Iikka Penttinen kulki kuin tulisilla hiilillä.
Hän oli kiukkuinen kuin pilalle ärsytetty pihakoira. Ilman mitään
näkyvää syytä hän voi yht'äkkiä ruveta rähisemään miehille, vaikka nämä
panivat parastaan jokiuoman puhdistustyössä, mikä suoritettiin Iikan
valvonnan alaisena. Välistä hän taas unohti kiukuttelun ja jäi pitkäksi
aikaa katselemaan jokiväylän suuntaa alaspäin, aivankuin siellä
olisi ollut hyvin ihmeellinen nähtävyys. Silloin hän ei kuullut eikä
nähnyt mitään muuta, seisoi vain puomilla keksinsä varteen nojaten ja
tuijotteli sinne salaperäiseltä näyttävän kuusikkokorven uumeniin.
Miehet arvasivat, mikä Iikka Penttistä vaivasi, he tiesivät polttavan
uteliaisuuden häntä kiduttavan. Oli vähitellen tultu niin lähelle
Soimijokea, että arviolta oli sinne matkaa jälellä enää viisi-kuusi
virstaa. Se se Iikan teki rauhattomaksi, hän halusi tietää, millä
kannalla asiat siellä perillä olivat.
Vähitellen tarttui Iikka Penttisen tiedonjano kaikkiin muihinkin.
Se alkoi kiusata Aatu Lappalaista ja Mikko Sormusta, jotka olivat
ylempänä uittotyötä johtamassa, ja lopulta se kiusasi koko miehistöä.
Jo ryssäläinen kokkikin menetti mielensä tasapainon, äyski ponttuulla
rottapojilleen ja kolhaisi välistä kapustalla Nallea, kun tämä meni
uteliaana nuuskimaan, mitä padassa kiehua porisi päivälliseksi.
Ali Martikainen yksin pysyi ennallaan. Hän liikkui ja komenteli
jokivarrella, aivan kuin ei olisi edes muistanut Soimijoen
olemassaoloa. Niin kallionluja oli hänen varmuutensa, että se
suorastaan harmitti Iikka Penttistä.
Hän kyllä koetti johdatella mieleensä taannoista keskusteluaan Ali
Martikaisen kanssa, sitä hetkeä, jolloin hänkin Ali Martikaisen
varmuuden lumoamana oli ollut näkevinhän heidän joutuvan ensimäisinä
Soimijoelle. Tuo näky alkoi kuitenkin tuntua Iikasta yhä
epätodenmukaisemmalta, suorastaan harhakuvitelmalta, ja hän kyseli
monasti itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin lapsellinen,
että edes silmänräpäyksen oli sitä uskonut. Mahdotontahan se oli,
päinvastoin tuli hän yhä lujemmin vakuutetuksi, että Soimijoki heidän
kohdallaan oli jo vallattu ja he tekivät aivan turhaa työtä rähmiessään
yötä päivää muka sinne ennättääkseen.
Näin ajatteli Iikka, mutta yhtäkaikki olisi ollut hyvä nähdä asianlaita
omilla silmillään ja päästä kerrassaan vapaaksi kiduttavasta
epätietoisuudesta, joka alkoi tuntua suorastaan painajaiselta. Monta
kertaa oli Iikka jo aikonut pyytää Ali Martikaisen suostumusta
tiedusteluretken varustamiseen. Tekosyyksi hän oli miettinyt jokiväylän
puhdistamisen lopputaipaleelta. Sen työn kiireellisyydestä voitiin
kyllä olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa se oli pätevä tekosyy,
ja Iikka uskotteli itselleen voivansa sitä aivan kumoamattomilla
perusteilla puolustaa.
Mutta ehdotuksensa tekoon ei hänellä ollut rohkeutta. Kun hän siinä
tarkotuksessa ohjasi askeleensa Ali Martikaisen lähettyville ja
aikoi ottaa asian puheeksi, niin ei puhumisesta tullut mitään. Sanat
kuoleutuivat hänen huulilleen, Ali Martikaisen välinpitämätön varmuus
teki hänet araksi kuin pahanteosta kiinni saadun rippikoulupojan.
