Aunuksen korpien ja rannattomien rämeiden kevät on vallaton huimapää,
se on kuin, metsän keijukaisimmyt. Ei koskaan ole sen tarvinnut tuntea
hemmotellun sivistyselämän nyörityksiä uumillaan; se on saanut elää ja
mekastaa vapaasti, paljasjaloin, melkein hameittakin, kampaamaton tukka
kaikkiin ilmansuuntiin hulmuten.
Kun kosija saapuu sen luokse kevätpäivän kultaisilla kärryillä ajaen,
ei se aluksi ole tietääkseen. Päivä hautoo ja hautoo viikkomääriä
rämeiden ja syvien kuusikkokorpien lumia, mutta ne eivät näytä yhtään
vähenevän. Minkä päivä lämmittää ja sulattaa, sen yöpakkanen uudelleen
jäädyttää helisevän kovaksi. Ei ilmesty korpikuusen juurelle pälveä,
joka muualla niin pian päivänpuoleisella rinteellä näkyviin pilkahtaa,
ei tunnu kevään tuoksua, joka muualla niin voimakkaana jokaisesta
metsiköstä vastaan lemahtaa. Kevätimpi murjottaa vain murjottamistaan.
Mutta niin on vain päältäpäin. Syvällä sisässä alkaa elämä
lemmenkarkeloa kaipaavana sylkähdellä. Teeret tuntevat ensimäisinä sen
elämän suonenlyönnit. Ne kuuluttavat sitä kaikuvissa kiimakisoissaan
suonselällä helisevinä hankiaamuina. Oudosta nuo kisat tuntuvat
erehdyttävältä ilveilyltä, mutta erehdystä ne eivät ole. Ne ennustavat
häähetken lähestymistä.
Alkaa näkyä muitakin enteitä. Halla jää pois parina yönä perätysten,
ja mustanpuhuvaksi silloin hanki suonselällä muuttuu. Teeret muuttavat
karkelonsa kuivemmille kangasmaille, ja ilmasta alkaa iltahetkinä
kuulua outo havina: etelästä saapuvat Aunuksen vesien ja rämeiden
lintuparvet, kiirehtivät kilvan hääpitoihin. Jo tulevat upeat
morsiusneidotkin, valkeat joutsenet, saapuvat ja tulotervehdyksensä
laulahtavat sulassa silmäkkeessä keskellä rannatonta suonselkää.
Rutosti tulee Aunuksen korpien ja rämeiden kevät, kun se tulemaan
kerran rupeaa. Näyttää siltä, kuin luoja muiden kiireittensä lomassa
yhtäkkiä muistaisi senkin maankolkan vähän puhdistusta kaipaavan. Ja
silloin hän pitemmittä mutkitta repäisee kaikki sulkunsa auki ja antaa
tulla vettä, niin että riittää. Sitä tulee silloin joka suunnalta.
Sitä tulvii takamaiden saloilta satoja ja tuhansia puroja myöten,
jotka jokainen yht'äkkiä paisuvat kohiseviksi koskiksi. Sitä pulppuaa
maan uumenista joka mättään juurelta, ja sulava lumisohju antaa siihen
yltäkylläisyyteen oman runsaan osuutensa.
Kun oireet näet, pidä varasi, tukkimies. Ei ole leikki silloin edessä,
kun korven pimennoissa piileskellyt kevätkeijukainen lemmenhurmiosta
mielettömänä liikkeelle lähtee. Elä nuku silloin, kun se kovalla
kohulla esille ajaa ja hurjat hääpitonsa alottaa ilman minkäänlaisia
esimenoja. Jos annat itsesi yllättää, voi viikkokausien raadanta mennä
yhdellä pyyhkäisyllä hukkaan.
Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän
nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu,
joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten
jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä
huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi
valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi
kuin pahaenteinen ukkospilvi.
Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja
korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän
kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli
ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.
Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta
sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:
— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.
— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.
— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en
luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee
tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin...
— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan
ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.
Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski
poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.
Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus,
että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.
* * * * *
Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän
seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän
säikähdyksestä lentää istualleen.
Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista
tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.
— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja
silmiänsä ristien minkä ennätti.
Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja
Iikka ensimäisten joukossa.
— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva
jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!
Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat
vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja
ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.
Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä
jokaisen mieleen.
— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen
tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella
suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.
— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa,
täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!
Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua,
jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.
Jouduttiin sohoille.
Sivumennen sanoen, sohot ovat hyvin tärkeät kulkuneuvot Aunuksen
rämeiden tukkilaiselämässä, ja niitä käytetään Suomenkin puolella
vetisillä suomailla, soho tehdään siten, että nitaistaan pari kolme
tukkia vahvoilla näresiteillä yhteen. Airona käytetään häthätää
kuusesta veistettyä melaa tai sen puutteessa keksiä. Tulvan peittämillä
suomailla liikuttaessa se on jonkun verran mukavampi kulkuvehje kuin
yksinäinen tukkipuu, varsinkin karanneita tukkeja ajellessa, jossa
välistä tulee suoranainen hinaus kysymykseen.
Vähiin se sohoilla liikkuminen tavallisissa oloissa supistuu, mutta
nyt sai Ali Martikainen miehineen sanoa kuivalle maalle kerrassaan
jäähyväiset. He saivat unohtaa maankamaralla kävelemisen tykkänään ja
muuttua vesieläjiksi. Soho tuli heidän veneekseen ja hinaajalaivakseen
ja pian myös heidän ainoaksi asunnokseen.
Siltä varalta olivatkin muutamat kätevimmät Iikan kehotuksesta
varustaneet sohonsa oikein mukavuuksilla, olivat kyhänneet tuohista
siihen hirsien päälle majantapaisen, johon ainakin päänsä voi pistää
tuulensuojaan pitkäkseen asettuessaan. Niinikään olivat he veistelleet
ja naulanneet lyhkäisiä laudanpätkiä liikunta-alustakseen.
Harvinaisen vikkelästi liikkuivat miehet tällä kertaa sohojen luo miten
kuten jouduttuaan. Suota ei vielä kuusien lomista näkynyt, mutta sieltä
kuului epäilyttävä kohina, joka ei ennustanut hyvää.
Saatte nähdä, pojat, siellä on yhtä ja toista katseltavaa! hoki Iikka
sysien hartiavoimin sohoansa puiden lomista suolle päin.
Toiset koettivat pinnistää perästä parhaansa mukaan, ja pian seilasi
koko joukko kuin taistovalmis eskimojen sotalaivasto korven pimennoista
suonselälle.
Siellä kohtasi heidän silmiänsä ihana näky.
Koko lakeus oli kuin loihdittuna muuttunut yhdeksi ainoaksi
rannattomaksi, kovasti aaltoilevaksi järveksi. Vain siellä täällä joku
korkeampi suonsaareke tai yksinäinen puu vesierämaan keskellä muistutti
kadonneesta maaperästä.
Ja siellä uida lullivat ne heidän kuusikymmentätuhatta tukkiansa pitkin
vesilakeutta tuulen mukana. Runsas kolmannes niistä näytti jo karanneen
puomiaitausten sisältä. Niin laajalle kuin silmä kantoi, näkyi joka
suunnalla valtoiminaan uiskentelevia karkulaistukkeja, ja kaikki ne
tietysti kilvan kiiruhtivat kotipaikoilleen korven pimentoja kohti.
Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka
oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia,
heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli,
saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa
karkulaisista takaisin haalituksi.
Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa.
Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti
yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.
Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt
todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi
tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä
olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä
Petroskoin kaupungissa.
— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen
priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei
saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse
maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei
ilmaiseksi.
Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli,
yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot
löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen,
mutta hän ei sitä huomannut.
— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset
liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja
nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa
oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni
ensimäisessä urakassani.
Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies.
Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin.
Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi
eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän
luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman
järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän
oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä
olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille
paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän
epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat
ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään
varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät.
Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!
Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä
hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut.
Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana
ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja
senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä
alkoivat suoltua sen alitse.
Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin,
hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten
puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi
keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen
ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että
suoltuminen lakkasi.
Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä.
Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.
Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta
puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni
ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin,
jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin.
Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin
käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.
Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä
saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä
suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois
pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat
kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.
Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion
mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä
oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.
Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä
yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen
päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät
valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen
päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas
liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi
vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien
aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli
säilyttää tasapainonsa.
Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä
kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla
tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se
rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet
likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin
läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.
Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan,
hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää
mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja
sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta
vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.
No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden
nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä
suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin
päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen
hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja
korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus
levosta kokonaan unohtaa.
Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen
aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat
alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he
vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti
päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.
Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli
muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen
valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä
patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä
vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä
hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita
jäseniään.
Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä
keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen
huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne
epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla
kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei
puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä
mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua
asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.
Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi
olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka
tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja
siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi,
sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain
ruokaa hakemaan.
Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon
harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia
tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.
Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa
miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu
Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä
kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei
niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti
tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut
runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.
Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan
päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää
ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka,
jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.
Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista
männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli
ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.
Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä
vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua
kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta
venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät
pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.
Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin
ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja
annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.
Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi
sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi
kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus
entiseen verraten.
Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi
ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä
kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että
kasvattajalleen.
Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti
pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen
vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi
vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että
hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin
hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan
sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka
minkä turmion tullessaan.
Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä
silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja
keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut
olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti
olla aivan huoletonna.
Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja
loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli
lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen
ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi
puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.
Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin
päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset
tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille
varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun
jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä
keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa
mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken
nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.
* * * * *
Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä
eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi
virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.
Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin
mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa
voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään
muustakaan välittämättä.
Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta
sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma,
aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja
mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin
sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että
näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja
juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja
lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä
oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes
ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta
tai toisesta kiinni tarrautunut.
Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen
paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat
uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten
tukit puomien väliseen väylään.
Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla
eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia
härkämullikoita.
Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee
kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien
peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä
pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin.
Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin
kappalein lykkiä.
Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää.
Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo
pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä
täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat
seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa
metsikössä.
Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa.
Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden
käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta
ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja
päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu
koiranpenikka mihinkään pystymättä.
Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun
se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän
tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.
Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo
matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä
oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja
se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta.
Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan,
se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli
perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan;
hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu
kala.
Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei
Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin
sen tiesivät.
He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali
Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä,
niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli
ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen
puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin
satakuntatuhatta puuta mukanaan.
Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen
ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin
tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan
vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen
urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen
puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa
sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden
sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se
oli ankarasti kielletty.
Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että
niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä
oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita
päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen
tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein
olemattomilta.
He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat
keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä
toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä
aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään
pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan
edessä.
Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt,
mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä
Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä
ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda
nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin
kaksi kerrallaan.
No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat
ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella
he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat
osanneet etukäteen kuvitella.
He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika
hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi
tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet
edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta
painajaiselta.
Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat
silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon
saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä
sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta,
jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes
yhden hetkisen.
Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne
olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle
sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja
niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.
Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka
Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista,
valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen
välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan
vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.
Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän
silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes
peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen
puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän
ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri
silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä
täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti
itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen.
Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi,
keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää
kyytiä eteenpäin.
Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta,
hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut
näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski
leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta,
joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville
vesille, Soimijokeen.
Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi
hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut
maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti
Ääniseen. Sellainen oli sopimus.
Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos
uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli
vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se
suorastaan pirullinen sopimus.
Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi
ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja
hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta,
ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin
pakahduttavan hauska hänellä oli.
Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa
silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä
hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin
asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.
Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen,
millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui
suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden
toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.
Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja
tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja
sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen
housuihin pantu.
Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten
sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa
ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia
ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta
nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien
varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään
enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko
tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän
mielestään sentään jo liikaa.
Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa
koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa
miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän
varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean
suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki
uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä
huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan
sietämättömän vaikea työskennellä.
Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka
Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen,
hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:
— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä
Soimijoelle.
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi
häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:
— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän
täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies
joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko
miehistön lamaan.
Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli
mahdotonta sanoa mitä se oli.
Mutta Ali Martikainen jatkoi hetken vaiti oltuaan:
— Saattaa tuntua kerskailulta, mutta sanon sen sinulle. Minä olen
kaksitoistavuotiaasta elänyt tukkijoella enkä kertaakaan ole pudonnut,
mutta en myös ole milloinkaan epäröinyt. Kerron sinulle, Iikka, erään
tapauksen, se sattui Pankakoskella. Sinä tiedät mikä Pankakoski on?
Iikka Penttinen nyökkäsi.
— No niin, jatkoi Ali Martikainen, laskimme siitä tukkeja alas. Lopuksi
laskettiin kaikki sohotkin menemään, kukin sysäsi alas oman sohonsa. Ne
särkyivät kaikki järjestään. Huudahti silloin päällikkömme, vanha Pietu
Huurinainen, miten lie sattunut huudahtamaan: »Eikö ole koko joukossa
ainutta oikeata tukkimiestä, joka itse veisi sohonsa alas ja veisi sen
särkymättä?»
Ei ollut ketään.
Silloin minä hyppäsin laskurännin puomilta soholleni, sysäsin sen
keksilläni keskelle ränniä ja huusin:
»Minä vien!»
Kaikki säikähtivät, Pietu Huurinainen kaikkein enimmän. Kymmenet
keksit koettivat minua pidättää juuri siinä rännin suulla. Minä löin
ne nopealla liikkeellä irti ja sysäsin samalla keksilläni puomista
saadakseni hyvän alkuvauhdin.
Pian lensin kuohujen keskellä, aallot löivät ylitseni. Minä en niistä
välittänyt, katseeni oli tähdätty siihen kohtaan kuohujen alapäässä,
jossa tavallisesti kaikki sohot menivät pirstaleiksi. Lähenin sitä
huimaavaa vauhtia, yksi tyhjä soho kiiti rinnallani. Minä sysäsin
siitä keksilläni niin lujasti kuin voin. Samassa peityin kuohuihin,
iskin keksini kiinni eteeni, etteivät aallot viskaisi minua koskeen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsin esiin kuohujen alta. Majan
olivat kosken vihaiset ryöpyt pyyhkäisseet pois soholtani, mutta muuten
se oli eheä. Se lensi sen pahimman surmankallion ohitse; alkuvauhti ja
sysäys rinnallani kulkeneesta sohosta pelastivat minut.
Siitä lähtien, Iikka, en ole epäröinyt enkä pelännyt. On olemassa
tukkilaisten jumala ja se on minun puolellani, minä tiedän sen. Niillä
lurjuksilla siellä ylhäällä on kaikki muut mahdollisuudet puolellaan,
mutta minulla on yksi ja se riittää — Ali Martikainen painosti jokaista
sanaansa — _minä en koskaan epäonnistu!_ Olen varma, että ne tekevät
jonkun virheen, minkä tehnevät, mutta ne tekevät, ja me joudumme
ensimäisinä alas.
Iikka Penttinen katseli ihmetellen Ali Martikaista. Tämä puhui niin
horjumattomalla varmuudella kuin olisi ollut tietäjä.- Iikka oli
jo näkevinään heidän tulonsa ensimäisinä Soimijokeen ja toisten
kilpailijain ällistyksen ja raivon. Hän näki sen niin selvästi kuin
kaikki olisi tapahtunut siinä heidän edessään. Hän tunsi itsensä aivan
kuin lumotuksi.
