Metsäherra Loginov asui omassa talossaan kaupungin laidassa. Sinne
johtavat kadut olivat likaisia, ja niiden varsilla oli vain harvakseen
mitättömiä rakennuksia, pieniä kaatumaisillaan olevia hökkeleitä
paikattuine ja likaisine ikkunoineen.
Vähitellen loppuivat talot melkein kokonaan, tuli laajoja
niityntapaisia aukioita niiden väliin. Näillä aukioilla oli nurmikko
huonosti hoidettua, ja sen kaunistuksena komeili tuhkatiheässä isoja
törkykasoja. Vain siellä täällä oli hoidettuja sarkoja, joissa kasvoi
kaalia, lanttuja ja perunoita. Nurmikon ja kadun välinen laudoista
kyhätty aita oli paikotellen kaatuillut, toisin paikoin oli siihen
revitty suuria aukkoja. Kukin näytti kulkevan sen läpi mistä milloinkin
sattui miellyttämään.
Ihmisasumusten harvetessa muuttui katu kuivemmaksi, maantien
tapaiseksi. Siinä oli vain keskellä kapea ajotie ja kahden puolen
aitovierillä sileiksi tallatut jalkakäytävät, joita myöten käveli ihan
mielikseen.
Ali Martikainen harppaili pitkin askelin ja tuumaili itsekseen,
oliko mahdollisesti eksynyt. Alkoi näet edestäpäin näkyä jo metsän
reuna, oltiin joutumassa pois kaupungista. Mutta siinäpä metsän
reunassa vilahtikin tien vasemmalta puolelta tuuhean puiston keskeltä
jyrkkäkattoisen huvilatyylisen talon pääty. Ali Martikainen arvasi sen
olevan Loginovin talon. Sen ulkomuoto ja muu vastasi täydellisesti
hotellin ovenvartijan antamaa kuvausta.
Tultuaan lähemmä huomasi Ali Martikainen talon olevan oman aidatun
puistonsa sisässä. Kadunpuoleinen aita oli hyvin korkea, huolellisesti
tehty ja huolellisesti maalattu vihreällä värillä. Aidassa oli iso
raskas portti, ja sen yläpuolella oleva kirjotus ilmotti talossa asuvan
läänin metsäherran, valtioneuvos Pavel Aleksandrovitsh Loginovin.
Portti oli sisäpuolelta salvattu, mutta sen vieressä oli pikkuinen
käymäportti vieraanvaraisesti avoinna. Astuttuaan siitä sisään katseli
Ali Martikainen uteliaana ympärilleen ja näki puiston olevan erittäin
huolellisesti hoidetun. Nurmikko suurien puiden juurilla ja samoin
niiden välimailla kasvavat pensaat olivat puhdistetut, ja ympäriinsä
kiertelevät hiekotetut käytävät näyttivät vast'ikään lakaistuilta.
Portilta lähti kaksi tietä: toinen, leveä ajotie, kaarsi rakennuksen
ympäri pihaan, toinen, kapeampi ja viivasuora jalkakäytävä, johti
suoraan rakennuksen sivuseinällä olevan, venäläistyyliin leikkauksilla
koristetun kuistikon eteen. Rakennuksen ympäriltä olivat suurimmat puut
saaneet väistyä ja antaa tilaa kukkasistutuksille, joissa asterit,
georgiinit ja muut loppukesän kukat olivat vielä täydessä loistossaan.
Kaiken kaikkiaan teki talo ulkoapäin sen vaikutuksen, että siinä asui
sivistynyttä ja järjestystä rakastavaa väkeä. Tuliko ansio siitä
itselleen Loginoville vaiko hänen vaimolleen Olga Nikolajevnalle, sitä
ei Ali Martikainen vielä tiennyt. Joka tapauksessa talo tuotti kunniaa
metsäherran virka-asemalle.
Ei puistossa enemmän kuin kuistikon lähettyvilläkään näkynyt
ristinsielua. Ali Martikainen jo ajatteli, että ehkä talossa ei oltu
ensinkään kotona. Varmuuden vuoksi hän nykäisi kuistikolle johtavaa
ovea; se aukesi, ja hän nousi portaita ylös.
Samassa avautui hänen edessään olevan ison kaksipuolisen pääoven toinen
puolikas selkiselälleen ja kynnykselle ilmestyi viisissäkymmenissä
oleva pitkänhuiskea ja laiha mies, jonka kasvoilla oli
anteeksipyytelevä, melkein nöyrä ilme. Miehen vartalo taipui eteenpäin
luokin tapaan, aivan kuin se olisi vääntynyt sellaiseksi alituisista
alamaisuuden osotuksista ja kumarteluista.
Ali Martikainen luuli miestä ensin palvelijaksi, mutta tämä astui
avosylin ja etukumarassa huojuen häntä vastaan huudahdellen:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tunsin teidät paikalla, ihan ensi
vilauksella. Katsahdin sattumalta ikkunasta ja näin teidän työntyvän
portista sisälle. Silloin iski mieleeni: tuossa se on juuri se
odotettu, kaivattu, lopultakin suvaitsi meitä muistaa.
Ali Martikainen hämmästyi ylen sydämellisestä vastaanotosta, mutta
Loginov ei antanut hänelle siunaaman aikaa hämmästelemisiin.
Veti hänet käsipuolesta eteiseen, riisui itse kumarrellen ja
kohteliaisuuksia lasketellen hänen päällystakkinsa ja ohjasi hänet
sitten vasemmalle vievästä ovesta huoneeseen, jonka seinät samoin kuin
siinä oleva suuri pöytä olivat täynnä karttoja ja metsätieteellistä
ammattikirjallisuutta. Tähän huoneeseen ei kuitenkaan pysähdytty eikä
vielä toiseenkaan, joka oli melkein edellisen kaltainen, vain vähän
paremmin kalustettu, nähtävästi Loginovin varsinainen työhuone.
Seuraava huone oli tilava vierashuone. Sen lattiata peitti paksu
matto, johon jalka upposi melkein nilkkaa myöten. Huoneen keskellä
oli iso pöytä, peräseinustalla puutarhaan päin antavain ikkunain
välissä pienempi avattava pelipöytä, molemmat hienoa tekoa. Eräässä
nurkassa oli suurien leveälehtisten kasvien keskellä avattu piano,
toisissa nurkissa samoin kasvien ympäröiminä kipsisiä veistokuvia.
Seinillä riippui tauluja, suuren koristellun uunin reunustalla ja
kirjahyllyn päällä oli komeita taottuja maljakkoja. Tuolit ja sohvat
olivat päällystetyt kellahtavalla kankaalla, ja kaikkialla vallitsi
silmäänpistävä puhtaus. Ei tomuhiukkastakaan näkynyt missään.
Loginov istutti vieraansa pelipöydän ääreen, tarjoili hänelle tupakkaa
ja puheli koko ajan, aivan kuin Ali Martikainen olisi ollut perheen
ikivanha tuttava, joka on ollut matkoilla ja jonka kotiutumista on jo
kauan ikävällä vuotettu.
— Kas niin, saimmepas teidät lopulta, hoki hän. — Ette usko miten
iloisiksi meidät teitte tulollanne! Olimme joutumaisillamme jo aivan
epätoivoon. Lähetimme terveiset terveisten perästä tehtailija Baroninin
kautta, ja miestä ei vain ala kuulua.
Ali Martikainen selitti ihmeissään saaneensa heidän terveisensä ensi
kerran eilisiltana, joten hän ennemmin ei ollut mitenkään voinut tulla.
— Niinkö? Sepä vasta kummaa, ihmetteli Loginov. — Mitenkäs se Baronin
sillä tavoin, ettei ilmottanutkaan meidän terveisiämme ja hartaita
toivomisiamme.
— Ei siinä tehtailija Baroninin syytä ole, selitti Ali Martikainen.
— Syy on minun puolellani, en ennen sattunut häntä tapaamaan. Vasta
eilisiltana kävin siellä.
— No se muuttaa asian, muuten emme ikinä olisi antaneet hänelle
anteeksi. Mutta suvaitkaahan panna palamaan. Vaimoni tulee tuossa
paikassa. Hänessä on ollut tänään hieman päänkipua, ja niin ei ollut
ihan valmis teitä vastaanottamaan.
