Olga odotti puistossa kukkaslavojen luona.
Hän rakasti intohimoisesti kukkiaan, hän vaali ja helli niitä aina
itse, sallimatta kenenkään toisen kajota niihin.
Oli lämmin syysilta, ja kukista levisi voimakas tuoksu. Olga kyyristyi
niiden ääreen, nyhti hellävaroen pois varsista kellastuneita alalehtiä,
hyväili kukkasia ja veti niiden lemua sieraimiinsa.
Hän tunsi olonsa kuvaamattoman onnekkaaksi, hänen povessaan läikehti
kuohuva odotuksen, riemu. Hänestä tuntui, ettei nyt mitenkään voinut
olla syksy ja kukkien lähenevä kuolinaika. Hän kuuli selvästi lähenevän
suuren kevään kohinan, se sytytti hänen suoniinsa palon, jommoista hän
ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
— Se on elämä! kuiski hän kukkasilleen. — Kuuletteko! Se tekee tuloaan.
Minäkin saan kerran elää, olen odottanut niin kauan, kärsinyt ja
palavasti kaivannut. Luulin jo kuihtuvani ja kuolevani, mutta kohtalo
oli minulle hyvä.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Niihin kyyneliin sekottui muistoja
pitkien raskaiden vuosien kärsimyksistä, mutta enemmän niihin sekottui
vapisuttavaa onnea ja aavistusta.
Hän säpsähti ja hänen sydämensä alkoi rajusti lyödä. Hänen herkkä
korvansa kuuli kaukaa maantieltä läheneviä askelia, pitkiä, tasaisia,
voimakkaita askelia. Hän hypähti seisoalleen ja aikoi lähteä juoksemaan
tulijaa vastaan.
Mutta sitten hän hillitsi itsensä ja jäi odottamaan siihen kukkiensa
luo. Hän oli kiihtynyt, hän tunsi vapisevansa, ja hänen poskensa olivat
aivan kalpeat. Hän koetti rauhottua.
Ali Martikaisen komea vartalo ilmestyi portista. Hänellä oli yllään
hieno englantilainen urheilupuku ja tiukat nahkasäärystimet. Hän läheni
nopeasti notkeana ja voimakkaana. Jo hyvän matkan päästä hän huomasi
Olgan ja kohotti hattuansa tervehdykseksi.
— Annoitte odottaa itseänne, minun pitäisi teitä oikein nuhdella, sanoi
Olga lempeästi puristaessaan hänen kättänsä.
— Ukko Baronin viivytti, puolustausi Ali Martikainen. — Satuin menemään
sinne konttoriin enkä millään tahtonut päästä eroon. Lopulta suorastaan
karkasin ja riensin sitten juoksujalkaa. Näettehän, että olen ihan
hengästynyt.
Olga kuuli tosiaan hänen hiukan huohottavan ja puna oli kohonnut hänen
poskilleen kiireisestä kävelemisestä.
Pitänee sitten jättää nuhtelematta, hymyili hän. — Jos muuten
olisitte viivytellyt, olisin pitänyt teille hyvän saarnan. Jo
valmistelin sitä hiukan siltä varalta.
Sen saarnan olisin kuullut mielelläni, nauroi Ali Martikainen. — Te
osaatte hyvin saarnata ja teillä on niin kaunis äänenlahja.
He joutuivat eteiseen. Siellä oli jo hieman hämärä, eikä kuulunut
ainutta risahdusta koko talosta. Ali Martikainen alkoi jo oudoksua,
missä itse Loginov viipyi. Hän oli odottanut ensimäisenä hänen
kiusallista hymyään ja valmistautunut koko tulomatkan, että voisi
menestyksellä suoriutua Loginovin läsnäolosta, jonka hän tunsi Olgan
seurassa käyvän itselleen sietämättömän piinalliseksi.
Olga huomasi Ali Martikaisen oudoksuvan katseen. Koettaen teeskennellä
äänensä aivan huolettomaksi hän lausui:
— Saatte suoda anteeksi, jos otan teidät yksin vastaan. Mieheni ei ole
kotona, matkusti tänä aamuna Pietariin virallisesta kutsusta.
