Ali Martikaisen matka Soimijoelta Ääniseen on pian kerrottu. Tämä
matka on kyllä kohtalaisen pitkä, hyvän joukon kolmattasataa virstaa,
mutta se on koko taival enimmäkseen hyvää uittoväylää, jossa tukit voi
suurissa jokilautoissa alas laskea.
On alkutaipaleella järvimatkaakin parisen peninkulmaa. Soimijoki
päättyy nimittäin Himolan järviin. Ne ovat autioita erämaan järviä, ja
tukkilaiset kiiruhtavat päästäkseen niistä niin pian kuin mahdollista
Sunujokeen, joka näistä järvistä alkaa.
Sunujoki muodostaakin matkan pääosan. Se on ylhäältä asti hyvin
vesirikas joki, ja alkutaipaleesta voi sitä, laskea satakunnan virstaa
jokilauttoja ainutta kertaa hajottamatta.
Vasta matkan loppupuoliskolla, kun Sunujoki lähtee murtautumaan
vaaraisten maiden poikki päästäkseen Äänisjärven alankoon, alkavat
vaikeudet. Tällä koskitaipaleella on Sunujoessa monta koskea ja
putousta, kolme niistä kuuluisaa kautta Aunuksen, vieläpä kaukana sen
rajojen ulkopuolellakin. Nämä kosket ovat Hirvas, Porokoski ja Kivatsu.
Viimeinen niistä on Sunujärven ja Äänisen välisellä kannaksella vain
muutaman peninkulman matkan päässä Kontupohjan lahdesta, johon Sunujoki
päättyy.
Koskitaipaleen alettua täytyy suuret jokilautat hajottaa ja solutella
puut vähitellen koskista alas. Mutta nopeasti se työ sujuu, kun
laskumiehet vain ovat tottuneita tukkilaisia. Vedestä ei koskissa voi
sanoa puutetta olevan, tanssien niissä suuret honkatukit lentävät vain
harvoin pohjakiviin kolahdellen.
Kaiken kaikkiaan on Sunujoki komea joki, komein Aunuksessa, ja vaikeata
lie Suomestakaan sen veroista löytää. Aunuksen kansa rakastaa suuresti
Sunujokeansa, vaikk'ei tämä kansa vielä täydelleen tajua, miksi
rikkauden lähteeksi heidän unohdetulle maankolkalleen Sunujoki voi
kerran koitua.
Myös tukkilaiset tätä jokea rakastavat. Kun Egyptin korvesta päästään
Himolan järviin ja Sunujoen alkupäähän, tuntuu siltä, kuin olisi
irtautunut pahan painajaisen kourista. Iloisesti lähtee matkanteko
luistamaan, ei muuta kuin laulele vain lautallasi ja anna huristaa
myötävirtaa.
Ja vaikka tämä huoleton matkanteko keskeytyy koskitaipaleelle
jouduttua, niin viis siitä. Kosket tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen
lautoilla laskemiseen, ja mimmoista vaihtelua! Kyllä siinä karisee
jäsenistä ja mielistä viimeiset Egyptin korvesta mukana kulkeutuneet
puutumisen jätteet. Aivan tuntee itsensä uudestisyntyneeksi ja hilpein
mielin viimeisestä, kuulusta Kivatsun ryöpystä, alas päästyään
laskee matkansa määrään Kontupohjan lahteen, jossa avara Ääninen
äidillisen sylinsä avaa, jossa höyryvoimalla vetävät hinaajat ovat jo
malttamattomina alastulijoita odottamassa.
Nopeasti Ali Martikaisen laskukunta taivalta katkaisi, kun se kerran
oli selville vesille päässyt. Korpien koettelemukset olivat karaisseet
Ali Martikaisen miehistön, ja hänen lakinsa oli myös tehonsa tehnyt. Se
oli ennättänyt syöpyä aunukselaistenkin veriin. Hyviä niistä oli tullut
tukkimiehiä; kuin leikillä ne tekivät työtänsä mukavassa jokilaskussa.
Perässä tulevain kilpailijain miehistö oli uneliaita vetelyksiä,
jotka torkkuivat lautoillaan ja antoivat puittensa ruuhkautua
monasti selvällä luojan luomalla kulkuväylällä. Siksi nämä perässä
tulijat jäivät pian kauas jälkeen. Kun Ali Martikaisen laskukunta
koskitaipaleelle joutui, olivat ne kuun kuulumattomiin häipyneet.
Niin kävi, vaikk'ei Ali Martikainen enää miehiänsä työntekoon
hoputtanut niinkuin Soimijoelle pyrittäessä.
Ali Martikainen oli siinä kohden merkillinen mies, ettei selvällä ja
suoralla jokitaipaleella työnteko häntä sanottavammin huvittanut.
Hän oli taistelujen mies, hän viihtyi vain korpien ja rämeiden
vaikeuksien keskellä. Ne saivat hänen verensä vilkkaana suonissa
kiertämään, ne terästivät hänen tarmonsa ja karkottivat viikkomääriksi
unen hänen silmistään. Mutta heti kun vaikeudet loppuivat, tuntui
hänestä, kuin pohja hänen jalkojensa alta olisi pudonnut. Häntä rupesi
haukotuttamaan, ja niinpä hän hylkäsi työnvalvonnan Iikka Penttisen ja
toisten alipäällikköjensä huoleksi, itse kuluttaen päivänsä lueskellen
mukana kulettamiaan kirjoja tai kasvattaen Nallesta tukkilaista,
niinkuin oli luvannut.