— Tulin ehkä vallan sopimattomaan aikaan, sanoi Ali Martikainen
kumartaen.
— Ette millään muotoa, ehätti Loginov. — Päinvastoin odotimme teitä
juuri tänään. Tänä aamuna vaimoni sanoi: jollei tänään tule Ali
Pavlovitsh, niin sinä Pavel saat mennä hänet suorastaan hakemaan. Siitä
näette, ettei aika ole mitenkään sopimaton.
Samassa oviverhot liikahtivat. Loginovin kasvoille levisi ihastunut
hymy, ja hän huudahti:
— Näettekös, siinä hän jo tulee!
Ali Martikainen, joka sattui istumaan selin sivuseinässä olevaan oveen,
käännähti nopeasti.
Hänen edessään seisoi häikäisevän kauniina, väljässä, avokaulaisessa
puvussa sama nainen, jonka hän oli pelastanut Porokosken kuohuista.
Ali Martikainen oli kuin ukkosen iskemä, hän ei ollut uskoa silmiään.
Olga Nikolajevna, sillä hän se juuri oli, katseli vierastaan hetkisen
riemastunut, hurmaava hymy huulillaan, jotka olivat sen verran
raollaan, että kauniit hampaat hiukan näkyivät. Sitten hän ojensi
molemmat kätensä Ali Martikaiselle ja lausui:
— Sainpas teidät lopulta kiinni, vaikka silloin siellä Porokoskella
ihan tahallanne karkasitte.
Hänen äänessään helähti lempeää nuhdetta, ja samaa puhuivat myös hänen
silmänsä, jotka koko ajan hyväilivät Ali Martikaista, aivan kuin hän
olisi tahtonut tyystin tarkastaa, oliko jokainen piirre samanlainen
kuin hänen muistoonsa oli jäänyt ensi kerralta.
Loginov, joka myös oli kimmonnut seisoalleen, taputti haltioituneena
käsiään AH Martikaisen hämmästykselle ja huudahteli:
— Yllätys, kerrassaan yllätys! Vaimoni vakuutti vakuuttamasta
päästyään, että hän opettaa sen karkulaisen, yllättää kerrassaan, ja
niin teki. Eikö totta, parahin Ali Pavlovitsh?
Ali Martikainen myönsi tosiaan olevansa yllätetty. Hän oli luullut sen
naisen olleen pietarilaisen, eikä hänelle ollut ensinkään juolahtanut
mieleen, että voisi hänet Petroskoin kaupungissa tavata.
— Satuittepas erehtymään! riemuitsi Olga. — Mutta istukaahan nyt, että
saamme sen teidän karkumatkanne perinpohjin selvittää.
Ali Martikainen yritti istuutua tuolille, mutta Olga pakotti hänet
lempeällä väkivallalla istumaan sohvalle ja istahti itse hänen
viereensä, levittäen olennostaan voimakasta japanilaisen hajuveden
tuoksua, joka hiveli hyväillen Ali Martikaisen aisteja.
Mutta Olga puhui, yhä katsellen häntä suoraan silmiin:
— Luulitteko tosiaan, että minä olisin sieltä Porokoskelta niin
lähtenyt, jollen olisi tiennyt tapaavani teitä täällä? Perästä olisin
ajanut teitä pitkin jokivartta, vaikka olisi pitänyt ajaa Kontupohjan
lahteen asti. Mutta vaikka tiesin tapaavani, niin paha oli mieleni, kun
en silloin tavannut. Tunsin itseni aivan onnettomaksi. Ja jälkeenpäin
on aina asunut ankea ajatus mielessäni, että kyllä te varmaan pidätte
minua kevytmielisenä, kun sen verran välitin henkeni pelastajasta.
Nyt soinnahti aivan todellinen surumielinen moite Olgan äänestä,
ja vaikka hän yhä edelleen hymyili, huomasi Ali Martikainen hänen
kauniiden silmiensä alkavan sumentua ja kyyneltyä.
Ali Martikaisen valtasi voimakas, melkein vapisuttava liikutus. Hän sai
ponnistaa kaiken tahdonlujuutensa pysyäkseen tyynenä.
— En mitenkään tahtonut pahottaa mieltänne, Olga Nikolajevna! huudahti
hän. — Jos olisin tiennyt teidän niin ajattelevan, en olisi lähtenyt,
saatte uskoa. Näen nyt selvästi niiden liiotelleen teille koko
tapahtuman. Pelkkä sattumahan se oli, että minä sain teidät ensimäisenä
kiinni.
— Se ei ollut sattuma, minä tiedän sen! keskeytti hänet Olga lujalla,
värisevällä äänellä, käännähtäen nopeasti kokonaan Ali Martikaiseen
päin ja tarttuen molemmin käsin hänen käsiinsä. — Minä tiedän kaikki,
mitä siellä tapahtui. Te pelastitte henkeni. Teidän käsistänne olen
uudestaan saanut elämäni, ja siitä tahdon teitä kiittää, ikuisesti!
Hänen äänensä helähti kuin katkeava viulunkieli, hän puristi rajusti
Ali Martikaisen käsiä ja painoi äkisti kasvonsa niitä vasten, peittäen
ne suudelmilla ja kyynelillä.
Ali Martikainen tunsi kuin maan alle vajoavansa. Veret kohosivat
rajusti hänen ohimoilleen, kuvaamaton hätä ja hämminki kouristi hänen
sydäntään, pyrkien hänet tukahuttamaan. Ja siihen sekottui suloisena,
huumaavana tuoksu hänen polviaan vasten painautuneesta naisesta. Hän
sai äkkiä mielettömän halun temmata Olgan syliinsä, pusertaa hänet
rintaansa vasten, suudella kuiviin hänen kyyneleensä.
Onneksi tuli pelastus. Ali Martikainen kuuli kuin unessa sysättävän
tuolia, ja kun hän vilkaisi sivulle, seisoi siinä Loginov silmät
kyynelissä, liikutuksesta vavisten ja hokien:
— Minäkin kiitän teitä, rakas Ali Pavlovitsh, kiitän sydämestäni ja
sielustani. Teitte jalon ja unohtumattoman työn!
Hän ryntäsi syleilemään ja suutelemaan Ali Martikaista, sysäten siinä
touhussa pöytää, niin että se oli vähällä keikahtaa kumoon.
Tämä yllättävä väliintulo sai Ali Martikaisen tointumaan. Hellävaroen,
mutta voimakkaalla otteella hän nosti Olgan istumaan ja alkoi puhua
liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Tyyntykäähän taivaan nimessä, Olga Nikolajevna! Järkytätte ihan
mieleni ja tuotatte minulle tuskaa. Vannon tunteneeni itseni
onnelliseksi, kun sain teidät pelastetuksi. Mutta minä olen karussa
maaperässä ja vaarojen keskellä kasvanut mies. Siellä menee usein
ihmishenkiä. Joskus niitä pelastetaankin, mutta kenenkään mieleen ei
juolahda niitä tapahtumia jälkeenpäin muistella. Senvuoksi antakaa
minulle anteeksi, jos olen mieltänne pakottanut.
Olga alkoi tyyntyä, hän hymyili kyyneltensä lävitse ja lausui:
— Minä annan teille anteeksi, kaikki, kaikki! Enkä minä hetkeäkään ole
ajatellut teistä pahaa, en uskonut, että olisitte tyly ja ihmishengestä
välinpitämätön. Te ette ole sellainen!
— En! sanoi Ali Martikainen hiljaa. — En ollut ainakaan sillä kertaa
välinpitämätön, sen vakuutan.
— Tiesin sen. Näin teistä ensi kerralla, että olette hyvä ja jalo mies.
Olga kuivasi kyyneleensä, ja tuossa tuokiossa oli hän kuin kirkas
päivänpaiste. Hän nojasi pehmeän, kauniin käsivartensa sohvan selustaa
vasten, niin että hänen sormenpäänsä koskettelivat Ali Martikaisen
olkapäätä.
Hilpeästi hän alkoi kertoa, miten ne toiset olivat olleet ihan sekaisin
säikähdyksestä vielä hänen toinnuttuaankin ja miten se lääkäri kaikkien
toisten säestämänä oli pitänyt lennokkaita ylistyspuheita hänen
pelastajastaan, heti kun hän jaksoi niitä kuunnella.