Lopulta Iikka alkoi jo halveksia itseään ja ajatteli, että olisi
viisainta ripustautua kuusen oksaan roikkumaan tai pukea hameet ylleen,
kun ei miehessä kerran ollut sisua sen vertaa, että olisi toisen miehen
silmänluonnin kestänyt ja kyennyt tälle puhumaan suunsa puhtaaksi.
Jonkun verran huojennusta tuotti Iikalle se, että hän alkoi huomata
miestensä väylän puhdistustyössä aivan kuin varastautumalla rupeavan
eteenpäin rientämään. Ali Martikaisen määräys oli, että väylää piti
raivata ja uittopuomeja laittaa vain sikäli kuin etujoukko välttämättä
tarvitsi, ei askeltakaan enempää. Miehet kuitenkin raatoivat
ihan vihanväellä, ja seurauksena siitä oli, että puomittajakunta
lopulta kokonaan irtautui muusta joukosta ja painui korven sisään
kuulumattomiin.
Kun Ali Martikainen sen huomasi, virkahti hän kerran ohimennessään
Iikalle puolittain hyväntahtoisesti, puolittain ivallisesti
naurahdellen:
— Sinullapa näyttää olevan tulinen kiire. Taisit tulla jo uteliaaksi
ja haluat nähdä, vieläkö Soimijoki on paikallaan vai joko kutsumaton
pitkäkynsi on sen tyyten mukanaan vienyt.
Iikka puolustautui sillä, ettei hän ollut miehiään yhtään hoputtanut,
oma halu niitä näkyi alaspäin vetävän. Samalla hän kuitenkin lisäsi,
ihan kuin asia nyt olisi ensi kerran hänen mieleensä juolahtanut, ettei
olisi haitaksi, vaikkapa osa miehistöstä lähetettäisiinkin etukäteen
lopputaivalta puhdistamaan.
— Mitä varten se etukäteen pitäisi puhdistaa? tiedusteli Ali
Martikainen kuivasti. — Eihän siinä ole mitään järkeä, jollemme kykene
puitamme yhtä nopeasti eteenpäin kulottamaan. Jos viemme puomit
Soimijoelle asti, niin luuletko sen antavan meille oikeutta väylän
valtaamiseen?
Siinä sitä oltiin! Iikka Penttisen täytyi nolona myöntää, että Ali
Martikainen oli aivan oikeassa. Eihän väylän valtaaminen sillä tavoin
ollut laillinen.
Hänen teki kuitenkin mieli lisätä, että väylä luultavasti olikin jo
aikoja vallattu, jos siitä kerran oli kysymys. Ei hän sentään sitä
lisännyt, pyörähti vain kantapäillään ja läksi kiukusta kiehuen kävellä
viuhtomaan puomeja pitkin alaspäin.
Saman päivän iltana Iikka huomasi ihmeekseen Ali Martikaisen tulevan
uudelleen puomeja pitkin kävellen luoksensa. Tämän tästä hän
kävelyssään pysähtyi ja tarkasteli jokivarsia näköjään hyvin uteliaana.
Iikka muisti Ali Martikaisen kerran hankikelillä pikimmältään
käväisseen täällä alhaalla asti, ja nyt iski hänelle mieleen, että Ali
Martikainen varmasti lueskeli rannan puista joitakin silloin jättämiään
merkkejä, jotka saattoivat olla hyvin tähdellisiä, vaikk'ei Iikka itse
rannoissa mitään erikoista voinut huomata.
Lopulta näytti Ali Martikainen löytäneen haettavansa; hän lopetti
tarkastelun ja viittasi Iikka Penttisen luokseen.
Sydän läpättäen ja kummat odotukset mielessä risteillen läksi Iikka
rientämään minkä jaloista lähti. Ali Martikainen odotti häntä keksinsä
varteen nojaten näköjään ihan välinpitämättömänä.