Olgan sanat sattuivat Ali Martikaiseen kuin huumaava vasaman isku. Hän
tunsi rajun riemunhulvahduksen lyövän olentonsa läpi, hän oli vähällä
huudahtaa, ja hänen kätensä alkoivat vapista, niin että hän vaivoin sai
käsivarrellaan kantamansa päällystakin naulakolle.
Olga oli salavihkaa tarkannut sanojensa vaikutusta. Hän oli
askartelevinaan ulko-oven sulkemisessa ja puheli sitä tehdessään:
— Tiedättekös, ne teidän urakoitsijanne alkavat vähitellen kotiutua.
Täällä oli jo tänään aamupäivällä yksi, Shirnikov nimeltään. Tunnetteko?
Hän vilkaisi taakseen Ali Martikaiseen ja hymyili iloisesti.
Ali Martikainen sai vaivoin sanotuksi, ettei hän tuntenut sennimistä
miestä.
— Ettekö! huudahti Olga, jättäen oven lopulta rauhaan. — Suuri vahinko,
hän on niitä kaikkein kuuluisimpia.
Hän alkoi vallattomasti kuvailla Shirnikovin ulkomuotoa:
— Niska kuin härällä, hyvin syötetyllä viisivuotiaalla vihaisella
sonnilla, ja kourat kuin karhulla, ei niinkuin Nallella — Nalle on
sivistynyt häneen verraten — vaan niinkuin semmoisella ikänsä salolla
eläneellä vanhalla uroskontiolla. Arvatkaas mitä minä sille tein?
Ali Martikainen alkoi päästä tasapainoon. Olgan vallaton lörpöttely
tarttui häneen, hän jo naurahti ja sanoi:
— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.
Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.
Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan
isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin
vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.
— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.
— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella
— Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin
kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin
ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.
Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin
hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja
ruveta tanssimaan hänen kanssaan.
— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.
Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga
selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä
tuntui liian väljältä ja autiolta.
— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä
minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.
He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas
kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen
ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta
Olga oli koko ajan äänessä.
— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja
satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.
Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta
riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.
Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen,
sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja
asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että
Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen
tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.
— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin
hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja
sotkenut.
Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun
hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi
äänessään riemukas sointu:
— No miltä näyttää?
— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä
äänellä, melkein hartaasti.
Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä
punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta
riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa
osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain
keskilattian kirkkaasti valaistuksi.
Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen
vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.
— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne
saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.
Hän istutti Ali Martikaisen sohvalle ja tarjosi hänelle veikistellen
savukkeita, mutta Ali Martikainen kieltäytyi polttamasta, siirtäen
myhäillen savukelaatikon syrjään.
— Minusta on synti ruveta täällä sauhuttamaan, sanoi hän. — Se turmelee
koko huoneen ja autuus on tipotiessään.
— Mikä autuus? kysyi Olga katsellen häntä hyväillen, huulet raollaan.
— Se autuus, joka asuu teidän olentonne lähettyvillä, selitti Ali
Martikainen katsoen häntä suoraan silmiin. — Tunnen olevani täällä
teidän luonanne kuin pyhätössä, jonka aarteisiin melkein pelkään käsin
koskea.
Olga päästi helakan naurun ja istahti vallattomasti hänen viereensä
alkaen tiedustella, millä tavoin Ali Martikainen eilisestä lähtien oli
aikansa kuluttanut.
— Eilen laiskottelin koko päivän, tunnusti Ali Martikainen. — Loikoilin
sohvalla ja muistelin teitä, ei maittanut työnteko.
— Jo nyt taidatte panna liikoja, hymyili Olga, katsellen ihastuksella
sivultapäin hänen kaulaansa ja voimakasta, säännöllisesti kaartuvaa
leukaansa.
— En pane liikoja. En olisi tullut menneeksi päivällisellekään, jollei
olisi niin kohteliaasti pyydetty.
Ali Martikainen kertoi naureskellen, miten hotellin väki Olgan käynnin
jälkeen oli tullut hänelle kohteliaaksi.
