Seuraavana aamuna Ali Martikainen ja Iikka Penttinen läksivät
työmaataan tarkastamaan. Pakkanen oli yöllä ollut siksi ankara, että
hanki kantoi aivan hyvin ilman suksia, vaikka kulettava taival oli
aluksi melkein läpipääsemättömän sakeata ryteikkökorpea, jollaisessa
hanki tavallisesti jää hyvin heikoksi. Äänettöminä kävellen miehet
noudattelivat talvellisten vetoteiden pohjia, toivoen siten joutuvansa
pian joen rannalle.
Vähitellen alkoikin metsä harventua, ja lopuksi aukeni heidän eteensä
avara suo, jolla ei eteen- enemmän kuin sivuillepäin näyttänyt olevan
mitään ääriä eikä rajaa. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että
sen säteet panivat hangenpinnan suonselällä vahvasti kimmeltämään.
Silmät tahtoi se kerrassaan huikaista, ja niinpä molemmat miehet
pysähtyivät ja alkoivat kädellä silmiään varjostaen tarkastella eteensä
auennutta lakeutta.
Siinä oli se heidän työmaansa. Äänettöminä he sitä katselivat hyvän
aikaa, kumpikin jokea silmillään hakien.
Mitään jokea he eivät kuitenkaan huomanneet siinä juoksevan. Oli vain
suota ja rämettä loppumattomiin, ja sen suon ja rämeen halki näytti
kulkevan vähän vetisempi juotti. Sen huomasi siitä, että vesi oli sen
kohdalla paikotellen noussut hangen päälle.
— Tuossa se on olevinaan se niiden uittoväylä, se niiden joki! ajatteli
Iikka Penttinen ja alkoi hiljakseen viheltää.
Hän vilkaisi salaa Ali Martikaisen kasvoihin. Niillä ei näkynyt mitään
hämmästyksen tai pettymyksen merkkiä. Katseli ja tarkasteli vain, aivan
kuin edessä oleva näky olisi hänestä ollut maailman mielenkiintoisin.
Ja mielenkiintoinen se itse asiassa olikin, sen huomasi pian Iikka
Penttinenkin.
Ei sillä hyvä, että joki oli sellainen kuin oli, vaan puut, ne heidän
kuusikymmentätuhatta tukkiansa, olivat kylvetyt siitäkin jokipahaisesta
välittämättä hajalleen suonselälle näköjään peninkulmien alalle. Näytti
siltä, että kukin oli saanut pudottaa takkikuormansa ilman mitään
järjestystä siihen, mihin hevoskaakki oli uupumaan sattunut.
Ammattimiehen silmällä Iikka Penttinen huomasi pian, ettei ollut
edes teloja eikä mitään puiden alla, ja luonnollisesti ne olivat
painuneet maaperään asti, ehkäpä paikotellen syvälle sen allekin, Ja
kun vesi sitten kevätpuolella oli kohonnut, olivat puut jäätyneet
kiinni ylitykseen. Ne olivat siinä yhtä lujassa kuin sementtiperustaan
upotettuina.
Iikka Penttinen ajatteli, että hänen pitäisi nauraa kohti kurkkuaan
koko yritykselle, niin suorastaan järjettömältä se hänestä näytti.
Sanoja ei maksanut haaskata, järjetön naurunhohotus, pitkällinen ja
kauas kaikuva olisi parhaiten koko nähtävyyden kuitannut.
Ei hän kuitenkaan nauranut, sanoi vain pitkän vaitiolon jälkeen
ikäänkuin koetteeksi:
— Näyttääpä olleen ryssä se vetourakoitsija.
— Niin näyttää, vastasi Ali Martikainen yks'kantaan.
— Ei ole muistanut edes teloja puiden alle panettaa, jatkoi Iikka.
— Eipä näytä muistaneen.
Tähän katkesi keskustelu ja oltiin taas vaiti hyvän aikaa. Äkkiä
kuitenkin Ali Martikainen näytti kuin heräävän. Hän oli saanut
kylläkseen katselemisesta, hän vilkaisi Iikka Penttisen puoleen ja
lausui epämääräisesti suolle viitaten:
— Mitäs arvelet, Iikka, lumen lähdettyä tuo jää nähtävästi kokonaan
veden alle?
Iikka vilkastui ja selitti, että niin oli varmasti käyvä. Vettä tuli
luultavasti enemmän kuin tarpeeksi. Sitten hän naurahtaen lisäsi:
— Ei se sinun urakanantajasi siinä kohden valehdellut. Eikös se
sanonut, että vettä kyllä riittää?
Ali Martikainen ei ollut kuulevinaan viimeistä kysymystä, jatkoi vain
aprikoiden:
— Ne kulkisivat silloin kyllä vesivarassa nuo puut, mutta minne ne
kulkisivat?
— Niin, siinäpä se! ehätti Iikka. — Korpiin ne rientäisivät, sinne
mistä ne on vedettykin. Meiltä ne menisivät aivan käsien läpi joka
kalikka.