— Iltahuudon jälkeen voit lähteä, lausui hän kuin olisi eilispäivän
ilmasta puhunut. — Voit varustaa kaksi venekuntaa mukaasi. Mikäli
keväällä hankikelillä käydessäni huomasin, on siellä lähempänä
Soimijokea pari sahia, joista pahimmat kivet pitäisi pois raivata.
Ottakaa sauvoimia ja muita työkaluja siltä varalta.
Oli kuin kymmenleiviskäinen kivi olisi pudonnut Iikan sydämeltä. Hän oli
niin hämmästynyt, ettei saanut sanaa suustaan, mutta hänen sisällään
kajahti hurja riemuhuuto:
— Siis lopultakin!
Suuren vaikutuksen teki tieto Ali Martikaisen määräyksestä muuallakin
jokivarrella. Se yllätti kaikki riemastuttavana kuin läheinen
valonvälähdys öisessä lumipyryssä harhailevat matkamiehet. Nopeasti se
tieto levisi kauas jälkipäähän saakka, kiihtyneinä sitä mies miehestä
toistettiin, aivan kuin Soimijoki olisi ollut jo heidän käsissään.
Ties minkä lumouksen voimalla palasi taas nääntyneihin mieliin yhdellä
iskulla horjumaton luottamus Ali Martikaisen onnentähteen. Se mies
oli viikon toisensa perästä kulettanut heitä sellaisten vastuksien
läpi, jommoisia ei vielä kenenkään toisen urakoitsijan tielle ollut
sattunut, oli kulottanut horjumatta, koskaan epäröimättä, koskaan itse
levähtämättä ja oli yliluonnollisella tarmollaan pakottanut heidätkin
kestämään. Ja nyt se mies antoi määräyksen loppuväylän puhdistamisesta,
antoi voitonvarmana.
Oli selvää, että hän myös voittaisi, ei kannattanut sitä yhtään
epäröidä.
Tähän tapaan miehet innostuneina keskenään juttelivat, ja
hämmästyttävällä vauhdilla alkoivat isot honkatukit tehdä taivalta
ahtaassa, sokkeloisessa uittoväylässä. Miesten keksit iskivät kuin
pilvistä syöksyvän kotkan kynnet niiden kyrmyisiin niskoihin,
raastoivat niitä säälimättömin tempauksin eteenpäin. Jopa oikein
lauluksi pistettiin työnteon jouduttamiseksi.
Ei ollutkaan tätä ennen laulu työmaalla kajahdellut, vaikka joukossa
oli oikein »lukkarin» nimeä kantava esilaulaja, vanha Matti Nevalainen.
Kymmeniä vuosia oli hän sekä Suomen että Aunuksen puolella savotoissa
kulkenut, ja jokaiselle työmaalle hän oli tervetullut laulumestariksi
ja puoskariksi. Sitä varten oli Ali Martikainenkin hänet mukaansa
pestannut, mutta ei ollut Mattia tähän päivään asti laulattanut.
Oli vain vastannut miesten houkutuksiin, että paikkansa se laululla
piti olla; piti olla oikea luojan luoma tukkijoki, jos mieli laulun
luistaa. Tämä joki ei ollut luojan luoma, saattoi olla itsensä
vihtahousun tekoa koko lätäkkö, eikä ainakaan hän aikonut sen rantoja
laulullansa ilahuttaa.
Niin oli Matti Nevalainen vihotellut, mutta nyt hän unohti kaunansa ja
alotti laulun. Pian yhtyi siihen koko jälkipää, ja iltahuudon joutuessa
vedettiin laulua pitkin jokivartta, vedettiin niin että korpi kajahteli.
Iltahuudon jälkeen Iikka Penttinen läksi venekuntineen. Kadehtien
jälellejääneet heidän peräänsä katselivat, kun heidän veneensä
katosivat korven sisään painuvaa jokiuomaa pitkin.