— Alkavat huomata minun lähentelevän piirejä. Kohta käyvät kerjäämään
minulta armon- ja suosionosotuksia!
Olga nauroi, niin että vedet silmistä kihosivat.
Mutta Ali Martikainen muistutti häntä siitä eilisestä lupauksesta. Hän
alkoi vähitellen tuntea kotiutuvansa Olgan seuraan.
— Taisi olla koko uutinen narripeliä, epäili hän.
— Puijasitte minua, niinkuin kaikki muutkin täällä teidän kaupungissa
pyrkivät puijaamaan.
— Kadutteko tuloanne, jos olisin teitä puijannut? kysyi Olga katsellen
hänen silmiinsä viettelevästi.
— En kadu, saatte puijata useamminkin samalla tavoin, kunhan ei vain
Petri tule vastaanottamaan.
Olga nauroi ja huitaisi häntä vallattomasti kädellään. Sitten hän nousi
ja meni peilikaapilleen, kaivoi sieltä esiin lakatun kirjeen ja läheni
se kädessään ylen tärkeän näköisenä.
— Te epäilette puijausta, mutta tästä saatte nähdä, puijasinko minä.
Eikös näytä juhlalliselta jo päällepäin. — Hän näytteli lakkasinettejä,
pidellen kirjettä härnäten aivan Ali Martikaisen nenän edessä.
— Mitä ihmettä siinä kirjeessä voisi minulle olla? epäili Ali
Martikainen. — Näyttäkääs!
Hän tarttui Olgan ranteeseen.
Olga alkoi tempoa kättään irti, ja niin he jamasivat pitkän aikaa,
kunnes Ali Martikainen sai hyvän otteen ja painoi Olgan viereensä
sohvalle, pidellen häntä toisella kädellään vyötäisiltä ja toisella
siitä kädestä, jossa kirje oli.
Olga oli aivan hengästynyt; hieno puna oli lehahtanut kasvoille ja
muutamia kiharoita valahtanut poskelle. Ali Martikainen tunsi hänen
notkean ruumiinsa jokaisen liikahduksen valavan sytyttävää tulta
suoniinsa. Hänen verensä alkoi kuohua, ja hän hengitti huumautuneena
Olgan olennosta virtaavaa hekumaa.
— Päästäkäähän, ihan tukehdun! pyyteli Olga, luoden kuitenkin häneen
samalla katseen, joka ilmaisi hänen mielellään alistuvan kohtaloonsa.
Ali Martikainen hellitti hiukan kättään Olgan vyötäisiltä ja päästi
irti sen käden, jossa kirje oli. Olgan ranne punotti vahvasti hänen
puristuksensa jäleltä. Hän alkoi hämillään pyydellä anteeksi, että oli
liian kovasti puristanut.
— No parantakaa se! komensi Olga ojentaen viettelevästä hymyillen
hänelle ranteensa. Ali Martikainen painoi siihen pitkän suudelman. Olga
puheli katsellen häntä hyväilevästi:
— Ette te kovasti puserra, ei se koske. Te pitelette pehmeästi —
lujasti, mutta pehmeästi. Teillä on ihmeelliset kädet, niin voimakkaat
ja niin pehmeät.
Hän otti Ali Martikaisen käden ja tarkasteli sitä hyväillen,
tuntijan ilme kasvoillaan. Käsi oli hieman päivettynyt, mutta muuten
hienorakenteinen ja kaunis, sormet pitkät, hoikat ja voimakkaat.
— Teillä on ylimyksen kädet! puheli Olga ihastusta äänessään ja
silmissään. — Ja teidän koko olennossanne on paljon ylimystä,
synnynnäistä ja selittämätöntä. En tiedä, mutta monasti tuntuu,
kuin pitäisi teidän edessänne aivan laskeutua polvilleen, osottaa
kunnioitusta ja alistumista.