Nopeasti Nalle edistyikin Ali Martikaisen koulussa. Se oli viisas
elukka, ja pian se tottui opetusmestarinsa perässä ketterästi ravaamaan
pitkin sumaa puulta puulle hyppien.
Mutta Ali Martikainen ei tähän tyytynyt, hän opetti Nallen myös
pitelemään keksiä kourassaan ja tanssimaan kahdella jalalla pitkin
yksinäistä kiikkerää puuta. Ja lopuksi hän opetti Nallen myös tekemään
tukkilaisen valan.
Tämä viimeksimainittu temppu vaati monen päivän ankarat harjotukset,
joiden kestäessä Nalle välistä pahoin suutahti, alkoi äristä ja
raapia kynsillään tai yritti kerrassaan karkuun harjotuspaikalta, kun
sitä kerta toisensa perästä pakotettiin toistamaan epäonnistuneita
yrityksiään. Joku toinen olisi ehkä jo koko homman heittänyt, mutta Ali
Martikainen ei ollut niitä miehiä.
Ja oppi Nalle lopulta tekemään tukkilaisen valan ja tekikin sen sitten
kerrassaan loistavasti koko miehistön läsnäollessa. Suorana kuin tikku
se kiersi takatassuillaan liikkuen yksinäiselle puulle pystyyn isketyn
keksin ympäri, nokka kohden taivasta ja etutassuillaan keksin varteen
kajoamatta.
Kun näin pitkälle oli edistytty, otti Ali Martikainen Nallen
pysyväiseksi seuralaisekseen. Uskollisena kuin koira tallusteli
se siitä lähtien isäntänsä perässä, herättäen niissä harvoissa
kylissä, joiden ohi matkan varrella kulettiin, suoranaista pelkoa ja
taikauskoista ihmettelyä. Itsensä metsähisen arveltiin tuon miehen
olevan, jolla oli mokoma koira, puolikasvuinen karhun votkale alati
kantapäillään.
Melkein samaa mieltä asiasta oli Ali Martikaisen kokkikin, Petroskoin
kaupungista kotoisin oleva ryssä. Ei hän voinut Nallen seuraan koskaan
tottua, vaikka kohtalo oli heidät samalla ponttuulla taivalta tekemään
määrännyt. Alusta pitäen kasvoi kokin ja Nallen välille suoranainen
kauna, joka ei koskaan sulamaan päässyt.
Tämä karma sai alkunsa siitä, että kokki Nallen ollessa vielä pieni
ja pelkuri kolhi sitä myötäänsä kapustallaan, kun Nalle ruoan hajun
viekottelemana pyrki liian lähelle hänen patojaan tungettelemaan.
Nallea tietysti tämä kiukutti, ja se pisti asian hampaansa koloon; se
tunsi kärsivänsä vääryyttä ja päätti maksaa samalla mitalla tilaisuuden
jouduttua.
Pianpa se tilaisuus joutuikin. Nalle kasvoi voimakkaan ruoan ääressä
niin sukkelaan, että se jo kuukauden päivät lautalla oltuaan huomasi
olevansa kokin veroinen voimassa ja muissakin avuissa. Silloin se alkoi
hellittämättä tehdä kiusaa kokki-paralle. Se ärähteli kiukkuisesti, jos
kokki vain tuli sitä lähelle muissa hommissa kuin ruoan tarjoamisessa.
Vieläpä se välistä hiipi takaapäin ja läimäytti kokkia kämmenellään
istuinkannikoille, juuri kun mies oli parhaillaan syventyneenä patansa
hämmentämiseen. Kokki, joka oli hyvin pelkuri mies, säikähti tällaista
temppua tietysti pahanpäiväisesti, ja se huvitti Nallea sanomattomasti.
Se ihan irvisteli mielihyvästä ja alkoi vaania tilaisuutta kepposensa
uusimiseen.
Kokilla oli tapana ristiä silmiään jokaisessa sopivassa ja
sopimattomassakin tilaisuudessa. Pian huomasi Nalle tämänkin ja alkoi
hullunkurisesti sitä jäljitellä tai asettui kiusottavan uteliaana
tirkistelemään kokin hartaudenharjotuksia.
Tämä saattoi kokin kerrassaan pois suunniltaan. Taikauskoisuudessaan
hän oli vallan varma siitä, että Nalle oli metsähisen lähettämä hänen
pään menokseen. Hän ruokki sitä ja ravitsi, ja palkkioksi se kuvatus
vaani häntä jokaisella askeleella ja herjasi julkeasti, kun hän uskalsi
olla oikeauskoinen jumalattomien keskellä.
Tätä viimeistä lausettaan hän painosti erikoisesti ja vilkaisi sen
sanottuaan salaista pelkoa ilmaisevalla katseella Ali Martikaiseen päin.
Kokin kammoa ei suinkaan lieventänyt Matti Nevalaisen salaperäinen
tiedonanto. Pelokkaan näköisenä Ali Martikaiseen pälyen Matti
Nevalainen supatti kokin korvaan, että tosiaan sillä Nallella taisi
isäntänsä kanssa olla joitakin salaisia velhousjuonia. Hän oli muka
kerran yön hiljaisuudessa kuullut kummallista menoa hongikosta
jokivarrelta, ja kun hän vahtipaikaltaan hiipi sinne lähelle katsomaan,
niin mitä hän näki: Ali Martikaisen hän siellä hämärässä hongikossa
näki hyvin intoutuneena salaperäisiä loitsulukuja laskettelevan, ja
Nalle tanssi hänen edessään pahasti irvistellen.