Aluksi eivät Iikan huomiot mitään lohdullisia olleet; jokiuoma jatkui
puolisen virstaa entisen laisena, mutkikkaana ja sokeana kuin hylyksi
jätetty veden peittämä mutahauta. Vain hyvin työläästi siinä voi
veneillä kulkea; veteen kallistuneiden lenkokuusten oksat tarttuivat
airoihin, ja aina vähän päästä vene takertui vedenalaisiin murtoihin,
niin että sai sitä hyvän aikaa heilutella ja nykiä, ennenkuin taas
liikkeelle päästiin.
Mutta sitten tapahtui äkillinen muutos. Uoma alkoi mennä suoraan
länteen, missä päin Soimijoen piti olla, rannat vetäytyivät kauemmaksi
toisistaan, ja mikä parasta, virta alkoi aivan huomattavasti vetää.
Ihastuneina tervehtivät miehet joen parantumista, ja samalla alettiin
ihmetellä Ali Martikaisen verratonta muistia ja tarkkaa silmää.
Hankikelillä hän oli hätäisen tarkastusmatkansa tänne asti tehnyt,
mutta olipas mies jo silloin haistanut, millä kohdalla voi oikean
rehellisen tukinlaskun alottaa.
Kun taivalta oli tehty arviolta pari virstaa, tuli ensimäinen sahi.
Tarkastettiin se häthätää ja huomattiin sen näin korkean veden aikana
vaativan verrattain vähän puhdistamista. Iikka jätti toisen venekunnan
sahille työhön ja jatkoi toisen kera matkaansa eteenpäin.
Virta parantui yhtenään, ja rannat kohosivat oikeiksi kuivapintaisiksi
pengermiksi, joille korpi kuusten sekaan sinne tänne alkoi ilmestyä
oikein lakkalatvoja honkia. Ei tarvinnut enää kuin vähän airoilla
autella, virta kiidätti venettä hyvää kyytiä eteenpäin.
Huolettomina airojansa lepuutellen miehet laulelivat, mutta Iikka
Penttinen alkoi jo oudostella, missä se toinen Ali Martikaisen keväällä
merkitsemä sahi oli. Hänen arvelunsa mukaan sen olisi pitänyt jo
joutua, vai olisiko käynyt niin, että Ali Martikainen olisi paksun
lumen peittämää jokiuomaa tarkastellessaan erehtynyt...
Mutta ei ollut Ali Martikainen erehtynyt, siinä tuli jo sahi vastaan.
Se oli vielä vähäpätöisempi kuin edellinen, vain muutamia kiviä
siinä oli syvällä veden alla, ja ne saivat virran käymään heikoissa
häränsilmissä. Oli suoranainen ihme, miten sen talvella oli voinut
huomata.
Ei malttanut Iikka Penttinen jäädä sahille työhön, hän tahtoi ensin
saada varman vastauksen siihen kysymykseen, joka jo viikkomääriä oli
kaikkien mielenpohjalla kytenyt. Hän tahtoi nähdä, millä kannalla asiat
olivat Soimijoella.
Sahin alapuolella levisi joki huomattavasti. Samalla loppui virta
melkein kokonaan, joki muuttui tyyneksi suvannoksi. Sen toisella
rannalla kasvoi kaislikkoa, jossa sorsaparvi kurnutti yksitoikkoista
iltasäveltään. Venettä säikähtäen linnut läksivät lentoon alaspäin.
Virran loppuminen ja muut merkit viittasivat siihen, että oltiin
lähellä joensuuta. Tavaton jännitys valtasi kaikki veneessä-olijat.
Iikka hoputti miehiä soutamaan kovemmin, mutta samalla airoillaan
kolistelematta, ja alkoi kiihtyneenä kuulostella, eikö edestäpäin
rupeaisi erottamaan ihmisääniä. Hänen sydämensä melkein lakkasi
sykkimästä, eikä hän siinä jännityksessään ensinkään huomannut,
kun äkkiä rantojen kuusikko päättyi ja hänen eteensä aukesi leveä,
juhlallinen vesiväylä.