— Ylimys minä olenkin, nauroi Ali Martikainen. — Semmoinen
tukkilaisylimys. Minua kunnioitetaan tukkijoella. Ensin ehkä muutamat
vihaavat, mutta lopuksi kaikki kunnioittavat, tiedän sen. Minun lakiani
totellaan, vaikka se on ankara.
— Minkälainen se laki on? kysyi Olga uteliaana.
— Se laki on lyhyt, selitti Ali Martikainen, äänessä vakava sointu. —
Se on: työtä, paljon työtä, ei koskaan epäröimistä eikä peräytymistä!
— Se on kaunis ja suuri laki! sanoi Olga lämmöllä, melkein kuiskaten. —
Ja te noudatatte sitä itse, siksi sitä toisetkin noudattavat ja siksi
teitä kunnioitetaan. Kaikki oikeat, synnynnäiset ylimykset tekevät
niin, mutta sellaisia on maailmassa vähän, hyvin vähän.
Hän katseli mietiskellen eteensä, sitten hänen kasvoilleen tuli
masentunut ilme. Hän sanoi alakuloisesti:
— Minä en milloinkaan ole tehnyt työtä, en mitään työtä. Aina vain
samaa kuolettavaa tyhjänpäiväisyyttä. Se masentaa lopulta.
Hän huokasi raskaasti, ja Ali Martikainen huomasi hänen silmiensä
pyrkivän kyyneltymään.
Kääntääkseen Olgan ajatukset toisaanne hän muistutti taasen kirjeestä,
jota Olga yhä piteli hajamielisenä kädessään.
Olga vilkastui paikalla ja nojaten viehkeästi Ali Martikaisen
käsivarteen alkoi aukoa salaperäisen näköisenä ja hätäilemättä kuoresta
esille vetämäänsä paperia, silloin tällöin häneen ripsiensä lomitse
vilkaisten.
— Luenko minä tämän oikein alkukielellä vai uskotteko kertomalla? kysyi
hän ilvehtien.
— Uskon minä rehellistä kertojaa, hymyili Ali Martikainen.
— Tämä on siltä lääkäriltä, joka teidän apunanne muokkasi minut henkiin
siellä Porokoskella, selitti Olga. — Lähettää terveisiä teille.
— Kas vain, vai oikein terveiset.
— On tässä vielä muutakin ja tärkeämpää, jatkoi Olga. — Kehuu
hommanneensa teille palkinnon, saatte pian sen vastaanottaa.
— Minkä palkinnon ja mistä? kysyi Ali Martikainen ihmetellen.
— Joko taas olette unohtanut mistä? — Olga uhkasi häntä sormellaan.
— Tietysti ihmishengen pelastamisesta! Saatte siinä osottamastanne
sankaruudesta keisarillisen pelastusseuran mitalin.
Ali Martikainen oli vähällä päästää vihellyksen, mutta sitten kohosi
harmin puna hänen kasvoilleen. Hän ei hyvään aikaan virkkanut mitään.
Olga katseli häntä tarkkaavaisesti, kysyi sitten:
— No mitä sanotte? Ette edes ihastu.
— Ihastua mokomasta, sanoi Ali Martikainen väkinäisesti naurahtaen.
— Palkkio — mitali teidän hengestänne. Puuttui vain, että olisivat
suorastaan ruplia lähettäneet.
— Minä tiesin edeltäpäin teidän ajattelevan näin, lausui Olga hiljaa.
— Aioin jo harmissani lähettää sille hassuttelijalle kirjeen, mutta
päätin sitten kysyä ensin teidän mieltänne.
— Saatte lähettää ja sanoa, että varokoon sitä mitaliaan lähettämästä.
Ripustakoon sen omaan kaulaansa, siellä piireissähän semmoisia
tarvitaan ja tavotellaan.
Hän katsahti hieman hämillään Olgaan ja lisäsi:
— Suokaa anteeksi, jos sanoin näin suoraan. En tahtonut teitä loukata,
mutta väkisin pääsi kieleltäni.
— Joutavia anteeksipyytelette, sanoi Olga. — Kyllä tunnen ne
piirit, mitalien ja tähtien perästä ne vain juoksemaan lähtevät. Ja
kovasti silloin juoksevatkin, tallaavat ja sysivät toisiaan tieltä,
juonittelevat ja panettelevat, niinkuin henki kyseessä olisi.
