Aunuksen helmeksi nimitettiin tukkiurakoitsijain kesken Olgaa.
On löydetty monta muuta kallista helmeä Aunuksen kaukaisista
salopuroista.. Ovat niistä monet joutuneet ruhtinaitten linnoihin, ja
miespolvia niistä kummat tarinat helmenetsijäin nuotioilla kulkevat.
Kuuluisin kaikista oli kuitenkin Olga, suuren Sunujoen koskilla
syntynyt, siellä lapsuusaikansa ylennyt helmi.
Oli vielä joukossa joku vanhempi urakoitsija, joka muisti Olgan
lapsuusajan, ylvästeli sillä, että oli häntä pienenä paitaressuna
sylissään kanniskellut, hänelle Sunujoen kohisevien koskien
haltiataruja kertonut. Näiden mielestä oli Olga kuin tukkilaisen
unelma, könkään kumisevan autereesta väikkyvä onnenkaari, joka iäti
kutsun ja iäti houkuttaa.
Eipä kumma siis, jos urakoitsijat syksyllä Petroskoin kaupunkiin
saavuttuaan ensimäiseksi työkseen tekivät toivioretken Olgan korkeaan
kotiin. Kirkot ja monasterit tulivat toisessa sijassa, ennen niitä oli
Aunuksen helmi.
Liittyi näihin toivioretkiin myös käytännöllisiä vaikuttimia, niitä
ei Aunuksen tukkiurakoitsija konsanaan unohda. Olga oli naimisissa
Aunuksen läänin metsäherran kanssa, siksi kumarrusmatka Olgan kotiin
oli aina paikallaan. Ja kun Olgan lisäksi tiedettiin Pietarin piireissä
liikkuvan, oli kumarrusmatka kaksin kerroin paikallaan. Piirejä kohtaan
asui urakoitsijoissa pelonsekainen kunnioitus; parasta oli koettaa
pysytellä niiden mielisuosiossa.
Alkuaikoina olivat Olgaa urakoitsijani syksyiset vieraskäynnit
suuresti viehättäneet. Vanhat lapsuusajan tuttavat hän otti aina
lämpimästi vastaan. He toivat tullessaan tuulahduksen hänen omilta
synnyinsijoiltaan, he tiesivät aina tuoreimmat terveiset koskilta
kertoa.
Mutta vanhojen tuttujen mukana alkoi tulla uusia, ja useimmat näistä
olivat häikäilemättömiä tungettelijoita. He olivat kuulleet puhuttavan
Olgan viettelevästä kauneudesta ja elämänhalua uhkuvasta luonteesta ja
käsittivät nämä kertomukset omalla tavallaan. He eivät osanneet omaa
luontoansa paljastamatta Aunuksen helmeä palvoa. He arvelivat Aunuksen
helmen olevan urakoitsijain yhteisen aarteen, johon heillä jokaisella
oli oma osuutensa.
Tämä tympäisi Olgaa, ja vaikk'ei hän vanhojen tuttaviensa vuoksi
vieraskäyntejä kokonaan lopettanut, pani hän niille jyrkät rajat. Otti
vastaan tulijat melkein kuin viran puolesta, hymähti heille yhden
hymyn ja hävisi sitten omiin huoneisiinsa, jättäen toivioretkeläisen
Loginovin kera kahden.
Tästä huolimatta eli Aunuksen helmen maine himmenemättömänä
urakoitsijain keskuudessa. Jo uskottiin kyllä, että hän oli
saavuttamaton, mutta juuri saavuttamaton unelma se kaikkein kauneimpana
kangastaa.
Vieraskäyntinsä Olgan kodissa urakoitsijat ulottivat vasta sen jälkeen
kuin vanhimmat heistä olivat Petroskoihin saapuneet. Tänä syksynä
joutui näistä ensimäisenä Shirnikov. Hän ei kyllä Olgan lapsuusajan
tuttavia ollut, mutta hänen maineensa oli muuten suuri urakoitsijain
kesken.
Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen hän lähti Loginoveja
tervehtimään. Tiedämme, miten tämä toivioretki päättyi.
Shirnikovin huono onni ällistytti kaikkia. Oli kuulumatonta, että
sellainen mainehikas mies käännytettiin ovelta takaisin, vaikkapa
Loginov itse olisi kahdesti matkalla ollut. Olgan sairautta ei kukaan
uskonut.
Shirnikovin käynnin jälkeen Olga sai muutamia päiviä olla rauhassa,
kunnes itse urakoitsijain vanhin Makari joutui kaupunkiin.
Hän läksi, ja hänet Olga otti lämpimästi vastaan, sillä Makari oli
vanhin hänen urakoitsijatuttavistaan.
Mutta murheelliset toi Makari terveiset tullessaan: Olga oli ihan
liikutettuna kädestä puristaen pyytänyt häntä toisille ilmottamaan,
etteivät nämä vaivautuisi Loginovin poissaollessa. Hän tunsi itsensä
rasittuneeksi ja tahtoi nauttia aivan täydellistä rauhaa sen ajan,
minkä hänen miehensä Pietarissa viipyi. Se saattoi kestää viikon päivät
enintään, sitten taas kaikki olisivat tervetulleita.
Omasta puolestaan Makari neuvoi alistumaan Olgan toivomukseen. Kun
häneltä kysyttiin, oliko Olga tosiaan näyttänyt rasittuneelta, ei hän
mitään varmaa vastausta antanut. Arveli vain:
— Hittoko niiden suuren maailman naisten kaikki sairaudet selville
otti! Tottapa lie sairas, kun kerran vakuutti olevansa.
Itse asiassa Olga oli Makarin mielestä näyttänyt terveemmältä kuin
konsanaan. Oli hän kuitenkin siksi hienotunteinen, että piti huomionsa
omana tietonaan.
