laiva päästi sihisten liikaa höyryä pannustaan. Olga säpsähti
ja vilkaisi hätääntyneenä laivaa; hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.
Hän koetti peittää säikähdyksensä, mutta Ali Martikainen näki sen
vilahtavan hänen silmissään, ja samalla hän oli huomaavinaan niissä
vilahtavan myös sen saman nöyrän, rukoilevan katseen, joka oli
ennestään tuttu Ali Martikaiselle, joka oli lähtemättömästi hänen
sieluunsa syöpynyt.
Hän tarttui Olgan käteen ja kysyi:
— Mitä ajattelit, Olga? Sinulla on joku pyyntö, näen sen, se asuu
silmissäsi. Sano se minulle, rakas Olga, sano!
Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta.
Olga hämmentyi, painoi katseensa maahan ja puhui hätääntyneellä,
katkonaisella äänellä:
— Ei se ole mitään, rakas Ali, ei mitään! En minä mitään ajatellut eikä
minulla mitään pyytämistä ole. Kaikkihan on hyvin, sinä kirjotat usein,
niin olet luvannut. Ne kirjeet ovat minun elämäni, ne tuovat kaiken,
mitä yksinäisyydessä kaipaan.
Olgan äänestä kuuli, että hän taisteli epätoivoista taistelua. Ali
Martikainen tunsi tuskallisen vihlaisun sydämessään. Hänen mielensä
teki puhua, rohkaista Olgaa, mutta hän tajusi, etteivät sanat auttaisi.
Ei hänellä ollut millä rohkaista, hän itse ei hyväksynyt omaa
menettelyhän, ei jaksanut sitä enää edes ajatella, se oli hänestä niin
nöyryyttävä, pelkurimainen. Hän tunsi olevansa kokonaan syypää Olgan
kärsimyksiin, mutta hän ei kyennyt niitä lievittämään.
Laiva vihelsi, ja kannelta kiirehdittiin Ali Martikaista.
— Hyvästi, Olga, koeta pysyä rohkeana! sanoi hän ja puristi Olgan kättä
voimakkaasti, melkein rajusti.
Olga ojensi hänelle kukat ja kuiskasi tukahtuneella, tuskin kuuluvalla
äänellä:
— Kyllä minä kestän, elä pelkää, rakas Ali!
Ali Martikainen hyppäsi kannelle. Laivamies oli jo vetämäisillään
laskuportaat ylös. Tuli kuitenkin vielä joku viivykki, häntä kutsuttiin
muuanne ja hän jätti portaat paikalleen.
Ali Martikainen jäi portaiden yläpäähän ja kumartui kaiteen yli.
Hetkisen vielä Olga taisteli, mutta sitten hänen päänsä painui alas ja
hänen hartiansa alkoivat vavahdella.
Ali Martikaiselle tuli mieleen se hetki, jolloin Olga oli hänelle
elämänsä suuren tunnustuksen tehnyt, elämänsä näännyttävän tuskantaakan
paljastanut ja jolloin hän oli vannonut pelastavana Olgan. Samalla
tavoin seisoi nyt Olga, samat syvälle lihaan syöpyneet kahleet
jaloissaan.
Ali Martikaisen sisällä särkyi kaikki, hän kuuli kuin tuomiosoiton
korvissaan kumajavan:
— Petät valasi! Vannoit pelastavasi Olgan, hänen kahleensa katkoa
lupasit, mutta jätät hänet niihin menehtymään. Hän ei kestä, ei kestä!
Ja mille uhraat Olgan? Mikä on suunnitelmasi: kurja ajatushoure,
muualta lainattu, ei omasi! Sille Olgan uhriksi heität, Olgan onnen ja
oman onnesi tuhoat! — Ja kuin salaman leimahtavassa valossa selvisi
hänelle myös Olgan katse, se nöyrä, rukoileva pyyntö, joka asui Olgan
silmissä, jota Olgan huulet eivät rohjenneet, eivät voineet kuiskata.
Se puhui samaa.
Hän ei enää epäröinyt, hän ojensi kätensä ja sanoi pyytävällä,
vavahtelevalla äänellä:
— Olga, rakas Olga, tule!
Olga kuuli hänen äänensä kuin unessa. Hän kohotti päänsä, ja raju
toivonvälähdys näkyi hänen katseestaan, mutta se sammui heti. Sijalle
tuli pelokas epäily, säikähdys ja pohjaton tuska. Olga epäili aistejaan.
Laivamies tarttui portaisiin. Ali Martikainen sysäsi hänet syrjään,
pani jalkansa portaiden eteen ja toisti hellästi kutsuvalla, mutta
varmalla äänellä:
— Laiva lähtee, tule, Olga! Yhdessä me järjestämme uuden kotisi, meidän
yhteisen kotimme!
Silloin löi ihmeellinen, häikäisevä valo Olgan silmiin. Kaikki,
koko maailma katosi hänen ympäriltään, hajosi tyhjyyteen. Hän näki
yläpuolellaan vain valaistun laivankannen ja siellä kaiteen yli
kumartuneena rakastamansa miehen voimakkaana ja kauniina, ja sen käsi
oli ojennettu, sen ääni ja silmät kutsuivat.
Hän tarttui molemmin käsin, kiihkeästi, ojennettuun käteen. Ali
Martikainen auttoi hänet kannelle.
Seuraavassa tuokiossa vedettiin laskuportaat ylös, laiva irtautui
laiturista, kääntyi hitaasti ja läksi sitten, voimakkaan potkurin
iskuista vapisten, painumaan pimenevälle Äänisen ulapalle.
Raunalla olevan tavarasuojan varjossa oli seissyt kolme tukkilaista. He
astuivat valaistulle laiturille ja katselivat poistuvan laivan jälkeen.
Hetken vaitiolon perästä yksi heistä virkkoi:
— Sinne meni Aunuksen helmi, ryösti pois sen meiltä Suomen pulska petra!
Toiset nyökkäsivät äänettöminä.
Mutta valaistulla laivankannella seisoivat rinnatusten Ali Martikainen
ja Olga.
Niin seisoi Ali Martikainen kuin Karjalan kaukaisten salojen komea
lakkahonka, jossa ei ainuttakaan virhettä ole. Hänen käsivarteensa
nojaten seisoi Olga ja kuuli korvissaan Aunuksen koskien kohinan.
Mutta riemukkaasti se kohina soi, se soitteli ikuista elämän laulua,
joka ei kahleista eikä rajoista tiedä.
Olga painautui tiukemmin Ali Martikaisen kainaloon.
— Kaipaatko sinä tuota, rakas Olga? kysyi Ali Martikainen viitaten
yöhön häviäviin valoihin.
— En, Ali, minä en kaipaa mitään!
Olgan äänessä värähti suuri onni.