— Ne täytyisi ennen tulvan tuloa vierittää yksiin kasoihin, lausui Ah
Martikainen.
— Niin, se on ainoa keino, myönsi Iikka.
— Mutta sekään keino ei riitä, arveli Ali Martikainen. — Pitäisi kai
rakentaa vielä puomit etukäteen niiden kasojen ympärille, vai mitä
arvelet, Iikka?
— Piru vieköön, minä olen aivan samaa mieltä! vakuutti Iikka. — Puomit
pitää olla ja hyvät, jos mieli ne koossa pitää.
— Siihen menee hyvä joukko puomeja, vaikka ne ovatkin kasoissa, jatkoi
Ali Martikainen arvelujaan järkähtämättömän tyynesti.
— Menee varmasti. Ei riitä yhdet ja kymmenet sylet, ei edes sadat.
Tarvitaan tuhansia!
— Vaan mitenkäs arvelet tulvan kohottua meidän liikkumaan pääsevän?
kysyi Ali Martikainen äkkiä.
— Mitenkäkö arvelen? toisti Iikka verkalleen. — Siten minä arvelen,
ettemme me ensinkään liikkumaan pääse, jollemme ajoissa rakenna sohoja
itsellemme. Ilman sohoja ei meillä veden noustua ole taitavasta ulos
asiaa.
— Niin kai se on, myönsi Ali Martikainen. — Rakentaa pitänee nekin
valmiiksi ja samoin kokkia ja muonavarastoja varten ponttuu, sillä
emmehän me voi täitupaa mukanamme uittaa.
Tähän päättyi keskustelu. Iikka Penttinen mieli vielä kysyä Ali
Martikaiselta, uskoiko tämä tosiaan koskaan pääsevänsä eroon näistä
kirotuista rämeistä. Mutta hän näki, ettei Ali Martikainen aikonut
peräytyä, ja siksi hän jätti kysymättä.
— Tottapahan uskoo, koska yrittää! ajatteli hän itsekseen naurahtaen.
Jo samana päivänä alotettiin vierittäminen.
Osan kätevimpiä miehiä Ali Martikainen erotti rakentamaan Iikka
Penttisen johdolla puomeja, sohoja ja ponttuuta. Itse hän läksi Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen kanssa vieritystä johtamaan.
Ennen suolle lähtöään hän sivumennen lausui Iikalle:
Näin äsken naamastasi, ettet usko meidän tässä yrityksessä onnistuvan.
Minun mielestäni voit jättää sen ajatuksen, unohtaa sen kerrassaan.
Jollemme me usko, niin mitenkäs sitten nuo?
Hän viittasi työmiehiin päin.
Iikka Penttinen katseli nolona kenkäinsä kärkiä. Hänestä tuntui, kuin
hänet olisi otettu pahanteosta kiinni, eikä hän osannut mitään virkkaa.
Ali Martikainen hymähti nähdessään hänen hämminkinsä ja lausui vain
poistuessaan:
— On siis sovittu, ettei sitä ajatella!
Vierittäminen oli pelottavan raskasta työtä. Tukit täytyi ensin
lapioida esiin ja senjälkeen tuurien ja kirveiden avulla hakata irti
ylityksestä. Sitten täytyi niitä siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa
lumisohjussa kulettaa vierittämällä monasti virstamääriä. Alle
aseteltiin työn helpottamiseksi kyllä teloja, mutta sellaisten
honkajättiläisten painosta upposivat telat siinä paikassa pohjaan
asti ja puut takertuivat sohjuun kiinni kuin sitkeään pikitervaan.
Miesjoukolla sai nääntyäkseen kiskoa, ennenkuin taas sai ne eteenpäin
hievahtamaan.
Ja millaista oli työnteko siinä vyötäisiin saakka ulottuvassa
vedensekaisessa sohjussa: samanlaista tarpomista kuin olisi kevätjäihin
pudonneena rypenyt hyhmä- ja jääkappaleiden seassa. Vielä pahempaa se
oli, kengät tarttuivat monasti sohjuun niin lujasti, että pyrkivät
jaloista luiskahtamaan, kun koetti niitä irralleen kiskoa. Ei muuta
kuin tartu molemmin käsin varrensuuhun ja kiskaise sitten vasta jalkasi
irti, juututtaaksesi sen taas seuraavalla askeleella uudelleen.
Lumi on harvinaisen sitkeässä niillä Aunuksen rämeillä. Muualla
maailmassa on jo aikoja sitten ollut kesä ja ihmiset kyntävät iloisesti
vihellellen toukojaan, mutta siellä riittää yhä hukkua asti sitä
sohjua. Vähitellen se muuttuu vain vetelämmäksi, siihen alkaa sinne
tänne ilmestyä pohjattomia päivän ja maa-uhon hautomia silmäkkeitä,
joihin saattaa korviaan myöten pudota humahtaa.