Mutta pian alkoi urakoitsijain kesken levitä kummallisia huhuja. Ne
tuntuivat alussa uskomattomilta, niille kohautettiin vain olkapäitä ja
naureskeltiin, mutta ne kävivät päivä päivältä yhä itsepintaisemmiksi.
Kohta kuiskailtiin ihan julkisena salaisuutena, että Olgalla taisi
olla lääkäri, jonka hoidossa hän merkillisen hyvin viihtyi. Ja
päällepäätteeksi tiedettiin tämän ihmelääkärin olevan urakoitsijan,
tähän asti aivan tuntemattoman nousukkaan, syntyjään suomalaisen
ja aivan ensikertalaisen Petroskoin kaupungissa. Nimenkin muutamat
tiesivät mainita sekä sen, että oli tämä urakoitsija jo hyvän aikaa
kaupungissa oleskellut sekä heti tultuaan herättänyt suurta huomiota.
Enempää ei tarvittu. Urakoitsijain mahtava ammattikunta joutui
kuohuksiin, ja kuohunta alkoi sieltä levitä muihin piireihin
kaupungilla.
Tällä kohtaa on tarpeellista sanoa, että Ali Martikainen unohti Olgan
hyvän neuvon, jätti nyhtäisemättä Rybinskajan hampaat. Ne hampaat
alkoivat tehdä työtään, ne nakersivat hellittämättä ja jättivät hyvää
jälkeä.
Rybinskaja kuiski ystävättärilleen, miten hän aivan yllättämällä
oli tavannut Olgan suomalaisen urakoitsijan seurassa ja heti ensi
vilkaisulla huomannut heidän välillään olevan hellän suhteen.
Jatkettiin sitten asian pohtimista ja saatiin lisää kumoamattomia
todisteita: Olga oli käynyt suomalaisen urakoitsijan hotellissa
häntä tapaamassa ja mennyt oikein hänen yksityishuoneeseensa! Tosin
palveluskunta, jolta asiaa urkittiin, vakuutti hänen siellä vain
pistäytyneen, mutta ties niitä uskoa. Olivat tietysti lahjottuja
kaikki tyyni ja pelkäsivät vielä päällepäätteeksi sekä Olgaa että
sitä suomalaista, kun sen velhoudesta alussa niin kummia tarinoita
kerrottiin. Ja vaikka olisi vain pistäytynyt, niin entäs sitten.
Skandaali oli jo sekin, ilmeinen skandaali piireissä liikkuvan naisen
teoksi!
Rybinskaja oli tarmokas ja kekseliäs nainen. Kun hän kerran oli saanut
tuulta purjeisiinsa, päätti hän ottaa täyden selon Olgan ja suomalaisen
urakoitsijan suhteesta.
Asia näytti olevankin helppo paljastaa: Loginovien koti oli kaupungin
ulkopuolella. Sinne pääsi kaupungista vain yhtä tietä myöten, ja siinä,
missä kaupungin kadut päättyivät ja tämä tie alkoi, sattui aivan
lähellä asumaan Rybinskajan paras ystävätär Harpunova, notaarin vaimo.
Tämän luo Rybinskaja nyt säntäsi selittämään, että olisi syytä ryhtyä
pitämään silmällä Loginovien kotiin vievää tietä. Saattoi nähdä sillä
tiellä mitä hyvänsä, lisäsi hän salaperäisenä.
Harpunova ja hänen tyttärensä Natalia — sivumennen sanoen he olivat
sekä äiti että tytär alusta pitäen katselleet himokkain silmin Ali
Martikaista ilmottivat Rybinskajalle sen hämmästyttävän uutisen, että
he olivat jo aikoja sitten järjestäneet tielle oikean vahdinpidon,
vaikkeivät olleet siitä muille mitään huudelleet. He tekivät työtä
hiljaisuudessa, eivät suuta soittaneet, ennenkuin asia oli täysin selvä.
Tämä oli paha pistos Rybinskajalle, mutta hän nieli sen urhollisesti ja
uteli sydän läpättäen vahdinpidon tuloksia.
Voitonriemuisina selittivät äiti ja tytär, että ainakin kerran he
olivat huomanneet suomalaisen urakoitsijan taivaltavan Loginovien
kotiin.
— Oliko Loginov silloin jo matkustanut Pietariin? iski heti Rybinskaja.
— Oli matkustanut, oli ollut siellä jo pari päivää! julisti Harpunova.
Rybinskaja oli lyöty, toisilla oli käsissä todisteita, joihin hän vasta
nyt oli muistanut turvautua. Harpunova ja Natalia nauttivat voitostaan
ja lorvailivat ihan yksityiskohdittain, miten suomalainen silloin oli
aivan keskellä päivää kävellyt Loginovien kotiin päin eikä vielä illan
pimetessä ollut palannut.
Ihan hengen pyrki salpaamaan Rybinskajalta tämä kertomus, niin oli se
yllättävä. Mutta yhteistä riemua jäähdytti jonkun verran se, ettei
tämän kerran jälkeen, vaikka siitä oli jo monta päivää kulunut,
suomalaisen käynti ollut toistunut.
— Jospa on mennyt hämärän tultua? ehätti Rybinskaja.
— Ei ole mennyt, on pidetty huoli siitäkin, selitti Harpunova hiukan
alakuloisena ja kertoi, että hän oli lähettänyt oman kuskipoikansa joka
ilta hämärän tultua tielle oikein lyhdyn kera vahtia pitämään, mutta
tuloksetta.
Tämä oli suorastaan käsittämätöntä; siitä alkoi haista se velhous,
jota suomalaisen huhuiltiin harjottavan. Selvää oli, että hän kävi
edelleen Olgan luona, kun oli kerran yhdesti siellä käynyt Loginovin
Pietariin mentyä ja kun Olga ei kerran ketään muita vastaanottanut eikä
kaupungille hievahtanut.