Kokki risti kauhistuneena silmiään tämän tiedonannon kuultuaan. Hän
uskoi sen täydellisesti ja siitä lähtien hän rupesi Nallea kammoamaan
kuin ruttoa. Oli selvää, että näiden kahden yhdessäolo samalla lautalla
ei voinut enää jatkua.
Onneksi jouduttiinkin silloin koskitaipaleelle, jossa sekä kokin että
Nallen täytyi jättää lauttansa ja maakynteen siirtyä. Näin saivat he
molemmat toisistaan riippumattoman liikunta-alan, ja Nalle liittyi
pysyväisesti etujoukon mukana kulkemaan, jollei milloin isäntänsä
kantapäillä ollut.
Koskilaskun alkaminen nostatti Ali Martikaisen nuivan mielen. Hän tunsi
elämän kesyttömien voimien karkelokutsun korvissaan kajahtavan ja
totteli tuota kutsua voimakkaan verensä vetämänä, riemastuneena. Hänen
silmiinsä syttyi entinen loiste, hän hengitti keuhkonsa täyteen koskien
pauhusta vavahtelevaa, vihmapisarojen kyllästämää ilmaa, ja tuo ilma
vaikutti häneen kuin juovuttava neste. Hän tahtoi painia veden villien
voimien kanssa ja lyödä ne alleen, niinkuin oli keväällä ne siellä
Soimijoen rämeillä lyönyt.
Varmalla kädellä hän tarttui laskutyön johtoon, ja kaksinkertaisella
vauhdilla alkoi siitä päivästä pitäen sujua työnteko. Unohdettiin
jälleen öiden uni melkein tykkänään ja painettiin vuorokaudet läpeensä
levähtämättä, hengähtämättä.
Miehet kuiskailivat keskenään:
— Ali Martikainen on herännyt. Koskien kohusta se kuulee Äänisen
kutsun, siksi tässä nyt taas yritetään!
Koskien raivaamista ei voinut ajatella sellaisissa ryöpyissä kuin
Sunujoen kovimmat kosket ovat. Niissä saa tukkilainen tyytyä siihen,
että laittaa kosken niskalle laskurännin ja kosken varsille, pahimpina
pyydyksinä olevien kivien ja kallioiden sivulle, myötäsukaan vetäviä
kossapuita. Laskuränni täytyy rakentaa luja ja sen suu siksi suppea,
että sen voi silmänräpäyksessä sulkea, jos laskeminen jostakin syystä
pitäisi nopeasti keskeyttää. Kosken varsille laitettavat kossapuut
on samoin iskettävä lujasti kiinni rannan puihin moninkertaisilla
närekytkimillä tai teräspitimillä. Sen lisäksi on ne koetettava
asetella kallion halkeamiin ja kivien väliin suuremman tukevuuden
saavuttamiseksi. Leikkivehkeet eivät kestä, kun jättiläistukit hurjassa
vauhdissa lentäen niihin kolhaisemaan sattuvat.
Vielä täytyy kossapuille asetettujen vahtimiesten olla kaikkein
varmimpia tukkilaisia. He eivät saa mitään pelätä, ja heidän pitää
vaaran hetkellä osata toimia salamannopeasti ja hätäilemättä. Jollei
heillä ole kaikkia näitä ominaisuuksia, voivat he joutua tuhon
omiksi tai syntyy tuossa tuokiossa ruuhkan alku. Ja jos sellaisilla
paikoilla kerran ruuhkan alku pääsee syntymään, on hengenvaarallinen ja
pitkäaikainen työ edessä.
Kun Ali Martikainen kiireimmän kaupalla oli tarkastanut Sunujärveen
päättyvän ylemmän koskitaipaleen, järjesti hän työnjaon sillä tavoin,
että Iikka Penttinen ja Mikko Sormunen saivat ottaa osalleen Hirvaksen
laskun, hän itse Aatu Lappalaisen ja etupään kera jatkoi matkaa ja otti
sitten Porokosken.
Tukkilaiset pitävät Porokoskea kaikkein pahimpana Sunujoen koskista, ja
siksi juuri Ali Martikainen sen itselleen valitsi.
Porokoski on jyrkkä ja vetävä kuin hornan tie. Kun sen niskalle
laitetulta laskurännin puomilta alaspäin katselee, näyttää sen
pyörryttävä kurimus myös hyvin pitkältä, aivan iankaikkisuuteen
asti vetävältä. Sinne se painuu vähitellen, kerroksittain, jylhien
rantojensa väliseen repeämään, aivan kuin maan alle menisi; sen
loppupäästä ei ole minkäänlaista tietoa. Alkupäästä menee vesi
lyhyen matkaa pitkinä sileäpintaisina aaltoina. Näyttää siltä, kuin
jättiläisimuri vetäisi ja venyttäisi niitä aaltoja yhä tiukemmalle.
Yht'äkkiä ne katkeavatkin kerrassaan ja päärmäytyvät jyrkästi
takaisinpäin lyöviksi vaahtoharjoiksi. Ne vaahtoharjat kohoavat yhä
korkeammiksi, pian syntyy pystysuoraan kohoavia vaahtopylväitä.