— Piru tietäköön, ajatteli hän itsekseen. — Ihan velholta tuo mies
tuntuu ja loitsijalta. Niin luottaa siihen jumalaansa kuin kallioon,
jos hällä lie sitä sitten ensinkään. Joka tapauksessa hän luottaa, ja
se luottamus saa hänet tekemään ihmeitä.
Ja Ali Martikainen tekikin ihmeitä. Vaikka miehet olivat suorastaan
nääntymässä valvomisesta, niin hänen uhmansa, hänen rautainen
lujuutensa näytti rupeavan niihin vähitellen vaikuttamaan. Vaikka
yövuoroja yhä vain lisättiin, niin keksit eivät enää niin usein
putoilleet hervonneista käsistä, miehet eivät enää puomeilla torkkuneet.
Oli kuin Ali Martikainen olisi heidät kaikki lumonnut. He eivät enää
itse ajatelleet ja tahtoneet, vaan Ali Martikainen ajatteli ja tahtoi
heidän kaikkien puolesta.
Yksi ja toinen aunukselaisistakin alkoi jo kyetä kilpailemaan Suomen
puolen miesten kanssa, vieläpä muutamat heistä suoraan tunnustivat,
että oli mahdotonta vetelehtiä, kun oli sellainen päällikkö. Se väkisin
muutti miehen toiseksi, aivan kuin valoi tulta ja terästä suoniin ja
jänteriin silloinkin, kun ne olivat kerrassaan puutuneet.
Mutta voiton toiveita se ei paljoa lisännyt. Yhä oli heillä vielä
paljon yli peninkulman matkaa Soimijoelle, ja se loppumatka oli
kaikkein pahinta. Jokiuoman rannat kävivät yhä metsäisemmiksi, mutta
pysyivät silti samanlaisena veden peittämällä rämeenä. Siinä oli
laskupuomien laittaminen paljon hitaampaa kuin avonaisella suonselällä,
ja uittoväylä jäi aina ahtaammaksi, joten puita ei enää voinut
ensinkään kulettaa muuten kuin yksitellen.
Lisäksi tulivat kevätahavien jälkeen äkkiä hyvin lämpimät ilmat, ja
ryteikkökorvessa, johon vilvottava tuulenhenki ei päässyt, muuttui olo
suorastaan tukahuttavaksi. Hautovan lämmin ilma synnytti suunnattomat
parvet hyttysiä ja sääskiä, jotka alkoivat kiduttaa jo ennestäänkin
nääntyneitä miehiä. Heidän ahavoituneet ja kevätviimojen haavoille
puremat kasvonsa ja kätensä ajettuivat muutamissa päivissä noiden
kiusanhenkien pistoksista pelottavan näköisiksi. He muistuttivat
kapitaudin tai spitaalin runtelemaa, hylättyä ihmisjoukkiota, joka
kaikkien muiden kammoamana ja pakenemana jatkoi korpien pimennossa
yksinäistä, kolkkoa elämäntaivaltaan.
Mutta tämäkään viimeinen vitsaus ei voinut masentaa Ali Martikaista.
Juonteet hänen suunsa ympärillä vain kovettuivat, ryppy hänen
kulmakarvojensa välillä vain syventyi, ja yhä teki hän viisi-kuusi
taivallustaan edestakaisin työmaan päästä päähän joka vuorokausi. Yhä
jaksoi hänen teräkseltä välkähtävä katseensa ja hänen luja äänensä
lietsoa uutta työtarmoa sammuviin mieliin ja hervonneihin jäseniin.
Yhä luotti Ali Martikainen jumalaansa ja pakotti muutkin siihen
luottamaan. Yhä tunkeuduttiin eteenpäin askel askeleelta sanomattomien
vastuksien läpi.