Näännyttävää on siinä työnteko. Jo ensi päivinä alkoivat aunukselaiset
heittelehtiä längilleen ja rupesivat mukisemaan, että mitä varten muka
käydä niitä miesvoimilla vierittämään, kun vesikin sen työn tekisi
lumen lähdettyä.
Aatu Lappalainen, joka ensimäisenä kuuli mukinan, huomautti kuivasti
miehille, ettei heidän asiansa ollut käydä neuvomaan, mikä työ oli
jätettävä veden huoleksi ja mikä miesvoimilla suoritettava. Heidän
asianaan oli totella ja tehdä mitä teetettiin.
Mukina ei kuitenkaan tähän loppunut, ja sattui vihdoin Ali
Martikainenkin sen ohimennen kuulemaan.
Rutosti hän sen katkaisi karkottamalla pari pahinta vetelystä heti
työmaalta, pistäen heille kummallekin ruplan kouraan.
Itku pääsi miehiltä, sillä eipä ollut huvin asia lähteä siinä siivossa
taivaltamaan viitistä peninkulmaa toisille työmaille, joilla sen
lisäksi saattoi tavata täydet paikat tultuaan.
Itkusta ei Ali Martikainen kuitenkaan välittänyt, hän huomautti
lyhyesti, että hän oli kerran lakinsa kaikille lukenut ja aikoi sitä
noudattaa. Ei maksanut vaivaa ruveta hänelle itkemään.
Hän lähti kävelemään poispäin ja ajatteli mennessään, etteivät Aunuksen
miehet vielä hänen lakiansa muistaneet. Se ei ollut vielä syöpynyt
heidän veriinsä, mutta Ali Martikainen päätti sen istuttaa heihin
alusta pitäen ja lähtemättömästi.
Hän tiesi, että Aunuksen saloille oli moni urakoitsija ennen häntä kuun
kuulumattomiin kadonnut; olivat kai saaneet hautansa jonkun kuusen
juurella, jonne ei papin eikä lukkarin tie koskaan sattunut. Hän arveli
näiden kohtaloon ja katoamiseen olleen syynä sen, etteivät he olleet
osanneet tehdä lakiansa selväksi. Ehkä he olivat täälläkin koettaneet
noudattaa niitä lakeja, joita muualla maailmassa noudatettiin. Siinä
oli heidän kohtalokas erehdyksensä. Ali Martikaisen mielestä piti
jokaisella maalipaikalla olla omat lakinsa. Lempeät ja hyvät lait
saattoivat sopia monessa paikassa, mutta täällä jumalan unohtamissa
maankolkissa ne eivät kelvanneet. Täällä oli parasta pitää jokaista
vastaantulijaa vihollisenaan, ja viisaasti teki, jollei sitä kahden
kesken satuttaessa liian lähelle selkäpuolelleen laskenut. Ja sen
mukainen piti myös lain olla, oikea, mutta kova ja järkkymätön kuin
kallio.
Ali Martikainen ajatteli, että ehkä ne rupeavat häntä aluksi vihaamaan.
Sen hän oli pian huomaavinaan niiden katseista, vaikka ne koettivat
kätkeä vihansa visusti nahkaansa ja teeskennellä nöyryyttä, vieläpä
ystävyyttäkin. Hän ei kuitenkaan ollut mitään huomaavinaan, hän
päätti heidät nöyryyttää ja oli varma siitä, että viha oli lakkaava,
kunhan hänen lakinsa oli tullut selväksi. Ehkäpä monista tulisi ajan
oloon vielä kunnon työmiehiä. Täytyi niitä vain kasvattaa oikealla
tavalla, ei keksinvarrella, niinkuin monet tekivät, vaan horjumatta
noudattamalla lakia, minkä kerran oli niille lukenut.
Ja niin hän liikkui ja komenteli kuin olisi omalla kotipellollaan kiviä
väännättänyt. Joka paikkaan hän ennätti, missä vain lapiot, kirveet ja
kanget alkoivat verkkaisammin heilahdella. Iskipä hän välistä itsekin
kangenpäähän kiinni näyttääkseen oikein kädestä pitäen, kuinka Suomen
puolella työtä tehdään.
Jättiläisen voimat oli Ali Martikaisella; yksin hän viskasi koholle
lumisohjuun juuttuneen hongantyven, viskasi kuin kevyen rekirangan
tavallinen mies viskaa. Silmät renkaina Aunuksen miehet hänen
voimannäytteitään ihmettelivät, ja heihin alkoi juurtua pelonsekainen
kunnioitus ja ihailu Ali Martikaista kohtaan, aluksi hämäränä ja
vaistomaisena, mutta vähitellen yhä selvempänä.
Ali Martikaisen laki oli syöpymässä heidän veriinsä.
Ja puut saatiin sillä tavoin kasoihin parin viikon hellittämättömän
raatamisen perästä. Saatiinpa puomit ja sohotkin valmiiksi juuri siksi,
kun kevät alkoi todenperästä tehdä tuloaan.