— Sepä se! huudahti AH Martikainen. — Ne pitivät niitä jo ennen kuin te
olitte edes tointunut, ja ne puheet ne minut juuri karkottivat. En voi
sietää sellaista tyhjänpäiväistä pajatusta.
Olga purskahti helisevään nauruun. Tähän nauruun yhtyi myös Loginov,
joka syvästä tottumuksesta näytti jäljittelevän kaikkea, mitä hänen
ihastuttava vaimonsa teki.
Loginovin ilonpurkauksen keskeytti palvelija, joka tuli ilmottamaan,
että ulkona oli kaksi miestä puheillepääsyä odottamassa.
— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai
tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee
niitä sieltä saloilta.
Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa
hänelle lyhyesti:
— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.
— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten
teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.
Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui
soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.
Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan
aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä
kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen
vielä tekemättä.
Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut
ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen
luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja
kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta
pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:
— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko
aamupäivän päänsärky.
— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli
päänsärky. Kidutan lisää teitä.
— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin
terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.
Hän alkoi hyräillä ja nojasi raukeana saattajansa käsivarteen.
Ali Martikainen tunsi hänen ruumiinsa lämmön vienona, hyväilevänä
virtana valuvan jäseniinsä, ja hänen vaatteistaan ja tukastaan
aaltoileva tuoksu kiihotti hänen hermojaan. Hän puristi huomaamattaan
lujemmin Olgan käsivartta.
Hyvän aikaa he kävelivät ääneti. Olga näytti jotakin harkitsevan,
ja Ali Martikainen puolestaan oli vielä aivan huumautunut
Olgan yllättävästä jälleennäkemisestä ja järkyttävistä
kiitollisuudenpurkauksista. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta se
ei ottanut onnistuakseen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, hän oli jyrkkä toiminnan
mies. Siitä huolimatta oli Porokosken tapahtuma alkuaikoina usein
palannut hänen mieleensä. Hän oli koettanut olla sitä ajattelematta,
mutta pelastamansa naisen kuva oli ihan varastautumalla liihotellut
hänen mielikuvitukseensa aina hymyilevänä ja kiehtovana, sellaisena
kuin nainen oli seisonut hänen edessään siinä rannan kalliolla.
Mielessä oli silloin ailahtanut polttava kaipaus: nähdä jälleen tuo
nainen, puhella hänen kanssaan, kantaa häntä taasen sylissään. Oli
vilahtanut toivo: ehkäpä tapaa hänet Petroskoin kaupungissa. Olihan
nainen ohimennen tiedustellut, menikö hän sinne, ja olihan nainen
sen lisäksi puhunut aunuksenkieltä. Mutta sitten tuli taas epäily:
mitä se nainen Petroskoissa tekisi, pietarilainenhan se oli, ehkä
syntynyt Petroskoissa tai muualla Aunuksessa ja siksi kysäisi häneltä
Petroskoissa-käynnistä sen enempää ajattelematta. Petroskoihin tultua
näyttäytyikin viimeinen otaksuma oikeaksi. Siellä vilisi muita naisia
yhtenään hänen tiellään, mutta sitä yhtä ei näkynyt. Naisen kuva alkoi
jo unohtua hänen mielikuvituksestaan, se näyttäytyi yhä harvemmin.
Ja nyt — nyt käveli sama nainen hänen rinnallaan — hän puristi
vaistomaisesti käsivartta lujemmin — se oli siinä, se valoi juovuttavaa
onnenhurmaa hänen jäseniinsä, se hyväili ja huumasi hänen aistejaan ja
sai hänen sydämensä lyömään kiihkeästi kuin voimainponnistuksessa.
Olga oli lakannut hyräilemästä ja katseli salavihkaa ihaillen Ali
Martikaista, hänen voimakasta, vapaasti kehittynyttä kaulaansa ja
hänen kasvonpiirteitään, joilta päivetys oli jo haihtunut sen verran,
että terveyttä uhkuva hipiä kuulsi sen alta. Nuo piirteet olivat Olgan
mielestä niin varmat ja sopusuhtaiset, että tuntui kuin ne olisi
muovattu yhdellä ainoalla iskevällä, uhmaavalla luomissanalla: tulkoon!
Ei piirtoakaan ollut tarvinnut korjata. Olga vertasi seuralaistaan
Pietarin salonkijalopeuroihin, ja hänen tuli hyvä olla. Hän alkoi
vaistomaisesti aavistaa, että tässä oli jalopeura, joka ei tuntenut
leikkiä, joka piti saaliinsa, kun oli kerran ottanut, piti sen
kokonaan, sillä hänen olennossaan asui suuri, jumalainen alkuvoima.
Se voima näytti vielä uinuvan, mutta se oli heräävä. Olga tunsi
vapisuttavaa odotusta.
Hän kysyi hiljaa:
— Mitä te ajattelette?
Ali Martikainen säpsähti ja tuli hämilleen. Mutta sitten hän katsoi
suoraan Olgan silmiin ja tunnusti:
— Ajattelin sitä meidän ensimäistä kohtaustamme Porokoskella.
Olga vilkastui.
— Te kannoitte silloin minua sylissänne, sanoi hän tyttömäisesti
hymyillen.
— Niin, minä kannoin teidät sinne huvimajalle asti.
— Se oli aika pitkä matka, sanoi Olga harkiten. — Enkö ollut raskas
teidän mielestänne? Minähän olen tämmöinen, painava!
— Ette ollut yhtään raskas, minähän olen vahva mies.
— Minä tiedän sen, te olette vahva, vahvin mies minkä tunnen! huudahti
Olga hienon punan kohotessa hänen poskilleen.
— Nyt te sentään liiottelette, hymyili Ali Martikainen. — On niitä
paljon vahvempia miehiä kuin minä.
— Ei ole, en ainakaan minä tunne! sanoi Olga päättävästi, puristaen
samalla voimakkaasti, aivan kuin tunnustellakseen Ali Martikaisen
käsivartta.
Kun toinen ei enää väittänyt vastaan, sanoi Olga hetken kuluttua:
— Ikävä vain, etten muista siitä mitään, kun te kannoitte minua, en
mitään!
Hän huoahti ja katseli silmät puoliummessa eteensä.
Ali Martikainen sai villin poikamaisen halun temmata hänet syliinsä ja
näyttää, miten hän silloin oli kantanut. Hän hillitsi kuitenkin itsensä
ja sanoi:
— Ette te tosiaan tiennyt siitä mitään. Te olitte aivan hervoton,
kasvonne olivat valkeat kuin palttina ja tukkanne oli märkä. Se oli
irrallaan ja valui kasvoillenne ja minun käsivarrelleni. Pelkäsin sen
ihan sotkeutuvan siinä kiireessä.
— Kaikkea te ehditte ajattelemaan, hymyili Olga.
— Pelkäsin minä jalkojannekin. Se ohikiitävä tukki repäisi hameenne, ja
arvelin sen silloin kolhaisseen jalkojanne, ehkäpä kokonaan murskanneen
ne. Koetin niitä tunnustella siinä kantaessani ja rauhotuin vähän.
Olga katseli häntä henkeä pidättäen, lämmin, kiitollinen ilme
silmissään.
— Te kerrotte paljon uutta minulle, sanoi hän. — Ne toiset eivät
tienneet tästä mitään, eivät osanneet mitään kertoa, vaikka puhuivat
siitä monta päivää. Sen ne vain tiesivät, että olitte minut jo riisunut
ja käärinyt peitteisiin, kun he joutuivat.
— No riisumiseksi sitä ei voi oikein sanoa, nauroi Ali Martikainen.
— Taisin repiä vaatteenne kokonaan. Jos olisitte ollut tajussanne,
olisitte varmaan antanut kyydin mokomalle riisujalle.
— En olisi antanut teille kyytiä, vaikka olisin ollut miten tajussani,
hymyili Olga. — Olisin ojentanut teille vielä jalkanikin, että
olisitte saanut kiskoa niistä pois ne märät sukat ja tunnustella ihan
tarkalleen, olivatko ne eheät ja vahingoittumattomat.
Äkkiä vilahti veitikka hänen silmissään. Hän kysyi:
— Muistatteko, millaiset sukat minulla silloin oli jalassa? Olivatko ne
tällaiset?
Hän kohotti hiukan hamettaan ja ojensi vallattomasti jalkansa
eteenpäin, niin että kaunis nilkka ja hieman pohetta tuli näkyviin.