Soimijoki!
Miehet olivat kuin puusta pudonneet, he eivät olleet uskoa silmiään.
Joella vallitsi erämaan öinen rauha. Usva liukui verkkaan yötuulen
ajelemana pitkin vedenpintaa, ja usvan läpi häämötti vastapäiseltä
rannalta parvi joutsenia, jotka siellä rannan tuuhean kuusikon alla
hiljakseen uiskentelivat. Ei ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, ei
ainutta tukkia näkynyt.
Miten se voi olla mahdollista? Niin, se oli Iikan mielestä suorastaan
käsittämätöntä, satua.
Äkkiä iski hänen päähänsä ajatus, että jospa ovat jo menneet ohi.
Hätäisesti ryhtyi hän tarkastelemaan rantoja, näkyikö puissa
tukinlaskun merkkejä, kytkimien jälkiä ja hakattujen närevitsojen
kantoja.
Niitä olikin runsaasti, mutta vanhempia, ei senkesäisiä.
— Neitsykäinen on tämä puro vielä tämän kesän lukuuni vahvisti
tarkastuksen tuloksen Aapeli Miettinen, vanha kokenut tukkilainen, joka
oli noussut veneestä rannalle ja nuuski siellä pitkän aikaa metsikköä.
— Eikö näy edes minkäänlaisia oksanmurtumia tai muuta semmoista?
tiedusteli Iikka veneensä perästä.
— Ei vähintäkään, ihmisjalka ei ole näitä rantoja tänä kesänä tallannut.
Uskoa se siis piti, niin mahdottomalta kuin se likasta tuntuikin. He
olivat tosiaan pääsemässä ensimäisinä Soimijoelle. Jospa ne toiset
eivät vain viime tingassa joutuisi alas, sitä vielä puuttuisi!
Iikka käski miestensä soutaa kiireesti takaisin heidän omaan puroonsa.
Sinne tultuaan he ryhtyivät ensi töikseen puhdistamaan sahia
uittokuntoon.
Mutta mahdotonta oli Iikan hetkistäkään rauhallisesti työskennellä.
Vähän väliä hän säikähti omien miestensä sauvointen kolinaa ja oli
kuulevinaan alhaalta Soimijoelta milloin ihmisääniä, milloin kirveen
iskuja.
Hätäisesti käski hän silloin keskeyttää työn ja alkoi joka hermo
jännittyneenä kuulostella, mutta aina osottautuivat vieraat äänet
mielikuvituksen luomiksi.
Lopulta hän ei enää jaksanut itseänsä pidättää, vaan lähetti yhden
nuoremmista miehistä soutamaan takaisin sananvientiin, että Soimijoella
oli paikat tyhjät ja että vain koettaisivat kiireimmän kautta alaspäin
pyrkiä. Tosin ei Ali Martikainen ollut sanantuonnista mitään puhunut,
mutta Iikka lähetti siitä huolimatta.
— Naurakoon, jos nauraa! murisi hän puolittain itsekseen. Hitto sen
miehen metkuihin osasi tottua.
— Se mies näkyy luottavan onneensa, lausui Aapeli Miettinen painolla.
— Niin luottaa eikä turhaan! säestivät toiset miehet kuorossa. — Sillä
on onni puolellaan, on ihan kokonaan.
— Se sanoo sitä jumalakseen, tukkilaisten jumalaksi, lausui Iikka.
— Saattaa ollakin se, myönnyttelivät toiset, käyden vakaviksi, melkein
hartaiksi.
Auringon noustessa tekivät miehet rannalle nuotion, haukkasivat sen
ääressä eväitään ja kävivät sitten hetkiseksi nukahtamaan.
Pitkää aikaa he eivät ennättäneet unia vetää, kun sananviejä palasi
kertoen ihmeitä:
Heidän puronsa varrella tehtiin työtä aivan kuin maailmanloppu olisi
ovella, niin ilmotti hän hengästyneenä. Heti heidän lähdettyään oli
Ali Martikainen pitänyt miehistölle puheen, ilmottaen ensi sanoikseen,
että nyt vihdoin oltiin oikean uittoväyläksi kelpaavan paikan niskalla.
