VI.

Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä

Petroskoin kaupunkiin.

Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä

elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan

Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.

Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi

urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin

Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne

vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään

ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä.

Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa,

kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on

uittourakoitsijana oleminen.

Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja

kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi

puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.

Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään

Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:

— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?

— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.

— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;

— Niin, minä tulin ensimäisenä.

Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen

vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti,

vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä

kantapäähän asti.

Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta

ääneen hän lausui:

— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on

ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne

pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.

Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen

jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että

tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:

— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.

Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen

huoneeseen vievälle ovelle.

— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka,

täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh

Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen

anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.

Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan

ovelle.

Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt

urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin

Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen

kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli

kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua

suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:

— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen

priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.

Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa

kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja

kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu

viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina

valmiina liiketuttavien varalta.

Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:

— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää

ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se

on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei

ontumaan panisi.

Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail

Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja

silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse

sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä

varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.

Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli

puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia

jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:

— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille

puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista

olalle ja puheli:

— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia

niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.

Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään

kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät

voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin

maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.

Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla

kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten

seuraavana kesänä olisikaan.

Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi

juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa

Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.

-- Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta

minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta

tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?

Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.

— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi

urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti

kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa

shekkiä, puhellen sitä tehdessään:

— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette.

Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne

vähän lepäilemään?

— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.

— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä

rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja

iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.

Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail

Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan

olevan lähtövalmiina.

Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä

sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili

jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.

Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:

— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta

maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli

ilmainen työmies.

Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:

— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha

ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!

Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta

kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja

julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt

uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen

mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät

muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt

tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko

siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut

tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot

kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän

kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt

irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä

silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle

panna!

Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän

veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se

merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla

Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.

Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas

miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä

vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä

vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen

valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi

muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.

Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä

lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä

pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä

olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan

edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet

ne hevillä sitä nolausta unohtaa.

Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät,

että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla

sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella

oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista

eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!

Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin

ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät,

sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä

lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat

harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä

alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä

toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat

puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella

ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla

itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä

luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.

Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien

päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine

tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään

niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.

Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille.

Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli

velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut

halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu

missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun

tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat.

Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa

tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas

lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa,

kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan

siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut,

ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi

siinä virrannut mihinkään.

Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta

urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat

viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli

Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.

Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli

vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin

oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen

suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka

olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.

Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi.

Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä

salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut

synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä

miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin

vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen

urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä.

Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt,

suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella

alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet

itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi.

Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä

kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa

lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.

Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin

todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli

harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen.

Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan-

ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli

häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta

harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta

nostivat.

Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä

sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän

erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä

tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa

suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna

päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan,

milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.

Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita

Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi

sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa

kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja

tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.

Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa.

Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä

tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä

hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi

ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat

kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa,

eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen

vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin

näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot

ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse,

että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.

Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se

koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan

sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä

puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.

Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso.

Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista

urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä

ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan.

Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen

käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle

väistyen.

— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään

muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja

panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada

sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!

Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä

säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.

No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen

seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina

hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi

ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista

sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa

tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin

ahtaimmalla jalkakäytävällä.

Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja

toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen

samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut,

niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos,

aivan tarpeeksi asti.

Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti

laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle

oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että

Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti

nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.

Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella.

Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin

seikkailuhaluisista naikkosista.

Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen

millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat

hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei

myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja

kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa,

sitä ei sovi kieltää.

Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten

kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat

ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin

sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle.

Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan

ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli

vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen

soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja

pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden

leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta

sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan

linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.

Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin

tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän

suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu-

ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he

kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi

hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle

ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.

Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat

ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet

harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä

uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus

entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten.

Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen

tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen

nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja

tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen

verraten.

Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä

parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat

pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä

toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota

sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi

siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella

arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden

olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä

saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi

eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.

Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta

kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi

viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat

saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen

talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa

juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli

sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.

Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit

ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko

kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan

ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan.

Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat

myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita,

joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.

Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan

pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin

villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti

saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen

määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat

lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon.

Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti

vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin,

sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä

urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia.

Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä

tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun,

luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta,

useasti kadehdittua kuuluisuutta.

Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä

päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä

jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa

viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän

poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää

saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta

kasvikunta näivettyi.

Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali

Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi

ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun

kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja

tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin

hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon

muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään

syleilyynsä.

AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien

herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille.

Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali

Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima

ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin

ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon

rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen

uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka

maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä

ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat

sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani

voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen

suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin

illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.

Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös

perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle

tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.

Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän

tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja

kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli

hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain

leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja

säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa

ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja

tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä

oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain

yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen

ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen

voimakkaille.

Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut

tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon

korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä,

vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien

ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla

olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet,

joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita,

joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin

ovelasti.

Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei

pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin

monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.

Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli

ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä,

jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä

miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta

miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia,

poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei

tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän

menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten

vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin

hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä

kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin

liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien

taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman

kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.

Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut

niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen

piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia.

Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet

tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän

puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.

Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja

puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei

ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi

tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan

oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun

perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa

pitävältä.

Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa

tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle

vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.

Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle

Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi

velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.

Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit

Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi

kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan

neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi

täysikasvuista tytärtä.

Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen

sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän.

Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain

hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata

marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis,

ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden

olevan hänen kättensä jälkiä.

Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän

äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät,

miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen

eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja

harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.

Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan

pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen

verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti

illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa,

puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin

asioihinsa.

Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja

asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin

isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali

Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta

käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.

Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa

kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman

ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat

alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti

suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin

olleet venäläisiä.

Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta,

samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön

varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan

kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti

keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi

taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun

uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.

Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän

sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä

käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi

kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan

valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi

voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä,

lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin

tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää

tahdonlujuutta.

Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko

Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki

selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa

tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti

puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa

tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä

lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen

saloille eksyä.

Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan

kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan

ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:

— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun.

Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen

täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.

Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili

väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.

Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.

Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein

hätiköiden:

— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani

ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte

minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen

ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä

ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy

niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen

merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää

laputtaa muille markkinoille!... No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä

erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja

pyydän anteeksi.

Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja

puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:

— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet.

Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.

— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän

menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii

varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te

selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä

tiedän sen, mutta te selvisitte!

Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.

— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut

hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte

puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!

Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:

— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules

ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian

ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!

Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa

Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi

siihen suurella melulla.

Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti.

Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa

ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä

harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian

tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä,

mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut.

Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui

selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi

naurahtaen huomautti.

Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon

ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja

alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta

taipui lopulta.

Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän

lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen

sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.

Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli

henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle

vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta

Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin

hyvin laulettavan.

Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän

äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi

millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.

Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa.

Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa,

näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla

ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä

huijareista ja paatuneista keinottelijoista.

Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin

ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän

vakuutti.

— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän

pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he

odottavat hartaasti.

Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan

sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta

mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.

Baronin ehätti selittämään:

— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan

asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi.

Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat

siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin

selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä

valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.

— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia

ilkamoiden väliin.

— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan

ymmälle.

— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä.

— Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga

Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.

— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta

on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan

puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis,

yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta

vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa

ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.

— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta,

sanoi Sofia vallattomasti.

Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:

— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.

— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on

meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!

Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään,

muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.

Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka

silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:

— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!

Ali Martikainen ajatteli mennessään:

— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!

Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi.

Hän päätti mennä.