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten väkinäisesti naurahtaen:
— Ja minä olen juossut samassa joukossa, olen hommannut kaksi tähteä
miehelleni. Tahdotteko nähdä?
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän nousi ja kaiveli taasen
kaappinsa laatikkoja sekä veti sieltä esiin kaksi ritarimerkkiä
nauhoineen. Hän näytteli niitä käsissään Ali Martikaiselle.
— Loginovin teki näitä mieli, piti hommata. Tämä toinen onkin
harvinainen, korkea Vladimirin tähti. Se oli aika lujassa, maksoi monta
kumarrusta. Ihan selkää alkoi lopulta pakottaa!
Ali Martikainen naurahti:
— Olettepas tekin puuhassa ollut!
— Olen ollut, nauroi Olga. Hänen äänensä kuulosti soinnuttomalta, kun
hän jatkoi:
— Tässä onkin minun elämäntyöni, ei ole siitä muuta näkyvää jälkeä.
Enkä edes näitä ole saanut itselleni, mutta sittenkin minua kadehditaan
ja pidetään onnen suosikkina.
Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet, hän viskasi korut takaisin
laatikkoon ja paiskasi sen kiinni.
Mutta äkkiä hän vaihtoi väriä, veri kohosi hänen poskilleen, hänen
silmänsä välähtivät omituisen rajusti, ja hän puhui kiihtyneellä
äänellä:
— Olen minä sentään saanut jotain itsellenikin ja saatte nekin nähdä!
Hän penkoi kiihtyneenä kaapin päällä olevaa maljakkoa ja otti siitä
esille komean helminauhan sekä tukun säkenöiviä jalokivikoristeita.
Hän pujotti helmet kaulaansa ja molempiin kalvosiinsa hän kiinnitti
rannerenkaat, jotka aivan välkkyivät timantteja.
— Näettekös! huudahti hän ja helakka puna levisi hänen kasvoilleen. —
Tulkaapas oikein läheltä katsomaan, miltä minä näytän.
Ali Martikainen nousi. Olga näytteli hänelle käsiään, pidellen niitä
vasten tulta hänen edessään.
— Ja vielä lisääkin minulla on! huudahti hän rajusti ja tempasi
maljakosta kaksi upeata tukkakoristetta, kiinnittäen ne vapisevin käsin
paikalleen.
— Arvostelkaapa nyt! Nämä ovat kaikki parasta lajia, puhtaita ja
väärentämättömiä, ei mitään jäljittelyjä!
Hänen rintansa huohotti kiihkeästi ja hänen silmänsä liekehtivät.
Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen
häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät.
Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!
— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella
äänellä.
— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te
olette itse kaunis!
Olga katseli häntä läpitunkevasti.
— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette
toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!
— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi,
yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät
tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin
luotu niitä kantamaan.
— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten.
— Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan.
Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja
nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin
sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän
aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin
näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja
pudisti päätään.
— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga,
niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole,
ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat
koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi
näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua
sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää
aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi
monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka
ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti
häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei
ketään.
Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen
rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten
käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:
— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!
Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi
Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän
ei sanoja löytänyt.
Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen
irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa
kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan,
mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne
näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne
katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen
tunsi hänen kätensä vapisevan.
Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen
paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä
pitkään, tulisesti.
Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.
Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.
Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa
vavahtelivat.
— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.
Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä
hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää
niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän
antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.
Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:
— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin
kanssa?
Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.
— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.
— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian
tuskallista.
— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti,
ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli
järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en
ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli
pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli
paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin
näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset.
Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta,
ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi
työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.
Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää
painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän
seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se
voi muuta kuin alistua.
Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen
sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan
naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita
liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja
jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle
lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä
näkevinään.
Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä
ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen
kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli
valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja
katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän
naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis
taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki
maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä
lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään
epäröinyt.
Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen
kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:
— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin
sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen
niin katkeraksi.
— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen.
— Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja
sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä
olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata
sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.
— Sinä olet hyvä! kuiskasi Ali Martikainen hellästi, intohimoisesti. —
En tahdo enää mitään tietää. Et sinä ole itse syypää mihinkään, sinut
on uhrattu.
— Olen minä syypää! nyyhki Olga. — Jos lienen itse kärsinyt, olen
tuottanut myös kärsimyksiä toisille, olen haavottanut, ollut monasti
kovasydäminen, säälimätön.
— Elä ajattele niitä sillä tavoin, puhui Ali Martikainen
viihdyttävästi, mutta varmalla äänellä. — Sinut on vedetty virran
mukana, suorastaan pakotettu. Onko kukaan säälinyt sinua, välittänyt
kahleistasi ja tuskastasi? He ovat ne kyllä nähneet, mutta eivät ole
olleet niistä tietääkseen. He ovat jaloissasi ryömineet ja kosketelleet
kahleitasi, mutta kukaan ei ole niitä irrottaa tahtonut. Lempeäsi,
hetkellistä hyväilyä he vain ovat sinulta kerjänneet, likaisen
intohimonsa tyydytystä eikä mitään muuta. Jos olet silloin heitä
säälimättä polkenut ja haavottanut, oma syynsä. Miksi tahtoivat sinua
vielä enemmän kiduttaa kuin jo kärsit, miksi tunkeutuivat saastaisine
himoineen tuskiesi tielle, mutta eivät kärsimystesi kalkkia jakaa
tahtoneet. Vain elämäsi mehun he olisivat tahtoneet imeä kuiviin ja
sitten jättää sinut tyhjään yksinäisyyteesi menehtymään ja nääntymään
kahleittesi painosta.
Olga oli lakannut nyyhkimästä ja katseli häntä ihmetellen
kyyneltyneillä silmillään.
— Sinä puhut ihmeellisesti, Ali! kuiskasi hän. — Sinä annat minulle
anteeksi, sinä et pidä minua huonona, kevytmielisenä, kovasydämisenä
naisena? Etkö?
Hänen silmänsä paloivat, hän näytti tahtovan, lukea Ali Martikaisen
sielun syvimmän, salatuimman ajatuksen.
— En, Olga, minä en pidä sinua sellaisena. Sinä olet kaunein ja paras
nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Sinä olet minun sukuani!
Ali Martikainen kiersi toisen kätensä hänen hartiainsa ympäri, toisella
hän otti Olgan kaulasta helminauhan ja irrotti hänen tukkakoristeensa.
Tätä tehdessään hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta leimuavin silmin:
— Sinä et tarvitse näitä koruja, Olga! Sinä olet minusta kauniimpi
ilman niitä! Ne muistuttavat sinulle vain tuskia ja kärsimyksiä, ja ne
tahdomme unohtaa.
Hän heitti korut maljakkoon toisten joukkoon.
Olgan silmistä säteili ääretön riemu. Hän kietoi intohimoisesti
käsivartensa Ali Martikaisen kaulaan, puristautui hurjasti hänen
rintaansa vasten ja kuiski palavasti, rukoilevasti.
— Suutele minua, Ali! Suutele!
Ali Martikainen kohotti hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, painoi
huulensa hänen polttaville huulilleen ja kantoi hänet sohvalle.
Hän tunsi uppoavansa Porokosken pyörteeseen, mutta hän ei mennyt yksin.
Olga oli hänen sylissään, he puristautuivat yhä rajummin toisiansa
vasten. He sukelsivat syvälle, syvälle. Ja äkkiä musta syvyys katosi
heidän altaan. Kuin leveten aukesi ihmeellinen taivas: miljoonia
säkenöiviä tähtiä, palavia, kutsuvia, hekumaan houkuttavia onnentulia.
Ja kaukaa ylhäältä heidän päittensä päältä kantautui heidän korviinsa
Porokosken kohina. Se soitteli ikuista, mahtavaa elämän laulua, joka ei
kahleista eikä rajoista tiedä.