Mutta millä tavoin suomalainen sinne meni? Siinä oli salaperäinen
kysymys.
— Kun ei asuisi kokonaan siellä? paukautti Rybinskaja, silmissään
rietas välähdys.
— Ei asu, ilmotti Harpunova. — On siitäkin selvä otettu. Hotellissaan
viettää joka yön.
— Entäs päivät?
— Päivillä on harvoin kotona, tiesi Natalia, joka oli muuta asiaa
tehden käynyt sitä hotellin ovenvartijalta urkkimassa.
Päätettiin kolmisin vielä lähteä hotellin ovenvartijan kimppuun, jotta
saataisiin mahdollisimman tarkat tiedot suomalaisen elämäntavoista.
Hotelliin jouduttuaan tiedusti Rybinskaja ilman muita mutkia, oliko
suomalainen urakoitsija kotona. Hänellä olisi muka ollut tähdellistä
asiaa urakoitsijalle.
— Jos on kotona, ajatteli hän, keksin vaikka mitä.
Ovenvartija kumarteli imelä hymy naamallaan ja ilmotti, etteivät Ali
Pavlovitsh suvainneet olla kotona.
— Mihin aikaan hän tulee? tiedusteli Rybinskaja korviansa heristäen.
Ei osannut sitä ovenvartija tarkalleen sanoa.
— Taitaa viipyä kaiket päivät kotoa poissa? tiedusteli edelleen
Rybinskaja.
Ovenvartija myönsi, että niin tosiaan suvaitsivat Ali Pavlovitsh tehdä.
Naikkosten sydämet läpättivät. Rybinskaja jatkoi vielä urkkimistaan:
— Ehkä tuleekin hyvin myöhään kotiin, tuskin voi illalla ensinkään
häntä tavata?
Ovenvartija meni vähän hämilleen, mutta selitti sitten imelä hymy
naamallaan, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat iltaisin tulla kotiin ihan
tavalliseen aikaan.
— Mihin tavalliseen aikaan? tiukkasi Rybinskaja.
— Ka siihen tavalliseen aikaan kuin muutkin oikeauskoiset tulevat.
Joskus aikaisemmin, joskus vähän myöhemmin.
Naisissa heräsi epäluulo, mutta ovenvartijalta oli mahdoton saada sen
tarkempaa selkoa. Hän selitteli vain imelästi hymyillen ja varsin
lennokkain sanoin, että Ali Pavlovitsh suvaitsivat olla erittäin
säntillinen mies, kaikin puolin parhaita, mitä heillä konsanaan oli
suvainnut asua.
Naiset poistuivat kiukustuneina, mutta heidän mentyään ovenvartija
vilkutti silmiään ja irvisti pahasti.
Itse asiassa hän tiesi paljon enemmän kuin oli kertonut. Hän muisti
varsin hyvin, ettei suomalainen enää viikon päiviin ollut tavalliseen
aikaan kotiin tullut. Oli aina tullut myöhään yöllä, kaikkein
viimeisenä.
Ja tiesi hän mielestään vielä muutakin. Hänellä oli tarkka nenä, hän
tunsi vieraansa hajusta, erehtymättä. Ja Ali Martikaisen vaatteiden
lemu puhui hänelle joka yö omaa merkitsevää kieltään; se erosi kaikista
muista jyrkästi. Hän oli haistanut tuota lemua vain kerran ennen, mutta
hän muisti sen. Se oli kotoisin piireistä, siitä hän olisi voinut
päänsä pantiksi panna.
Mutta juuri siksi hän vaikeni kuin muuri. Hänellä oli syvä kunnioitus
piirejä kohtaan.
Vaikenemiseen olivat myös syynä ne uljaat juomarahat, jotka ovenvartija
joka yö sai Ali Martikaiselta. Ei tämä kyllä ollut hänen vaitioloaan
pyytänyt, mutta ymmärsi hän asioita sen verran, että tiesi pitää suunsa
tukossa pyytämättä.
* * * * *
Rybinskaja järjesti suuret kutsut. Sinne saapuivat kaikki tunnetuimmat
urakoitsijat, ja saapui sinne myös sahojen herroja. Niinikään Baroninin
tyttäret tulivat, mutta ei tullut Ali Martikainen eikä Olgakaan, vaikka
molempia oli kutsuttu.
Tämä herätti heti alussa huomiota, ja naisvierasten kesken alettiin
aivan julkisesti pohtia Olgan ja Ali Martikaisen suhdetta. Rybinskaja
säälitteli haikeasti, että Olga Nikolajevna pani hyvän maineensa
alttiiksi moisen seikkailijan kanssa seurustellessaan. Oli suomalaisen
nähty ihan selvällä päivällä juoksevan Loginovien kotona, vaikka
Loginov itse oli poissa eikä muita vanhempiakaan urakoitsijoita siellä
suvaittu vastaanottaa. Oltiin rasittuneita muka! Se meni jo liian
pitkälle.
Harpunovit säestivät Rybinskajaa, muut naiset siunailivat.
Baroninin nuorempi tytär Sofia rupesi urhokkaasti puolustamaan
Ali Martikaista, väittäen posket hehkuen, ettei tämä ollut mikään
seikkailija, vaan parhaita ja jaloimpia miehiä mitä tukkijoelle
konsanaan on eksynyt.
— Olet tainnut itsekin jo siihen pikeytyä! pisti Rybinskaja ilkeästi.
Toiset alkoivat nauraa hihittää.