Pitäisi vain vielä levähtämättä ponnistaa yksi vuorokausi tai hiukan
toista, silloin oltaisiin perillä, silloin olisi voitto käsissä. Ja
Ali Martikainen oli luvannut miehistölle kaksinkertaisen palkan, jos
yritettäisiin täyden päältä. Lisäksi oli hän luvannut, että Soimijoelle
päästyä saataisiin työhön koskematta levätä kolme vuorokautta ja täysi
palkka juoksisi koko ajan.
Ja sitten oli hurja työ alkanut. Toiset puhdistivat jokea alaspäin,
toiset vetivät ylhäältä jälkipäätä kokoon ja kasasivat tukkeja
virtapaikan niskaan alaslaskua varten. Ali Martikainen itse oli
yht'aikaa joka paikassa, ja ilo oli sen miehen muotoa nyt katsella.
Niin lopetti sananviejä kertomuksensa.
Miehen puhe osottautui todeksi; pian alkoi kuulua huutoa, hoilausta ja
hakkaamista sahille asti. Ja siinäpä jo tulla rymistikin ensimäinen
etujoukko alas sohojen ja otvapuiden kera. Nopeasti ne iskettiin kiinni
rannan puihin närekytkimillä ja samalla raivattiin veteen pistävät
oksat ja murrot. Perässä tuli toisia, jotka laittoivat pitkin rantaa
kopukoita sellaisiin paikkoihin, missä rannalla oli vaikea liikkua.
Laulaen miehet työtä tekivät, yleinen uupumus oli kuin pois puhallettu,
pitkien viikkokausien raskaat koettelemukset unohdetut. Ilo loisti
kaikkien katseista, ja miehet kertoivat kilpaa, että Ali Martikainen
oli suorastaan sytyttänyt tuleen koko joukon, niin repäisevästi oli hän
sanansa sovittanut, niin varma oli hän voitostaan ollut.
Kyllä nyt huomisaamuun mennessä sysättäisiin Soimijokeen semmoinen
panos tukkeja, ettei toisten puita mahtuisi enää väliin ainutta
kalikkaa!
Vasta iltapäivällä saapui Ali Martikainen alas. Hän oli loistavalla
tuulella, vihelteli hattu takaraivolla kuin talkootanssiaisissa,
ja poikamainen iloisuus vilkkui hänen silmistään. Kova piirre suun
ympäriltä oli melkein tyyten kadonnut, ja toinen oli nyt sointu hänen
kuuluvassa äänessään, kun hän tullessaan jakeli miehistölle viimeisiä
määräyksiään.
Jo kaukaa huusi hän Iikka Penttiselle:
— Hei, Iikka, jokos alat uskoa onnen olevan meidän kelkassa?
Iikka myönsi, että hänen oli ollut sitä vaikea uskoa. Vielä viime yönä
oli hän aivan kuollakseen pelännyt toisten joutuvan viime tingassa
pilaamaan koko hyvän pelin.
— Mitä vielä! nauroi Ali Martikainen ylimielisesti kädellään
huitaisten. — Kun eivät ennen ehtineet, niin kyllä ne vielä muutaman
yön siellä torkkuvat. Ei pidä epäröidä eikä pelätä, siinä koko juttu!
Ali Martikainen ilmotti laskun alkavan kello kuusi illalla, siihen
mennessä pitäisi nyörien alhaalla olla selvät.
Selvät olivatkin Iikka Penttisellä nyörit. Soimijoessa olivat puomit
valmiina puiden kokoamista varten jokilauttoihin. Ensin aiottiin ne
kaikki kasata sumaan laskupaikan alapuolella olevaan laajaan suvantoon,
jossa joki muodosti järventapaisen poukaman. Siitä sitten lähdettäisiin
lautoilla alas huristamaan.