Ali Martikainen katseli ihastellen, melkein hartaana viettelevän
kaunista pientä jalkaa, jossa oli soma valkoinen kenkä ja
vaaleanpunerva silkkisukka. Sitten hän sanoi epäröiden:
— Eivät ne sukat tällaiset olleet, ne taisivat olla vielä hiukan
vaaleammat; ne näyttivät silloin märkinä melkein valkeilta.
— Hyvin te muistatte kaikki, hymyili Olga. — Teillä on aina silmät ja
muut aistit vireessä.
— Meillä täytyy olla, ammatti on sellainen.
— Ei kaikilla muilla ole siinäkään ammatissa, mutta teillä on. Te
osaatte toimia nopeasti ja varmasti, ette koskaan epäröi ja hätäänny,
te olette päättäväinen ja voimakas. Sellaista miestä minä ihailen!
Hän katseli ihastunein, leimuavin silmin Ali Martikaista. Hänen
huivinsa oli solunut olkapäiltä. Ali Martikainen kohensi sitä ja tunsi
vavistuksen käyvän läpi olentonsa koskettaessaan hänen hartioitaan.
Olga huomasi hänen kiihtymyksensä ja suuntasi häneen, silmäripsiensä
lävitse kiehtovan katseen. Helakka puna värjäsi hänen kasvonsa
silmäluomiin asti, ja hän painautui vielä tiukemmin kiinni
seuralaiseensa.
Ali Martikaisen mieleen vilahti Porokosken pyörre, johon uppoamasta hän
rinnallaan kävelevän naisen oli pelastanut. Hän tunsi nyt itse olevansa
menossa samanlaiseen pyörteeseen, häntä kieputti ja veti, hän luuli jo
humahtavansa syvyyteen. Mutta hän ponnistihe viimeisessä tuokiossa ja
tapasi kovan perustan jalkojensa alle.
Saadakseen katkenneen keskustelun vireille hän vielä kiihtymyksestä
hiukan värähtävällä äänellä sanoi:
— Te ette liiku paljoa kaupungilla, Olga Nikolajevna. En kertaakaan ole
nähnyt teitä siellä.
— Mitä tekemistä minulla siellä olisi! huudahti Olga hermostuneesti.
— Juoruta siellä vain osataan eikä mitään muuta. Johan ne juorusivat
teistäkin, ennenkuin olitte kunnolleen jalallanne astunut tähän
viheliäiseen pesään.
— Minä tiedän sen, hymähti Ali Martikainen.
— Niinpä siis tiedätte myös, miksi minä liikun siellä niin vähän. Käyn
silloin tällöin Baroninilla ja muutamassa toisessa talossa enkä muualla
missään. Kopeana ne minua pitävät ja ties minä muuna vielä, mutta
pitäkööt, en välitä heistä.
— Teillä onkin täällä hyvä elää. Mukava koti, komea puisto ja
päällepäätteeksi oikea metsä tuossa vieressä. Aivan kuin maalla ja
samalla myös kaupungissa.
— Elkää kehuko liikoja, ikävä täällä on.
Olga huokasi, ja hänen äänestään soinnahti tosiaan pohjaton ikävä. Hän
katseli vakavasti Ali Martikaiseen ja jatkoi hiljaisella, aivan kuin
painajaisen ahdistamalla äänellä:
— Jollen osaisi ratsastaa, lasketella hurjaa kyytiä tuolla pitkin
metsiä, niin menehtyisin kerrassaan. Näettehän itse millaista täällä
on, mitä varten siis suotta ruveta kehumaan.
Viimeisiä sanojaan hän painosti jokaista erikseen.
Ali Martikaisen mieleen tuli elävänä luokin tapaan vääntynyt Loginov,
iänikuinen, nöyrä ja anteeksipyytelevä hymy naamallaan ja koko mies
pelkkää nöyryyttä eikä mitään muuta. Hän vertasi tätä kuvaa Olgaan,
joka jo iältään olisi sopinut Loginovin tyttäreksi. Loginov oli
viisissäkymmenissä, Olga enintään puolet siitä. Hänen täytyi itsekseen
myöntää, että Olga puhui totta; ei voinut hänellä olla muu kuin ikävä,
kuolettava ikävä.
Hän näki Olgan tulleen surumieliseksi. Hän ei sentään vielä
hellittänyt, yritti taas:
— Mutta käyhän teillä paljon vieraita, esimerkiksi urakoitsijat käyvät
kaikki täällä, niin kertoi Baronin. Hakevat täältä tuttavuutta ja
suosiota.
Olga pysähtyi ja suuntasi katseensa suoraan Ali Martikaisen silmiin,
melkein tuimasti.
— Elkää puhuko niistä urakoitsijoista. Ne ovat vastenmielistä joukkoa,
useimmat raakoja ja hävyttömiä, suorastaan petoja. Melkein niitä
inhoan, kun ne täällä juoksevat!
— Arvostelette ankarasti meitä, sanoi Ali Martikainen hymyillen, hieman
punehtuen. — Ammatti tekee meidät sellaisiksi, pedoiksi, niinkuin
sanoitte.
— Eipäs tee kaikkia! huudahti Olga. — Tiedättehän — hänen äänensä
värähti anteeksipyytävästi — mitä minä teistä ajattelen. Elkää itseänne
sotkeko niihin toisiin, ette tunne vielä niitä pääpukareja. Jos
tuntisitte, ette toivoisi minulle niiden vierailuja.
— Tunnen minä niitä muutamia, myönsi Ali Martikainen. — Mutta
Baroninhan minulle uskotteli teidän ihan odottamalla odottavan
urakoitsijain käyntejä ja panevan pahaksenne, jollei tulla.
Olga leppyi ja hymyili vilauttaen hampaitaan.
— Taisi puhua niin Baronin teitä houkutellakseen, pitihän teidät
jollakin tavoin saada tulemaan. Mutta ne toiset kiduttavat minua joka
syksy, niin että pitää talven tultua lähteä viikoksi pariksi Pietariin
tuulettautumaan.
Ali Martikainen ilostui Olgan viimeisistä sanoista, hän luuli niistä
löytäneensä pelastavan oljenkorren. Hän näki, että keskustelu
kotioloista teki Olgan kärsimättömäksi. Siinä ei ollut ihmettelemistä,
kun kotiolot olivat sellaiset. Olga oli nuori, terve ja kaunis,
häikäisevän kaunis, ja hänessä asui polttava, intohimoinen elämänjano.
Sen tunsi Ali Martikainen Olgan läheisyydessä liiankin selvästi. Ei
voinut Olga elää tuota janoansa tyydyttämättä, oli aivan luonnollista,
että hän etsi muualta sitä viihdytystä, mitä kiduttavat kotiolot
eivät voineet tarjota. Näin päätteli Ali Martikainen, ja Olgan omat
sanat viittasivat hänen mielestään siihen, että Olga oli löytänyt
Pietarista sen elämänpiirin, joka hänet hengissä piti, jota hän rakasti
intohimonsa koko voimalla ja jossa hän viihtyi. Siihen oli myös
Baronin viittaillut puhuessaan Olgan pietarilaisista tuttavuuksista ja
piireissä liikkumisesta. Ali Martikaisessa heräsi kumma halu saada edes
vilahdukselta katsahtaa siihen, mikä antoi Olgan elämälle sisällyksen,
ja hän arveli Olgan itsensäkin lämpenevän ja puhuvan mielellään
siitä. Se puhelu toisi hänen mieleensä valoisia muistoja, veisi hänet
maailmaan, jossa hän tuntisi vapautuvansa kotiolojen ahdistavasta
painajaisesta.
Ali Martikainen alotti varovasti:
— Te, Olga Nikolajevna, tunnette varmaan hyvin Pietarin, olette kai
käynyt kouluakin siellä?
— No en voi sanoa niin hyvin tuntevani. Se on suuri kaupunki, siellä on
niin paljon tuntemista.
-—Minä tiedän sen, olen käynyt siellä muutamia kertoja asioilla, sanoi
Ali Martikainen.
— No mitäs pidätte? Sanokaa suoraan, miellyttääkö?
— Vieraalta vähän tuntuu, selitti Ali Martikainen. — Ei ole minulla
siellä monta tuttavaa opastamassa, ja yksin käy hankalaksi.
