Ali Martikainen oli ottanut ensimäisen uittourakkansa.
Urakkasopimuksen mukaan hän sitoutui kulettamaan vesiteitse Ääniseen
petroskoilaisen toiminimen Baroninin omistamat kuusikymmentätuhatta
honkatukkia, jotka oli talvikelillä vedetty erään Soimijokeen laskevan
sivujoen varsille. Jollei hän yhtenä kesänä ennättäisi saada kaikkia
tukkeja Ääniseen, ei urakanantajan tarvitsisi suorittaa sopimuksessa
määrätystä summasta, kuudestakymmenestätuhannesta ruplasta, ainutta
kopeekkaakaan. Muona ja työkalut oli urakanantajan hankittava, ja
niistä ei Ali Martikaisen tarvinnut suorittaa mitään korvausta,
vaikk'ei hän urakkasopimusta kykenisikään täyttämään.
Sellainen oli sopimus.
Se oli kaikin puolin selvä ja täsmällinen sopimus, vain yksi kohta
siinä oli epätäsmällinen. Siinä ei mainittu, minkä Soimijokeen laskevan
sivujoen varsilla puut olivat. Mutta nyt on asianlaita niin, että
Soimijokeen laskee useampia sivujokia, ja toiset niistä ovat hyviä
uittojokia, toiset aivan kelvottomia.
Ukko Baronin oli kyllä sopimusta tehtäessä vakuuttanut, että hänen
puunsa olivat hyvän uittojoen varrella, parhaan mitä niillä mailla oli
saatavissa. Nimeä hän ei valitettavasti sanonut muistavansa, mutta
eihän nimi ollut pääasia. Vesi oli pääasia siinä joessa, niinkuin
kaikissa joissa, ja sitä oli riittämään asti. Sen sai Ali Martikainen
uskoa, kun hän vakuutti.
Ja Ali Martikainen uskoi. Hän oli silloin ensikertalainen Aunuksessa
eikä sattunut tietämään, että niissä sikäläisissä joissa voi vettä olla
riittämään asti, vieläpä vähän liiaksikin, eivätkä muutamat niistä
silti kelpaa uittojokina mihinkään.
Siitä kyllä vanha ja varovainen Iikka Penttinen Ali Martikaiselle
hienosittain huomautti, kun Ali Martikainen pyysi Iikkaa apulaisekseen
uittotöiden valvomiseen. Ali Martikainen vastasi vain lyhyesti, että
sopimus oli tehty ja hän aikoi sen myös täyttää.
Se oli Ali Martikaisen tapaista, hän ei koskaan peräytynyt antamastaan
sanasta, vaikk'ei sitä olisikaan paperille kirjotettu. Sitä vähemmän
tuli peräytyminen kysymykseen, kun oli kirjallinen sopimus, oikein
Petroskoin kaupungin notaarintoimistossa laadittu ja asianmukaisesti
vahvistettu.
Huhtikuun puolivälissä Ali Martikainen läksi työmaalleen. Hän otti
Iikka Penttisen lisäksi Suomen puolelta työpäälliköikseen Mikko
Sormusen ja Aatu Lappalaisen sekä kolmekymmentä uittomiestä. Loput piti
ottaa perillä aunukselaisista ja ryssistä, kunhan Suomen puolen miehiä
oli sen verran että suolaksi.
Himolaan saapui Ali Martikainen joukkoineen viikkokauden taivalluksen
jälkeen, josta alkupuoli suoritettiin hevosilla, loppupuoli suksilla
suoraan salojen halki oikaisten. Hankikeli oli parhaimmillaan, ja niin
sujui matka mainiosti, kun onnistuttiin oppaiden valinnassa.
Himolassa oli odottamassa Petroskoin kaupungista saapunut kokki
muonavarastoineen ja rottapoikineen. Uittohommissa tarvittavat työkalut
oli jo talvella vetosavotan aikana sinne salolle hommattu ja jätetty
vetomiehille rakennettuun tukkilaissaunaan kevättä vuottamaan.
Himolassa ei tiedetty tarkalleen sanoa, missä paikoin se työmaa
oli. Siellä sen piti olla jossakin Soimijoen ja Aunuksen maanselän
välimailla. Se on avara alue, parisensataa virstaa joka suunnalle, ja
sitä nimitetään tavallisesti »Egyptin korveksi». Sivumennen sanoen se
vastaakin hyvin nimeänsä, tuskin parempaa nimeä pappikaan olisi sille
osannut keksiä.