Mutta sitten vesi putoaa yht'äkkiä hurjalla jyminällä ensimäisestä
jyrkästä kalliokönkäästä alas. Osa päällimäisistä vaahtoryöpyistä
näyttää siinä suorastaan lentoon lähtevän, kohoten sakeana utuna
ilmaan. Tästä lähtien ei enää erota mitään muuta kuin kokonaisen
hurjasti tanssivan valkoisen pylväsmetsän. Lopulta pylväät hajoavat
kokonaan, vaahto näyttää kuin tuulessa hulmuava huntu keikkuvan ja
soutavan ilmassa. Eikä se enää ole mitään vaahtoa, siinä on kuin
maanrepeämästä raivokkaina ylös lyöviä tulenkielekkeitä. Siinä on
yhä enemmän kaikenvärisiä kielekkeitä, ne ajavat toisiaan takaa, ne
lyövät vastakkain, ne hajoavat ja syytävät tulisuihkuja joka haaralle
ympärilleen, rynnätäkseen taas seuraavassa tuokiossa villisti yhteen
kimppuun ja eteenpäin. Ja sen tulimeren yläpuolelle kohoaa hienoa
savua, joka hiukan ylemmä kohottuaan muuttuu auringonvalossa kauniina
vivahtelevaksi sateenkaareksi.
Sellainen on, Porokoski, kun sitä niskalla olevalta laskurämiin
puomilta katselee.
Sivulta katsellessa siinä tukkilainen huomaa paljon sellaisia
nähtävyyksiä, joita hänen mielestään ei ensinkään tarvitsisi koskessa
olla. Siinä on runsaasti pahoja vedenalaisia kallionkielekkeitä juuri
parhaalla kulkuväylällä ja siinä on ilkeitä pyörteitä, välistä oikeita
kirnuja, joihin vesi imeytyy kuin hurjasti pyörivän myllynkiven
silmään. Toisin paikoin sellaiset pyörteet ja kirnut nuoleskelevat
aivan arveluttavan läheltä rantoja ja niistä ulos pistäviä rosoisia
kallioita, ja ne kohdat ovat kaikkein pahimpia. Niissä voivat
alasmenevät tukit aivan odottamatta tehdä sen yllättävän tempun, että
lennähtävät suorastaan rannan kuivalle kaiholle kuin näkymättömän
käden viskaamina. Tai voivat ne — ja tämä on vielä ikävämpi juttu —
pistää ohimennessään nokkansa jonkun lähellä rantaa olevan vedenalaisen
kallion koloon ja ruveta näin syntyneeseen ansaan pyydystämään toisia
tukkeja, joita soluu ylhäältä kuin turkin hihasta. Ja kaukana on
silloin leikki, vaikka koski näyttää niin leveältä ja mahtavalta, että
suorastaan mahdottomaksi ruuhkan syntymisen siinä luulisi.
Kun Ali Martikainen oli tyystin tarkastanut Porokosken rannat, tuli hän
siihen johtopäätökseen, että varsinkin yksi kohta lähellä sen alapäätä
oli hyvin vaarallinen. Siinä kiersi syvä ja laaja pyörre, oikea hiiden
kurimus, josta vesi ei ensinkään näyttänyt pois selviävän, kun se
kerran oli siihen joutunut.
Ja hiukan tämän kurimuksen alapuolella puski vesi mahtavana vyörynä
suoraan rantaa kohti, jonka kalliot sillä kohtaa olivat tavallista
rosoisemmat ja veden syövyttämät. Sen lisäksi oli siihen aikojen
kuluessa syntynyt poukaman tapainen, aivan kuin keräämään tukkeja
ruuhkan perustukseksi.
Kossapuiden laittaminen tällä kohtaa suoritettiin hyvin
perusteellisesti. Niistä rakennettiin oikea moninkertainen puomi,
jolla koetettiin poukamaa hiukan oikaista. Vaikea oli kyllä edeltäpäin
mennä takuuseen, kestäisikö puomi siinä paikallaan tukkien sitä vasten
puskiessa. Sitä koetettiin lujittaa vierittelemällä kiviä kossapuiden
tukeeksi, ja puut iskettiin yhteen vahvoilla teräskytkimillä, joilla ne
myös kiinnitettiin rantakallioihin.
Tämän vahtipaikan silmälläpidon otti Ali Martikainen omaksi
erikoistehtäväkseen, ja miehistöksi siihen valittiin kaikkein
luotettavimpia Suomen puolen miehiä. Vanha Aapeli Miettinen ja
hurjanrohkeat veljekset Jyrki ja Lassi Palviainen olivat näistä
tunnetuimmat. He olivat kaikki kolme oikeita taitureja koskilaskussa,
ja jos he millä paikalla eivät kutiansa pitäneet, niin sen paikan sai
sitten kerrassa jättää ilman vahteja. Ne eivät hyödyttäneet silloin
mitään.
Muut vahtipaikat kosken varrella olivat vähemmin vaativia, niihin
riitti pari miestä kuhunkin, eikä niissä näyttänyt sen pahemmin
tarvitsevan ruuhkan syntymistä pelätä.
Laskurännin hoitelemisen sai Aatu Lappalainen huolekseen, ja niin
alotettiin eräänä pouta-aamuna tukkien lasku Porokoskesta.
Sitä leikkiä kelpaisi kyllä hetkisen katsella kenen hyvänsä, ja
uteliaina laskurännillä työskentelevät miehet ensimäisten tukkien
alasmenoa seurasivat.