Ali Martikainen tarkasti häthätää kaikki varusteet ja kertoi sitä
tehdessään jättäneensä laskutyön valvomisen Aatu Lappalaisen ja Mikko
Sormusen huoleksi. Ne pojat olivatkin jo kasanneet sen verran puita,
että ensi yönä Soimijoki voitaisiin rehellisesti vallata.
Kun Ali Martikainen ja Iikka palasivat tarkastusmatkaltaan, huomasivat
he ihmeekseen laskupaikan yläpuolella miesten suurella touhulla
asettelevan puomia Soimijoen poikki.
— Hei, pojat, mitä hittoa te siellä rakennatte? huusi Ali Martikainen
närkästyneenä.
— Sulkua me täällä vain panemme! vastasi Aapeli Miettinen touhussaan.
— Pistämme tästä portin kiinni merkiksi, ettei syrjäisillä ole näille
markkinoille asiaa.
— Ei helkkarissa vielä! huusi Ali Martikainen.
— Millä oikeudella sen teette, kun meillä ei ole vielä puita joessa
ensinkään? Laki on täytettävä rehellisesti eikä anastamalla.
Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa
puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana
pitkin rantoja.
— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se
sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.
— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista
miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä
ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.
— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.
— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.
— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen
taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.
Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:
— Väylä auki! Tulee!
Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle
siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä
yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:
— Tu-lee!
Hyvän aikaa saatiin sentään tupakoida, ennenkuin ensimäiset puut
tulivat alas. Ensin niitä tuli yksitellen, sitten pienemmissä joukoissa
soluen, mutta lopulta alkoi tulla joen täydeltä.
Pian alkoi laulukin jokivarrelta kajahdella. Laskumiehet sen siellä
ylhäällä ensin alottivat, ja vähitellen kaikki siihen yhtyivät. Eikä
se sitten enää vaiennutkaan koko yönä. Kun alhaalla vielä vedettiin
päättyvän laulun loppusäveltä, niin ylhäällä alkoi jo toinen.
Ja Soimijoki täyttyi nopeasti. Alhaalla joen poukamassa oli jo valtava
suma tukkeja, kun aurinko alkoi tehdä nousuaan, sunnuntai-aamun
aurinko. Silloin oli nimittäin sunnuntai-aamu.
Silloin, juuri auringon noustessa, vedettiin Ali Martikaisen
määräyksestä kaksinkertainen puomi Soimijoen poikki laskupaikan
yläpuolelle. Viistoon se vedettiin myötävirtaan molemmista rannoista,
niin että puomien päät yhtyivät keskellä jokea.
Soimijoki oli sitä myöten sulettu.
Samana aamuna hiukan myöhemmin saapuivat kuokkavieraat. Ali
Martikaisen laskukunta oli juuri lopettanut juhla-ateriansa ja kelli
Soimijoen korkealla rantaäyräällä hongikon pylvässalissa voimallista
rokkaruokaansa sulatellen. Useat miehistä olivat jo unen helmoihin
uupuneet, toiset torkkuivat puolinukuksissa. »
Silloin ajelehti virran mukana Soimijokea alas muutamia yksinäisiä
tukkeja.
Laiskasti silmiänsä raotellen katselivat kanervikossa kellivät miehet
niitä. Lukkari Matti Nevalainen huomautti ykskantaan:
— Terveisiä näkyvät ylhäältä lähettävän, keitä lienevätkin!
Eräs miehistä nousi ja juoksi puomia pitkin tarkastamaan sitä vasten
ajautuneiden tukkien leimamerkkejä.
— Pomeranssin lähettämiä näkyvät olevan! ilmotti hän.
—Vai Pomeranssi muisti ensimäisenä, virkahtivat miehet haukotellen ja
käänsivät laiskasti kylkeään.
Samassa alkoi kuitenkin ylhäältäpäin kuulua kovaa laulua ja loilotusta,
ja pian sieltä tuli virran mukana näkyviin kaksi venekuntaa miehiä
sauvoimilla ja kekseillä varustettuina.