— Olette kai kuitenkin käynyt museoissa; niissähän kaikki käyvät, ja
ehkä myös teattereissa? jatkoi Olga kuulusteluaan.
— Museoissa olen käynyt monasti, niissä on paljon näkemistä. Olen myös
ollut parissa oopperassa.
— Rakastatteko musiikkia? kysyi Olga lämpimästi.
— Mielelläni kuuntelen sitä, vaikk'en kaikkea ymmärrä — tai ymmärrän
omalla tavallani.
Käyn aina konserteissa ja sentapaisissa, milloin vain joudun
kaupunkeihin.
— No ne siellä Pietarissa ovatkin parasta: oopperat ja konsertit, sanoi
Olga päättävästi.
— On siellä kai paljon muutakin sellaiselle, jolla on laaja tuttava- ja
ystäväpiiri niinkuin teillä, sanoi Ali Martikainen.
Olga katsahti häneen epäluuloisesti.
— On tainnut se Baronin lörpötellä teille aika lailla minun
pietarilaisista tuttavuuksistani? tutkaisi hän hymyillen, — Tunnustakaa
pois kiertelemättä!
— Kiinni jouduin taas! ajatteli Ali Martikainen harmistuneena. Mutta
sitten hän hieman punehtuen tunnusti rehellisesti:
— Jutteli hän sen verran, että liikutte piireissä ja että teillä on
paljon ylhäisiä tuttavuuksia.
— Arvasinhan minä, että liiotteli! sanoi Olga väkinäisesti naurahtaen.
— Kaikki liiottelevat sitä minun piireissä liikkumistani. Olen
oikeastaan vain niiden piirien matkaopas, näittehän itse siellä
Porokoskella. Ei ole tehty täältä Aunuksesta kirjoja siltä alalta, ja
niin käyvät minun kimppuuni, kun tulevat tänne. Eikä auta muu kuin
lähteä mukaan, melkein viran puolesta. Kutsuvat sitten talvella käymään
Pietarissa tehdäkseen velat kuitiksi. Siinä kaikki se minun piireissä
liikkumiseni.
Hän katseli tuokion hajamielisenä eteensä, ja hänen äänessään oli
katkera sointu, kun hän jatkoi:
— Jotakinhan sitä pitää hommata, että hengissä pysyisi, mutta siitä
minua kadehditaan ja vihataan täällä. Luulevat tuottavan oikein onnen
ja autuuden sen piireissä liikkumisen, mutta minusta se onni ja autuus
on vähän niin ja näin. Juoruta osataan sielläkin aivan tarpeeksi, ja
ne loppumattomat kutsut ja vierailut ihan tappavat: joka askeleella
imartelua ja liehittelyä, armon ja suosion perästä juoksemista, ja
itsesi pitää mukana juosta, ei auta.
— Mutta onhan siellä sentään väljempää kuin täällä, puolusteli Ali
Martikainen, — ei käy niin henkeä ahdistamaan. Ja entäs ne oopperat ja
konsertit? Niitähän kehuitte juuri itse.
— No niiden turvin siellä menee muutamia viikkoja, mutta lopulta
niihinkin kyllästyy ja pakoon pitää silloin lähteä. Hemmoteltuna ja
oikullisena ne minua pitävät ja semmoisena puolivillinä, joka ei
viihdy missään. Mutta verissä se on minulla, kaipaan aina jotakin
saavuttamatonta.
Hän katseli hajamielisenä eteensä, sitten hän vilkaisi melkein arasti
Ali Martikaiseen ja jatkoi epäröiden, hiljaisella äänellä:
— Ehkä nauratte tekin minulle, jos kerron. Mutta semmoinen on minulla
kumma perintö, vai miksi häntä sanoisi, se kulkee mukana kaikkialla.
Olen syntynyt ja lapsuusaikani elänyt Aunuksen saloilla, siellä lähellä
koskia. Siellä juoksin vapaana metsissä, siellä kuuntelin koskien
kohua, ja siitä jäi se ikipäiviksi soittelemaan korvissani.
Ei se ole koti-ikävä, se on muuta. Kuulen sen kumman soiton monasti
selvään siellä Pietarin salongeissakin, se tulee aivan yllättämällä. Ja
itkuun silloin tekisi mieli purskahtaa.
Hänen viimeisissä sanoissaan värähti pohjaton yksinäisyyden tunne
ja osanoton kaipaus. Hän kohotti katseensa Ali Martikaiseen, hänen
silmissään oli pyytävä, melkein avuton ilme, ja Ali Martikainen huomasi
niiden sumentuvan, kyyneltyvän. Hänet valtasi voimakas liikutus ja
myötätunto. Hän näki Olgan olevan syvästi onnettoman, hän tajusi, ettei
Olga ollut löytänyt Pietaristakaan sitä, mikä hänen elämälleen olisi
antanut sisällyksen. Ja samalla selvisi hänelle, ettei ollut oikea se
kuva, jonka Olgasta sai ensi vilkaisulla. Vain pettävä naamari oli se
vallaton, melkein uhmaileva ulkokuori, jonka taakse Olga kätkeytyi.
Sen naamarin takana oli toinen, kärsivä nainen. Olga kaipasi, janosi
polttavasti elämää, mutta nähtävästi hän oli löytänyt vain pettymyksiä.
Ei Ali Martikainen vielä tiennyt kaikkia syitä Olgan kärsimyksiin ja
pettymyksiin, mutta hän aavisti niitä.
Hän puhui, silloin tällöin katsahtaen Olgan pyytävänä odottaviin
kosteihin silmiin:
— Minä tiedän tuon soiton, josta puhutte, luulen sen kuulevani joskus
itsekin. En tiedä vielä varmaan mitä se on, olen vähän elämää kokenut,
vähemmän kuin te. Mutta minä luulen, että se soitto on juuri elämä.
Te kaipaatte elämää, oikeata, väärentämätöntä ja rehellistä elämää,
tinkimätöntä. Sitä soittoa ei voi pettää puolinaisilla askelilla,
silloin se ei milloinkaan anna rauhaa.
— Ei, sitä ei voi pettää, silloin se ei milloinkaan anna rauhaa!
kertasi Olga ahdistuneella, soinnuttomalla äänellä. — Olen koettanut,
mutta en ole onnistunut. Nyt alan väsyä tähän ilveilyyn, en usko enää
niitä, jotka neuvovat lääkkeiksi huvituksia ja sen semmoista. Ne voivat
auttaa vähäksi aikaa, mutta jälestäpäin on kahta vaikeampi.
Hän katseli hetkisen eteensä masentuneena, mutta sitten hän kohotti
uudestaan kosteat silmänsä Ali Martikaiseen ja jatkoi pehmeällä,
hyväilevällä äänellä:
— Olen ajatellut teitä usein viime aikoina. Ette usko, miten vaikeata
on, kun ei ole ketään, joka edes tahtoisi ymmärtää, jolle voisi puhua.
Teistä näin heti ensi kerralla, että olitte toista maata kuin kaikki
muut, ja tekonne vahvisti mielipiteeni järkkymättömäksi. Tiesin,
että te ymmärtäisitte minua, näin sen teidän suorasta, rehellisestä
katseestanne, olennostanne, kaikesta. Siitä lähtien olen teitä
kaivannut, halunnut nähdä teidät uudelleen, puristaa kiitollisena
kättänne, puhua kanssanne edes yhden hetkisen.
Ali Martikainen käänsi katseensa toisaanne ja sanoi hitaasti, tuskin
kuuluvalla äänellä:
— Olen minäkin teitä ajatellut. Koetin olla ajattelematta, koetin
unohtaa ja paeta, mutta se ei onnistunut.
— Elkäämme paetko enää toisiamme tästä lähtien! sanoi Olga hiljaa. —
Olkaamme ystäviä, eikö niin?
Hän tarttui Ali Martikaisen käteen, ja lämmin, hyväilevä loiste sädehti
hänen kysyvistä silmistään.
Ali Martikainen vastasi äänettömällä, voimakkaalla kädenpuristuksella.
Hän tunsi sielussaan niin ankaran kuohunnan, että pelkäsi äänensä
pettävän, jos puhuisi.