Ne menivät aluksi rännin suusta lähdettyään tiukasti yhteen
pakkautuneina. Sitten ne alkoivat levitä, pyöriä ja hypellä kuin kevyet
höyhenet. Siellä täällä sukelsi jokunen niistä jo kuohujen sisään,
kimmoten seuraavassa silmänräpäyksessä suorastaan pystyyn ja heittäen
härkäpyllyn kesken kiireintä menoaan. Toisia alkoivat pyörteet viskoa
poikkiteloin ylhäältä tulevien eteen. Ne iskivät jysähtäen kiinni
toisiinsa, menivät ristiin ja kohosivat siellä täällä vavahdellen
puoliksi ylös vedestä. Näytti tuossa tuokiossa olevan ruuhka syntymässä
juuri keskelle pahinta kattilaa. Mutta liian väkivaltainen oli kuohujen
voima; näkyi vain yksi nytkähdys, ja samassa hajosi koko sotkeutuma.
Nähtävästi oli mennyt poikki pahimmin eteen asettunut jättiläinen,
jonka tyvipää oli sattunut lähtemättömästi tunkeutumaan vedenalaisen
kallion koloon. Kun este oli murtunut, syöksyi taas koko villisti
heittelehtivä ja hyppelevä rykelmä eteenpäin. Siellä täällä lensi
jokunen rantakiviä vasten, jossa vahdissa olevat miehet iskivät siihen
kekseillään vihaisesti kiinni ja sysäsivät sen tuota pikaa takaisin
koskeen jatkamaan hurjaa kulkuaan.
Aluksi Aatu Lappalainen laski varovasti, ei läheskään rännin täydeltä.
Mutta sitten tuli Ali Martikaiselta määräys, että sai tulla puita
toista vertaa rutommin.
— Ali Martikaisen veret alkavat lämmetä! huusi Aatu Lappalainen
miehilleen. — Lisätäänpäs hieman löylyä!
Miehet rupesivat raatamaan minkä kynsistä läksi, ja pian solui tukkeja
keskeymättömänä, leveänä vyönä rännin täydeltä. Koski näytti pitkin
pituuttaan hurjasti kiehuvalta puurolta, voimalliselta puurolta, jota
keitettiin jättiläiskokoisista honkatukeista.- Ja puuro solui alaspäin
huimaa vauhtia, niinkuin näkymätön hirviö olisi sitä ahnaasti imenyt
sisäänsä kesken keittämisen.
Mutta alhaalla vahtipaikallaan työskenteli Ali Martikainen miestensä
kanssa.
Heillä oli välistä työtä aivan riittämään asti. Se heidän yläpuolellaan
kiehuva pyörre oli siitä ihmeellinen, että se alituiseen muutteli
toimintatapaansa. Ei voinut milloinkaan olla varma, miten se
menettelisi seuraavassa silmänräpäyksessä.
Pyörteen alkuna oli melkein keskellä koskea oleva valtava kallioköngäs,
jonka yli vesi syöksyi hirvittävällä jyminällä suoraan toista kalliota
vasten. Se heitti mahtavat hyökylaineet suuressa kaaressa vahtipaikan
vastakkaiselle rannalle. Siellä ne tekivät joukean käännöksen ja
puskivat joen poikki yhä jyrkemmin kaartuen, kunnes keskelle jokea
päästyä osa vesi paljouksista alkoi levitä ylöspäin ja imeytyi
valtavina häränsilminä suoraan syvyyksiin. Toinen osa jatkoi edelleen
matkaa, muodostaen pyörteen ulkoreunan, mikä myös alkoi kiertää
vastavirtaan. Pyörteeseen imeytyneet vedet kumpusivat takaisin pinnalle
paljon alempana, juuri vahtipaikan kohdalla, mahtavina vyöryinä. Mutta
välistä ne tekivät sen tempun, että kohosivat ylös melkein samalta
kohdalta, missä pyörre oli ne imenyt. Silloin syntyi siinä oikea
kiehuva kattila, vesi kohosi yhtäkkiä korkeaksi vuoreksi, joka sitten
suurella kohinalla levisi joka suunnalle. Suurimman osan vesiään se
kuitenkin heitti suoraan vahtipaikan luona olevaa poukamaa kohti.
Jos tuo hyökylaine olisi säännöllisesti toistunut, olisivat
vahtipaikalla työskentelevät miehet osanneet olla varuillaan. Mutta
säännöllistä ei toistuminen ollut; välistä kului pitkiä aikoja, ettei
pyörre ensinkään tuota temppua tehnyt, vaan imi vetensä syvyyksiin,
toi ne pohjavirtaa myöten säännölliselle paikalleen alas ja pursutti
ne siellä pinnalle. Toisin ajoin taas sotkeutui tahti kerrassaan.
Pyörre imi ja oksensi vettään takaisin samassa paikassa monta kertaa
perätysten. Näytti kuin siinä olisi ollut mahtava jättiläinen, jonka
hengityselimet eivät olleet oikein kunnossa. Joskus ne toimivat kuin
hyvätkin palkeet pitkin, syvin vedoin ja puhalluksin, mutta välistä
rupesi taatto suorastaan tukehtumaan ja puuskutti epätasaisesti
henkeänsä haukkoen.