Sen tiedon sai Ali Martikainen Himolassa, että perillä saattoi olla
jo aivan tarpeeksi asti aunukselaisia ja ryssiä uittotöiden alkamista
odottamassa. Niitä oli Himolan kautta kosolta painunut ja arvattavasti
niitä oli mennyt toisiakin teitä. Ne kai asuskelivat siellä
tukkisaunassa — eli täituvassa — niinkuin niitä saunoja nimitetään.
Ja Himolassa uskottiin, että ne odottelijat olivat jo hyvin halukkaat
töihin ryhtymään, sillä eipä niillä näyttänyt suuria eväsvaroja olleen
mukanaan.
Tämä tieto oli Iikka Penttisen mielestä suoraan sanoen ikävä. Täytyi
pitää kiirettä, etteivät ne odotellessaan ennättäisi liian pahasti
nälkiintyä. Ne olivat muutenkin hiton huonoa väkeä, ja sitten ne
eivät tietysti viikkokausiin mihinkään kelpaisi, saisi vain niitä
turhanpäiten syötellä ja kuonnutella.
Kiirettä koetettiinkin pitää matkavarusteluissa, mutta puhaltamalla
ne eivät sittenkään tulleet tehdyiksi. Täytyi laittaa erikoiset
hankikelkat, joihin sijoitettiin koko summaton muonavarasta miesten
vedettäväksi, sillä eihän tiettömille saloille ollut hevosia ottamista,
eikä niitä Himolan laisesta kylästä olisi ollut edes riittävästi
saatavissakaan.
Oppaiksi halukkaita oli sen sijaan aivan tarpeeksi, ja kaikki ne
suuriäänisesti kehuivat tuntevansa jok'ainoan pilkotuksen niillä
taipalilla.
Matkan pituutta eivät kyllä tarkalleen tienneet, arvelivat karttuvan
ehkä kuutisenkymmentä virstaa linnuntietä mitaten.
Tässäkin asiassa oli Iikka Penttinen varovainen ja lausui otaksuman,
että ne kuutisenkymmentä virstaa saattoi yhtä hyvin laskea saduksikin.
Ne Egyptin korven taipaleet olivat näet hukanhännällä mitatut, eikä
siinä silloin oltu niin tarkkaa tehty.
Iikka Penttisen arvelu toteutui harvinaisen täydellisesti. Mutta
toinenkin opettava huomio saatiin matkalla tehdä, se nimittäin, ettei
Himolan oppaiden kehumisia tarvinnut läheskään kirjansanan veroisina
pitää. Saattoi kyllä olla, että he hyvin pilkotuksen tunsivat, mutta
eivät tienneet tarkalleen, minkä pilkotuksen varressa se työmaa oli.
Tästä oli seurauksena, että oppaita piti matkan varrella monta kertaa
»vannottaa» muistin selvittämiseksi. Se vannottaminen suoritetaan
tavallisesti sillä tavoin, että paremman puutteessa ripustetaan
silmukka kuusen oksaan ja oppaan käsketään pistää päänsä silmukkaan.
Sitten tarttuu vannottaja köyden toiseen päähän ja nykii vähitellen
köyttä tiukemmalle, kehottaen samalla opasta omantunnonmukaisesti
ja mahdollisimman tarkkaan ilmottamaan, niihin suuntaan matkaa on
jatkettava.
Monessa tapauksessa se keino auttaa. Mutta epätietoista on, auttoiko
sekään tällä kertaa. Yhtä hyvin saattaa sanoa Ali Martikaisen
karavaanin viiden vuorokauden harhailun perästä löytäneen sen täituvan
hajunsa opastamana.
Se tupa haisi nimittäin jo pitkän matkan päähän. Se oli ovella
painaen täynnä niitä töitä odottelevia aunukselaisia ja ryssiä.
Niitä oli ladottu kaikki lavitsarivit täyteen lattiasta katonrajaan
saakka, niinkuin sillejä ladotaan tynnyriin suolaan. Ja kun ryssiä ja
aunukselaisia sillä tavoin tupa täyteen ladotaan, niin sen tuvan on
pakko ruveta haisemaan, siitä ei mihinkään pääse.