Sofia lensi punaiseksi harmista, mutta ei antanut perään. Hän ei
sanonut moisista pistoksista välittävänsä ja väitti edelleen tuulesta
temmatuiksi kaikki juorut, joita Olgasta ja suomalaisesta leviteltiin.
Mutta silloin hän sai Rybinskajalta ja Harpunovalta oikein äidilliset
nuhteet ja neuvon, että kunniallisen nuoren tytön piti tällaisista
asioista puhua varovammin.
Sofia suuttui siitä niin, että kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.
Hän alkoi tehdä lähtöä kenellekään hyvästiä sanomatta. Hänen sisarensa
Maria teki hänelle seuraa.
Muutamat sahojen herroista sattuivat myös kinastelun kuulemaan. He
ottivat Sofian asian omakseen, sanoivat paikalla lyhyet hyvästit ja
läksivät Baroninin tyttärien matkaan.
Seurasi yleinen nolostuminen. Poistuneet olivat kaikki merkkihenkilöitä
petroskoilaisessa yhteiskunnassa, ja heidän päättävä esiintymisensä
vaikutti kuin kylmä vesiryöppy. Se oli aivan kuin julkinen,
allekirjoituksilla varustettu vastalause Olgaan ja suomalaiseen
urakoitsijaan kohdistettua panettelua vastaan.
Rybinskaja kyllä koetti lyödä asian yleiseksi nauruksi, mutta se
ei onnistunut. Kaikki vieraat alkoivat tuntea olonsa tukalaksi
ja rupesivat tekosyitä keksien toinen toisensa perästä sanomaan
jäähyväisiä. Kutsut päättyivät julkiseen skandaaliin.
Rybinskaja oli raivoissaan ja vannoi veristä kostoa Olgalle ja Ali
Martikaiselle.
Seuraavana iltana ottivat sahojen herrat klubillaan tapahtuman
puheeksi. Ihmettelyä heissäkin herätti Ali Martikaisen kertakaikkinen
katoaminen heidän illanistujaisistaan. Aamupäivillä hän säännöllisesti
kävi sahoilla pakisemassa yhtä ja toista, mutta iltaisin hän hävisi
kuin maan alle. He kaipasivat hänen seuraansa, mutta hän oli ja pysyi
poissa.
Oli joku herroista ohimennen tiedustellut siihen syytä Ali
Martikaiselta, mutta tämä oli vain olkapäitään kohauttaen selittänyt,
että hänellä sattui olemaan muita kiireellisiä tehtäviä, ei joutanut
mitenkään tulemaan.
Selitys oli liian epämääräinen. Näytti olevan suoranainen pakko uskoa
akkaväen juoruja, mutta sitä eivät Ali Martikaisen uudet ystävät
aikoneet lähteä kaupungille toitottamaan. He totesivat sen vain omassa
keskuudessaan ja sopivat, että asiasta ollaan vaiti.
Eivät he myöskään kadehtineet suomalaisen ystävänsä menestystä,
vaikka yksi ja toinen heistä oli polttanut omat kyntensä yrittäessään
lähennellä Olgaa. Ali Martikainen oli heidän mielestään mies, jolle
saattoi toivoa kaikkea hyvää, ja olihan hän sitäpaitsi, mikäli joku
tiesi kertoa, pelastanut Olgan hengen Porokoskella. Olga maksoi
hänelle siitä nähtävästi lämpimän palkkion, ja siihen ei muilla
ollut mitään sanomista. Ainoa harmillinen puoli koko jutussa oli se,
että he näyttivät kokonaan menettäneen uuden verrattoman seura- ja
pelitoverinsa.
— Tulisi edes se ukko Loginov lopulta kotiin, huokasivat he. — Silloin
Ali Martikainen ehkä jolloinkulloin irtautuisi hetkiseksi Olgan
viettelevästä otteesta.
Mutta ukko Loginov juuttui lujasti kiinni Pietariin. Siellä oli yleinen
metsäherrojen kokous, johon hän oli kutsun saanut. Muutaman päivän
perästä hän kyllä kirjotti vaimolleen, että palaisi kotiin viikon
kuluttua. Mutta kun viikko oli kulunut loppuun, ei hän palannutkaan.
Sen sijaan tuli toinen ja hyvin yllättävä kirje, jossa Loginov ilmotti
tulleensa valituksi erääseen komiteaan, jonka pitäisi jäädä vielä
Pietariin valmistelemaan hallitukselle ylen tähdellistä ehdotusta.
Loginov oli aivan ymmällä moisesta kunniasta, ei hän ikinä ollut
sellaista osannut uneksiakaan. Niin hän vaimolleen kirjotti.
Olga näytti miehensä kirjettä hymyillen Ali Martikaiselle. Tämä
hämmästyi ja ilostui, mutta sitten hän katsoi Olgaan pitkään ja
ymmärsi, mistä yllätys oli lähtöisin. Hän yritti siitä nauraen
huomauttaa Olgalle, mutta Olga pani hyväillen kätensä hänen suulleen ja
sanoi:
— Ei puhuta tästä sen enempää. Pitäähän Loginov raukankin osalle kerran
jonkun huomaavaisuuden sattua.
Ali Martikainen teki matkansa Olgan luo veneellä. Olga oli heti alussa
tämän tien hänelle neuvonut, ja siitäpä luonnollisesti johtui, että
Harpunovien vaanimiset jäivät niin laihoiksi.
Venematka alkoi Baroninin lautatarhasta. Sinne samoin kuin sahoillekin
oli Ali Martikaisella esteetön pääsy, vaikka ne olivat muulta yleisöltä
suletut. Joka aamu hän kävi näön vuoksi sahoilla pakisemassa päivän
kuulumiset sekä pujahti sitten pitkin rantaa leviävään lautatarhaan.