Ja tuskin ainoakaan tukki pääsi pyörteen ohi siihen sortumatta. Siinä
ne suurissa joukoissa kieppuivat ja kiersivät, kunnes katosivat
sisään imeytyvän veden mukana kuin jyväset myllynkiven silmään.
Toiset sukelsivat suoraan pohjaan, tekivät taipaleensa ja kohosivat
sieltä kaukaa alapuolelta ylös, mutta toiset jäivät pitkäksi aikaa
pyörteeseen. Niitä ui ja kieppui veden sisässä hyvin laajalla alalla;
joka paikassa vilahteli sukeltaneiden jättiläisten latvoja, kadotukseen
taas seuraavassa tuokiossa kuin syvyydessä harovan jättiläiskäden
tempaamina. Ja kun sitten pyörteen tahti sotkeutui ja se oksensi,
silloin syöksyi veden mukana ilmoille kymmeniä tukkeja, toiset
suoraan pystyssä kuin pelottavan paineen potkaisema ruiskun mäntä.
Muutamat tulivat ylös pahasti sälöilleinä, kuin ahnas peto olisi niitä
kurimuksessa ruhjonut.
Ylhäältä syöksyi suurina rykelminä toisia tukkeja; ne iskivät yhteen
siinä kumpuilevan vesivuoren kuohuissa, hyökylaineet syytivät niitä
joukottain joka haaralle. Toiset lensivät suoraan rannan kallioihin
sälöillen ja silpoutuen, toiset iskivät raskaalla jysähdyksellä
poukamassa olevaa puomia vasten, pannen sen ankarasti vavahtelemaan.
Puomilla työskentelevien miesten oli pidettävä tarkka vaari, etteivät
sitä vasten viskautuvat puut lyöneet heidän jaloilleen. Yhdellä
pyyhkäisyllä olisi silloin voinut saada molemmat koipensa murskaksi
ja kadota ohikiitävän tukin mukana kuohuihin. Lisäksi oli puomi niin
liukas, että sen päällä työskenteleminen vaati suurta tottumusta ja
varmuutta.
Pyörteen yläpuolella kiljuvasta könkäästä kohosi ilmaan sakea
vesiryöppy kuin höyryruiskun pusertamana, levisi joka haaralle ja satoi
alas alituisena vihmasateena. Se kasteli miehet muutamassa hetkessä.
He työskentelivät sadetakit yllään, vaikka oli helakka päiväpaiste ja
tukahuttava helle. Kuumuudesta ei ryöpyn alla kuitenkaan haittaa ollut;
siinä kävi voimakas ilmapyörre kuin jättiläispalkeiden lähettyvillä, ja
se teki ilman viileäksi.
Rannan kalliot vavahtelivat, ei mitään ääntä siinä pauhinassa voinut
kunnolleen erottaa. He tajusivat toistensa sanat sekä Ali Martikaisen
antamat määräykset vain huulten liikkeistä ja viittauksista.
Nalle istui uskollisena rannalla ja katseli kiiluvin silmin edessään
riehuvaa villien voimien myllerrystä. Sen tuuhea turkki oli aivan märkä
vihmasateesta. Joskus se ravisteli sitä hermostuneena, väliin se taas
karkasi neljälle jalalle ja alkoi äristä kiukustuneena, kun joku tukki
sen mielestä liian ankaralla jysähdyksellä lennähti rannan kallioita
tai kossapuita vasten. Nallea kiihdytti silminnähtävästi tämä näytelmä.
Mutta kiihdytti se miehiäkin. Hurjistuneina he kekseillään iskivät
kossapuita vasten lennähtäviin tukkeihin ja survaisivat ne
silmänräpäyksessä takaisin kuohuihin. Joskus, kun tukkeja tuli suurina
rykelminä, näytti siltä, että he kiihkossaan survovat toisensa koskeen,
mutta niin ei käynyt. He työskentelivät varmasti, koskaan keksillään
harhaan iskemättä, koskaan tasapainoaan kadottamatta.
Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä
työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä
voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen
tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien
koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen
jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen
silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se
olisi kosken pauhinan voittanut.
Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan
koetella!
Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin
puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta
silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi
taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.
Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti
säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen
poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat
pyörteen toimintaa.
— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella
äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti
sotkee.
— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. —
Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla.
Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä
raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.
— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.
— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas
tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.
Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken
kuluttua:
— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri
puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin
näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka
sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne
tarkastamaan!
— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.
— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli
Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun
laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut
sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee
taatto nähkääs ajan mukana!
Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia
huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on
pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti
tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä
uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.
Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja
sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan
auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta
kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen
hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.
Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella.
Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia,
liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat
silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän
auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut,
miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.
Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen
vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.
Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi
rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan
hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui
sen niskavilloja kyhnyttelemään.
Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen
karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa.
Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali
Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.
Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän
kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi
koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada
ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä,
tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».
Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut
konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista
naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni
lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla
hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa
oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat
rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät,
suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen
kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen
meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden
katseen.
Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen
tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä
lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä
silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit
kätöset.
Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle
nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja
taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja
raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.
Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti
mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus
kuvastui hänen katseessaan.
‒ Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. —
Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.
— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen
suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.
— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita
hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa
tällaiset koirat ovat tavallisia?
Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen
häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon
katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:
— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon
yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin
se menee, kun ei muuta koiraa ole.
Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli
haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja
viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.
Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali
Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa
Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut
hänelle vanhastaan tuttu.