Kova nousi melu ja polina täituvalla, kun Ali Martikaisen karavaani
vahvasti kuormitettuna ja väsyneenä tulla rähmi näkyviin korven
kuusikosta. Toiset ristivät silmiään ja siunailivat, toiset
sadattelivat. Mutta kaikki olivat yksimielisiä siinä, että heidän piti
päästä töihin ja että heidän ennen kaikkea piti saada ruokaa, vahvasti
ruokaa ja ilman mitään viivykkiä. He olivat jo monta monituista
vuorokautta odottaneet eineenpalaa maistamatta, ja se oli heidän
mielestä suorastaan hävytöntä.
Vaikea oli siinä melussa saada ääntään kuuluviin, eikä Ali Martikainen
ensi töikseen sitä yrittänytkään. Ensi töikseen hän vihjasi Iikka
Penttiselle ja Aatu Lappalaiselle, että nämä kokoaisivat kuormaston
yhteen rykelmään ja asettuisivat miesten kera sen ympärille kaiken
varalta. Samalla Ali Martikainen syrjäsilmällä vilkaisi täituvan
seinivierellä olevaa isoa varastohuonetta. Sen ovi näytti olevan
vahvasti lukittu ja rikkomaton.
— Siellä on luultavasti se talvella tuotu keksi- ja kirvesvarasto
koskematta, ajatteli hän. — Ne eivät ole huomanneet aseistautua. Hyvä
juttu!
Hän nykäisi Mikko Sormusta ja paria muuta miestä sekä astahti niiden
kera aivan kuin sattumalta varastohuoneen ovelle. Sitten hän alotti
keskustelun.
Hän ilmotti voivansa ottaa töihin enintään sataviisikymmentä miestä,
mutta heitä oli hänen arvionsa mukaan vähintään kolmesataa, siis puolet
liikaa. Hän ei ollut ketään kutsunut eikä siis ollut vastuussa siitä,
että he olivat nälissään. Hän tahtoi kuitenkin katsoa, voisiko avustaa
kaikkia hiukan eväsvaroilla, mutta ennen sitä hän työväkensä valikoisi.
Nämä sanat nostivat kuvaamattoman metelin. Koko joukko ulvoi kuin,
villiintynyt hukkalauma, ja rohkeimmat hyökkäsivät nyrkit pystyssä Ali
Martikaista kohti kiljuen, että he hänet pehmittävät ja ottavat väkisin
ruokaa niin paljon kuin tahtovat.
Ali Martikainen seisoi heidän edessään tyynenä ja mitteli heitä
silmillään halveksivasti.
— Kuka puhuu väkisin-ottamisesta? kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen
silmänsä välähtivät uhkaavasti.
Pari lähinnä seisovista yritti avata suutaan, mutta silloin teki
Ali Martikainen salamannopean liikkeen, vain yhden ainoan liikkeen,
ja molemmat lensivät keränä pitkän matkan päähän ja jäivät sitten
liikkumattomina makaamaan.
— Vieläkö on väkisin-ottajia? tiedusti Ali Martikainen astahtaen pari
askelta eteenpäin.
Ei ollut enää, kaikki pysyivät hiljaa ja vetäytyivät pelokkaina
kauemmas Ali Martikaisen nyrkkien ulottuvilta.
— Hyvä! Tiedätte siis nyt lakini! lausui Ali Martikainen. — Minulta ei
oteta väkisin mitään, ei ole milloinkaan otettu eikä nytkään oteta.
Hän käveli pitkin harppauksin joukon halki, joka aukesi hänen tieltään
kuin säikähtynyt lammaskatras. Hän käveli täituvan ovelle, tempasi
sen auki ja komensi koko joukon menemään sisälle. Itse hän jäi ovelle
seisomaan.
Miehet epäröivät ja katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Ali
Martikaista, joka seisoi siinä ovella jättiläiskokoisena ja uhkaavana.
He eivät näyttäneet oikein käsittävän, mitä Ali Martikainen tarkotti,
kun käski heidän mennä sisälle, mutta nähtävästi hän ei mitään hyvää
tarkottanut. Ehkä hän aikoi teljetä heidät kaikki sisälle ja polttaa
heidät sinne kuin torakat.