Kanervikossa lojuvat miehet kohottivat päitään, ja Matti Nevalainen
totesi:
7°
71
— Niitäpä kuulostavat olevan Pomeranssin poikia. Ne ovat aina ja joka
paikassa semmoista isoäänistä väkeä.
Äkisti laulu veneissä katkesi, ja kolmella kielellä alkoi tulla
sadatuksia, kun tulijat näkivät puomin joen poikki edessään ja joen sen
alapuolella täynnä tukkeja.
Matti Nevalainen ei ollut kuulevinaan miesten manauksia, alkoi vain
ladella heille kohteliaisuuksiaan ja sanoi pahottelevansa sekä omasta
puolestaan että koko sakin puolesta, kun eivät hetkistä aikaisemmin
joutuneet.
— Syötiin tässä näet juhlarokka ja siltä myöhästyitte! selitteli hän
oikein seisaalleen nousten. — Odotettiin hyvän aikaa ja ihmeteltiin,
että outo on viivykki varmasti niille sattunut. Aina ne ovat tähän asti
ajallansa paikalla olleet.
Uusi ryöppy karkeita manauksia oli vastauksena Matti Nevalaisen
kohteliaisuuksiin. Mutta nyt alkoi toisiakin rannalla kellivistä
miehistä valpastua, ja tulokkaiden kera alotettiin vilkas sananvaihto.
Kehotettiin heitä nousemaan rannalle, kun kerran oli yhteen satuttu.
Oli kerrassaan hauska saada tietää kuulumiset sieltä ylhäältä, hyvinkö
siellä jaksettiin ja aikoiko olla jo ikävä Petroskoin kaupunkiin!
Veneissä-olijat vastasivat kiroten, että he viis välittivät
kuulumisista, he tahtoivat paljon kernaammin tietää, millä tuhannen
sarvipään voimalla Ali Martikaisen joukko oli rämeistään irti päässyt.
He eivät koskaan olleet sitä edes ajatelleet.
Matti Nevalainen lohdutti heitä sillä, että nyt voisivat mennä takaisin
ylös ja ajatella tätä asiaa sitä ahkerammin. Heillä oli siihen hyvää
aikaa, ei huolinut yhtään työtä kiirehtiä.
— Ja kuinka kauan te sitten aiotte tuon kirotun puominne tuossa meidän
nokkamme edessä pitää? kivahti eräs veneiden miehistöstä, nähtävästi
niiden päällikkö.
Rannalta ilmotettiin, että sitä oli vaikea tarkalleen sanoa näin
etukäteen. Matti Nevalainen arveli kuitenkin vetävän kolmisen viikkoa,
ennenkuin häntäpää ennätettäisiin alas saada. Se oli näet vielä siellä
lähtöpaikoilla talviteloillaan, ja piti ensin levätä ja virvotella
itseään tarpeeksi, ennenkuin lähdettäisiin sitä hakemaan. Matti
Nevalainen vakuutti kuitenkin pyhästi, että Soimijoki jätettäisiin
rehellisesti ja asetuksien mukaan paikalleen, kunhan jouduttaisiin
alaspäin lähtemään.
Ja vielä senkin lupauksen antoi hän koko sakin puolesta, että
alasmennessä vietäisiin heidän terveisensä Petroskoin kaupunkiin ja
lohdutettaisiin siellä heidän ikävöiviä omaisiaan.
Veneissä-olijat eivät jääneet enempää kuuntelemaan; he läksivät
vihaisesti soutaa julistamaan takaisin samaa tietä kuin olivat tulleet.
Ali Martikainen ei kuullut eikä nähnyt tästä vierailusta mitään. Hän
nukkui hongan juurella havulyhde päänsä alla, nukkui ensi kerran
viikkokausien valvomisen perästä. Komea rinta kohoili syvästä,
tasaisesta hengityksestä, hattu oli vierähtänyt maahan ja tuuhea tukka
valahtanut ahavoituneelle otsalle.