Sitten nainen kysyi äkkiä, omituisesti ääntään korostaen:
— Viettekö puunne Petroskoin kaupunkiin asti?
— Kontupohjan lahteen minun urakkani oikeastaan päättyy, mutta ehkä
käyn Petroskoissa asti. Siellä on urakanantaja.
— Kuka? kysyi nainen nopeasti.
— Tehtailija Baronin, vastasi Ali Martikainen, alkaen jo vähän
ihmetellä naisen tiedonhalua.
Mutta nainen ei enää kysynytkään mitään, nyökkäsi vain toistamiseen ja
luoden häneen viimeisen pitkän, hyväilevän katseen hyppäsi notkeasti
rantakiville.
Ali Martikainen katseli ihastuneena hänen kauniin, voimakkaan
vartalonsa liikkeitä, jotka ruumiinmukainen puku toi niin hyvin
näkyviin.
Samassa kuitenkin juoksi ylhäältä laskuränniltä joku mies Aatu
Lappalaisen lähettämänä. Ali Martikainen kiintyi keskustelemaan tulijan
kanssa ja unohti hetkeksi rannalla-olijat.
Nämä katselivat miesten työskentelyä puomilla. Pyörteestä sattui juuri
silloin lennähtämään muutamia tukkeja puomia vasten. Miehet sysäsivät
ne kekseillään virran vietäväksi. Tämän jälkeen Lassi Palviainen käveli
huolettomasti puomia pitkin, tarkasteli liitoksen kohdalta teräspidintä
ja nakutteli keksillään sitä tiukemmalle.
Seuralaistensa kauhistukseksi hyppäsi Ali Martikaisen kanssa puhellut
nainen notkeasti puomille ja alkoi sen liukkaita tukkeja pitkin keikkua
Lassi Palviaista kohti, kerjäten käsiänsä ojennellen hänen keksiänsä
itselleen.
Lassi Palviainen hymyili neuvottomana ja koetti selitellä,
ettei vieraiden oikeastaan olisi lupa astua puomille. Siinä oli
hengenvaaralliset paikat, kuten itse voi hyvin nähdä.
Nainen ei ollut hänen estelyjään kuulevinaan eikä hellittänyt,
ennenkuin oli saanut pyytämänsä keksin. Sitä käsissään hullunkurisesti
heilutellen alkoi hän liukua edestakaisin puomia pitkin tukkilaista
jäljitellen.
Lassi Palviainen oli hypännyt maalle ja seurasi sieltä toveriensa kera
naureskellen naisen liikkeitä. He unohtivat pyörteen silmälläpidon
kokonaan.
Äkkiä kuului ankara jysähdys, puomi hyppäsi koholle saamastaan iskusta,
ja kuohut löivät sen ylitse. Nainen päästi hätääntyneen parkaisun ja
horjahti kuohuihin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksähtivät kaikin miehet puomille. Ali
Martikainen oli nopein. Kuin ilves hän viskautui suoraan rantakalliolta
vaaranpaikalle ja tempasi puomin vierellä ryöpsähtelevistä kuohuista
pudonneen ylös juuri samassa silmänräpäyksessä, kun kuohut läksivät
pakenemaan takaisin viskatakseen uhrinsa koskeen. Samassa pyyhkäisi
puomin sivua jytisten liukuva tukki ohitse ja repäisi osan naisen
hameita mennessään.
Jollei Ali Martikainen olisi ollut niin salamannopea, olisi nainen
mennyt hameittensa mukana. Tukki olisi viskannut hänet suoraan
kurimuksen kitaan.
Koko muu seurue oli aivan tyrmistynyt. Useat naiset olivat pyörtyneet
rannalle, ja miehetkin olivat säikähdyksestä aivan lamautuneet.
Ali Martikainen kapusi taakkoineen rantakalliolle ja läksi juoksujalkaa
taivaltamaan metsän sisältä pilkottavaa huvimajaa kohti. Pari miehistä
seurasi häntä koneellisesti, toiset jäivät rannalle selvittelemään
tupertuneita naikkosiaan.
Nainen lepäsi hervotonna Ali Martikaisen sylissä. Oli nähtävästi
ennättänyt saada hiukan vettä keuhkoihinsa aallokossa. Ehkä
ohipyyhkäisevä tukki oli ennättänyt myös kolhaista hänen jalkojaan,
kenties murskata ne kokonaan.
Näin ajatteli Ali Martikainen aluksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli kuitenkin muistavinaan nähneensä kauniin vaalean sukan
peittämän jalan luiskahtavan tukinrungon yli. Hän tarkasti hätäisesti
velttoina riippuvia jalkoja, ja ne näyttivät ainakin päältäpäin olevan
vahingoittumattomat.
Ali Martikainen joutui huvimajalle, sen ovi oli auki, hän työntyi
siitä sisään ja laski taakkansa ensimäiselle eteen sattuvalle rahille.
Hätäisesti käsin kopeloiden hän vielä tutki tajuttomana makaavan nilkat
ja jalkoterät, varmistuen lopullisesti siitä, että ne olivat terveet.
Selvää siis oli, että oli suoranainen hukkumisvaara kyseessä. Hän
vilkaisi ympärilleen ja huomasi naulakolla päällysvaatteita ja
matkapeitteitä. Hän tempasi niistä mitä käsiin sattui ja alkoi nopein,
päättävin ottein riisua tainnoksissa makaavalta enimpiä märkiä
vaatteita, käärien niiden tilalle lämpöisiä peitteitä.