He olivat pysähtyneet ja seisoivat puiston kaukaisimmassa sopukassa
suurten haapojen varjostamalla käytävällä. Hiljainen tuuli pani
haavanlehdet vipajamaan, ja niiden välitse vilahtelevat auringonsäteet
leikkivät Olgan tuuheassa, komeina aaltoina lainehtivassa tukassa.
Ali Martikainen katseli tuota päivänsäteiden leikkiä. Olga seisoi
aivan hänen edessään, hän olisi voinut kumartua ja suudella hänen
tukkaansa kilpaa päivänsäteiden kanssa. Hän katsahti Olgan kasvoihin.
Niitä väritti hieno, karehtiva puna, niiden hymykuopat hiukan
elehtivät, ja päivänsäde vilahti silloin tällöin niiden ylitse. Noiden
säteiden leikkiessä Olga näytti niin nuorekkaalta, tuoreelta ja niin
selittämättömän läheiseltä. Hän tunsi Olgan olennosta tulvehtivan
vastaansa voimakkaana sen veren sukulaisuuden, jota hän oli hämärästi
aavistanut jo heidän ensi kohtauksessaan Porokosken rannalla. Kaikki
erotus heidän väliltään katosi, suli olemattomiin. Hän unohti puiston
ja kaiken ympäriltään, hän näki vain Olgan, hänen tukkansa, jossa
päivänsäteet leikkivät, hänen kasvonsa, hänen puoliavoimet huulensa
ja hänen silmänsä. Hän tunsi vain Olgan läsnäolon, ja hänen sisällään
värisivät Olgan hyväilevät sanat: elkäämme enää paetko toisiamme,
olkaamme ystäviä! — Hän tunsi, ettei enää voisikaan paeta Olgaa, hän ei
tahtonut paeta. Hän piteli vielä Olgan kättä kädessään ja puristi sitä
huomaamattaan.
Olga liikahti hiukan, katsellen koko ajan huulet puoliavoimina häneen.
— Te olette kaunis! kuiskasi Ali Martikainen kiihtymyksestä
vavahtavalla äänellä.
— Olenko minä teidän mielestänne kaunis? kysyi Olga painaen silmänsä
alas, mutta luoden sitten nopeasti ripsiensä läpi Ali Martikaiseen tuon
kuuman katseen, joka vietteli ja kiehtoi.
— Olette, olette hyvin kaunis! Elämä on tehnyt teille suuren vääryyden.
Te olisitte ansainnut siltä paljon enemmän kuin saitte.
— Niinkö arvelette? — Olga katseli häntä hellittämättä.
Ali Martikainen tunsi tuon katseen uppoavan sielunsa syvimpiin ja
sytyttävän siellä kaikki pohjavirrat tuleen.
— Niin! huudahti hän. — Elämä kuuluu kauneille!
— Ja voimakkaille! kuiskasi Olga.
Kaukaa polulta alkoi kuulua huutelua.
Sieltä juoksi Loginov nöyränä, kumarassa, puolelle ja toiselle
huojahdellen. Hän oli aivan hengästynyt heidän luoksensa jouduttuaan,
mutta mielistelevä, anteeksipyytelevä hymy loisti hänen naamallaan
siitä huolimatta.
Päivällisen aikana ei Ali Martikainen voinut olla vielä vertailematta
Olgaa ja hänen miestään toisiinsa, ja se vertailu oli masentava hänen
mielelleen. Loginovin kiusottava, iänikuinen hymy suorastaan vaivasi
häntä, vaikka hän oli katsellut koko miestä vasta muutaman tunnin ajan.
Miten Olga voi kestää sitä vuodet pitkät, se tuntui hänestä suorastaan
yliluonnolliselta.
Mutta Olga näytti tottuneen kestämään. Hän kohteli miestään
huomaavaisesti, vieläpä toisinaan hymyili hänelle. Ja silloin Loginovin
naama ihan säteili riemusta.
Päivällisen jälkeen siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia ja
likööriä. Olga istui taasen sohvalle Ali Martikaisen viereen ja asetti
vasemman kätensä sohvan selustalle, kosketellen sormiensa päillä
silloin tällöin Ali Martikaisen olkapäätä. Vapaalla kädellään hän
hoiti tarjoilua. Hänen puseronsa hihat olivat väljät, paljastaen hänen
kauniisti kehittyneen käsivartensa kyynärpäätä myöten.
Ali Martikainen katseli tuota käsivartta, ja samalla hän yhä enemmän
antautui Olgan olennosta virtailevan hekuman valtoihin. Se ympäröi
hänet joka puolelta ja kääri hänet pehmeästi hyväillen tikeillä
seiteillään. Hän tunsi suloista, uuvuttavaa herpoutumista jäsenissään.
Ne tuntuivat vähitellen menettävän liikuntokykynsä, mutta hän ei
hennonut repiä seittiä ja riistäytyä irti.
Likööriä juotiin vähän, mutta Ali Martikainen tunsi veren kohoavan
poskilleen ja sydämensä lyövän rajusti. Olga katseli häntä myötäänsä
ripsiensä lävitse, ja nuo katseet pyörryttivät häntä.
Olga puheli koko ajan vilkkaasti, ja hänen naurunsa helisi kuin
hopeatiuku. Ali Martikainen enimmäkseen vain kuunteli, ja kun nauru
helähti, silloin hän salavihkaa tarkkasi Olgan kauniiden huulien
välistä vilahtavaa valkoista hammasriviä ja hänen poskillaan
herkeämättä elehtiviä hymykuoppia. Silloin tällöin hän joutui
katselemisestaan kiinni, ja silloin Olga rankaisi häntä koskettamalla
hänen olkapäätään sormillaan. Se kosketus sävähti kuin sähköisku läpi
Ali Martikaisen ruumiin.
Kun hän iltamyöhällä alkoi tehdä lähtöä, tiedusti Olga odottamatta,
mihin se hänen »koiransa», Nalle oli joutunut. Hän sanoi välttämättä
tahtovansa tavata sitä.
Ali Martikainen ilmotti Nallen olevan sirkuksessa elatustaan
ansaitsemassa.
— En itse voinut sitä täällä pitää, kaikki pelkäsivät, lisäsi hän
naurahtaen.
— Minä menen huomenna sitä katsomaan ja teidän pitää tulla mukaan,
sanoi Olga päättävästi. — Tulettehan?
Ali Martikaisen sydän hypähti riemastuneena tästä odottamattomasta
onnenpotkaisusta. Loginovkin innostui asiasta tavattomasti ja alkoi
vaimonsa puolesta pyydellä hartaasti, että Ali Martikainen tekisi tälle
seuraa sirkuksessa käydessä.
Sovittiin asiasta niin, että Olga tulee hevosella Ali Martikaisen
majapaikkaan ja sieltä mennään sitten jalkaisin sirkukseen.
Kotimatkallaan koetti Ali Martikainen selvitellä ajatuksiaan,
mutta huomasi sen pian turhaksi yritykseksi. Kaikki tuntui menneen
ylösalaisin. Hänen varma itseluottamuksensa ja kylmä, nopea
harkintakykynsä olivat kuin piiloon pujahtaneet, ja niiden tilalla
temmelsi kuvaamaton sekasorto. Se sekasorto muistutti Ali Martikaisen
mielestä myrskyn hajalle lyömää tukkilauttaa: puomit olivat pirstaleina
ja tukit heittelehtivät villisti kuohujen kisassa hajoten joka
suunnalle.
Ja sekasorron keskellä Ali Martikainen näki kuin ilmestyksenä Olgan
viettelevän olennon hymyilevänä, kutsuvana, kiehtovana. Ja hänen
korvissaan kaikui lakkaamatta riemukas huuto: huomenna!
* * * * *
Puolipäivän tienoissa seuraavana päivänä töytäsi ovenvartija tukka
suorana ja muistamatta edes ovelle koputtaa Ali Martikaisen huoneeseen
ilmottamaan Olgan saapumisesta.
— Heidän jalosukuinen ylhäisyytensä Olga Nikolajevna suvaitsevat
odottaa alhaalla! julisti hän hengästyneenä.
Ali Martikainen koppasi hattunsa ja avasi oven, mutta siinä oli jo
häntä vastassa Olga raikkaana ja verevänä urheilupuvussa, soma lakki
keikailevasti kallellaan ja uhkea tukka reunojen alta näkyvissä.