Siellä oli työssä muutamia hänen entisiä tukkilaisiaan. Näiden avulla
hän oli hankkinut itselleen veneen, jota hän säilytti lautatapulien
välissä aivan huomaamattomassa paikassa. Miehet ihailivat entistä
päällikköään ja pitivät visusti omana tietonaan hänen salaisuutensa.
Venematka kävi ensin lautatarhan sivua pitkin. Sitten tuli autiota
rannikkoa, jolla harvoin liikkui ketään ihmisiä. Rannikko päättyi
metsäiseen niemeen, jonka ympäri kierrettyä jouduttiin yksinäiseen,
hiljaiseen lahdenpoukamaan. Tässä poukamassa oli Loginovien uimahuone
ja venevalkama, ja siitä vei tasotettu metsäpolku heidän kotiinsa.
Olga odotti joka päivä rannassa Ali Martikaisen saapumista. Aluksi
hän odotti uimahuoneen rappusilla. Hänen katseensa oli jännittyneenä
suunnattu niemen kärkeen, ja kun Ali Martikaisen veneen kokka pisti
näkyviin sen takaa, sykähti hänen sydämensä riemukkaasti ja hän alkoi
heiluttaa tulijalle nenäliinaansa tervehdykseksi.
Mutta eräänä päivänä hänelle pisti päähän kepponen. Hän tahtoi nähdä
odotetun veneen jo ennen niemen kärkeen saapumista, ja siksi hän
kiersi rantahietikkoa myöten niemeen ja istahti sinne tuuheiden puiden
varjostamille rantakiville.
Täältä oli vapaa näköala lautatarhalle asti, ja hänen odottava silmänsä
huomasi heti, kun Ali Martikaisen vene irtautui lautatapulien varjosta
ja alkoi nopeasti lähestyä nientä.
Ali Martikainen istui keskituhdolla ja souti tasaisin, voimakkain
vedoin. Vene kiiti eteenpäin aivan suorassa viivassa, ja joka
vetäisyllä kohahti vesi korkealle sen kokan edessä. Kun tuo kohahdus
näkyi, sykähti Olgan sydän rajusti. Pian joutui vene aivan lähelle.
Silloin Olga painautui oksien alle kokonaan piiloon. Vain hänen
silmänsä seurasivat sieltä veneen liikkeitä. Nyt joutui vene niemen
kärjen kohdalle ja oli käännähtämäisillään lahteen. Olga päästi heikon
huudahduksen.
Ali Martikainen heristi korviansa ja lakkasi soutamasta. Hän suuntasi
tutkivan katseen rannalle, mutta kun sieltä ei mitään näkynyt,
käänsi hän päänsä ja vilkaisi uimahuoneen rappusille. Tämä vilkaisu
toi hänelle varmuuden, hän pyöräytti veneensä rannalle ja huudahti
iloisesti:
— Kas vain, täällä taitaa olla eksynyt karitsa piilossa, etsitäänpäs!
Hän nousi rannalle ja keksi pian Olgan päähineen ja silmät, jotka
tirkistelivät kuin gasellin silmät oksien alta.
Ali Martikainen veti hänet riemastuneena piilopaikastaan ja kantoi
sylissään veneeseen istuttaen hänet rinnalleen. Loppumatkan he soutivat
kahden, ja vene ennätti Olgan ilvehtiessä tehdä monta mutkaa ja
koukeroa, ennenkuin jouduttiin matkan päähän.
Tästä lähtien toistui sama etsiminen joka päivä. Aina keksi Olga uusia
piilopaikkoja niemen metsiköstä, ja aina oli riemu yhtä rajaton, kun
Ali Martikainen hänet vihdoin löysi. Välistä he unohtuivat pitkäksi
aikaa istumaan kivelle sylityksin, ennenkuin loppumatkan jatkamisesta
tuli mitään.
Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin.
Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden
yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma,
poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.
Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään
ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta
seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria.
Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta
vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.
— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga
värähtävällä äänellä.
Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:
— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin
tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana
ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne
kaukaisuuteen, näkymättömiin.
— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on
monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo
häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja
epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina
palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi
silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!
— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan,
kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä
tavotit elämän.
— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle.
Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä
Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.
Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat
sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten
kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.
Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä
hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan.
Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin
ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov
taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin
taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää
pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan
ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten
vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli
pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin
Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän
häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.
Jos vastoin kaikkia odotuksia Loginov vastaan panisi, voisi Olga
pelotella häntä niillä piirituttavuuksillaan. Niitä Loginov pelkäsi ja
kunnioitti yli kaiken, ja jos Olga niihin uhkaisi vedota, olisi häneltä
luonto poissa.
Avioero siis nähtävästi hyvin pian järjestyisi, ja lopusta kyllä
selvittäisiin. Heti avioeron saatua he lähtisivät ulkomaille ja siellä
hankkisivat liitolleen muodollisen vahvistuksen. Ali Martikainen
oli aikonut lähteä ulkomaille vasta muutaman vuoden päästä, mutta
voitaisiin sille matkalle aivan hyvin lähteä aikaisemminkin, kun asiat
vaativat.
Tällainen oli Ali Martikaisen suunnitelma, ja Olga hyväksyi sen
täydellisesti. Mutta sen toimeenpano vaati aluksi heidän eroamistaan,
ja siitä ei Olga tahtonut mitään tietää, ennenkuin Loginov palaisi
Pietarista. Siihen asti pitäisi Ali Martikaisen viipyä hänen luonaan.
Heidän onnensa oli vasta niin nuori, hän menehtyisi, jos hänen nyt
heti pitäisi yksin jäädä. Hän ei voinut ajatella seuraavaa päivää Ali
Martikaisen poistuttua. Hänen piti saada aikaa totutellakseen siihen
ajatukseen.