Tätä tehdessään hän kuuli ovelta hätääntyneitä ääniä; hän vilkaisi
sinne, ja harmistunut naurahdus vilahti hänen kasvoillaan.
Siellä kurkotteli useampia naamoja ovesta, hätääntyneitä ja noloja
naamoja, mutta ei ainutkaan niiden omistajista rohjennut astua
kynnyksen yli. He pelkäsivät Nallea, joka oli seurannut Ali Martikaisen
kintereillä ja istui lattialla, katsellen uteliaana ja ihmetellen
isäntänsä puuhia.
Ali Martikainen sysäsi Nallen syrjään ja kysyi sisään töytääviltä
kovalla äänellä, oliko joukossa ketään lääkäriä.
Aluksi ei kukaan vastannut, kaikki alkoivat vain siunaillen ja
voivotellen tungeksia Ali Martikaisen ympärillä puhuen kaikki
yht’aikaa. Ali Martikainen toisti silloin kysymyksensä melkein
raivostuneena.
Kaikki säikähtivät ja peräytyivät. Mutta lääkäri löytyi ja tointui
lopulta sen verran, että huomasi mistä oli kysymys. Hän ryhtyi
avustamaan Ali Martikaista taintuneen virvottelussa, saaden yht'äkkiä
aivan tavattoman tarmonpuuskan.
Hieronnan avulla koetettiin saada taintunutta henkiin. Lääkäri
työskenteli tottuneesti, vaikka kätensä vapisivat ankarasta
mielenliikutuksesta. Samalla hän komensi ympärillä tungettelijoita
laputtamaan tiehensä, kun olivat vain haitaksi ja häiriöksi.
Hyvän aikaa kesti, ennenkuin tajuttomana makaavaan saatiin ensimäiset
elonmerkit. Lopulta kuitenkin saatiin, suusta pulahti limansekaista
vettä, ja rinta alkoi kohoilla sen verran, että juuri parahiksi huomasi.
— Hurraa, jo elää! huusi lääkäri riemastuneena ja alkoi onnitella ja
ylistellä Ali Martikaista.
— Se oli miehen teko, jota en ikimaailmassa unohda! intoili hän. — Se
kävi nopeasti kuin taivaan vasama ja ennätti, jumalan kiitos!
Muutkin rupesivat kuorossa säestämään lääkärin ylistyksiä. Ali
Martikaista harmitti tuo ylitsevuotavainen puhetulva. Nähtyään naisen
silmäluomien jo alkavan liikahdella hän arveli lääkärin selviytyvän
lopusta yksinäänkin.
Hän ilmotti työnvalvonnan vaativan läsnäoloaan, puristi lääkärin kättä,
vihelsi Nallen mukaansa ja poistui huoneesta taakseen katsomatta.
— Omituinen sattuma, ajatteli hän rantaan kävellessään. — Oli vähällä
viedä ihmishengen aivan käsien välistä.
Ali Martikainen oli monasti pelastanut ihmisiä hukkumasta, mutta
koskaan eivät nämä tapahtumat olleet häneen sanottavammin vaikuttaneet.
Nyt täytyi hänen itselleen myöntää olevansa suorastaan onnellinen, kun
oli ajoissa ennättänyt. Nainen veti häntä puoleensa käsittämättömällä
tavalla. Hän oli nähnyt hänet vasta hetkinen sitten, puhellut hänen
kanssaan vain muutaman sanan, ei tiennyt edes mistä hän oli kotoisin
tai mikä hänen nimensä oli, ja siitä huolimatta tuo ventovieras nainen
— nähtävästi vielä hieno nainen — tuntui jollakin tavoin olevan hänelle
läheinen.
Ali Martikainen ei ollut mikään haaveilija, mutta nyt hän huomasi
olevansa joutumassa pois tasapainosta. Pelastamansa nainen oli
valtaamaisillaan kokonaan hänen ajatusmaailmansa. Jos he vielä
tapaisivat toisensa, ties miten kävisi — hurja riemuntunne kuohahti
hänen sisässään, hän melkein säpsähti sitä. Naisten kohtaaminen ei
tähän asti ollut häneen tehnyt moista vaikutusta, tämä oli kokonaan
uutta ja outoa.
Mutta hän päätti riistäytyä irti, hänen täytyi se tehdä. Heidän tiensä
kulkivat siksi kaukana toisistaan; oli parasta, etteivät he enää
tapaisi toisiaan. Se tuntui tuskalliselta, mutta hän päätti pysyä
lujana.
Hän joutui rannalle, jossa miehet työnsä lomassa innokkaasti
keskustelivat työpaikallaan sattuneesta onnettomuudesta, syytellen
sekä itseään että toisiaan, kun oli jäänyt jyrkästi estämättä naisen
meneminen hengenvaaralliselle puomille.
— Virkosiko henkiin? huudettiin Ali Martikaiselle jo kaukaa.
— Hengissä on! vastasi Ali Martikainen lyhyesti, melkein tylysti.
Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa
rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi
kertaa tapahtuma mielestä.
Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen
jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta
muuten hän oli täydellisesti tointunut.
Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli
päättynyt.
Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten
puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.
Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali
Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo
pitkän matkan päässä, arvelivat he.
Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.
Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:
— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali
Martikaista.
Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen
kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä
Ali Martikainen oli ajatellut.