Hän ojensi hansikoidun kätensä tervehdykseksi ja pyysi vallaton,
mielistelevä hymy huulillaan saada hieman lepuuttaa jalkojaan Ali
Martikaisen huoneessa.
Odottamatta Ali Martikaisen vastausta hän pujahti samassa hänen
kainalonsa alitse sisään, täyttäen koko huoneen olennostaan leviävällä
raikkaalla tuoksulla.
— Onpas teillä aika sievä huone näin täkäläisiksi! huudahti hän luoden
nopean silmäyksen ympärilleen.
— Ei kannata kehua, naurahti Ali Martikainen tarjoten hänelle
istumatilaa sohvalle. Mutta Olga astahti työpöydän ääreen, joka oli
täynnä levällään olevia karttoja ja kirjoja.
Istuutuen tuolille hän alkoi tarkastella niitä uteliaana puhua
pajattaen koko ajan ja heläytellen kirkasta hopeaista nauruaan. Ali
Martikainen seisoi vieressä ja vastaili hänen kysymyksiinsä myhäillen
ja katsellen samalla ihastuneena Olgan pyöreitä olkapäitä ja notkeaa
voimakasta vartaloa.
— Te näytte olevan ahkera mies, hymyili Olga avaten sattumalta käsiinsä
saamansa kirjan, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja pitkiä
kaavoja. — Huh, kun tämä onkin oppineen näköinen tekele! Tarvitsetteko
te näitä kaikkia ammatissanne?
Ali Martikainen selitti, ettei niitä kaikkia tarvittu. Muuten hän vain
niitä lueskeli, koettaen sillä tavoin haravoida päähänsä yhtä ja toista
tietoa, kun oli jäänyt koulunkäynnistä osattomaksi.
Olga kävi yht'äkkiä vakavaksi ja katseli häntä silmissään ihmettelyä ja
ihastusta.
— Muut teidän ammatissanne eivät tämmöisestä välitä, sai hän sanotuksi.
— Siksipä tällä alalla onkin niin paljon epäkelpoja ja heittiöitä,
petoja, niinkuin te niitä eilen nimititte, naurahti Ali Martikainen.
— Minun mielestäni se on suoranainen synti ja häpeä, minä tahtoisin
kohota hieman korkeammalle, vaikka vaikeaksi se käy ihan yksinään
ponnistellessa. Tämä matematiikka vielä menisi, siihen minulla on
taipumusta, mutta vieraat kielet tekevät pahasti tenää.
— Mutta puhuttehan te venäjääkin aivan hyvin! huudahti Olga.
— No siitä vähitellen selviän, mutta minä tahtoisin oppia englantia ja
se käy vaikeaksi, kun ei voi opettajaa mukana raahata.
— Mitäs te englannilla? ihmetteli Olga.
— No se on tällä alalla ammattikieli, ja sitäpaitsi aion joskus
matkustaa sinne näkemään ja oppimaan semmoista, mitä ei täällä voi
nähdä ja oppia.
Olga katseli häntä henkeään pidättäen.
— Teillä on suuria suunnitelmia! sai hän sanotuksi. — Te aiotte vielä
pitkälle.
Mutta äkkiä hän kävi alakuloiseksi ja huoahti:
— En minäkään osaa kunnolla englantia, muuten olisin ruvennut teille
opettajaksi. Ranskaa osaisin miten kuten ja saksaa myös, mutta niitä te
ette tarvitse.
— Ettehän te muutenkaan voisi tulla minun opettajakseni, nauroi Ali
Martikainen. — Lähden pian pois koko kaupungista.
Olga kalpeni.
— Joko te milloin lähdette? kysyi hän äänellä, josta kuulosti kuin
häntä olisi vaivannut hengenahdistus.
— Pitäisi lähteä aivan näinä päivinä, kotoa ahdistavat, selitti Ali
Martikainen. — On näet minulla maatila, ja siellä on nykyisin parhaat
syyskiireet. Pitäisi olla töitä järjestämässä.
-— Mutta ettehän — ettehän te ole naimisissa? pääsi Olgalta. — Minä
luulin —
— En minä naimisissa ole! nauroi Ali Martikainen. — Eräs sukulainen
siellä sitä tilaa hoitelee. Itse käyn vain syksyisin siellä
lepäilemässä. Minä rakastan maata ja siksi tulin sen ostaneeksi.
Olgalta pääsi helpotuksen huokaus, mutta hänen mieltänsä jäi yhä
painamaan se tieto, että Ali Martikainen pian matkustaa pois. Hän
koetti lohduttautua sillä, että viivyttäisi Ali Martikaisen matkaa niin
kauan kuin mahdollista. Aina hän luuli siihen keinoja keksivänsä.
Alhaalla olivat itse isäntä ja hovimestari ovella, seuranaan pitkä rivi
alempaa palveluskuntaa. He kaikki kumarsivat syvään ja kunnioittavasti
Olgan ja Ali Martikaisen poistuessa. Näki hyvin, että tiedettiin Olgan
olevan piirien tuttavan.
Sirkuksessa ei ollut aamupäivällä näytäntöjä. Ainoastaan eläinnäyttely
oli avoinna, ja sitä katsomassa oli vain muutamia ihmisiä. Ei
siinä paljon katseltavaa ollutkaan: muutamia takkuisia ja laihoja
metsänelukoita häkeissään ja pari kohmettunutta käärmeen votkaletta.
Nalle esiintyi myös aamupäivät eläinnäyttelyssä, liikkuen siellä
vapaana ja tehden temppujaan ihmisjoukossa sekä saaden palkkioksi
runsaasti makeita paloja, joita se mielihyvällä pisti poskeensa lihoen
ja pulskistuen päivä päivältä.
Nalle ihastui ikihyväksi, kun näki entisen isäntänsä ilmestyvän
telttaan. Siinä paikassa se jätti temppunsa kesken ja hyökkäsi
Ali Martikaista vastaan, alkoi hyppiä ja keikkua hänen edessään,
nuoleskeli hänen käsiään ja murahteli mielihyvästä. Olga sai myös
osansa Nallen suosiosta, kun oli avannut mukanaan tuomansa pussin,
jossa oli herkkupaloja Nallelle tuomisiksi. Nalle tepasteli sievästi
kahdella jalalla Olgan edessä, istui ja ojenteli hänelle etukäpäliään
tervehdykseksi, nuuski hänen hameitaan ja raaviskeli niitä varovasti
kynsillään, myristen hiljaa pehmeimmällä äänellään, kun Olga kutkutteli
sen kovantauksia.
Sirkustirehtööri tuli itse omassa korkeassa persoonassaan tervehtimään
Ali Martikaista ja hänen kaunista seuralaistaan. Ali Martikainen
tiedusteli, kuinka Nalle kehittyi uudella alallaan. Tirehtöörin naama
säteili, ja syvään kumarrellen hän kehui Nallea viisaimmaksi ja
nokkelimmaksi karhuksi, mikä hänen käsiinsä konsanaan oli sattunut.
— Se johtuu siitä, että Nallella oli pienenä niin hyvä opettaja, pisti
Olga.
— Tietysti se johtuu siitä, mistäs muusta! huudahti tirehtööri syvällä
vakaumuksella. — Herra olisi ensiluokkainen, kerrassaan ensiluokkainen
eläinten kesyttäjä.
— Osaan minä ihmisiäkin kesyttää, nauroi Ali Martikainen.
Olga vilkaisi hänen silmiinsä vilauttaen hampaitaan. Ali Martikainen
hieman punehtui.
Kun he olivat poislähdössä, ilmestyivät telttaan Baroninin tyttäret
rientäen suoraa päätä Olgaa ja Ali Martikaista tervehtimään.
Sofia puristi Ali Martikaisen kättä vallaton hymy huulillaan ja
vahingoniloisesti silmää iskien. Hän näytti tahtovan sanoa: enkös
arvannut oikein; jo menet Olgan luo käskemättä ja kehottamatta!
Molempia kutsuivat tytöt kiihkeästi vierailulle aivan ensi tilassa.
— Te, Olga Nikolajevna, olette meidät jo tykkänään unohtanut, nuhteli
Sofia.
— Kyllä minä teidät muistissa pidän, ensi sijalla olette siellä,
nauroi Olga hyvästellessään. Teltan ulkopuolelle tultua hän sanoi Ali
Martikaiselle:
— Herttaisia tyttöjä, parhaat koko kaupungissa. Ja vanhemmat ovat yhtä
hyviä. Tietysti olette käynyt heillä?