Ali Martikainen itse tunsi eron hyvin vaikeaksi ja hän jäi. Kotoa
kyllä oli kiirehditty hänen paluutaan. Siellä oli tekeillä laajoja
uudisviljelyksiä, joiden jatkamiseen olisi pitänyt palkata joukottain
työväkeä. Mutta sitä varten olisi tarvittu itsensä isännän lopullinen,
ratkaiseva sana. Häntä pyydettiin edes pikimmältään käymään kotona,
jollei hän pitemmäksi aikaa voisi jäädä. Jollei hän heti tulisi, olisi
syystöiden aika mennyttä ja suunnitelmat, joihin jo oli paljon rahoja
pantu, jäisivät keskeneräisiksi.
Ali Martikainen ei kutsua noudattanut. Onneksi hänellä sattui
olemaan matkassaan tilustensa kartta. Hän istahti sen ääreen ja
laati se ohjeenaan ulkomuistilta tarkan työsuunnitelman sekä lähetti
sen postissa selittäen, että hänen itsensä oli tällä kertaa aivan
mahdotonta päästä irti.
Se asia selvisi sillä, mutta tuli toisia, jotka antoivat hänelle
välistä kiusallista ajattelemisen aihetta.
Kuta useammin Ali Martikainen mietti Olgan ja oman kohtalonsa lähintä
ratkaisua, sitä vähemmän se häntä tyydytti. Alussa oli laatimansa
suunnitelma tuntunut hänestä mukiinmenevältä, mutta vähitellen hän
huomasi sen kokonaan sotivan vastoin periaatteitaan. Se ei sopinut
yhteen hänen lakinsa kanssa.
Hän tiesi itse rikkoneensa lakia, jota oli tähän saakka tukkijoella
loukkaamatonna kunnioittanut. Hän oli tunkeutunut toisen kotiin, toisen
sulkeman puomiaitauksen sisälle. Hän puolusti itseään sillä, että oli
sen tehnyt elämän oikeudella, jonka hän katsoi korkeammaksi kaikkia
muita lakeja. Sellaista oikeutta ei Loginovilla Olgaan ollut, Loginov
oli ottanut Olgan kauppatavarana, korvauksena hyvyydestään. Siksi Ali
Martikainen vähintäkään sääliä tuntematta ryösti häneltä Olgan.
Mutta häntä loukkasi syvästi se, että Olgan pitäisi jäädä edelleen
Loginovin katon alle, se tuntui hänestä suorastaan raukkamaiselta.
Hänen lakinsa vaati menettelemään suoraan Loginovia kohtaan. Ja suora
menettely oli se, että hän tekisi tilit kerralla selväksi ja hankkisi
Olgalle muualta turvapaikan.
Tämä ajatus kiusasi häntä yhtenään, mutta hän ei nähnyt mitään
mahdollisuutta asian tyydyttävään ratkaisuun. Hän tiesi Suomessa
verrattain nopeasti voivansa järjestää Olgalle siedettävät olot.
Hänellä oli hyviä ystäviä sekä kotipuolessaan että myös Etelä-Karjalan
kaupungeissa. Heidän avullaan hän voisi hankkia Olgalle viihtyisän
kodin, jossa tämän ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta jossa hän
samalla saisi olla rauhassa uteliaiden ihmisten tungettelulta, kunnes
avioero olisi selvitetty. Mutta välttämätön oli sitä ennen hänen oma
matkansa Suomeen. Kirjeellisesti ei asiaa voinut selvittää, se oli
liian arkaluontoinen.
Masentuneena ja tyytymättömänä itseensä hän eräänä päivänä otti
Olgan kanssa asian puheeksi ja ehdotti, että Olga menisi Pietariin
sikäläisten tuttaviensa luo siksi aikaa, kun hän Suomessa olisi saanut
Olgan kodin kuntoon.
Olga katseli häntä hämmästyneenä, sitten alkoivat kyyneleet vieriä
hänen poskilleen. Hän heittäytyi Ali Martikaisen kaulaan ja puhui:
— Sinäkö, Ali, sinäkö tahdot, että minun vielä pitäisi sinne mennä?
En voi sitä tehdä, se on mahdotonta. Tuntisin kulkevani siellä joka
askeleella kuin liassa, tahrautuvani, ja minä en tahdo tahrautua. Minä
kuulun sinulle ja sinulle minä tahdon pysyä puhtaana.
— Mutta voithan sinä, rakas Olga, pysyä siellä syrjässä jonkun hyvän
ystäväsi luona, huomaamatta.
— Ei siellä voi, ne vetäisivät esille väkisin. Pitäisi taas lähteä
teeskentelemään, kuuntelemaan niiden imarteluja ja itse imartelemaan.
Ei, ei! Kauhistuttaa, kun vain ajattelenkin sitä. En osaa enää niitä
imarrella, en tahdo sitä tehdä. Enkä voi kuunnella niiden imartelua,
sillä se loukkaa minua vielä syvemmin. Minä en kuulu sinne, en ole
koskaan kuulunut. Väkisin olen koettanut sinne totuttaa itseäni ja sitä
tehdessäni olen jokaisella askeleella repinyt ja polkenut lokaan pala
palalta parhaan osan oikeasta, pyhimmästä olemuksestani.
Hän kietoutui yhä lujemmin Ali Martikaisen kaulaan, peitti hänen
huulensa polttavilla suudelmilla ja jatkoi:
— Sinähän tahdoit itse, että unohtaisimme sen, että minä tulisin
hyväksi, sinun arvoiseksesi. Minä tahdon siksi tulla, mutta jos menisin
sinne, särkyisi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Ali Martikainen heltyi.