Ali Martikainen näki heidän säikähtyneistä katseistaan mitä he
ajattelivat; hän naurahti halveksivasti.
Elkää pelätkö, en minä teitä sinne korvenna. Astukaa vain sisälle,
minä alotan sitten töihinoton. Enhän minä teitä kaikkia voi yht'aikaa
tarkastaa, sen pitää tapahtua yksitellen. Ettekö sitä käsitä, tolvanat!
Epäröiden ja toisiaan sysien alkoivat miehet työntyä sisälle. Jokainen
koetti jäädä viimeiseksi, päästäkseen ovensuuhun ja siitä ensimäisenä
tarkastukseen. Kun Ali Martikainen sen huomasi, uhkasi hän kutsua
perältä ensimäiseksi, jolleivät he osaisi ihmisiksi asettua.
Lopulta oli koko joukko saatu sisälle. Nyt kutsui Ali Martikainen
avukseen Iikka Penttisen ja toiset alipäällikkönsä sekä alkoi laskea
tuvassaolijoita yksitellen ulos. Jok'ainoa tarkastettiin ankarasti
kuin arvannostossa, katsottiin olivatko jalat kestävää tekoa sekä mies
muuten hyvärakenteinen ja terve.
Iikka Penttinen oli ammattimies tässä toimituksessa. Monasti raakkasi
hän jo ensi vilkaisulla hyvinkin kookkaan ja väkevältä näyttävän
miehen, raakkasi päätään pudistellen ja armottomasti, vaikka toinen
miten olisi vastaan pannut ja kehunut itseään. Hän selitti vaistosta
tuntevansa, kuka kelpaa tukkimieheksi, kuka ei, turhaa oli yrittää
häntä pettää.
— Katsokaapas nyt esimerkiksi tätä, selitteli hän, pyöritellen
olkapäästä suurikokoista ryssän purlakkaa, aivan kuin se olisi ollut
kehno näytetavara, jota hänelle koetettiin ylettömästä hinnasta
tyrkyttää. — Katsokaahan sen koipia ensiksi! — Hän potkaisi ryssän
pohkeita halveksivasti. — Mitä luulette sen noilla lähtimillään
toimittavan? Paksut ne ovat kuin pölkyt, mutta paljasta lihaa,
ei ensinkään jänteitä. Pankaapas hänet tukkisumalla juoksemaan,
kauanko kestää! Ei, veikkonen! tiuski hän äkeissään, sysien vastaan
jutistelevaa ryssää. — Mene vain tuonne tuvan taakse, ei sinusta meidän
miehiksi ole. Seitikuorman päällä lojumaan voit kelvata, et muuhun!
Sillä tavoin kävi tarkastus. Pääasiassa otettiin aunukselaisia,
puhtaita ryssiä vain poikkeustapauksissa, jos näyttivät ihan ensimäisen
numeron tukkimiehiltä tai voivat todistaa olleensa useampina kesinä
Suomen puolen urakoitsijoilla uittotöissä.
Raakit ajettiin tuvan taakse, hyväksytyt saivat mennä Suomen puolen
miesten luo ja ryhtyä avustamaan näitä nuotioiden laittamisessa ja
kuormaston purkamisessa.
Kun tarkastus vihdoin oli päättynyt, käski Ali Martikainen antaa
hylätyille puolikkaan ryssänlimppua ja muutamia sillejä miehen
matkaeväiksi sekä ajoi heidät sitten keksin varrella huiskauttaen
hiiteen koko tuvan lähettyviltä.
Mutta valitsemillensa hän piti puheen, jossa ilmotti, että häntä
itseään ja noita — hän viittasi Iikka Penttiseen ja toisiin
alipäälliköihinsä — on toteltava mukisematta, ja kaikkia noita — hän
viittasi Suomen puolen miehiin — on myös toteltava. Muuten tulee
matkapassi ja liukkaasti.
Hän huitaisi kädellään korpeen päin, näyttääkseen miten se matkapassi
tulee.
Miehet näyttivät pahasti säikähtyneiltä. He ymmärsivät puheen ilman
tulkitsemista, vaikka se pidettiin selvällä suomenkielellä.
Puheen jälkeen pantiin miehet kuitenkin syömään, ja siinä unohtui
säikähdys ja tulivat oikeat lahjat näkyviin.