— Yhden kerran olin, ilmotti Ali Martikainen.
Eivät olleet he vielä pitkälle ehtineet, kun taas tuli tuttava.
Käytävää pitkin purjehti heitä vastaan Rybinskaja, poliisipäällikön
puoliso, pelottavan suuri ja kirjavin hetalein koristeltu hattu
päässä ja koko otus pyntättynä viimeisen pietarilaisen muodin mukaan.
Kuoppaisilta poskilta loisti vahva kerros ihomaalia, ja vaatteista
levisi äitelä hajuveden tuoksu.
Olga nyökkäsi Rybinskajalle juuri sen verran, että parahiksi huomasi.
Ali Martikainen kohotti hattuaan. Rybinskaja tervehti melkein ivallisen
kohteliaasti, luoden ohimennessään Ali Martikaiseen pitkän, merkitsevän
katseen.
— Tunnetteko hänet? kysyi Olga, kun Rybinskaja oli jo hyvän matkan
päässä.
— Sen verran, että hattua pitää nostaa.
— Ovatko kutsuneet käymään?
— Ovat kyllä, mutta mitä tekemistä minulla siellä on, sanoi Ali
Martikainen halveksivasti.
— Parasta olisi mennä, lausui. Olga painokkaasti.
Mitä varten? ihmetteli Ali Martikainen.
No se on semmoinen juorukello, paras koko kaupungissa. Pitäisi
nyhtäistä siltä ajoissa hampaat, ettei pääsisi puremaan.
Ali Martikainen nauroi Olgan sukkeluudelle ja sanoi, ettei hän välitä
vähääkään Rybinskajan hampaista.
— Arvostelette liian kevyesti sitä naista, sanoi Olga vakavasti
hymähtäen. — Se voi tehdä teille pahat tepposet, se ei valitse keinoja.
No jos te kehotatte, niin voinhan mennä, lupasi Ali Martikainen
saaden Olgalta kiitollisen, lämpimän katseen palkakseen.
Olgan hevonen oli pitkästä seisomisesta ikävystynyt. Se teiskasi
lähtöä tehtäessä niin vallattomasti, että hotellin pieni tallipoika
ei ensinkään saanut sitä paikallaan pysymään. Kärryt olivat korkeat,
keveät kaksipyöräiset, ja ne keikkuivat niin pahasti, että niihin
nouseminen näytti suorastaan vaaranalaiselta. Tahallaankin Olga
teeskenteli pelkoa, ja niin otti Ali Martikainen hänet lopulta syliinsä
ja nosti kevyesti kärryihin.
Olga nauroi helakkaa hopeanauruaan ja piteli toisella kädellään Ali
Martikaisen kaulasta. Hän hellitti vasta sitten, kun Ali Martikainen
oli asettanut hänet mukavasti istuimelle ja kiinnittänyt nahkaset hänen
polviensa suojaksi.
Hyvästellessään Olga piteli kauan hänen kättään kädessään ja viivytteli
tahallaan lähtöä.
— Minulla on teille suuri uutinen kerrottavana, ja se koskee
päällepäätteeksi suorastaan teitä.
Hän katseli Ali Martikaista salaperäisen näköisenä, silmät rakosellaan.
— Minuako? ihmetteli Ali Martikainen.
— Niin, juuri teitä!
— No kertokaapas, pyyteli Ali Martikainen.
— En kerro nyt, sanoi Olga. — Huomenna iltapäivällä, jos tulette
meille, sitten kerron.
Ali Martikaisen sydän sykähti riemusta. Hän oli huudahtamaisillaan:
miksi ei jo tänään! mutta malttoi mielensä ja lupasi tulla huomenna.
— Hyvän uutisen kuulettekin, ihan kiitätte minua, ilveili Olga.
— En osaa aavistaa, mikä uutinen se voi olla.
— Koettakaapas arvata, kiusoitteli Olga.
— Huono minä olen arvaamaan, parasta jättää huomiseen.
— No sitten saatte kuulla, näkemiin!
Hän otti ohjakset Ali Martikaisen kädestä. Hevonen porhalsi juoksuun,
Olga heitti vielä viimeisen pitkän, kutsuvan silmäyksen taakseen ja
katosi portista.
Huumautuneena jäi Ali Martikainen ihmettelemään, mikä uutinen Olgalla
saattoi olla hänelle. Lopuksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että
koko uutinen oli Olgan keksimää pilaa! Olga kaipasi häntä, odotti
häntä! Se täytti kuohuvalla riemulla Ali Martikaisen mielen. Hän
saisi taas istua Olgan rinnalla, katsella hänen silmiinsä, kuunnella
hänen helisevää nauruaan ja juopua hänen olentonsa hekumasta. Hänen
verensä kuohuivat vielä Olgan sytyttävästä kosketuksesta, hän tunsi
vielä vaatteissaan Olgan jättämän tuoksun. Huoneessaankin hän tunsi
sen vielä Olgan käynnin jäleltä. Hän veti sitä ahnaasti sieraimiinsa
ja heittäytyi sohvalle, alkaen siinä silmät ummessa haaveilla Olgasta.
Hän muisti hänen kasvojensa jokaisen eleen, hänen silmiensä tuhannet
tunnevivahdukset. Hän saattoi muistutella niitä miten kauan hyvänsä, ja
aina löytyi uutta ja uutta, loppumattomiin.
Ei haluttanut häntä tänään työnteko, tuntui suorastaan synniltä sen
ajatteleminenkin. Hänellä oli parempaa ajattelemista.
Välistä kyllä häilähti mielessä ajatus: hän takertuu tällä tavoin
auttamattomasti Olgan seitteihin, ja ehkä Olga halajaa vain hetkisen
leikitellä hänen kanssaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo karkotti
nuo järkeilyt mielestään, Olgan kuva auttoi häntä siinä. Se näyttäytyi
epäröinnin vilahtaessa kahta kutsuvampana, kahta viettelevämpänä. Se
kuiski hänelle: etkö kuule Porokosken kohua korvissasi! Se kutsuu
elämään, rajattomaan, salaperäiseen, suureen! Kuuntele kutsua ja tule,
minä odotan!
Niin, hän kuuli tuon kutsun ja hän totteli sitä. Silmät ummessa
hän tahtoi mennä, tulkoon mitä hyvänsä! Hän oli vahva — hän oikoi
käsivarsiaan. Niillä hän uskalsi käydä taisteluun, jos taistelu tulisi.
Ei hän pelännyt mitään, varokoot asettamasta esteitä sille tielle, joka
veti Olgan luo!
Koko iltapäivän hän loikoili hievahtamatta. Hän melkein suutahti,
kun vahtimestari tuli häntä hämärissä häiritsemään, ilmottaen syvään
kumartaen päivällisen jo aikoja odottaneen. Hänen teki mieli sanoa,
että sai odottaa hänen puolestaan tuomiopäivään asti.
Nousi hän sentään lopuksi ja käveli hajamielisenä ruokasaliin. Hyvään
aikaan ei hän ensinkään huomannut, miten koko palveluskunnan käytös
häntä kohtaan oli muuttunut.
Tähän asti ne olivat häntä arastelleet ja kartelleet, nähtävästi
uskoen lujasti, että hän oli vaarallinen velho. No, saivat uskoa hänen
puolestaan, ei hän aikonut heitä käännyttämään ruveta.
Mutta näyttävätpä nyt tulleen toiseen uskoon. Hänelle kumarreltiin
syvään ja kunnioittaen joka taholta. Ja kun hän istui syömään, seisoi
vahtimestari koko ajan hänen takanaan nöyrässä asennossa, jalat
vireessä allaan, valmiina syöksähtämään esille pienimmän vihjauksen
saatuaan.
Päivällisen lopulla tuli itse hovimestari puhelemaan: kumarsi
kynnyksellä ensi kerran ja jatkoi kumartelua keskustelun aikana, niin
että Ali Martikaista alkoi myhäilyttää ja hän huomasi, mistä päin tuuli
puhalsi. Hän ajatteli:
-— Onpas minullakin uutinen Olgalle kerrottavaksi ja hyvä uutinen.
Pidetään jo melkein piireihin kuuluvana!