— Sinä olet hyvä, Olga, sinä olet minun arvoiseni, puhui hän. —
En pyydä enää koskaan sinua sinne lähtemään. Jää tänne, vaikka se
tuntuukin minusta hyvin vaikealta.
— Vaikealta se minustakin tuntuu, alentavalta ja hyvin raskaalta.
Mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin siellä. Täällä saan olla
rauhassa omiin huoneisiini sulkeutuneena, minun ei tarvitse näyttäytyä
Loginoville milloinkaan, jollen tahdo. Saan ajatella ainoastaan sinua,
muistella niitä hetkiä, jotka olemme yhdessä eläneet, ja odottaa
tulevaisuutta, meidän yhteistä tulevaisuuttamme.
Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti
Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat
olleet. Se oli tyhjä.
Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:
— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään
minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat,
ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua
elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän,
jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.
Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä
tulisesti, intohimoisesti.
— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin
olen elämässäni toimia koettanut.
— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu
tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa.
Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun
rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua,
etten ole vain taakaksi.
— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani
tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni
yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä.
En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo
palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en
pelkää enää väsymystä.
Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja
Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma,
tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen,
he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain
kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä
mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä.
Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.
Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin
kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että
hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.
— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en
minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi
ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin
menemään.
Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.
Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen
pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon
jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli
tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut
hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen
edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut
menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen,
mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten
mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot
tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä
käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet
täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.
Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle
auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin
hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se
virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti
hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat
ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä
pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista.
Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä.
Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.
Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen
elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli
hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään
ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi
täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä
väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös
selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen
totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen
ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut
hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät
häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla
oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon
rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.
Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.
Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen
olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava
katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen
elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen
kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan
olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen
hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon
läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja
ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily
oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen
elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän
kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana
ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja
Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.
He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin
häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi
emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla
liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä
ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät
omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli
tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä
korkea raja-aita.
He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja
palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat
he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin
suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he
unohtivat sen.
Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta
pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna.
Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella
tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi,
nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen
sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia,
ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin
ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen
kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.
Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle:
— Sinä lupasit, Olga, ruveta tekemään työtä minun rinnallani, kun
menemme ulkomaille, lupasit auttaa minua. Mutta tiedätkö, miten paljon
sinä jo nyt autat minua. Minun sieluni oli aivan hiomaton, näköpiirini
ahdas ja yksipuolinen. Mutta sinun lumoavien käsiesi kosketuksesta
tunnen silmieni aukenevan, niin että näen selvinä monta elämän
ongelmaa, joista minulla ennen oli vain hämärä aavistus. Sinä muokkaat
ja kasvatat minusta aivan uuden ihmisen, viet minut hellällä, mutta
varmalla kädellä tukkijoelta suureen, ihanaan maailmaan. Saan olla
kiitollinen hyvälle kohtalolle, että se lähetti sinut tielleni.
— Enemmästä minä saan sitä kohtaloa kiittää, lausui Olga painautuen
hänen syliinsä. — Olin jo niin väsynyt, ettei edes soitto jaksanut
minua elämän mataluudesta nostaa. Se toi mieleeni vain kahta
polttavampana toivottoman ikävän ja jäätävän tuskan. Ihan pelkäsin
monasti pianoni kieliä kosketella. Nyt soitan mielelläni, soitan
sinulle ja itselleni rakkautemme ikuista ylistystä.
Hän hyväili Ali Martikaisen tukkaa ja jatkoi:
— Pidätkö minua kevytmielisenä, Ali, jos teen sinulle yhden
tunnustuksen?
— Mikä se tunnustus on?
— Se on se, että minä rakastuin sinuun ensi näkemältä, siellä
Porokoskella, rakastuin auttamattomasti, minä suuren maailman nainen
olevinani! En saanut sinusta pois ajatuksiani millään. Aina asui
mielessäni semmoinen aavistava odotus. Tuntui kuin olisit aina seisonut
jossakin aivan lähellä, näkymättömissä, mutta lähellä elämäni kynnystä
ja puhunut: odota vähän, minä tulen! Polttavasti silloin kaipasin
sinua, mutta kuitenkin minun oli hyvä olla. Vuodatin monasti onnen
kyyneliä ja soitin ihan haltioissani iltakaudet. Ja sävelet tuntuivat
riemukkaasti laulavan: hän tulee, hän tulee kohta! Ja sinä tulit,
sinä avasit oven ja seisoit kynnyksellä. Sinä valtasit ja täytit heti
sieluni jokaisen salatuimmankin sopukan, ei jäänyt enää sinne millekään
muulle tilaa. En voi ajatella elämää ilman sinua, en mitään voi ilman
sinua ajatella. Jos sinä poistuisit ja painaisit oven kiinni perässäsi,
jäisi vain kolkko tyhjyys jälelle, olemattomuus.
— Minä en poistu! sanoi Ali Martikainen kietoen kätensä hänen
vyötäisilleen. — Minä jään ja pidän sinut kokonaan.
— Minä tiedän, että sinä pidät kokonaan, puhui Olga. — Tiesin sen
jo edeltäpäin. Sinussa asuu semmoinen vastustamaton voima, se vetää
puoleensa. Sinä olet vaarallinen mies naisten lähettyvillä.
Ali Martikainen katseli häntä nauravin silmin.
— Niinkö luulet, Olga, että minä olen vaarallinen mies? Minä pelkään
sinun olevan melkein yhtä vaarallisen naisen, ja silloinhan sovimme
erinomaisesti toisillemme, pysymme tasapainossa!
Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä
kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.
Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä.
Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton
säikähdys.
Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti;
hän kysyi hillityllä äänellä:
— Loginov tulee kotiin, niinkö?
— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.
Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän
sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi
syliinsä ja koetti häntä rohkaista.
— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla
rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se
tule pitkälliseksi, minä lupaan.
— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että
rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen
olkapäätä vasten.
Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa
vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken
viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille
molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella.
Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti
vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu
löytäjänsä syliin.
Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään
ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään
molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen
Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran
yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten
kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.
Aluksi Olga ei näyttänyt ensinkään kuulevan hänen puhettaan, mutta
vähitellen hän rauhottui ja alkoi antaa katkonaisia vastauksia, kun
Ali Martikainen hellävaroen tiedusteli hänen mielipidettään lukuisista
pikku seikoista, joista vain naiset voivat täysin perillä olla.
Tahallaan hän tekeytyi tietämättömäksi monesta kohdasta ja sai
niin Olgan lämpenemään, jopa hymyilemään kyyneltensä läpi. Lopulta
he keskustelivat vilkkaasti, laskivat päiviä, — mikä menisi Ali
Martikaisen matkaan, mikä huoneiden vuokraamiseen, mikä niiden
kalustamiseen ja Olgan tulevien lähimpien ystävien valmistamiseen.
Hän kertoili Olgalle näiden tulevien ystäviensä luonteesta, heidän
harrastuksistaan ja heidän perheoloistaan. Hän oli jo monasti ennen
sen tehnyt, mutta hän teki sen vielä kerran ja sai Olgan mielen
viihdytetyksi.
Tavan takaa hän kyllä tunsi omaa sydäntään ilkeästi kouraisevan; tuntui
kuin hänen sisässään olisi puhunut ääni: Elä petä itseäsi! Suunnitelmasi
on huono, sinä jätät Olgan pitkäksi aikaa sen miehen hoivaan, jolta
aiot hänet ryöstää, alennat itsesi hänen silmissään, et menettele
suoraan ja lakisi mukaan! Ja Olga nääntyy suruun ja masentavaan häpeään
odottaessaan sinun kutsuasi.
Niin, hän tiesi tuon äänen puhuvan aivan oikein. Hän menetteli
miehuuttomasti, alensi itseään ja tuotti nöyryyttäviä kärsimyksiä
Olgalle, mutta mahdotonta oli toisin menetellä. Olgaa ei voinut
edeltäpäin kaikkea valmistamatta viedä vieraaseen maahan, uppo-outojen
ihmisten pariin. Olgalle piti uudessa ympäristössään osottaa
hellyyttä, hänen lähelleen piti saada edes muutamia ihmisiä, jotka
häntä ymmärtäisivät, osaisivat häntä rohkaista ja samalla pitää hänet
loitolla sellaisista kosketuksista, jotka voisivat häntä haavottaa ja
tuottaa hänelle mielipahaa.
Sen lisäksi piti Olgan lähdön tapahtua kiusallista huomiota
herättämättä. Hienotunteisuus Olgaa itseään ja hänen entistä kotiaan
kohtaan vaati niin menettelemään. Muu ei voinut tulla kysymykseen,
kaiken piti tapahtua aivan kuin hän, Ali Martikainen, ei olisi tiennyt
mitään koko hankkeesta.
Entäs Loginov! ilkkui ääni hänen sisällään. Mitä hän sanoo sitten
jälkeenpäin, kun näkee miten kavalasti menettelit? Ja mitäs muut
sanovat? Säästyykö Olgan oma ja kodin maine sillä tavoin sen paremmin
kiusalliselta huomiolta?
Näin riehui hänen sisällään taistelu, masentava ja nöyryyttävä, mutta
hän koetti painaa sen alas ja hän onnistui siinä. Hän nauroi ja laski
leikkiä sekä johdatti lopuksi keskustelun niihin käytännöllisiin
seikkoihin, jotka Olgan pitäisi kotoaan lähtiessään ottaa huomioon.
Tätä asiaa oli aiemmin vain ohimennen kosketeltu, ja siksi Olga
vilkkaalla mielenkiinnolla siihen tarttui.
Sovittiin, että Olga jättäisi Loginovin kodin sellaiseksi kuin se
oli ja ottaisi mukaansa ainoastaan välttämättömimmät omat tavaransa.
Olisi kyllä ollut lukuisia rakkaiksi käyneitä pikku esineitä mutta
Olga lupasi päättävästi ne uhrata. Ne vain olisivat uusissa oloissa
muistuttamassa ikävästä menneisyydestä.
Todellista kaipausta sanoi Olga tuntevansa ainoastaan
kukkas-istutuksistaan erotessaan. Niiden hoitelemiseen oli hän uhrannut
kaiken sen hellyyden, jota muut eivät kaivanneet, ja ne olivat saaneet
hänet unohtamaan monta raskasta hetkeä.
Oli myös muutamia vanhoja palvelijoita, joiden tulevaisuus tuotti
Olgalle ajattelemisen aihetta, mutta sovittiin lopuksi, että avioeron
yhteydessä koetettaisiin Loginov taivuttaa heistä huolehtimaan.
Olga arveli Loginovin siihen suostuvan, sillä hyvin hän aina oli
palvelusväkeään kohdellut.
Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan
huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä,
ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen
olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä
yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti.
He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän
henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.
Silloin Olga rupesi laulamaan.
Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi
Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei
hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa
vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä
hänen soittoonsa.
Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:
— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä
meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.
Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut
milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä
samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.
Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot
menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren
rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.
Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi
kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi
mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon,
kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän
kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren
mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä
ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia.
Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin
syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu,
Olgan laulu.
Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä
kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan
hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka
soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.
Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö
valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee.
Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa
hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen
katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.
Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan
tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita
karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen
lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen
hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin
aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa
kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä
olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.
Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan
silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä
rukous.
Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi
Olgan mielettömästi rintaansa vasten.
Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.